• Syyllisyys ja häpeä traumatisoitumisesta

    Onko muilla voimakkaita syyllisyyden ja häpeän tunteita traumatisoitumisesta? Kuinka olette päässeet niistä eroon?

    Minulla on sellainen perusolo, että olisi pitänyt jollakin ihmeen tavalla selviytyä lapsuudesta normaaliksi aikuiseksi. Ikäänkuin traumatisoituminen olisi oma valinta, josta minun pitää kantaa vastuuta ja tuntea syyllisyyttä. Lisäksi koen että olen jollakin (oikeastaan monella erilaisella) tavalla traumatisoitumisen vaurioittama niin että sitä vauriota ei saa minusta pois vaikka hoitaisi kuinka. Ja en ole siinä ihan väärässäkään.

    Terapia ei anna minulle huoletonta lapsuutta ja nuoruutta takaisin. Traumat jäävät osaksi muistojani ja elämänkokemustani. Ainakin se tarkoittaa sitä että en voi kertoa ihmisille lapsuus- ja nuoruusmuistoja jotka eivät olisi traumojen sävyttämiä. Lapsuudenperheessäni ja suvussani näkyy trauman jäljet siinäkin tapauksessa, että minussa ei näkyisi joskus enää mitään. En myöskään usko että kykenen jatkossakaan samanlaiseen silmien ummistamiseen maailman pahuuden edessä kuin mihin monet terveet tuntuvat kykenevän.

    Jollakin tavalla koen myös olevani tosi pahasti tipahtanut kahden maailman väliin. Olen kotoisin maailmasta jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja minulle on opetettu sen maailman ankarat, epäreilut ja katkerat säännöt. Olen kuitenkin, onneksi, päätynyt elämään toisenlaista elämää missä on toisenlaiset humaanimmat säännöt. Vanha maailmani vain ikävästi puskee pintaan vähän väliä. On hirveän ristiriitaista kun ei kuulu siihen vanhaan maailmaan enää mutta ei myöskään ikinä tule täysin kuulumaan siihen uuteen maailmaan.

    Kaiken lisäksi koko terapiaa edeltävä elämäni ja koko identiteettini perustui sellaiseen pohjalta omin voimin ylös ponnistamiseen. Tuossa ylös ponnistamisessa sitten ikäänkuin tiivistyy kaikki traumaoireeni: ponnistan niin paljon ylöspäin että jää elämä elämättä ja on koko ajan paha olla. Terapiassa korjataan tätä ominaisuutta, mutta kun juuri se on se mikä nosti minut sieltä lapsuuden hirveyksistä ylös. Saakohan tästä kiinni. Hoito uhkaa viedä minulta identiteetin ja se uhkaa tiputtaa minut takaisin lapsuuteen. On hirveää joutua häpeämään sitä mikä on itsessä sitä kaikkein terveintä, kun se on samalla sitä kaikkein sairainta.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Pii; 11-03-17 klo 14:52.
  • Onko muilla voimakkaita syyllisyyden ja häpeän tunteita traumatisoitumisesta? Kuinka olette päässeet niistä eroon?

    Minulla on sellainen perusolo, että olisi pitänyt jollakin ihmeen tavalla selviytyä lapsuudesta normaaliksi aikuiseksi. Ikäänkuin traumatisoituminen olisi oma valinta, josta minun pitää kantaa vastuuta ja tuntea syyllisyyttä. Lisäksi koen että olen jollakin (oikeastaan monella erilaisella) tavalla traumatisoitumisen vaurioittama niin että sitä vauriota ei saa minusta pois vaikka hoitaisi kuinka. Ja en ole siinä ihan väärässäkään.

    Terapia ei anna minulle huoletonta lapsuutta ja nuoruutta takaisin. Traumat jäävät osaksi muistojani ja elämänkokemustani. Ainakin se tarkoittaa sitä että en voi kertoa ihmisille lapsuus- ja nuoruusmuistoja jotka eivät olisi traumojen sävyttämiä. Lapsuudenperheessäni ja suvussani näkyy trauman jäljet siinäkin tapauksessa, että minussa ei näkyisi joskus enää mitään. En myöskään usko että kykenen jatkossakaan samanlaiseen silmien ummistamiseen maailman pahuuden edessä kuin mihin monet terveet tuntuvat kykenevän.

    Jollakin tavalla koen myös olevani tosi pahasti tipahtanut kahden maailman väliin. Olen kotoisin maailmasta jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja minulle on opetettu sen maailman ankarat, epäreilut ja katkerat säännöt. Olen kuitenkin, onneksi, päätynyt elämään toisenlaista elämää missä on toisenlaiset humaanimmat säännöt. Vanha maailmani vain ikävästi puskee pintaan vähän väliä. On hirveän ristiriitaista kun ei kuulu siihen vanhaan maailmaan enää mutta ei myöskään ikinä tule täysin kuulumaan siihen uuteen maailmaan.

    Kaiken lisäksi koko terapiaa edeltävä elämäni ja koko identiteettini perustui sellaiseen pohjalta omin voimin ylös ponnistamiseen. Tuossa ylös ponnistamisessa sitten ikäänkuin tiivistyy kaikki traumaoireeni: ponnistan niin paljon ylöspäin että jää elämä elämättä ja on koko ajan paha olla. Terapiassa korjataan tätä ominaisuutta, mutta kun juuri se on se mikä nosti minut sieltä lapsuuden hirveyksistä ylös. Saakohan tästä kiinni. Hoito uhkaa viedä minulta identiteetin ja se uhkaa tiputtaa minut takaisin lapsuuteen. On hirveää joutua häpeämään sitä mikä on itsessä sitä kaikkein terveintä, kun se on samalla sitä kaikkein sairainta.
  • Pii onko sua lapsena moitittu "mielesi pahoittamisesta" kuin se olisi aktiivinen teko? Tulee vaan mieleen kun itse esim. joskus kerroin koulukiusaamisesta äidille ja hän suuttui MINULLE, kun olin mokomia juttuja mennyt kuuntelemaan ja niistä välittämään. Minun vikani että jossain kohtaa murruin ja itkin kun joka päivä koulussa solvattiin.

    Kyllähän vaurioista arvet jää. Fyysisistäkin. Niitä ei saa kokonaan pois mutta ne arpeutuvat avohaavoista sellaisiksi, joihin suolan laittaminen päälle ei enää kirpaisekaan. Arvelen että jonain päivänä sama tapahtuu mielen haavoille. Ei siitä tule sellaista joka on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se vanha haava ei myöskään enää aiheuta samalla tavalla vaaraa.

    Se on kyllä totta että näkökulma maailman pahuuteen on väistämättä aika eri kuin normaaliväestöllä. Toisaalta siitä varmaan ei ole yksinomaan haittaa noin isommassa mittakaavassa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Pii onko sua lapsena moitittu "mielesi pahoittamisesta" kuin se olisi aktiivinen teko? Tulee vaan mieleen kun itse esim. joskus kerroin koulukiusaamisesta äidille ja hän suuttui MINULLE, kun olin mokomia juttuja mennyt kuuntelemaan ja niistä välittämään. Minun vikani että jossain kohtaa murruin ja itkin kun joka päivä koulussa solvattiin.

    Kyllähän vaurioista arvet jää. Fyysisistäkin. Niitä ei saa kokonaan pois mutta ne arpeutuvat avohaavoista sellaisiksi, joihin suolan laittaminen päälle ei enää kirpaisekaan. Arvelen että jonain päivänä sama tapahtuu mielen haavoille. Ei siitä tule sellaista joka on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se vanha haava ei myöskään enää aiheuta samalla tavalla vaaraa.

    Se on kyllä totta että näkökulma maailman pahuuteen on väistämättä aika eri kuin normaaliväestöllä. Toisaalta siitä varmaan ei ole yksinomaan haittaa noin isommassa mittakaavassa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Joo. Mulla on ollut ensin kuvitelma että selvisin ilman mitään traumoja ja kun siitä selvisin todellisuuteen, jäi jäljelle uskomus että mun olisi pitänyt selvitä. Että vaikka auliisti myönnän kenen tahansa muun traumatisoituvan mun kokemuksista, niin jostain syystä mun olisi kuitenkin pitänyt selvitä. Tuostakin rupean olemaan selvillä vesillä, mutta silti jossain syvällä on edelleen tunne että olen viallinen, rikki sellaisella tavalla joka tekee musta kelvottoman saamaan apua ja tukea ja liian vaurioituneen aidosti läheisiin ihmissuhteisiin. Ja puhuminen edes terapiassa niistä on häpeän takia vaikeaa. Syyllisyydestä en kyllä ole ihan varma tunnenko mä sitä. Häpeää sitäkin enemmän, miten mä saatoin jo vauvana olla niin ällöttävä, ettei mun vanhemmat kyenneet edes vähän tykkäämään musta. Tuo tunne on mun sisällä ja se kai se häpeän lähde sit on.

    En siis vielä ole päässyt eroon näistä, mutta kuitenkin jo tosi isosta osasta. Oletan pääseväni lopuistakin, kunhan asiat etenee. Se on totta että traumat jäävät osaksi elämäntarinaa, niin pitääkin koska ne tosiaan ovat osa mun elämäntarinaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Joo. Mulla on ollut ensin kuvitelma että selvisin ilman mitään traumoja ja kun siitä selvisin todellisuuteen, jäi jäljelle uskomus että mun olisi pitänyt selvitä. Että vaikka auliisti myönnän kenen tahansa muun traumatisoituvan mun kokemuksista, niin jostain syystä mun olisi kuitenkin pitänyt selvitä. Tuostakin rupean olemaan selvillä vesillä, mutta silti jossain syvällä on edelleen tunne että olen viallinen, rikki sellaisella tavalla joka tekee musta kelvottoman saamaan apua ja tukea ja liian vaurioituneen aidosti läheisiin ihmissuhteisiin. Ja puhuminen edes terapiassa niistä on häpeän takia vaikeaa. Syyllisyydestä en kyllä ole ihan varma tunnenko mä sitä. Häpeää sitäkin enemmän, miten mä saatoin jo vauvana olla niin ällöttävä, ettei mun vanhemmat kyenneet edes vähän tykkäämään musta. Tuo tunne on mun sisällä ja se kai se häpeän lähde sit on.

    En siis vielä ole päässyt eroon näistä, mutta kuitenkin jo tosi isosta osasta. Oletan pääseväni lopuistakin, kunhan asiat etenee. Se on totta että traumat jäävät osaksi elämäntarinaa, niin pitääkin koska ne tosiaan ovat osa mun elämäntarinaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Ihan liian vaikee aihe. Mä häpeen kovaa ku Elias tulee esiin ja alkaa käyttäytytyä niinku se käyttäytyy. Ja muutamat muut. Oon kuitenki antanut sille jo anteeksi, ja ymmärrän ettei se oo sen syy, se on kuitenkin aika nuori ja sen piti suojella siskoa myös. Ja ku se ei ollut koskaan olemassa muuten ku silloin, ni ei se tiedä muusta maailmasta. Kyllä mun välilä käy sitä sääli.

    En mä aio itseäni siihen tai niihin toisiinkaan alkaa liittämään mielessä. Aaron saattaa tulla ja hajottaa paikat jos ehdotetaan.

    Voi olla et joskus liitän, kun ei oo muita paikalla.

  • Ihan liian vaikee aihe. Mä häpeen kovaa ku Elias tulee esiin ja alkaa käyttäytytyä niinku se käyttäytyy. Ja muutamat muut. Oon kuitenki antanut sille jo anteeksi, ja ymmärrän ettei se oo sen syy, se on kuitenkin aika nuori ja sen piti suojella siskoa myös. Ja ku se ei ollut koskaan olemassa muuten ku silloin, ni ei se tiedä muusta maailmasta. Kyllä mun välilä käy sitä sääli.

    En mä aio itseäni siihen tai niihin toisiinkaan alkaa liittämään mielessä. Aaron saattaa tulla ja hajottaa paikat jos ehdotetaan.

    Voi olla et joskus liitän, kun ei oo muita paikalla.

  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Onko muilla voimakkaita syyllisyyden ja häpeän tunteita traumatisoitumisesta? Kuinka olette päässeet niistä eroon?
    .
    Oletteko terapiassa käsitelleet häpeään liittyviä asioita?
    Miksi häpeät? Onko syytä enää hävetä tai oliko edes lapsena? Pitäisikö hävetä jokun muun, kuin sinun? Mikä ylläpitää häpeää? Onko joku kääntänyt omat häpeäntunteensa sinuun?

    Mieti nyt aikuisen näkökulmasta näitä asioita siten, että joko vihdoin voisit luopua noista tunteista, koska et ole syyllinen mihinkään.
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Onko muilla voimakkaita syyllisyyden ja häpeän tunteita traumatisoitumisesta? Kuinka olette päässeet niistä eroon?
    .
    Oletteko terapiassa käsitelleet häpeään liittyviä asioita?
    Miksi häpeät? Onko syytä enää hävetä tai oliko edes lapsena? Pitäisikö hävetä jokun muun, kuin sinun? Mikä ylläpitää häpeää? Onko joku kääntänyt omat häpeäntunteensa sinuun?

    Mieti nyt aikuisen näkökulmasta näitä asioita siten, että joko vihdoin voisit luopua noista tunteista, koska et ole syyllinen mihinkään.
  • No, varmaan näitä kaikki ovat miettineet aikuisen näkökulmasta. Varmasti melkeinpä kaikki tietävät järkitasolla, ettei ole syytä tuntea syyllisyyttä tai häpeää asioista joille ei mitään voinut. Ainakaan mulle ei ole järjen käyttö ollut koskaan ongelma, enkä sen vuoksi terapiassa ole. Ongelmat löytyy tunnetasolta.

    Ongelmat syntyivät aikanaan esim siitä, kun lapsi joka kehityksensä mukaisesti ajattelee että kaikki asiat johtuvat hänestä (koska silleen kehitys menee, pieni lapsi ei vielä tiedä muusta), kokee kaltoinkohtelua. Lapsi väistämättä kokee olevansa syyllinen, koska kaikki asiat johtuvat hänestä. Tämän kehityskulun ymmärtäminen ei kuitenkaan valitettavasti auta poistamaan tätä kokemusta aikuisenkaan päästä. Siksipä siellä terapiassa käydään.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • No, varmaan näitä kaikki ovat miettineet aikuisen näkökulmasta. Varmasti melkeinpä kaikki tietävät järkitasolla, ettei ole syytä tuntea syyllisyyttä tai häpeää asioista joille ei mitään voinut. Ainakaan mulle ei ole järjen käyttö ollut koskaan ongelma, enkä sen vuoksi terapiassa ole. Ongelmat löytyy tunnetasolta.

    Ongelmat syntyivät aikanaan esim siitä, kun lapsi joka kehityksensä mukaisesti ajattelee että kaikki asiat johtuvat hänestä (koska silleen kehitys menee, pieni lapsi ei vielä tiedä muusta), kokee kaltoinkohtelua. Lapsi väistämättä kokee olevansa syyllinen, koska kaikki asiat johtuvat hänestä. Tämän kehityskulun ymmärtäminen ei kuitenkaan valitettavasti auta poistamaan tätä kokemusta aikuisenkaan päästä. Siksipä siellä terapiassa käydään.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Nyt kun muuten mietin pikkasen pidempään, niin kyllä mulla on ollut tosi raskasta häpeää sisäistettynä ja nyt muistan miten se ilmeni. Muistan erään kerran amiksessa kun kaveri kysyi, "onko sua kiusattu koulussa?", kysyi siis täysin lempeästi ja pehmeästi eikä sillai kuin joskus telkkarissa, ja tuntui kylmiltä nastoilta joka puolella jo siinä kohtaa. Sain kai väännettyä "jjjjoo...miten niin?" ja hän vaan jatkoi yhtä hiljaa, "mua kiinnostaisi kuulla miten se on vaikuttanut suhun".

    En muista vastasinko mitään. Siinä oli niin iso häpeän möykky sekä siitä että oli kokenut sellaista että siinä että se oli vaikuttanut erittäin raskaasti. Kuitenkin ajattelin kiusaamisen johtuneen ennen kaikkea minusta, koska minun ulkonäköäni ja käytöstänihän tms he haukkuivat.

    Enää juuri tuo asia ei tunnu siltä, mutta välillä tuntuu terapiassa että mun elämä on sellanen mutapohjainen kuralampi tai joku, sitä shaibaa vaan riittää ja riittää eikä tiedä missä on pohja. Ja tulee olo että enks vois vaan jatkaa elämää sen sijaan että sitä kuraa pitää kaivaa. No, yritetty on, en voi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Nyt kun muuten mietin pikkasen pidempään, niin kyllä mulla on ollut tosi raskasta häpeää sisäistettynä ja nyt muistan miten se ilmeni. Muistan erään kerran amiksessa kun kaveri kysyi, "onko sua kiusattu koulussa?", kysyi siis täysin lempeästi ja pehmeästi eikä sillai kuin joskus telkkarissa, ja tuntui kylmiltä nastoilta joka puolella jo siinä kohtaa. Sain kai väännettyä "jjjjoo...miten niin?" ja hän vaan jatkoi yhtä hiljaa, "mua kiinnostaisi kuulla miten se on vaikuttanut suhun".

    En muista vastasinko mitään. Siinä oli niin iso häpeän möykky sekä siitä että oli kokenut sellaista että siinä että se oli vaikuttanut erittäin raskaasti. Kuitenkin ajattelin kiusaamisen johtuneen ennen kaikkea minusta, koska minun ulkonäköäni ja käytöstänihän tms he haukkuivat.

    Enää juuri tuo asia ei tunnu siltä, mutta välillä tuntuu terapiassa että mun elämä on sellanen mutapohjainen kuralampi tai joku, sitä shaibaa vaan riittää ja riittää eikä tiedä missä on pohja. Ja tulee olo että enks vois vaan jatkaa elämää sen sijaan että sitä kuraa pitää kaivaa. No, yritetty on, en voi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Quote Originally Posted by varjokuva View Post
    Oletteko terapiassa käsitelleet häpeään liittyviä asioita?
    Miksi häpeät? Onko syytä enää hävetä tai oliko edes lapsena? Pitäisikö hävetä jokun muun, kuin sinun? Mikä ylläpitää häpeää? Onko joku kääntänyt omat häpeäntunteensa sinuun?

    Mieti nyt aikuisen näkökulmasta näitä asioita siten, että joko vihdoin voisit luopua noista tunteista, koska et ole syyllinen mihinkään.
    Mikä ylläpitää meidän Suomessa lapsena kidutettujen häpeää vielä aikuisenakin? Suomen kieli. Meidän suomen kielemme. Suomen kielen käyttö lasten kidutustapahtumista puhuttaessa ja kirjoitettaessa.

    Sellaiset poliitikot, uskontohenkilöt, hoitohenkilöt ja lainoppineet, jotka käyttävät lasten kidutustapahtumien yhteydessä sanaa hyväksikäyttö, ylläpitävät meidän Suomessa lapsena kidutettujen sekä Suomessa kidutettavana olevien lasten häpeää. Minun mielipiteeni on se, että henkilö, joka käyttää hyväksikäyttö-sanaa lasten kidutustapahtumista, ei tiedä mitään lasten kokemista kidutuskärsimyksistä. Lapsen kokema kidutuskärsimys täytyy ja voi tulla ilmi jo sanoista: miksi suomemme kielessä käytetään mahdollisimman nättiä ja pikkutuhmaa hyväksikäyttö-sanaa, kun RASKAAMPIAKIN ELI LASTEN KIDUTUSKÄRSIMYSTODELLISUUTTA PAREMMIN KUVAAVIA SUOMEN KIELEN SANOJA ON OLEMASSA?
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Quote Originally Posted by varjokuva View Post
    Oletteko terapiassa käsitelleet häpeään liittyviä asioita?
    Miksi häpeät? Onko syytä enää hävetä tai oliko edes lapsena? Pitäisikö hävetä jokun muun, kuin sinun? Mikä ylläpitää häpeää? Onko joku kääntänyt omat häpeäntunteensa sinuun?

    Mieti nyt aikuisen näkökulmasta näitä asioita siten, että joko vihdoin voisit luopua noista tunteista, koska et ole syyllinen mihinkään.
    Mikä ylläpitää meidän Suomessa lapsena kidutettujen häpeää vielä aikuisenakin? Suomen kieli. Meidän suomen kielemme. Suomen kielen käyttö lasten kidutustapahtumista puhuttaessa ja kirjoitettaessa.

    Sellaiset poliitikot, uskontohenkilöt, hoitohenkilöt ja lainoppineet, jotka käyttävät lasten kidutustapahtumien yhteydessä sanaa hyväksikäyttö, ylläpitävät meidän Suomessa lapsena kidutettujen sekä Suomessa kidutettavana olevien lasten häpeää. Minun mielipiteeni on se, että henkilö, joka käyttää hyväksikäyttö-sanaa lasten kidutustapahtumista, ei tiedä mitään lasten kokemista kidutuskärsimyksistä. Lapsen kokema kidutuskärsimys täytyy ja voi tulla ilmi jo sanoista: miksi suomemme kielessä käytetään mahdollisimman nättiä ja pikkutuhmaa hyväksikäyttö-sanaa, kun RASKAAMPIAKIN ELI LASTEN KIDUTUSKÄRSIMYSTODELLISUUTTA PAREMMIN KUVAAVIA SUOMEN KIELEN SANOJA ON OLEMASSA?
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Mitä me täällä Suomessa hämmästelemme ja kummastelemme ja kauhistelemme esimerkiksi jotakin Filippiineillä tapahtuvaa nettilapsipornoteollisuutta ja sen aiheuttamia kärsimyksiä filippiiniläisille nettipornoteollisuudessa työskenteleville lapsille, kun A.) käytämme itsekin jotakin hämäriä ja hämääviä sanoja lasten kidutustapahtumista, ja B.) Suomessa lasten kiduttamisesta saa mitättömiä tai ei-mitään rangaistuksia? Ei minunkaan insestiäitiäni ole vieläkään rangaistu! LASTEN KIDUTTAMINEN ON SUOMESSA YLEISESTI HYVÄKSYTTYÄ JA RANGAISTUKSET OVAT OLEMATTOMIA VERRATTUNA NIIHIN KÄRSIMYKSIIN, JOITA ME LAPSET KOEMME, KUN MEITÄ KIDUTETAAN!
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Mitä me täällä Suomessa hämmästelemme ja kummastelemme ja kauhistelemme esimerkiksi jotakin Filippiineillä tapahtuvaa nettilapsipornoteollisuutta ja sen aiheuttamia kärsimyksiä filippiiniläisille nettipornoteollisuudessa työskenteleville lapsille, kun A.) käytämme itsekin jotakin hämäriä ja hämääviä sanoja lasten kidutustapahtumista, ja B.) Suomessa lasten kiduttamisesta saa mitättömiä tai ei-mitään rangaistuksia? Ei minunkaan insestiäitiäni ole vieläkään rangaistu! LASTEN KIDUTTAMINEN ON SUOMESSA YLEISESTI HYVÄKSYTTYÄ JA RANGAISTUKSET OVAT OLEMATTOMIA VERRATTUNA NIIHIN KÄRSIMYKSIIN, JOITA ME LAPSET KOEMME, KUN MEITÄ KIDUTETAAN!
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Pii onko sua lapsena moitittu "mielesi pahoittamisesta" kuin se olisi aktiivinen teko? Tulee vaan mieleen kun itse esim. joskus kerroin koulukiusaamisesta äidille ja hän suuttui MINULLE, kun olin mokomia juttuja mennyt kuuntelemaan ja niistä välittämään. Minun vikani että jossain kohtaa murruin ja itkin kun joka päivä koulussa solvattiin.
    Minulle sanottiin samassa tilanteessa, että itse tykkäsin kiusaamisesta. Ja kun nuorena aikuisena oli vaikeaa, äiti sanoi että "miten sinusta on tullut noin negatiivinen". Ja kun olen nyt aikuisena sanonut, että työt mitä tein ei ollut lapsille sopivia, minulle on sanottu että itse hinkusin niitä tehdä. Eli joo, juurikin näin on tehty. Oma vika tapahtui mitä tapahtui.
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Pii onko sua lapsena moitittu "mielesi pahoittamisesta" kuin se olisi aktiivinen teko? Tulee vaan mieleen kun itse esim. joskus kerroin koulukiusaamisesta äidille ja hän suuttui MINULLE, kun olin mokomia juttuja mennyt kuuntelemaan ja niistä välittämään. Minun vikani että jossain kohtaa murruin ja itkin kun joka päivä koulussa solvattiin.
    Minulle sanottiin samassa tilanteessa, että itse tykkäsin kiusaamisesta. Ja kun nuorena aikuisena oli vaikeaa, äiti sanoi että "miten sinusta on tullut noin negatiivinen". Ja kun olen nyt aikuisena sanonut, että työt mitä tein ei ollut lapsille sopivia, minulle on sanottu että itse hinkusin niitä tehdä. Eli joo, juurikin näin on tehty. Oma vika tapahtui mitä tapahtui.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Joo. Mulla on ollut ensin kuvitelma että selvisin ilman mitään traumoja ja kun siitä selvisin todellisuuteen, jäi jäljelle uskomus että mun olisi pitänyt selvitä. Että vaikka auliisti myönnän kenen tahansa muun traumatisoituvan mun kokemuksista, niin jostain syystä mun olisi kuitenkin pitänyt selvitä. Tuostakin rupean olemaan selvillä vesillä, mutta silti jossain syvällä on edelleen tunne että olen viallinen, rikki sellaisella tavalla joka tekee musta kelvottoman saamaan apua ja tukea ja liian vaurioituneen aidosti läheisiin ihmissuhteisiin. Ja puhuminen edes terapiassa niistä on häpeän takia vaikeaa. Syyllisyydestä en kyllä ole ihan varma tunnenko mä sitä. Häpeää sitäkin enemmän, miten mä saatoin jo vauvana olla niin ällöttävä, ettei mun vanhemmat kyenneet edes vähän tykkäämään musta. Tuo tunne on mun sisällä ja se kai se häpeän lähde sit on.
    Aivan samat tuntemukset. Tunnen ehkä vähemmän häpeää ja enemmän syyllisyyttä. Minun perushäpeäni on se että minussa on jotain perustavaa laatua erilaista kuin muissa ihmisissä. Olen tehnyt siitä sitten myös hyvän ominaisuuden, mutta syvällä sydämessäni se on myös se suurin häpeä. Tämän tunteen alkuperään on onneksi jo päästy vähän kurkistamaan terapiassa, joten hiljalleen se on sulamassa pois. Korostan sanaa hiljalleen koska on kovin hidasta korjata käsitys joka minulla on ollut itsestäni koko ikäni.

    Tuo on tosi surullista että on sellainen olo että ei vanhemmat ei vauvanakaan tykänneet. Vika on tuolloin kyllä täysin vanhemmissa, mutta kai se on lapselle tosiaan parempi vaihtoehto kuvitella että vika on itsessä kuin ymmärtää että se olisi vanhemmissa.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Joo. Mulla on ollut ensin kuvitelma että selvisin ilman mitään traumoja ja kun siitä selvisin todellisuuteen, jäi jäljelle uskomus että mun olisi pitänyt selvitä. Että vaikka auliisti myönnän kenen tahansa muun traumatisoituvan mun kokemuksista, niin jostain syystä mun olisi kuitenkin pitänyt selvitä. Tuostakin rupean olemaan selvillä vesillä, mutta silti jossain syvällä on edelleen tunne että olen viallinen, rikki sellaisella tavalla joka tekee musta kelvottoman saamaan apua ja tukea ja liian vaurioituneen aidosti läheisiin ihmissuhteisiin. Ja puhuminen edes terapiassa niistä on häpeän takia vaikeaa. Syyllisyydestä en kyllä ole ihan varma tunnenko mä sitä. Häpeää sitäkin enemmän, miten mä saatoin jo vauvana olla niin ällöttävä, ettei mun vanhemmat kyenneet edes vähän tykkäämään musta. Tuo tunne on mun sisällä ja se kai se häpeän lähde sit on.
    Aivan samat tuntemukset. Tunnen ehkä vähemmän häpeää ja enemmän syyllisyyttä. Minun perushäpeäni on se että minussa on jotain perustavaa laatua erilaista kuin muissa ihmisissä. Olen tehnyt siitä sitten myös hyvän ominaisuuden, mutta syvällä sydämessäni se on myös se suurin häpeä. Tämän tunteen alkuperään on onneksi jo päästy vähän kurkistamaan terapiassa, joten hiljalleen se on sulamassa pois. Korostan sanaa hiljalleen koska on kovin hidasta korjata käsitys joka minulla on ollut itsestäni koko ikäni.

    Tuo on tosi surullista että on sellainen olo että ei vanhemmat ei vauvanakaan tykänneet. Vika on tuolloin kyllä täysin vanhemmissa, mutta kai se on lapselle tosiaan parempi vaihtoehto kuvitella että vika on itsessä kuin ymmärtää että se olisi vanhemmissa.
  • Mä en enää häpeä sitä, että olen traumatisoitunut. Kun mietin lapsuutta, ei siinä mikään hävetä enää mua. Ennen hävetti lähes kaikki. Nuoruudessa on aika paljon häpeää edelleen. Itseäni tällä hetkellä ihmisenä en häpeä. En ajattele enää että on kaksi maailmaa ja että se vanha maailma olisi minussa. Se ei ole. Se ei kertakaikkiaan ole. Näen millainen traumahautomo siellä menneessä on, mussa ei ole sitä. Mun ei tarvitse minnekään mennä ja edustaa millään tavalla sitä tai niitä ihmisiä yhtään. Kukaan ei voi nähdä mua osana sitä, koska mä en ole. Mä olen ihan hyvä ihminen, jolla oli ihan hirveän huono tuuri lapsuuden suhteen. Ei kuitenkaan pelkästään *****, koska selvisin, mutta no... Enemmän kuin riittävän huono kuitenkin. Olen nyt sitä itsepintaista kuraa potkinut saappaista ja lähteehän se joskus. Kun katson peiliin näen perheenjäsenteni piirteitä. Välillä paljon. Opettelen olemaan rauhassa sen kanssa.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mä en enää häpeä sitä, että olen traumatisoitunut. Kun mietin lapsuutta, ei siinä mikään hävetä enää mua. Ennen hävetti lähes kaikki. Nuoruudessa on aika paljon häpeää edelleen. Itseäni tällä hetkellä ihmisenä en häpeä. En ajattele enää että on kaksi maailmaa ja että se vanha maailma olisi minussa. Se ei ole. Se ei kertakaikkiaan ole. Näen millainen traumahautomo siellä menneessä on, mussa ei ole sitä. Mun ei tarvitse minnekään mennä ja edustaa millään tavalla sitä tai niitä ihmisiä yhtään. Kukaan ei voi nähdä mua osana sitä, koska mä en ole. Mä olen ihan hyvä ihminen, jolla oli ihan hirveän huono tuuri lapsuuden suhteen. Ei kuitenkaan pelkästään *****, koska selvisin, mutta no... Enemmän kuin riittävän huono kuitenkin. Olen nyt sitä itsepintaista kuraa potkinut saappaista ja lähteehän se joskus. Kun katson peiliin näen perheenjäsenteni piirteitä. Välillä paljon. Opettelen olemaan rauhassa sen kanssa.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    No, varmaan näitä kaikki ovat miettineet aikuisen näkökulmasta. Varmasti melkeinpä kaikki tietävät järkitasolla, ettei ole syytä tuntea syyllisyyttä tai häpeää asioista joille ei mitään voinut. Ainakaan mulle ei ole järjen käyttö ollut koskaan ongelma, enkä sen vuoksi terapiassa ole. Ongelmat löytyy tunnetasolta.
    .
    Nämä ovat perustavanlaatuisia ydinuskomuksia: "olen hävettävä", "minun syyyni", "olen likainen"..ym.
    Tällä foorumilla on ollut monia esimerkkejä siitä, miten itse ei ole niihin voinut vaikuttaa, mutta terapeutin vakuuttaessa, että "et ole syyllinen mihinkään" asia on vihdoin tunnepuolellekin valjennut ja uskomus muuttunut totuudenmukaisempaan suuntaan.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    No, varmaan näitä kaikki ovat miettineet aikuisen näkökulmasta. Varmasti melkeinpä kaikki tietävät järkitasolla, ettei ole syytä tuntea syyllisyyttä tai häpeää asioista joille ei mitään voinut. Ainakaan mulle ei ole järjen käyttö ollut koskaan ongelma, enkä sen vuoksi terapiassa ole. Ongelmat löytyy tunnetasolta.
    .
    Nämä ovat perustavanlaatuisia ydinuskomuksia: "olen hävettävä", "minun syyyni", "olen likainen"..ym.
    Tällä foorumilla on ollut monia esimerkkejä siitä, miten itse ei ole niihin voinut vaikuttaa, mutta terapeutin vakuuttaessa, että "et ole syyllinen mihinkään" asia on vihdoin tunnepuolellekin valjennut ja uskomus muuttunut totuudenmukaisempaan suuntaan.
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Enää juuri tuo asia ei tunnu siltä, mutta välillä tuntuu terapiassa että mun elämä on sellanen mutapohjainen kuralampi tai joku, sitä shaibaa vaan riittää ja riittää eikä tiedä missä on pohja. Ja tulee olo että enks vois vaan jatkaa elämää sen sijaan että sitä kuraa pitää kaivaa. No, yritetty on, en voi.
    Ai kun tämäkin osuu myös minuun. Olen joskus jakanut lapsuuden asioita kahteen osaan: traumat ja ei traumat ja sitten todennut että jokin asia ei sisällä ollenkaan traumaattista materiaalia, joten se laitetaan ei traumat -kasaan, mutta hetken päästä olen joutunut siirtämään senkin traumat -kasaan kun mieleen on tullut ihan normaalista ja hyvin hoidetusta pienestä tilanteesta sen karmivat yksityiskohdat. Tai kerran puhuin terapeutille yhdestä inhottavasta yksityiskohdasta 10 minuuttia ja ajattelin että se riittää siitä aihepiiristä. Myöhemmin kuulin että yhdelle toiselle ihmiselle oli käynyt oleellisesti sama asia ja kun se kertoi sen lääkärille, sille alettiin hakea kelaterapiaa. Siis se 10 minuutin asia yksistään riitti kelaterapian hakuun tai jotain sinne päin. Joo, samat tunteet, että koska se kuralammen pohja löytyy ja voi alkaa oman elämän.

    Minulla taitaa olla terapiaan liittyvä taisteluväsymyksen hetki.
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Enää juuri tuo asia ei tunnu siltä, mutta välillä tuntuu terapiassa että mun elämä on sellanen mutapohjainen kuralampi tai joku, sitä shaibaa vaan riittää ja riittää eikä tiedä missä on pohja. Ja tulee olo että enks vois vaan jatkaa elämää sen sijaan että sitä kuraa pitää kaivaa. No, yritetty on, en voi.
    Ai kun tämäkin osuu myös minuun. Olen joskus jakanut lapsuuden asioita kahteen osaan: traumat ja ei traumat ja sitten todennut että jokin asia ei sisällä ollenkaan traumaattista materiaalia, joten se laitetaan ei traumat -kasaan, mutta hetken päästä olen joutunut siirtämään senkin traumat -kasaan kun mieleen on tullut ihan normaalista ja hyvin hoidetusta pienestä tilanteesta sen karmivat yksityiskohdat. Tai kerran puhuin terapeutille yhdestä inhottavasta yksityiskohdasta 10 minuuttia ja ajattelin että se riittää siitä aihepiiristä. Myöhemmin kuulin että yhdelle toiselle ihmiselle oli käynyt oleellisesti sama asia ja kun se kertoi sen lääkärille, sille alettiin hakea kelaterapiaa. Siis se 10 minuutin asia yksistään riitti kelaterapian hakuun tai jotain sinne päin. Joo, samat tunteet, että koska se kuralammen pohja löytyy ja voi alkaa oman elämän.

    Minulla taitaa olla terapiaan liittyvä taisteluväsymyksen hetki.
  • Insestiäidin tytär, väkivaltaa kuuluu kauhistella ja pitää estää kohdistuneena muihin ihmisiin siitä samasta syystä kuin kohdistuneena sinuun.

    Jos mä saisin valita sijoitetaanko raha ja valta pahantekijöiden rankaisemiseen vai siihen,ettei uusia uhreja tule, sijoittaisin ihan miettimättä siihen, ettei uhreja tule lisää. Pitäisin sitä vielä syvempänä ymmärryksenä niille kokemuksille, joita omilla vaurioitetuilla osillani on.

  • Insestiäidin tytär, väkivaltaa kuuluu kauhistella ja pitää estää kohdistuneena muihin ihmisiin siitä samasta syystä kuin kohdistuneena sinuun.

    Jos mä saisin valita sijoitetaanko raha ja valta pahantekijöiden rankaisemiseen vai siihen,ettei uusia uhreja tule, sijoittaisin ihan miettimättä siihen, ettei uhreja tule lisää. Pitäisin sitä vielä syvempänä ymmärryksenä niille kokemuksille, joita omilla vaurioitetuilla osillani on.

  • A(J)H. Tämän olisin voinut kirjoittaa sinne valeosat-ketjuun kanssa, mutta tulkoon tänne. Sivupersoonat toimivat monella ikäänkuin keinona ulkoistaa ikävät asiat vain osalle itsestä (yksi niiden tehtävä, jos olen ymmärtänyt oikein). Minäkin haluaisin tehdä niin. Huono homma on että minussa ei välttämättä ole mitään minätiloja tai puolia. Jos on niin että olen keksinyt koko jutun, jäljelle jää pelkkä persoonallisuushäiriö. Jostain syystä se on minulle kertaluokkia vaikeampi ajatus kuin jonkunmoiset minätilat tai puolet. Siinä ikäänkuin koko minä on traumatisoitunut, eikä pelkästään osa minusta, ja se tuntuu sietämättömältä ja aiheuttaa minulle enemmän häpeää kuin jos olisi vaikkapa trauman aiheuttama suojakuoriosa.

    Varjokuva. On käsitelty ja ei ole käsitelty. Minä olen terapiassa niin jääräpää, että minuun ei ole toistaiseksi tehonnut terapeutin toistelut kovin nopeasti. Minun on täytynyt itse keksiä asiat. Sitähän siellä terapiassa tietysti tehdään mutta siellä on aina sata muutakin teemaa työn alla. Siksi pohdin osaa asioista myös täällä.

    Mariini. Kiitos postauksesta. Se tuo toivoa, että ehkä tämäkin tuskailu on jokin vaihe josta on mahdollista mennä yli.
  • A(J)H. Tämän olisin voinut kirjoittaa sinne valeosat-ketjuun kanssa, mutta tulkoon tänne. Sivupersoonat toimivat monella ikäänkuin keinona ulkoistaa ikävät asiat vain osalle itsestä (yksi niiden tehtävä, jos olen ymmärtänyt oikein). Minäkin haluaisin tehdä niin. Huono homma on että minussa ei välttämättä ole mitään minätiloja tai puolia. Jos on niin että olen keksinyt koko jutun, jäljelle jää pelkkä persoonallisuushäiriö. Jostain syystä se on minulle kertaluokkia vaikeampi ajatus kuin jonkunmoiset minätilat tai puolet. Siinä ikäänkuin koko minä on traumatisoitunut, eikä pelkästään osa minusta, ja se tuntuu sietämättömältä ja aiheuttaa minulle enemmän häpeää kuin jos olisi vaikkapa trauman aiheuttama suojakuoriosa.

    Varjokuva. On käsitelty ja ei ole käsitelty. Minä olen terapiassa niin jääräpää, että minuun ei ole toistaiseksi tehonnut terapeutin toistelut kovin nopeasti. Minun on täytynyt itse keksiä asiat. Sitähän siellä terapiassa tietysti tehdään mutta siellä on aina sata muutakin teemaa työn alla. Siksi pohdin osaa asioista myös täällä.

    Mariini. Kiitos postauksesta. Se tuo toivoa, että ehkä tämäkin tuskailu on jokin vaihe josta on mahdollista mennä yli.
  • Mua jostain syystä alkoi itkettää tämä aloitus.
    Mä häpeän - ja se sattuu kovasti - että mä olin yleisesti lapsirakkaaksi, lämpimäksi ja kiltiksi tunnustetulle äidilleni niin mitätön ja huono vauvasta asti, ettei se pitänyt edes lakisääteisiä perhevapaita loppuun, vaan laittoi mut hoitoon 3kk ikäisenä. Ilmeisimmin väkivaltaiselle hoitajalle ensin, koska isäni on sanonut mulla olleen outoja mustelmia ennen kuin osasin edes kääntyä. Senkin jälkeen hoitajat vaihtuivat.

    Lisäksi mikään määrä mun tuskaa, pettymystä tai kipua ei riittänyt ylittämään äidin reagointikynnystä. Mikään minussa ei ollut sen arvoista, että se olisi ansainnut muuta kuin "Älä nyt tommosesta välitä" ja kääntyneen selän. Mustan ulapan pelkkää näkymättömyyttä ja olemattomuutta. Häpeän olla niin mitätön.
  • Mua jostain syystä alkoi itkettää tämä aloitus.
    Mä häpeän - ja se sattuu kovasti - että mä olin yleisesti lapsirakkaaksi, lämpimäksi ja kiltiksi tunnustetulle äidilleni niin mitätön ja huono vauvasta asti, ettei se pitänyt edes lakisääteisiä perhevapaita loppuun, vaan laittoi mut hoitoon 3kk ikäisenä. Ilmeisimmin väkivaltaiselle hoitajalle ensin, koska isäni on sanonut mulla olleen outoja mustelmia ennen kuin osasin edes kääntyä. Senkin jälkeen hoitajat vaihtuivat.

    Lisäksi mikään määrä mun tuskaa, pettymystä tai kipua ei riittänyt ylittämään äidin reagointikynnystä. Mikään minussa ei ollut sen arvoista, että se olisi ansainnut muuta kuin "Älä nyt tommosesta välitä" ja kääntyneen selän. Mustan ulapan pelkkää näkymättömyyttä ja olemattomuutta. Häpeän olla niin mitätön.
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Insestiäidin tytär, väkivaltaa kuuluu kauhistella ja pitää estää kohdistuneena muihin ihmisiin siitä samasta syystä kuin kohdistuneena sinuun.

    Jos mä saisin valita sijoitetaanko raha ja valta pahantekijöiden rankaisemiseen vai siihen,ettei uusia uhreja tule, sijoittaisin ihan miettimättä siihen, ettei uhreja tule lisää. Pitäisin sitä vielä syvempänä ymmärryksenä niille kokemuksille, joita omilla vaurioitetuilla osillani on.
    Väkivallan kauhistelulla on yhtä paljon merkitystä kuin esimerkiksi rukoilemisella tai toivomisella: jos joku kauhistelee minuun kohdistuneita rikoksia, niin sillä ei ole mitään käytännön merkitystä minulle, ellei kauhistelija myös TEE jotakin. Kerran eräs kotikuntani työntekijä sanoi minulle, että mene syömään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamia ruokia, kun kotikuntani ei ollut antanut minulle riittävästi rahaa TERVEELLISEEN ruokaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tarjoaa yleensä epäterveellistä ruokaa, ja nykyään minulla on sitä paitsi kerjuuporttikielto Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ihmiset eivät ymmärrä, että missä kurimuksessa elän jatkuvasti! Erään toisen kerran eräs kotikuntani työntekijä sanoi minulle, että hän toivoo, että saan AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa. AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa joko saa tai ei saa, eikä toiveilla ole mitään merkitystä, ja kysyinkin ko. kotikuntatyöntekijältäni: "Rukoiletko sinä myös minulle AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa?" Ei rukoilemisellakaan ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että saanko minä TERVEELLISTÄ ruokaa, ja että saanko minä AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa. Totta kai väkivaltaa täytyy kauhistella, mutta se ei yksinkertaisesti riitä - kuten ei rukoileminen tai toivominenkaan.

    Rahaa pitäisi sijoittaa niin väkivallan tekijöiden ankaraan rankaisemiseen, uusien uhrien syntymisen estämiseen, jo traumatisoituneiden AMMATTITAITOISEEN hoitoon, AMMATTITAITOISTEN traumahoitajien kouluttamiseen kuin tiedottamiseenkin, ja varmaankin unohdin vielä jotakin, mutta tässä oli nyt ainakin joitain tärkeimpiä asioita lasten kiduttamisiin liittyen.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Insestiäidin tytär; 11-03-17 klo 20:55.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Insestiäidin tytär, väkivaltaa kuuluu kauhistella ja pitää estää kohdistuneena muihin ihmisiin siitä samasta syystä kuin kohdistuneena sinuun.

    Jos mä saisin valita sijoitetaanko raha ja valta pahantekijöiden rankaisemiseen vai siihen,ettei uusia uhreja tule, sijoittaisin ihan miettimättä siihen, ettei uhreja tule lisää. Pitäisin sitä vielä syvempänä ymmärryksenä niille kokemuksille, joita omilla vaurioitetuilla osillani on.
    Väkivallan kauhistelulla on yhtä paljon merkitystä kuin esimerkiksi rukoilemisella tai toivomisella: jos joku kauhistelee minuun kohdistuneita rikoksia, niin sillä ei ole mitään käytännön merkitystä minulle, ellei kauhistelija myös TEE jotakin. Kerran eräs kotikuntani työntekijä sanoi minulle, että mene syömään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamia ruokia, kun kotikuntani ei ollut antanut minulle riittävästi rahaa TERVEELLISEEN ruokaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tarjoaa yleensä epäterveellistä ruokaa, ja nykyään minulla on sitä paitsi kerjuuporttikielto Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ihmiset eivät ymmärrä, että missä kurimuksessa elän jatkuvasti! Erään toisen kerran eräs kotikuntani työntekijä sanoi minulle, että hän toivoo, että saan AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa. AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa joko saa tai ei saa, eikä toiveilla ole mitään merkitystä, ja kysyinkin ko. kotikuntatyöntekijältäni: "Rukoiletko sinä myös minulle AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa?" Ei rukoilemisellakaan ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että saanko minä TERVEELLISTÄ ruokaa, ja että saanko minä AMMATTITAITOISTA kidutustraumahoitoa. Totta kai väkivaltaa täytyy kauhistella, mutta se ei yksinkertaisesti riitä - kuten ei rukoileminen tai toivominenkaan.

    Rahaa pitäisi sijoittaa niin väkivallan tekijöiden ankaraan rankaisemiseen, uusien uhrien syntymisen estämiseen, jo traumatisoituneiden AMMATTITAITOISEEN hoitoon, AMMATTITAITOISTEN traumahoitajien kouluttamiseen kuin tiedottamiseenkin, ja varmaankin unohdin vielä jotakin, mutta tässä oli nyt ainakin joitain tärkeimpiä asioita lasten kiduttamisiin liittyen.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Mua jostain syystä alkoi itkettää tämä aloitus.
    Mä häpeän - ja se sattuu kovasti - että mä olin yleisesti lapsirakkaaksi, lämpimäksi ja kiltiksi tunnustetulle äidilleni niin mitätön ja huono vauvasta asti, ettei se pitänyt edes lakisääteisiä perhevapaita loppuun, vaan laittoi mut hoitoon 3kk ikäisenä. Ilmeisimmin väkivaltaiselle hoitajalle ensin, koska isäni on sanonut mulla olleen outoja mustelmia ennen kuin osasin edes kääntyä. Senkin jälkeen hoitajat vaihtuivat.

    Lisäksi mikään määrä mun tuskaa, pettymystä tai kipua ei riittänyt ylittämään äidin reagointikynnystä. Mikään minussa ei ollut sen arvoista, että se olisi ansainnut muuta kuin "Älä nyt tommosesta välitä" ja kääntyneen selän. Mustan ulapan pelkkää näkymättömyyttä ja olemattomuutta. Häpeän olla niin mitätön.
    Minua itkettää tämä sinun viestisi. Vetää sanattomaksi. En voi tykätä tästä postauksesta, mutta haluan sanoa että luin sen ja se vaikutti minuun.
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Mua jostain syystä alkoi itkettää tämä aloitus.
    Mä häpeän - ja se sattuu kovasti - että mä olin yleisesti lapsirakkaaksi, lämpimäksi ja kiltiksi tunnustetulle äidilleni niin mitätön ja huono vauvasta asti, ettei se pitänyt edes lakisääteisiä perhevapaita loppuun, vaan laittoi mut hoitoon 3kk ikäisenä. Ilmeisimmin väkivaltaiselle hoitajalle ensin, koska isäni on sanonut mulla olleen outoja mustelmia ennen kuin osasin edes kääntyä. Senkin jälkeen hoitajat vaihtuivat.

    Lisäksi mikään määrä mun tuskaa, pettymystä tai kipua ei riittänyt ylittämään äidin reagointikynnystä. Mikään minussa ei ollut sen arvoista, että se olisi ansainnut muuta kuin "Älä nyt tommosesta välitä" ja kääntyneen selän. Mustan ulapan pelkkää näkymättömyyttä ja olemattomuutta. Häpeän olla niin mitätön.
    Minua itkettää tämä sinun viestisi. Vetää sanattomaksi. En voi tykätä tästä postauksesta, mutta haluan sanoa että luin sen ja se vaikutti minuun.
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Huono homma on että minussa ei välttämättä ole mitään minätiloja tai puolia. Jos on niin että olen keksinyt koko jutun, jäljelle jää pelkkä persoonallisuushäiriö. Jostain syystä se on minulle kertaluokkia vaikeampi ajatus kuin jonkunmoiset minätilat tai puolet. Siinä ikäänkuin koko minä on traumatisoitunut, eikä pelkästään osa minusta, ja se tuntuu sietämättömältä ja aiheuttaa minulle enemmän häpeää kuin jos olisi vaikkapa trauman aiheuttama suojakuoriosa.
    Voit lohduttautua sillä, että kaikilla on minätiloja. Tai ehkä se riippuu taas siitä, miten asian määrittelee, mutta jos käytetään mun psykiatrin määrittelyä niin kyllä, kaikilla on minätiloja. Ne on taas sitten sillä jatkumolla, tavallinen diagnoositon ihminen putoaa pikkulapsen tilaan vaikka sairastuessaan. Tai muuten jonkun asian osuessa hermoon, johonkin muuhun minätilaan. Siitä taas sitten janaa eteenpäin kohti tyyppiä joka on jatkuvasti milloin minkäkin triggerin takia missäkin minätilassa. Jos oikeasti olet niin tasainen luonne, ettei mikään koskaan sekoita sun pasmoja niin sitten sitä kannattaa miettiä, miksi niin on. Äkkiä ajateltuna semmoisen täytyisi tarkoittaa raskaita suojavarustuksia ja tunteiden tukahduttamista.

    Persoonallisuushäiriöön liittyy leima, jota ei (vielä) ole dissosiaatiohäiriössä tai did:ssä. Se tosin lienee vain ajan kysymys, koska historiassa homma on aina mennyt niin. Sitten kun se leima ylittyy tietyn ahdistuskynnyksen, nimi muutetaan. Tämän takia tuntunee helpommalta jos on disso, eikä pers.häröinen.

    Minätilat ja puolet liittyy kiinteästi persoonallisuushäiriöön. Ja persoonallisuushäriö traumatisoitumiseen ja dissosiaatioon. Diagnoosit eivät ole tiedettä ja ne muuttuvat hyvinkin radikaalisti sen mukaan, kenellä psykiatrilla satut käymään sen diagnoosin hankkimassa. Myös siitä, mitä asioita itse korostat ongelmina. On aivan varmaa, että kenen tahansa täällä diagnoosi saadaan muutettua aivan toiseksi, jos tehdään koe ja mennään ilman aiempia lausuntoja toiselle psykiatrille. Vielä jos valitaan psykiatrit sen mukaan, mikä heidän erikoisalueensa on, niin tullaan saamaan juuri sen alueen diagnooseja. Joten ihan hirveästi ei ainakaan kannata ahdistua omista diagnooseistaan.

    Katsoin äskettäin aivan mahtavan parituntisen luennon, jossa traumatutkija Bessel Van Der Kolk jälleen mainitsi että epävakaa persoonallisuushäiriö ym aiheeseen liittyvät (myös dissot) voisi kaikki niputtaa yhteen developmental trauma disorder -diagnoosiin. Kertoi myös että heidän aiemmin tekemänsä tutkimus, jonka mukaan traumakokemukset ovat kiinteässä yhteydessä epävakaan pers.härön kehittymiseen on tarkentunut toisen tutkijaryhmän toimesta. Varsinainen syy ei olekaan traumat, siis mihinkään näihin mukaanlukien myös dissosiaatiohäiriöt, vaan tärkein syy ja aiheuttaja on kiintymyssuhteen häiriintyminen. Se emotionaalinen kontakti, mikä vallitsee ensisijaisen hoitajan ja vauvan välillä ensihetkistä alkaen. Tyypeillä on videomateriaalia siitä, kuinka tämä kuukausien kuluessa kehittyy, alkuun ihan siitä että äidiltä menee ohi se kun vauva kääntää katsetta vähän sivuun ilmaistakseen väsymyksensä ja päätyen siihen kuinka pikkulapsi kääntää koko vartalonsa pois äidistä joka nostaa lapsen syliin. Lapsi alkaa kokea äidin uhkana ja vaarana, alkuun ihan pikkujutuilta näyttävien asioiden takia, mutta tämä lapsen kokemus heijastuu myös vanhemman kokemukseen, myös vanhempi alkaa kokea lapsen pahana ja hankalana, koska tämä ei vastaakaan hänen hoitoonsa. Ja siitä syntyy kierre, joka pahimmillaan johtaa hyvinkin vakavaan kaltoinkohteluun.

    Mariini, onpa kiva kuulla etten ole ainoa joka tuskailee nähdessään peilistä suvun piirteitä. Jos keksit kuinka sen voi sietää, kerro ihmeessä. Itsehän välttelen peiliin katsomista tämän takia, koska oksettavaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Huono homma on että minussa ei välttämättä ole mitään minätiloja tai puolia. Jos on niin että olen keksinyt koko jutun, jäljelle jää pelkkä persoonallisuushäiriö. Jostain syystä se on minulle kertaluokkia vaikeampi ajatus kuin jonkunmoiset minätilat tai puolet. Siinä ikäänkuin koko minä on traumatisoitunut, eikä pelkästään osa minusta, ja se tuntuu sietämättömältä ja aiheuttaa minulle enemmän häpeää kuin jos olisi vaikkapa trauman aiheuttama suojakuoriosa.
    Voit lohduttautua sillä, että kaikilla on minätiloja. Tai ehkä se riippuu taas siitä, miten asian määrittelee, mutta jos käytetään mun psykiatrin määrittelyä niin kyllä, kaikilla on minätiloja. Ne on taas sitten sillä jatkumolla, tavallinen diagnoositon ihminen putoaa pikkulapsen tilaan vaikka sairastuessaan. Tai muuten jonkun asian osuessa hermoon, johonkin muuhun minätilaan. Siitä taas sitten janaa eteenpäin kohti tyyppiä joka on jatkuvasti milloin minkäkin triggerin takia missäkin minätilassa. Jos oikeasti olet niin tasainen luonne, ettei mikään koskaan sekoita sun pasmoja niin sitten sitä kannattaa miettiä, miksi niin on. Äkkiä ajateltuna semmoisen täytyisi tarkoittaa raskaita suojavarustuksia ja tunteiden tukahduttamista.

    Persoonallisuushäiriöön liittyy leima, jota ei (vielä) ole dissosiaatiohäiriössä tai did:ssä. Se tosin lienee vain ajan kysymys, koska historiassa homma on aina mennyt niin. Sitten kun se leima ylittyy tietyn ahdistuskynnyksen, nimi muutetaan. Tämän takia tuntunee helpommalta jos on disso, eikä pers.häröinen.

    Minätilat ja puolet liittyy kiinteästi persoonallisuushäiriöön. Ja persoonallisuushäriö traumatisoitumiseen ja dissosiaatioon. Diagnoosit eivät ole tiedettä ja ne muuttuvat hyvinkin radikaalisti sen mukaan, kenellä psykiatrilla satut käymään sen diagnoosin hankkimassa. Myös siitä, mitä asioita itse korostat ongelmina. On aivan varmaa, että kenen tahansa täällä diagnoosi saadaan muutettua aivan toiseksi, jos tehdään koe ja mennään ilman aiempia lausuntoja toiselle psykiatrille. Vielä jos valitaan psykiatrit sen mukaan, mikä heidän erikoisalueensa on, niin tullaan saamaan juuri sen alueen diagnooseja. Joten ihan hirveästi ei ainakaan kannata ahdistua omista diagnooseistaan.

    Katsoin äskettäin aivan mahtavan parituntisen luennon, jossa traumatutkija Bessel Van Der Kolk jälleen mainitsi että epävakaa persoonallisuushäiriö ym aiheeseen liittyvät (myös dissot) voisi kaikki niputtaa yhteen developmental trauma disorder -diagnoosiin. Kertoi myös että heidän aiemmin tekemänsä tutkimus, jonka mukaan traumakokemukset ovat kiinteässä yhteydessä epävakaan pers.härön kehittymiseen on tarkentunut toisen tutkijaryhmän toimesta. Varsinainen syy ei olekaan traumat, siis mihinkään näihin mukaanlukien myös dissosiaatiohäiriöt, vaan tärkein syy ja aiheuttaja on kiintymyssuhteen häiriintyminen. Se emotionaalinen kontakti, mikä vallitsee ensisijaisen hoitajan ja vauvan välillä ensihetkistä alkaen. Tyypeillä on videomateriaalia siitä, kuinka tämä kuukausien kuluessa kehittyy, alkuun ihan siitä että äidiltä menee ohi se kun vauva kääntää katsetta vähän sivuun ilmaistakseen väsymyksensä ja päätyen siihen kuinka pikkulapsi kääntää koko vartalonsa pois äidistä joka nostaa lapsen syliin. Lapsi alkaa kokea äidin uhkana ja vaarana, alkuun ihan pikkujutuilta näyttävien asioiden takia, mutta tämä lapsen kokemus heijastuu myös vanhemman kokemukseen, myös vanhempi alkaa kokea lapsen pahana ja hankalana, koska tämä ei vastaakaan hänen hoitoonsa. Ja siitä syntyy kierre, joka pahimmillaan johtaa hyvinkin vakavaan kaltoinkohteluun.

    Mariini, onpa kiva kuulla etten ole ainoa joka tuskailee nähdessään peilistä suvun piirteitä. Jos keksit kuinka sen voi sietää, kerro ihmeessä. Itsehän välttelen peiliin katsomista tämän takia, koska oksettavaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?