• Miten oireet alkoivat

    Miten teidän oireenne alkoivat?

    Itsellä ei ole kertaakaan ollut selkeästi muistikatkoksia tai irrallisia persoonallisuuksia. Sen sijaan oma persoona käy läpi erilaisia olotiloja välillä, joista yhteen liittyy lapsenomaista euforiaa ja rakkauttaa kaikkea kohtaan ja yhteen pimeän ja peilien pelkoa sekä ahdistusta kaksimielisistä vitseistä. Muisti säilyy näiden välillä paitsi tunteiden osalta.

    Kun olotila on selkeästi ollut erilainen häpeän sitä seuraavana päivänä ja pidän koko asiaa "esittämisenä", vaikka tunteeni ovat hyvinkin aitoja olotilan sisällä.

    Olen löytänyt vanhoja papereita, mistä käy ilmi, että ala-aste iässä koin huimauskohtauksia, joiden yhteydessä "en muistanut mitään". Mitä tuo sitten tarkoittaa, en tiedä. En muista noista mitään, vaikka olen itse papereiden mukaan hakeutunut terveydenhoitajalle noiden vuoksi.

    Merkkejä dissosiaatioon kuuluvasta muistinmenetyksestä on siis tuolta ajalta.

    Olen miettinyt tässä, onko mahdollista, että sisälläni olisi "uinuja" persoonallisuus? Ajatus on vähän pelottava, enkä edes tiedä onko se mahdollista. Ainoa tässä hetkessä sellaiseen vihjaava on, että noihin olotiloihin liittyy vahvasti tunne olevani jotain mitä en ole fyysisesti. Yhden olotilan yhteydessä, koen itseni mieheksi (olen siis nainen :)). Tuon plekäävän olotilan yhteydessä huomaan pelkoni olevan hyvin lapsenomaista. Se vain tuntuu lapsen tunteelta, jos käy järkeen?

    :( Tuleva pelottaa, vaikka tällä hetkellä masennukseni on lähtenyt pikkuhiljaa ja samoin ahdistus. Kuulisin mielelläni vastaavista kokemuksista ja mihin ne ovat johtaneet (ihan DID:hin vai lievempään tunteiden osittumiseen).
  • Miten teidän oireenne alkoivat?

    Itsellä ei ole kertaakaan ollut selkeästi muistikatkoksia tai irrallisia persoonallisuuksia. Sen sijaan oma persoona käy läpi erilaisia olotiloja välillä, joista yhteen liittyy lapsenomaista euforiaa ja rakkauttaa kaikkea kohtaan ja yhteen pimeän ja peilien pelkoa sekä ahdistusta kaksimielisistä vitseistä. Muisti säilyy näiden välillä paitsi tunteiden osalta.

    Kun olotila on selkeästi ollut erilainen häpeän sitä seuraavana päivänä ja pidän koko asiaa "esittämisenä", vaikka tunteeni ovat hyvinkin aitoja olotilan sisällä.

    Olen löytänyt vanhoja papereita, mistä käy ilmi, että ala-aste iässä koin huimauskohtauksia, joiden yhteydessä "en muistanut mitään". Mitä tuo sitten tarkoittaa, en tiedä. En muista noista mitään, vaikka olen itse papereiden mukaan hakeutunut terveydenhoitajalle noiden vuoksi.

    Merkkejä dissosiaatioon kuuluvasta muistinmenetyksestä on siis tuolta ajalta.

    Olen miettinyt tässä, onko mahdollista, että sisälläni olisi "uinuja" persoonallisuus? Ajatus on vähän pelottava, enkä edes tiedä onko se mahdollista. Ainoa tässä hetkessä sellaiseen vihjaava on, että noihin olotiloihin liittyy vahvasti tunne olevani jotain mitä en ole fyysisesti. Yhden olotilan yhteydessä, koen itseni mieheksi (olen siis nainen :)). Tuon plekäävän olotilan yhteydessä huomaan pelkoni olevan hyvin lapsenomaista. Se vain tuntuu lapsen tunteelta, jos käy järkeen?

    :( Tuleva pelottaa, vaikka tällä hetkellä masennukseni on lähtenyt pikkuhiljaa ja samoin ahdistus. Kuulisin mielelläni vastaavista kokemuksista ja mihin ne ovat johtaneet (ihan DID:hin vai lievempään tunteiden osittumiseen).
  • Anteeksi heti perään toinen postaus, mutta halusin vielä lisätä tähän.

    Unohtelua mulla on, mutta psykiatri on aika vahvasti sen laittanut masennuksen piikkin. Eli unohtelen koko ajan tavaroita ja välillä on sumuisia päiviä, joina kävelen huoneeseen hakemaan kahvia, unohdan kaapin avattuani mitä tein, kävelen kahvipannulle, huomaan ettei ole kuppia ja palaan hakemaan sen. Samoin olen vastaillut miehelleni vaikka mihin kysymyksiin ja sopinut kaikenlaista itse tietämättä. Huomaan vaan, että oho:

    "Miksi meillä on nyt kaksi erilaista uunikinnasta? Ai me sovittiiin niiden hankkimisesta? Ai jaa... Niinkö mä sanoin? En muista kyllä yhtään."
  • Anteeksi heti perään toinen postaus, mutta halusin vielä lisätä tähän.

    Unohtelua mulla on, mutta psykiatri on aika vahvasti sen laittanut masennuksen piikkin. Eli unohtelen koko ajan tavaroita ja välillä on sumuisia päiviä, joina kävelen huoneeseen hakemaan kahvia, unohdan kaapin avattuani mitä tein, kävelen kahvipannulle, huomaan ettei ole kuppia ja palaan hakemaan sen. Samoin olen vastaillut miehelleni vaikka mihin kysymyksiin ja sopinut kaikenlaista itse tietämättä. Huomaan vaan, että oho:

    "Miksi meillä on nyt kaksi erilaista uunikinnasta? Ai me sovittiiin niiden hankkimisesta? Ai jaa... Niinkö mä sanoin? En muista kyllä yhtään."
  • Hei Huuto! :) Reilu vuosi sitten mulla ei ollut minkään valtakunnan osia tai mitään muutakaan dissosiaatioon viittaavaa oiretta, omasta mielestäni (tosin joku psykologi sitä oli epäilly ohimennen). Mulla ei myöskään ole selkeitä muistiongelmia, nuo sun kuvaamat on selkeämpiä. Ja silti nyt elämänmuutosten ja terapian myötä on esiin tullut vaikka mitä, juuri terapeutti iloitsi kun "osasi ovat niin selkeitä" (tiedä sitä sitten, musta tää on vielä tosi epäselvää heh) Kakkostason eli sekundääriseen (eli myös määrittelemättömään mutta DIDin kaltaiseen) dissosiaatioon kuuluu suht hyvä muisti ja epäselvemmät osat ja/tai kuitenkin yksi vahvempi arkinen toimiva persoonanosa. Itselläni siis tuo on niin vahva että en muista mitään tiennytkään

    Yllätys oli iso kun ensimmäistä kertaa tipahdin pieneksi. Ja pari kuukautta meni prosessoidessa että apua mussa on osia! Mutta toisaalta alusta lähtien se oli äärettömän helpottavakin ja iloinen tieto. Eivät ne persoonanosat ole ketään ulkopuolisia - musta enemminkin tuntuu että olen seikkailuretkellä pelastamassa menneisyyteeni eksyneitä kallisarvoisia ihania olentoja itsessäni Toki kaikkenlaisia tunteita tähän mahtuu mutta näin tuoreena tapauksena suurin osa kokemuksestani on että tää on tosi huippu ja merkittävä juttu - työtä vaatii mutta saa jalokiven palkaksi :) (Jotkut muut osat mua saattaisivat olla jotain toista mieltä, mutta eivät ole juuri nyt paikalla kommentoimassa heh )
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Lehti; 21-10-15 klo 20:35.
  • Hei Huuto! :) Reilu vuosi sitten mulla ei ollut minkään valtakunnan osia tai mitään muutakaan dissosiaatioon viittaavaa oiretta, omasta mielestäni (tosin joku psykologi sitä oli epäilly ohimennen). Mulla ei myöskään ole selkeitä muistiongelmia, nuo sun kuvaamat on selkeämpiä. Ja silti nyt elämänmuutosten ja terapian myötä on esiin tullut vaikka mitä, juuri terapeutti iloitsi kun "osasi ovat niin selkeitä" (tiedä sitä sitten, musta tää on vielä tosi epäselvää heh) Kakkostason eli sekundääriseen (eli myös määrittelemättömään mutta DIDin kaltaiseen) dissosiaatioon kuuluu suht hyvä muisti ja epäselvemmät osat ja/tai kuitenkin yksi vahvempi arkinen toimiva persoonanosa. Itselläni siis tuo on niin vahva että en muista mitään tiennytkään

    Yllätys oli iso kun ensimmäistä kertaa tipahdin pieneksi. Ja pari kuukautta meni prosessoidessa että apua mussa on osia! Mutta toisaalta alusta lähtien se oli äärettömän helpottavakin ja iloinen tieto. Eivät ne persoonanosat ole ketään ulkopuolisia - musta enemminkin tuntuu että olen seikkailuretkellä pelastamassa menneisyyteeni eksyneitä kallisarvoisia ihania olentoja itsessäni Toki kaikkenlaisia tunteita tähän mahtuu mutta näin tuoreena tapauksena suurin osa kokemuksestani on että tää on tosi huippu ja merkittävä juttu - työtä vaatii mutta saa jalokiven palkaksi :) (Jotkut muut osat mua saattaisivat olla jotain toista mieltä, mutta eivät ole juuri nyt paikalla kommentoimassa heh )
  • Vielä vastaus kysymyksiisi: on kyllä täysin mahdollista että jotkut osat sua eivät ole ehtineet mukanasi tähän päivään (=uinuvat) ja olisivat hyvin kiitollisia (ainakin lopulta) jos tutustuisit niihin, oppisit rakastamaan niitä ja veisit ne turvaan :) Olennaista ei ole miten irrallisia ne ovat - kaikki ihmiset tarvitsevat turvaa, hyväksyntää ja inhimillistä kohtelua. Osat eivät ole kammottavia (vaikka voivat siltä joskus tuntua), vaan rakkautta saadessaan upeita ihmisen puolia - kuten sormesi ovat erillinen mutta täysi osa kehoasi :) Sinä tarvitset niitä ja ne sinua :)

    Olen huomannut että kakkostason dissot usein kokee "menevänsä/joutuvansa/tippuvansa" johonkin osaan, kuten itsekin kuvasit, kun taas DIDit kokevat muutoksen vielä vahvempana (jo muistikatkonkin takia). Molempiin voi silti liittyä esim eri-ikäisiä osia ja myös eri sukupuolta olevia, tai joskus myös vaikka eläin- tai satuhahmo-osia. Mikä nyt lapsesta on aikoinaan turvallisimmalta ja tarpeellisimmalta tuntunut (esim lemmikkikoira saattoi olla ainoa, jolle perheessä ei tehty pahaa). Kaikki osat ovat kuitenkin oikeasti osa yhtä arvokasta ihmistä :P

    Omat oireeni alkoivat huomaamattani, mutta ensin panin itse merkille käsittämättömät säikähtelyt, eli ptsd-oireet. Mulla kyseessä oli sit vaan vielä isompi juttu.. En ois kyllä ikinä uskonu!
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Lehti; 21-10-15 klo 20:33.
  • Vielä vastaus kysymyksiisi: on kyllä täysin mahdollista että jotkut osat sua eivät ole ehtineet mukanasi tähän päivään (=uinuvat) ja olisivat hyvin kiitollisia (ainakin lopulta) jos tutustuisit niihin, oppisit rakastamaan niitä ja veisit ne turvaan :) Olennaista ei ole miten irrallisia ne ovat - kaikki ihmiset tarvitsevat turvaa, hyväksyntää ja inhimillistä kohtelua. Osat eivät ole kammottavia (vaikka voivat siltä joskus tuntua), vaan rakkautta saadessaan upeita ihmisen puolia - kuten sormesi ovat erillinen mutta täysi osa kehoasi :) Sinä tarvitset niitä ja ne sinua :)

    Olen huomannut että kakkostason dissot usein kokee "menevänsä/joutuvansa/tippuvansa" johonkin osaan, kuten itsekin kuvasit, kun taas DIDit kokevat muutoksen vielä vahvempana (jo muistikatkonkin takia). Molempiin voi silti liittyä esim eri-ikäisiä osia ja myös eri sukupuolta olevia, tai joskus myös vaikka eläin- tai satuhahmo-osia. Mikä nyt lapsesta on aikoinaan turvallisimmalta ja tarpeellisimmalta tuntunut (esim lemmikkikoira saattoi olla ainoa, jolle perheessä ei tehty pahaa). Kaikki osat ovat kuitenkin oikeasti osa yhtä arvokasta ihmistä :P

    Omat oireeni alkoivat huomaamattani, mutta ensin panin itse merkille käsittämättömät säikähtelyt, eli ptsd-oireet. Mulla kyseessä oli sit vaan vielä isompi juttu.. En ois kyllä ikinä uskonu!
  • Quote Originally Posted by Huuto View Post

    Unohtelua mulla on, mutta psykiatri on aika vahvasti sen laittanut masennuksen piikkin. Eli unohtelen koko ajan tavaroita ja välillä on sumuisia päiviä, joina kävelen huoneeseen hakemaan kahvia, unohdan kaapin avattuani mitä tein, kävelen kahvipannulle, huomaan ettei ole kuppia ja palaan hakemaan sen. Samoin olen vastaillut miehelleni vaikka mihin kysymyksiin ja sopinut kaikenlaista itse tietämättä. Huomaan vaan, että oho:

    "Miksi meillä on nyt kaksi erilaista uunikinnasta? Ai me sovittiiin niiden hankkimisesta? Ai jaa... Niinkö mä sanoin? En muista kyllä yhtään."
    Lainaan tätä kun kuulostaa niin tutulta. Oon viime aikoina pohtinut et johtuuko unohtelu vaan siitä et mikä osa on milloinkin ollut eniten pinnassa. Niitä voi olla monta päällekkäin ja se vaihtelee päivän aikana monta kertaa, välillä tuntuu et eri osa syö päivällisen ja toinen lounaan ja kumpikaan ei tiedä toisen kokemuksesta kun hämärästi. Jos multa kysytään mitä söin lounaaksi joskus tuntuu että tarvii skannata koko systeemi läpi... Sama melkein kaiken tiedon kanssa. Ja en yhtään muista mitä olin kertonut ja kenelle ja välillä eri osat kertoo samoja juttuja mut omista näkökulmistaan. Tää selittänee sen miksi ihmettelen toistavani asioita ja unohtaneeni sen edellisen... Sumuisuus liittyy selvästi näihin tilanteisiin mullakin. Pahimpia on ne dissosiaatiopäivät kun keskittymiskyky katkeaa valehtelematta minuutin välein, huomaa seisovansa toisessa huoneessa vaikka oli syömässä ja joutuu välillä muistuttelemaan kropalle miten kävellään ja tuotetaan puhetta. Mä myös jatkuvasti unohdan edelliset tunnetilat, että kun ne menee ohi ja osa väistyy taaemmas niin kuvittelen ettei niitä ole ollutkaan. Elämä on sirpaleista. Mitään täysiä black outteja mulla ei juurikaan oo, ANP ei ole jakautunut mutta EP-osia on valtava joukko. Mulla on myös toi vahva tunne aina että osien vaihtumisen jälkeen edellinen tunne on esittämistä. Ettei se oo totta, esitän ja feikkaan vaan. Mulla on kriitikko-osia jotka yrittää kieltää koko ongelman ja tulkitsee sen noin.

    Mun oireet dissosiaatioon liittyen selveni mulle itselleni vuoden parin sisään enemmän, mutta niitä on aina ollut. Muistan paljon derealisaatiokokemuksia lapsuudesta, kuvittelin leijuvani ja olevani näkymätön ja muistan tutun tunteen kun oon itseni ulkopuolella. Suurimmassa osassa muistoistani näen itseni ulkopuolelta, ensimmäiset muistot jo suhteellisen pikkulapsena. Mutta osat alkoi ilmoitella itsestään ehkä viimeisen parin kolmen vuoden sisään. Ensin nousi Muksu, mun yleisin lapsiosa (tai katras niitä) ja pidin sitä vaan semmoisena normaalina sisäisen lapsen nousemisena. Myöhemmin tuli Pikkuinen (pelokas jotain traumaa kantava lapsiosa) ja muut vielä nimettömät. Muksu on helppo, se vaan haluaa huomiota ja rakkautta ja heittää kommenttejaan. Se tuli mukaan auttaen mua valitsemaan vaatteita ja tekemisiä. Jossain kohtaan kuitenkin rupesi tulemaan enemmän hetkiä että tipuin yhä vahvemmin pienen vaikeisiin kokemuksiin, en enää osannut esim. siivota ja järjestellä asioita vaan sain itkunsekaisia raivokohtauksia, joskus en oo osannut solmia kengännauhoja tai puhua. Aloin tunnistaa myös vauvaa ja taaperoa, etenkin pikkuvauvaa. Tulee äänettömiä itkukohtauksia jolloin koen etten osaa puhua ja keho on pieni. Alkoi tulla vahvoja PTSD-oireita kuten pimeän pelkoa. Läheisen ihmisen kanssa kiintymyssuhdetrauma on ollut aina mut tullut selkeemmäksi, esim. tapaamis ja lähtemistilanteissa pienet osat nousee melkein aina pintaan. Et älä mee. En kestä pitkiä aikoja erossa.

    Teiniosien traumat on ollut mun päässä katkeamattona leffana tapahtumisestaan saakka. Päivittäin pyörittelin niitä päässä, puhuin niistä kaikille. Ne oli sellaisia hirveitä väkivaltafilmejä joita en pystynyt sulkemaan kun hetkeksi. Teiniosia on vaikeempi erottaa kun pieniä kun putoaminen niihin on lyhyempi. Mun aikuisin osakaan ei kaikkina päivinä taida vastata fyysistä ikää. Ärsyttävää.

    Nyt kun miettii niin mussa on ollut osia varmaan aina mutta en oo ymmärtänyt niitä yhtään. Muuttuvat mielentilat, keskittymiskyvyn puute ja sekavuus laskettiin AD/HD-oireiksi joista sain diagnoosinkin. Tosin lääkäri sanoi että oon hyvin epätyypillinen. Oon suhteellisen varma että diagnoosi on väärä ja kaikki johtuu dissosiaatiohäiriöstä. Ensimmäisen kerran kuulin dissosiaatio termin vuoden alussa terapian alkaessa ja taistelen sitä vastaan vieläkin, mutta toisaalta alkaa tulla helpotus kun se selittää niin paljon. En ookaan adhd enkä tahallani epävakaa (tää ei olekaan yrityksen puutetta!), mun persoona on vaan rikottu niin osiin etten pysty vielä toimimaan toisella tavalla.

    Mun terapeutti kans sanoi eilen että mun oireilu on niin selvää ja loogista ja sopisin päätähdeksi dissosiaatiohäiriöstä tehtävään dokumenttiin. Huomautin et melko kyseenalainen kunnia ja kirosin päässäni et oikeestiko kun itse en vielä näe tätä yhtään niin selvänä... Mutta nyt alkaa kuvio aueta.
  • Quote Originally Posted by Huuto View Post

    Unohtelua mulla on, mutta psykiatri on aika vahvasti sen laittanut masennuksen piikkin. Eli unohtelen koko ajan tavaroita ja välillä on sumuisia päiviä, joina kävelen huoneeseen hakemaan kahvia, unohdan kaapin avattuani mitä tein, kävelen kahvipannulle, huomaan ettei ole kuppia ja palaan hakemaan sen. Samoin olen vastaillut miehelleni vaikka mihin kysymyksiin ja sopinut kaikenlaista itse tietämättä. Huomaan vaan, että oho:

    "Miksi meillä on nyt kaksi erilaista uunikinnasta? Ai me sovittiiin niiden hankkimisesta? Ai jaa... Niinkö mä sanoin? En muista kyllä yhtään."
    Lainaan tätä kun kuulostaa niin tutulta. Oon viime aikoina pohtinut et johtuuko unohtelu vaan siitä et mikä osa on milloinkin ollut eniten pinnassa. Niitä voi olla monta päällekkäin ja se vaihtelee päivän aikana monta kertaa, välillä tuntuu et eri osa syö päivällisen ja toinen lounaan ja kumpikaan ei tiedä toisen kokemuksesta kun hämärästi. Jos multa kysytään mitä söin lounaaksi joskus tuntuu että tarvii skannata koko systeemi läpi... Sama melkein kaiken tiedon kanssa. Ja en yhtään muista mitä olin kertonut ja kenelle ja välillä eri osat kertoo samoja juttuja mut omista näkökulmistaan. Tää selittänee sen miksi ihmettelen toistavani asioita ja unohtaneeni sen edellisen... Sumuisuus liittyy selvästi näihin tilanteisiin mullakin. Pahimpia on ne dissosiaatiopäivät kun keskittymiskyky katkeaa valehtelematta minuutin välein, huomaa seisovansa toisessa huoneessa vaikka oli syömässä ja joutuu välillä muistuttelemaan kropalle miten kävellään ja tuotetaan puhetta. Mä myös jatkuvasti unohdan edelliset tunnetilat, että kun ne menee ohi ja osa väistyy taaemmas niin kuvittelen ettei niitä ole ollutkaan. Elämä on sirpaleista. Mitään täysiä black outteja mulla ei juurikaan oo, ANP ei ole jakautunut mutta EP-osia on valtava joukko. Mulla on myös toi vahva tunne aina että osien vaihtumisen jälkeen edellinen tunne on esittämistä. Ettei se oo totta, esitän ja feikkaan vaan. Mulla on kriitikko-osia jotka yrittää kieltää koko ongelman ja tulkitsee sen noin.

    Mun oireet dissosiaatioon liittyen selveni mulle itselleni vuoden parin sisään enemmän, mutta niitä on aina ollut. Muistan paljon derealisaatiokokemuksia lapsuudesta, kuvittelin leijuvani ja olevani näkymätön ja muistan tutun tunteen kun oon itseni ulkopuolella. Suurimmassa osassa muistoistani näen itseni ulkopuolelta, ensimmäiset muistot jo suhteellisen pikkulapsena. Mutta osat alkoi ilmoitella itsestään ehkä viimeisen parin kolmen vuoden sisään. Ensin nousi Muksu, mun yleisin lapsiosa (tai katras niitä) ja pidin sitä vaan semmoisena normaalina sisäisen lapsen nousemisena. Myöhemmin tuli Pikkuinen (pelokas jotain traumaa kantava lapsiosa) ja muut vielä nimettömät. Muksu on helppo, se vaan haluaa huomiota ja rakkautta ja heittää kommenttejaan. Se tuli mukaan auttaen mua valitsemaan vaatteita ja tekemisiä. Jossain kohtaan kuitenkin rupesi tulemaan enemmän hetkiä että tipuin yhä vahvemmin pienen vaikeisiin kokemuksiin, en enää osannut esim. siivota ja järjestellä asioita vaan sain itkunsekaisia raivokohtauksia, joskus en oo osannut solmia kengännauhoja tai puhua. Aloin tunnistaa myös vauvaa ja taaperoa, etenkin pikkuvauvaa. Tulee äänettömiä itkukohtauksia jolloin koen etten osaa puhua ja keho on pieni. Alkoi tulla vahvoja PTSD-oireita kuten pimeän pelkoa. Läheisen ihmisen kanssa kiintymyssuhdetrauma on ollut aina mut tullut selkeemmäksi, esim. tapaamis ja lähtemistilanteissa pienet osat nousee melkein aina pintaan. Et älä mee. En kestä pitkiä aikoja erossa.

    Teiniosien traumat on ollut mun päässä katkeamattona leffana tapahtumisestaan saakka. Päivittäin pyörittelin niitä päässä, puhuin niistä kaikille. Ne oli sellaisia hirveitä väkivaltafilmejä joita en pystynyt sulkemaan kun hetkeksi. Teiniosia on vaikeempi erottaa kun pieniä kun putoaminen niihin on lyhyempi. Mun aikuisin osakaan ei kaikkina päivinä taida vastata fyysistä ikää. Ärsyttävää.

    Nyt kun miettii niin mussa on ollut osia varmaan aina mutta en oo ymmärtänyt niitä yhtään. Muuttuvat mielentilat, keskittymiskyvyn puute ja sekavuus laskettiin AD/HD-oireiksi joista sain diagnoosinkin. Tosin lääkäri sanoi että oon hyvin epätyypillinen. Oon suhteellisen varma että diagnoosi on väärä ja kaikki johtuu dissosiaatiohäiriöstä. Ensimmäisen kerran kuulin dissosiaatio termin vuoden alussa terapian alkaessa ja taistelen sitä vastaan vieläkin, mutta toisaalta alkaa tulla helpotus kun se selittää niin paljon. En ookaan adhd enkä tahallani epävakaa (tää ei olekaan yrityksen puutetta!), mun persoona on vaan rikottu niin osiin etten pysty vielä toimimaan toisella tavalla.

    Mun terapeutti kans sanoi eilen että mun oireilu on niin selvää ja loogista ja sopisin päätähdeksi dissosiaatiohäiriöstä tehtävään dokumenttiin. Huomautin et melko kyseenalainen kunnia ja kirosin päässäni et oikeestiko kun itse en vielä näe tätä yhtään niin selvänä... Mutta nyt alkaa kuvio aueta.
  • Kiitos teille vastauksista. Mä en itse vielä ole varma uskonko itseäni vai en. Enkä ole edes terapiassa ottaa kunnolla tuntemuksiani esiin. Koitan välillä, mutta ihan kuin edessä olisi jokin fyysinen muuri. Ääntä ei vaan lähde tai juttu harhailee toiseen aiheeseen!

    Kettukarkki, mä melkein lainasin sun koko tekstin, ennen kuin tulin järkiini, että en mä voi tehdä niin pitkää toistoa. Mä itsekin olen saanut ADHD-diagnoosin, mutta itse taisin sen aiheuttaa, kun halusin tietää niin kovasti, mikä minua vaivaa. Vakuutin, että oireet olivat aitoja, mutta en tajunnut että kuva oli laajempi. Olin paniikissa ja luulin, ettei oireitani otettu todesta. Psykiatri muistutteli trauman aiheuttavan kakenlaista, mutta olin vielä aika kieltovaiheessa, enkä tunnistanut itseäni edes trauma sanasta. :punastus: Kumma kyllä, minulle ei tuolloin annettu sen laajempaa tietoa traumasta tai traumaattisista kokemuksista, vaikka sanaa käyttivätin paljon.

    Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Olen huomannut että kakkostason dissot usein kokee "menevänsä/joutuvansa/tippuvansa" johonkin osaan, kuten itsekin kuvasit, kun taas DIDit kokevat muutoksen vielä vahvempana (jo muistikatkonkin takia). Molempiin voi silti liittyä esim eri-ikäisiä osia ja myös eri sukupuolta olevia, tai joskus myös vaikka eläin- tai satuhahmo-osia. Mikä nyt lapsesta on aikoinaan turvallisimmalta ja tarpeellisimmalta tuntunut (esim lemmikkikoira saattoi olla ainoa, jolle perheessä ei tehty pahaa). Kaikki osat ovat kuitenkin oikeasti osa yhtä arvokasta ihmistä :P

    Omat oireeni alkoivat huomaamattani, mutta ensin panin itse merkille käsittämättömät säikähtelyt, eli ptsd-oireet. Mulla kyseessä oli sit vaan vielä isompi juttu.. En ois kyllä ikinä uskonu!
    Tää pätkä oli tosi lohdullinen. Itse kun en tunne kaikkea sanastoa, mitä käytetään, en aina tunnista kokemuksiani muiden kertomuksista, kuten "putoaminen". :) Päässä veivaa se tiedostus, ettei mulla nyt täysin yhtenäinen minuus voi näiden oireiden kanssa olla ja sitten kieltäminen, kun en kuitenkaan ole niin selkeä tapaus, kun DID:hin kuuluvat muistikatkoksetkin esim. puuttuvat. Vaikka välillä "kuuleekin" ajatuksia, jotka ei ole oman ajatusprosessin tuotosta. Ikäänkuin putkahtaa esiin.Pari päivää sitten tuli ensimmäistä kertaa isompi kokonainen lause mieleen. Samassa syssyssä tuli pieni takauma. Noista osista jos vielä uskaltaisi puhua terapiassa. Edellisen kerran, kun yritin, ohjautuikin keskustelu vähän toisille raiteille ja kokonaisuus jäikin kertomatta, vaikka vakaa aikomus oli saada se ulos. :totinen:
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Huuto; 26-10-15 klo 15:17. Syy: huono sanamuoto
  • Kiitos teille vastauksista. Mä en itse vielä ole varma uskonko itseäni vai en. Enkä ole edes terapiassa ottaa kunnolla tuntemuksiani esiin. Koitan välillä, mutta ihan kuin edessä olisi jokin fyysinen muuri. Ääntä ei vaan lähde tai juttu harhailee toiseen aiheeseen!

    Kettukarkki, mä melkein lainasin sun koko tekstin, ennen kuin tulin järkiini, että en mä voi tehdä niin pitkää toistoa. Mä itsekin olen saanut ADHD-diagnoosin, mutta itse taisin sen aiheuttaa, kun halusin tietää niin kovasti, mikä minua vaivaa. Vakuutin, että oireet olivat aitoja, mutta en tajunnut että kuva oli laajempi. Olin paniikissa ja luulin, ettei oireitani otettu todesta. Psykiatri muistutteli trauman aiheuttavan kakenlaista, mutta olin vielä aika kieltovaiheessa, enkä tunnistanut itseäni edes trauma sanasta. :punastus: Kumma kyllä, minulle ei tuolloin annettu sen laajempaa tietoa traumasta tai traumaattisista kokemuksista, vaikka sanaa käyttivätin paljon.

    Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Olen huomannut että kakkostason dissot usein kokee "menevänsä/joutuvansa/tippuvansa" johonkin osaan, kuten itsekin kuvasit, kun taas DIDit kokevat muutoksen vielä vahvempana (jo muistikatkonkin takia). Molempiin voi silti liittyä esim eri-ikäisiä osia ja myös eri sukupuolta olevia, tai joskus myös vaikka eläin- tai satuhahmo-osia. Mikä nyt lapsesta on aikoinaan turvallisimmalta ja tarpeellisimmalta tuntunut (esim lemmikkikoira saattoi olla ainoa, jolle perheessä ei tehty pahaa). Kaikki osat ovat kuitenkin oikeasti osa yhtä arvokasta ihmistä :P

    Omat oireeni alkoivat huomaamattani, mutta ensin panin itse merkille käsittämättömät säikähtelyt, eli ptsd-oireet. Mulla kyseessä oli sit vaan vielä isompi juttu.. En ois kyllä ikinä uskonu!
    Tää pätkä oli tosi lohdullinen. Itse kun en tunne kaikkea sanastoa, mitä käytetään, en aina tunnista kokemuksiani muiden kertomuksista, kuten "putoaminen". :) Päässä veivaa se tiedostus, ettei mulla nyt täysin yhtenäinen minuus voi näiden oireiden kanssa olla ja sitten kieltäminen, kun en kuitenkaan ole niin selkeä tapaus, kun DID:hin kuuluvat muistikatkoksetkin esim. puuttuvat. Vaikka välillä "kuuleekin" ajatuksia, jotka ei ole oman ajatusprosessin tuotosta. Ikäänkuin putkahtaa esiin.Pari päivää sitten tuli ensimmäistä kertaa isompi kokonainen lause mieleen. Samassa syssyssä tuli pieni takauma. Noista osista jos vielä uskaltaisi puhua terapiassa. Edellisen kerran, kun yritin, ohjautuikin keskustelu vähän toisille raiteille ja kokonaisuus jäikin kertomatta, vaikka vakaa aikomus oli saada se ulos. :totinen:
  • Vaikeahan on tosiaan sisäistä maailmaansa arvioida, koska sikäli ei ole vertailupohjaa. Diagnoosikin on vain kuvaus oirekokonaisuudesta, ei ihmisestä. Varmasti saman diagnoosin saaneissa ihmisissä on tosi paljon hajontaa, myös oireissa.

    Itsellä oon huomannut sitä, että oireita ja osia "ilmaantuu" tietoisuuden lisääntyessä - toisaalta ne ovat aina olleet siellä, mutta vain tiedostamatta. Sitten toisaalta en ole osannut epäillä ns. epänormaaliksi tiettyjä itselle normaaleja juttuja, kuten juuri tuota, että "kuulen" päässäni jonkun toisen ajatuksia. Luulin, että kaikilla on päässään monta ääntä, viitataanhan itämaisissa filosofioissa ja meditaatio-opeissa "mielen hälinään", "pälpätykseen" jne.

    Meidän oireet alkoivat ehkä viisivuotiaana, kun ajateltiin kuolevamme, muttei kuoltukaan. Saatiin jostain sellainen käsitys, että isä olisi tehnyt "jotain sellaista" mutta ei se ollutkaan.

    Siis muistot, kokemukset, tunteet, ajatukset alkoivat eriytyä toisistaan tuolloin... ja mitä pidempään me elettiin, sitä tarkkarajaisemmin ne eriytyivät ja sitten syntyivät lopulta nämä, joita voidaan sanoa "osiksi" (eivät kyllä pidä itse tuosta termistä).

    Mulla oli aikaisemmin myös paljon ns. sekundaarioireita, masennusta, ahdistusta jne. Itsellä kanssa ne väheni sitä mukaa kun tulin enemmän tietoiseksi tästä systeemistä.

    "Feikkaus" on tuttua täälläkin. Teen sitä nytkin, haha.

    Mulla on diagnosoitu tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö. Osia löytyy; ajatuksissaan, tunteissaan, muistoissaan, toimintamalleissaan, fyysisessä olemuksessaan, seks. identiteetissään, eriytyneitä. Ei merkittävää ajan menetystä (time loss).
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Vaikeahan on tosiaan sisäistä maailmaansa arvioida, koska sikäli ei ole vertailupohjaa. Diagnoosikin on vain kuvaus oirekokonaisuudesta, ei ihmisestä. Varmasti saman diagnoosin saaneissa ihmisissä on tosi paljon hajontaa, myös oireissa.

    Itsellä oon huomannut sitä, että oireita ja osia "ilmaantuu" tietoisuuden lisääntyessä - toisaalta ne ovat aina olleet siellä, mutta vain tiedostamatta. Sitten toisaalta en ole osannut epäillä ns. epänormaaliksi tiettyjä itselle normaaleja juttuja, kuten juuri tuota, että "kuulen" päässäni jonkun toisen ajatuksia. Luulin, että kaikilla on päässään monta ääntä, viitataanhan itämaisissa filosofioissa ja meditaatio-opeissa "mielen hälinään", "pälpätykseen" jne.

    Meidän oireet alkoivat ehkä viisivuotiaana, kun ajateltiin kuolevamme, muttei kuoltukaan. Saatiin jostain sellainen käsitys, että isä olisi tehnyt "jotain sellaista" mutta ei se ollutkaan.

    Siis muistot, kokemukset, tunteet, ajatukset alkoivat eriytyä toisistaan tuolloin... ja mitä pidempään me elettiin, sitä tarkkarajaisemmin ne eriytyivät ja sitten syntyivät lopulta nämä, joita voidaan sanoa "osiksi" (eivät kyllä pidä itse tuosta termistä).

    Mulla oli aikaisemmin myös paljon ns. sekundaarioireita, masennusta, ahdistusta jne. Itsellä kanssa ne väheni sitä mukaa kun tulin enemmän tietoiseksi tästä systeemistä.

    "Feikkaus" on tuttua täälläkin. Teen sitä nytkin, haha.

    Mulla on diagnosoitu tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö. Osia löytyy; ajatuksissaan, tunteissaan, muistoissaan, toimintamalleissaan, fyysisessä olemuksessaan, seks. identiteetissään, eriytyneitä. Ei merkittävää ajan menetystä (time loss).
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Lightbulb

    Huuto tässä. Salasanan palautus reistasi ja tein toisen tilin. Tämän takia vastaan nyt vähän myöhässä, kun koitin välttää tilisekoittamista.

    Mutta kiitos paljon sinullekin Viisivuotias. Mielensisäinen pälpätys on oikeastaan aina ollut mullakin seurana. Lapsena ja nuorena se oli niin keskustelujen uudelleenkäymistä ja virheiden korjaamista oikeiden ihmisten kanssa kuin myös kirjan hahmojen kanssa juttelua ja omiin maailmoihini menoa. Tietty tiedostin niiden olevan vain "suunnitelmia" tapahtumien varalle tai ihan "day dreaming"iä, mutta eihän sellaista kai ole koko ajan ns. normaalisti... Myöhemmin se muuttui ikäänkuin pakkoajatuksiksi, joiden kautta korvasi oikeita keskusteluja tai korjaili virheitä. Se hiljeni aika paljon haettuani pari vuotta sitten terapiaa. Se oli niin tuttua, että kutsuin sitä itse termillä, päänsisäinen dialogi.

    Nyt ehkä huomaa taas samaa oiretta niin kuin taisin mainitakin. Ei kyllä siinä mittakaavassa ja suuntakin on eri. Ne ei ole enää tuollaisia pakkomietteitä, vaan ihan ajatuksia, mutta vaan aivan väärässä paikkaa. :/ Viime päivien teemana ollut vain hokema "Aijaijai".
  • Huuto tässä. Salasanan palautus reistasi ja tein toisen tilin. Tämän takia vastaan nyt vähän myöhässä, kun koitin välttää tilisekoittamista.

    Mutta kiitos paljon sinullekin Viisivuotias. Mielensisäinen pälpätys on oikeastaan aina ollut mullakin seurana. Lapsena ja nuorena se oli niin keskustelujen uudelleenkäymistä ja virheiden korjaamista oikeiden ihmisten kanssa kuin myös kirjan hahmojen kanssa juttelua ja omiin maailmoihini menoa. Tietty tiedostin niiden olevan vain "suunnitelmia" tapahtumien varalle tai ihan "day dreaming"iä, mutta eihän sellaista kai ole koko ajan ns. normaalisti... Myöhemmin se muuttui ikäänkuin pakkoajatuksiksi, joiden kautta korvasi oikeita keskusteluja tai korjaili virheitä. Se hiljeni aika paljon haettuani pari vuotta sitten terapiaa. Se oli niin tuttua, että kutsuin sitä itse termillä, päänsisäinen dialogi.

    Nyt ehkä huomaa taas samaa oiretta niin kuin taisin mainitakin. Ei kyllä siinä mittakaavassa ja suuntakin on eri. Ne ei ole enää tuollaisia pakkomietteitä, vaan ihan ajatuksia, mutta vaan aivan väärässä paikkaa. :/ Viime päivien teemana ollut vain hokema "Aijaijai".
  • Tänään, 22.1. 2017, tiedän, että olen oirehtinut vauvasta asti rankasti ja monin eri tavoin.

    Joskus esimurrosiässä/murrosiässä tulin tietoiseksi niskahartiaseudun kivuista ja jännityksistä, alkoi vuosien varrella aina vaan pidentyvät ja aina vaan vaikeammiksi yltyvät flunssat, alkoi tulla rajuja paniikkihäiriö-, hyperventilaatio- ja 'sydän'kohtauksia, sekä aloin itsetuhota itseäni. Papereitteni mukaan eräs lääkäri oli epäillyt minulla MS-tautia, eräs toinen lääkäri otti minusta kalloröntgenin jne. Juoksin siis murrosiästä asti erilaisilla fyysisten sairauksien lääkäreillä, ja jossain vaiheessa aloin juosta myös psykiatreilla, jotka alkoivat syöttää minulle erilaisia pillereitä ja diagnooseja. Pyrin usein hulluinhuoneelle, mutta pääsin sisälle vain yhden kerran yhdeksi yöksi. Sitten lopulta hajosin täysin ja kokonaan, jolloin pyrin jälleen kerran hulluinhuoneelle, ja varmistin sisälle pääsemiseni hakemalla lähetteen, ja tuolla kerralla onnistuin vihdoin pyrkimyksissäni, eli pääsin vihdoinkin hulluinhuoneelle - josta tulin ulos YE 112 -koodattuna - ja sillä tiellä olen yhä.

    Kukaan lääkäri tai muu hoitohenkilö, joita tapasin vaikka kuinka paljon, ei koskaan suositellut lukemattomiin oirehtimisiini ja oireisiini hoidokseni ammattitaitoista psykodynaamista psykoterapiaa ynnä muita hoitoja, joita kaltaiseni tarvitsevat toipuakseen ja tervehtyäkseen.

    Minun tapaustani voi verrata esimerkiksi sellaiseen henkilöön, jolla on MS-tauti, jota hoidetaan vuosia ja vuosia ja vuosia psykodynaamisella psykoterapialla ynnä muilla hoidoilla, jotka on luotu vauvasta asti kidutettujen hoitomuodoiksi, vaikka hoidettavaa ei ole lapsena kidutettu, eikä hän ole muutoinkaan psyykkisesti sairas, vaan hänellä on MS-tauti, mutta sitä ei hoideta lainkaan.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Insestiäidin tytär; 22-01-17 klo 21:17.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Tänään, 22.1. 2017, tiedän, että olen oirehtinut vauvasta asti rankasti ja monin eri tavoin.

    Joskus esimurrosiässä/murrosiässä tulin tietoiseksi niskahartiaseudun kivuista ja jännityksistä, alkoi vuosien varrella aina vaan pidentyvät ja aina vaan vaikeammiksi yltyvät flunssat, alkoi tulla rajuja paniikkihäiriö-, hyperventilaatio- ja 'sydän'kohtauksia, sekä aloin itsetuhota itseäni. Papereitteni mukaan eräs lääkäri oli epäillyt minulla MS-tautia, eräs toinen lääkäri otti minusta kalloröntgenin jne. Juoksin siis murrosiästä asti erilaisilla fyysisten sairauksien lääkäreillä, ja jossain vaiheessa aloin juosta myös psykiatreilla, jotka alkoivat syöttää minulle erilaisia pillereitä ja diagnooseja. Pyrin usein hulluinhuoneelle, mutta pääsin sisälle vain yhden kerran yhdeksi yöksi. Sitten lopulta hajosin täysin ja kokonaan, jolloin pyrin jälleen kerran hulluinhuoneelle, ja varmistin sisälle pääsemiseni hakemalla lähetteen, ja tuolla kerralla onnistuin vihdoin pyrkimyksissäni, eli pääsin vihdoinkin hulluinhuoneelle - josta tulin ulos YE 112 -koodattuna - ja sillä tiellä olen yhä.

    Kukaan lääkäri tai muu hoitohenkilö, joita tapasin vaikka kuinka paljon, ei koskaan suositellut lukemattomiin oirehtimisiini ja oireisiini hoidokseni ammattitaitoista psykodynaamista psykoterapiaa ynnä muita hoitoja, joita kaltaiseni tarvitsevat toipuakseen ja tervehtyäkseen.

    Minun tapaustani voi verrata esimerkiksi sellaiseen henkilöön, jolla on MS-tauti, jota hoidetaan vuosia ja vuosia ja vuosia psykodynaamisella psykoterapialla ynnä muilla hoidoilla, jotka on luotu vauvasta asti kidutettujen hoitomuodoiksi, vaikka hoidettavaa ei ole lapsena kidutettu, eikä hän ole muutoinkaan psyykkisesti sairas, vaan hänellä on MS-tauti, mutta sitä ei hoideta lainkaan.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Omat dissosiaatio-oireeni alkoivat, kun 33-vuotiaana (2006) nousi seksuaalista halua tietoisuuteen ihan lihaa ja verta olevaa ystävää kohtaan (masennusta, ahdistusta yms. oli minulla kyllä ollut aiemmin useinkin). Siihen asti olin ihastukset olivat olleet harvinaisia ja vain sydämellä tunnettuja. Oma seksuaalisuus ei silloin tuntunut turvalliselta alkuunkaan. No, siitä ei sitten seurannut suhdetta ja koettaessani sitä menetystä (ensimmäinen täysimittainen rakastuminen) surra pintaan nousi muistoja sekä vihan että surun kokemuksista. Tilanne "rauhoittui" v. 2007 lopulla jouduttuani muuttamaan pois. Ja olin myös syönyt puolen vuoden masennuslääkekuurin; se oli blokannut tunteiden käsittelyä.

    Traumat palasivat kuitenkin "kolkuttelemaan" vuoden sisällä (2008 loppupuolella). Silloin oli tiheämpää triggeröitymistä (vaikken silloin ymmärtänyt, että siitä on kyse). Sen stressitilan jatkuttua tarpeeksi pitkään sain PTSD-oireita, kehon taistele/pakene/jähmety -reaktioita. Lähdin hakemaan terapiaa ja keväällä 2009 sain sitten KELA:n arviointikäyntien loppuosalle traumaterapeutin, joka toisella tapaamisellamme antoi minulle luettavaksi 2 artikkelia: toinen traumasta, toinen dissosiaatiohäiriöstä. Oireilleni tuli nimi.

    Valitettavasti en voinut jatkaa ko. traumaterapeutin kanssa. Koin häneen kanssaan siksi yhden alkuperäisen trauman toistumisen (kerroin äidille isän kauheista teoista, mutta hän ei ollut itse psyykkisesti tarpeeksi vahva pelastamaan minua). Sama kävi seuraavana yrittämäni tavallisen psykologin (ei psykoterapeutti) kanssa, koska hän ei osannut auttaa. Traumaterapiaan pääsin vasta 1,5 v myöhemmin ja se väliajan yksinäinen kärsimys on kyllä pitkittänyt myöhempää toipumisprosessia.

    Siksi jos joku tämän lukee ja on avun hakemista vielä miettimässä tai vasta avun hakemisen alkuvaiheessa, niin toivon sinulle rohkeutta hakea apua itsellesi! Se kannattaa! Ja jos joku yksittäinen ihminen ei osaa auttaa, niin hakeudu toiselle. Ja se, että on vaikeaa, kannattaa kertoa useammalle kuin yhdelle. Itselleni siihen tuli rohkeutta vasta myöhemmin.
  • Omat dissosiaatio-oireeni alkoivat, kun 33-vuotiaana (2006) nousi seksuaalista halua tietoisuuteen ihan lihaa ja verta olevaa ystävää kohtaan (masennusta, ahdistusta yms. oli minulla kyllä ollut aiemmin useinkin). Siihen asti olin ihastukset olivat olleet harvinaisia ja vain sydämellä tunnettuja. Oma seksuaalisuus ei silloin tuntunut turvalliselta alkuunkaan. No, siitä ei sitten seurannut suhdetta ja koettaessani sitä menetystä (ensimmäinen täysimittainen rakastuminen) surra pintaan nousi muistoja sekä vihan että surun kokemuksista. Tilanne "rauhoittui" v. 2007 lopulla jouduttuani muuttamaan pois. Ja olin myös syönyt puolen vuoden masennuslääkekuurin; se oli blokannut tunteiden käsittelyä.

    Traumat palasivat kuitenkin "kolkuttelemaan" vuoden sisällä (2008 loppupuolella). Silloin oli tiheämpää triggeröitymistä (vaikken silloin ymmärtänyt, että siitä on kyse). Sen stressitilan jatkuttua tarpeeksi pitkään sain PTSD-oireita, kehon taistele/pakene/jähmety -reaktioita. Lähdin hakemaan terapiaa ja keväällä 2009 sain sitten KELA:n arviointikäyntien loppuosalle traumaterapeutin, joka toisella tapaamisellamme antoi minulle luettavaksi 2 artikkelia: toinen traumasta, toinen dissosiaatiohäiriöstä. Oireilleni tuli nimi.

    Valitettavasti en voinut jatkaa ko. traumaterapeutin kanssa. Koin häneen kanssaan siksi yhden alkuperäisen trauman toistumisen (kerroin äidille isän kauheista teoista, mutta hän ei ollut itse psyykkisesti tarpeeksi vahva pelastamaan minua). Sama kävi seuraavana yrittämäni tavallisen psykologin (ei psykoterapeutti) kanssa, koska hän ei osannut auttaa. Traumaterapiaan pääsin vasta 1,5 v myöhemmin ja se väliajan yksinäinen kärsimys on kyllä pitkittänyt myöhempää toipumisprosessia.

    Siksi jos joku tämän lukee ja on avun hakemista vielä miettimässä tai vasta avun hakemisen alkuvaiheessa, niin toivon sinulle rohkeutta hakea apua itsellesi! Se kannattaa! Ja jos joku yksittäinen ihminen ei osaa auttaa, niin hakeudu toiselle. Ja se, että on vaikeaa, kannattaa kertoa useammalle kuin yhdelle. Itselleni siihen tuli rohkeutta vasta myöhemmin.
  • Quote Originally Posted by Insestiäidin tytär View Post
    Kukaan lääkäri tai muu hoitohenkilö, joita tapasin vaikka kuinka paljon, ei koskaan suositellut lukemattomiin oirehtimisiini ja oireisiini hoidokseni ammattitaitoista psykodynaamista psykoterapiaa ynnä muita hoitoja, joita kaltaiseni tarvitsevat toipuakseen ja tervehtyäkseen.
    Minä luulen että tämä on tosi yleistä. Ihmiset oirehtivat erilaisin fyysisin oirein vuosikausia ja käyvät niiden kanssa lääkärissä. Minunkin lääkärissäkäynneistäni suurin osa on ollut psykosomaattisia vaivoja. Masennusta ja ahdistusta ehkä hoidetaan ihan kuin fyysisten sairauksien sivutuotteina, päihdeongelmat ja syömisongelmat ehkä tunnistetaan, mutta ongelmat tunteiden kokemisessa ja säätelyssä, dissosiatiivisten tilojen aiheuttamat ongelmat, pelot ja takaumat, uniongelmat ja koko oireiden vyyhti jäävät huomaamatta.

    Se voi olla että joku tajuaakin mistä on kyse, mutta ajattelee että ei halua potilaan itsensä takia lähteä penkomaan sitä enempää. Terapia on rankka juttu. Sitähän sanotaan että kaikki ei jaksa sitä käydä läpi. Voin vain kuvitella miltä tuntuisi jos kaikki oireet lävähtäisi naamalle ja sitten vaan usko, voimat tai hoito/tuki ei vaan riittäisi kaiken kohtaamiseen. Jos näin on, niin se on potilaan suojelemista, jättää kertomatta. Voisin kuvitella että terapia myös pelottaa turhaan ammattihenkilöitä. Jos joku potilas menee vaikka työpaikkalääkärille ja lääkäri suosittelee terapiaa ja sitten potilas palaa takaisin juuri kun terapia on kamalassa alkuvaiheessa ja kertoo miten hirveää se on, niin jos lääkärillä ei ole omakohtaista kokemusta tai vankkaa tietoa terapiahoidosta, niin en ihmettele jos lääkäri ikäänkuin turhaan pelästyy terapiaa hoitomuotona. Terapeutit ja potilaat näkee miten homma etenee, miten paraneminen tapahtuu ja tapahtuuko sitä, mutta muut terveydenhuoltoalan ihmiset varmaan näkee korostetusti niitä joiden tulee terapiassa paha olla vaikkakin hoito johtaisi paranemiseen pitkällä aikavälillä.

    Itse asiassa en tiedä, onko psykoterapia aina niin rajua kuin miltä se tätä palstaa lukiessa usein vaikuttaa. Jos psykoterapialla hoidetaan vaikkapa masennusta, jonka pohjalla on ehkä lievempää traumatisoitumista mutta ei dissosiaatiohäiriötä tai merkittävää persoonallisuushäiriötä (voiko tämmöinen tauti edes olla mahdollinen), niin voiko psykoterapian käydä läpi asiallisesti jutellen ja ilman kotona ja/tai terapiassa eteen tulevia kummallisia, uusia ja rajuja oireita ja tilanteita ja tunteita? Tietääkö kukaan?
  • Quote Originally Posted by Insestiäidin tytär View Post
    Kukaan lääkäri tai muu hoitohenkilö, joita tapasin vaikka kuinka paljon, ei koskaan suositellut lukemattomiin oirehtimisiini ja oireisiini hoidokseni ammattitaitoista psykodynaamista psykoterapiaa ynnä muita hoitoja, joita kaltaiseni tarvitsevat toipuakseen ja tervehtyäkseen.
    Minä luulen että tämä on tosi yleistä. Ihmiset oirehtivat erilaisin fyysisin oirein vuosikausia ja käyvät niiden kanssa lääkärissä. Minunkin lääkärissäkäynneistäni suurin osa on ollut psykosomaattisia vaivoja. Masennusta ja ahdistusta ehkä hoidetaan ihan kuin fyysisten sairauksien sivutuotteina, päihdeongelmat ja syömisongelmat ehkä tunnistetaan, mutta ongelmat tunteiden kokemisessa ja säätelyssä, dissosiatiivisten tilojen aiheuttamat ongelmat, pelot ja takaumat, uniongelmat ja koko oireiden vyyhti jäävät huomaamatta.

    Se voi olla että joku tajuaakin mistä on kyse, mutta ajattelee että ei halua potilaan itsensä takia lähteä penkomaan sitä enempää. Terapia on rankka juttu. Sitähän sanotaan että kaikki ei jaksa sitä käydä läpi. Voin vain kuvitella miltä tuntuisi jos kaikki oireet lävähtäisi naamalle ja sitten vaan usko, voimat tai hoito/tuki ei vaan riittäisi kaiken kohtaamiseen. Jos näin on, niin se on potilaan suojelemista, jättää kertomatta. Voisin kuvitella että terapia myös pelottaa turhaan ammattihenkilöitä. Jos joku potilas menee vaikka työpaikkalääkärille ja lääkäri suosittelee terapiaa ja sitten potilas palaa takaisin juuri kun terapia on kamalassa alkuvaiheessa ja kertoo miten hirveää se on, niin jos lääkärillä ei ole omakohtaista kokemusta tai vankkaa tietoa terapiahoidosta, niin en ihmettele jos lääkäri ikäänkuin turhaan pelästyy terapiaa hoitomuotona. Terapeutit ja potilaat näkee miten homma etenee, miten paraneminen tapahtuu ja tapahtuuko sitä, mutta muut terveydenhuoltoalan ihmiset varmaan näkee korostetusti niitä joiden tulee terapiassa paha olla vaikkakin hoito johtaisi paranemiseen pitkällä aikavälillä.

    Itse asiassa en tiedä, onko psykoterapia aina niin rajua kuin miltä se tätä palstaa lukiessa usein vaikuttaa. Jos psykoterapialla hoidetaan vaikkapa masennusta, jonka pohjalla on ehkä lievempää traumatisoitumista mutta ei dissosiaatiohäiriötä tai merkittävää persoonallisuushäiriötä (voiko tämmöinen tauti edes olla mahdollinen), niin voiko psykoterapian käydä läpi asiallisesti jutellen ja ilman kotona ja/tai terapiassa eteen tulevia kummallisia, uusia ja rajuja oireita ja tilanteita ja tunteita? Tietääkö kukaan?
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Itse asiassa en tiedä, onko psykoterapia aina niin rajua kuin miltä se tätä palstaa lukiessa usein vaikuttaa. Jos psykoterapialla hoidetaan vaikkapa masennusta, jonka pohjalla on ehkä lievempää traumatisoitumista mutta ei dissosiaatiohäiriötä tai merkittävää persoonallisuushäiriötä (voiko tämmöinen tauti edes olla mahdollinen), niin voiko psykoterapian käydä läpi asiallisesti jutellen ja ilman kotona ja/tai terapiassa eteen tulevia kummallisia, uusia ja rajuja oireita ja tilanteita ja tunteita? Tietääkö kukaan?
    Juu, kyllä. Onhan esimerkiksi niinkin, että psykoterapiakoulutukseen kuuluu pakollisena terapiaa, että varmistuisi (ei aina tosin onnistu) ettei siellä ole sellaisia patteja jotka estävät auttajana toimimisen. Ei varmasti jokainen tuleva terapeutti ole niin ongelmainen ja koe terapiaa niin rajuna.
    Itse olen myös tuntenut jonkun (taviksen) joka kävi terapeutillaan kerran kuussa, kotona pohti ja kirjoitti paljon, mutta ei hajoillut keskenään oikeastaan yhtään eikä oireet alun jälkeen näyttäneet pahenevan. Keskittyi kyllä tekemään ajatustyötä ja toteutti terapeutin antamia harjoituksia, jotka olivat tyyliä "hanki sosiaalinen harrastus" ja hän hankki. Lopetti terapian sitten kun siellä puhuttiin enää säästä ja tavallisista kuulumisista, arki sujui jo uudella ja tyydyttävällä tavalla. Ja tiedän muutosten jääneen pysyviksi, tästä on jo useampi vuosi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Itse asiassa en tiedä, onko psykoterapia aina niin rajua kuin miltä se tätä palstaa lukiessa usein vaikuttaa. Jos psykoterapialla hoidetaan vaikkapa masennusta, jonka pohjalla on ehkä lievempää traumatisoitumista mutta ei dissosiaatiohäiriötä tai merkittävää persoonallisuushäiriötä (voiko tämmöinen tauti edes olla mahdollinen), niin voiko psykoterapian käydä läpi asiallisesti jutellen ja ilman kotona ja/tai terapiassa eteen tulevia kummallisia, uusia ja rajuja oireita ja tilanteita ja tunteita? Tietääkö kukaan?
    Juu, kyllä. Onhan esimerkiksi niinkin, että psykoterapiakoulutukseen kuuluu pakollisena terapiaa, että varmistuisi (ei aina tosin onnistu) ettei siellä ole sellaisia patteja jotka estävät auttajana toimimisen. Ei varmasti jokainen tuleva terapeutti ole niin ongelmainen ja koe terapiaa niin rajuna.
    Itse olen myös tuntenut jonkun (taviksen) joka kävi terapeutillaan kerran kuussa, kotona pohti ja kirjoitti paljon, mutta ei hajoillut keskenään oikeastaan yhtään eikä oireet alun jälkeen näyttäneet pahenevan. Keskittyi kyllä tekemään ajatustyötä ja toteutti terapeutin antamia harjoituksia, jotka olivat tyyliä "hanki sosiaalinen harrastus" ja hän hankki. Lopetti terapian sitten kun siellä puhuttiin enää säästä ja tavallisista kuulumisista, arki sujui jo uudella ja tyydyttävällä tavalla. Ja tiedän muutosten jääneen pysyviksi, tästä on jo useampi vuosi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Siitä taas miten oireet alkoi... Lapsiosien muistoista päätellen jo kauan sitten, mutta eka aivan selvä depersonalisaatio/derealisaatio on tullut 14-vuotiaana. Jähmettynyt melkein katatoniseksi oon jo huomattavasti aikaisemmin mm. koulukiusaajien, ja psykoosissaan riehuvan äidin, edessä (4-vuotias lapsiosanikin on kertonut kokeneensa jäykistymisen) - mutta en tajunnut mitä oli käynyt, en vain pystynyt liikkumaan eikä ääntä tullut.

    Tosi nopeita käytöksen vaihteluita muistan kyllä, toki kaikilla lapsilla on enemmän ja vähemmän sopeutumia eri tilanteissa ja pitääkin olla, mutta erikoisena näkisin sen, että oli aivan helppoa valehdella mitä EN ole tehnyt. Tarkoitan että kiistin itsellenikin että saatoin muuttua ylikiltistä "en suutu milloinkaan"-miniaikuisesta äänensä rikki kirkuvaksi nyrkkien heiluttelijaksi ja takaisin. Nyrkit pystyssä en muistanut ettei minun pitänyt suuttua milloinkaan, superkilttinä en muistanut että olen lyönyt koskaan ketään. Nyt vasta kolmekymppisenä pystyn katsomaan koko asiaa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Siitä taas miten oireet alkoi... Lapsiosien muistoista päätellen jo kauan sitten, mutta eka aivan selvä depersonalisaatio/derealisaatio on tullut 14-vuotiaana. Jähmettynyt melkein katatoniseksi oon jo huomattavasti aikaisemmin mm. koulukiusaajien, ja psykoosissaan riehuvan äidin, edessä (4-vuotias lapsiosanikin on kertonut kokeneensa jäykistymisen) - mutta en tajunnut mitä oli käynyt, en vain pystynyt liikkumaan eikä ääntä tullut.

    Tosi nopeita käytöksen vaihteluita muistan kyllä, toki kaikilla lapsilla on enemmän ja vähemmän sopeutumia eri tilanteissa ja pitääkin olla, mutta erikoisena näkisin sen, että oli aivan helppoa valehdella mitä EN ole tehnyt. Tarkoitan että kiistin itsellenikin että saatoin muuttua ylikiltistä "en suutu milloinkaan"-miniaikuisesta äänensä rikki kirkuvaksi nyrkkien heiluttelijaksi ja takaisin. Nyrkit pystyssä en muistanut ettei minun pitänyt suuttua milloinkaan, superkilttinä en muistanut että olen lyönyt koskaan ketään. Nyt vasta kolmekymppisenä pystyn katsomaan koko asiaa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Oireetko alkoi?
    Alkoiko oireet?
    Houreet vai huoran haaveet?

    Oliko joskus ennen ja nyt on jälkeen?
    Ensinkö ei ja nyt juu?

    Onko oire tämä vai tuo vai se?
    Entä ne ja he ja me?

    Onko oire historia vai nykyisyys?
    Oire taitaa olla mahdottomuus?

    Oire olen minä ja minä olen oire.

    Vaan minäpä olekaan en.
    Lakkasi oireetkin siis.

    Ai niin, vaan voiko lakata, jos ei koskaan edes ala?





    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Oktidi; 23-01-17 klo 17:38. Syy: kysymykseen ei voi vastata, jos vastaus on itse kysymys...
  • Oireetko alkoi?
    Alkoiko oireet?
    Houreet vai huoran haaveet?

    Oliko joskus ennen ja nyt on jälkeen?
    Ensinkö ei ja nyt juu?

    Onko oire tämä vai tuo vai se?
    Entä ne ja he ja me?

    Onko oire historia vai nykyisyys?
    Oire taitaa olla mahdottomuus?

    Oire olen minä ja minä olen oire.

    Vaan minäpä olekaan en.
    Lakkasi oireetkin siis.

    Ai niin, vaan voiko lakata, jos ei koskaan edes ala?





  • Onko kellään muulla niin, et on tullut tietoiseksi osista jo silloin kun traumatisoituminen vielä jatkuu? Onko siitä haittaa? Osaako muut kertoa millon joku tietty osa on irronnut? Tunnetteko/ootteko tunteneet osan irtoamisen, sen hetken jonka jälkeen se on selvemmin erillinen?

    Mun pää on menossa ihan sekasin. Luulin ku tulin tänne foorumille, et on yks minä ja muutama osa. Nyt oon alkanut tuntea, et niitä minuja on vaikka kuinka paljon. En saa niistä kiinni, sumenee. Se on pelottavaa. Meitä on niin paljon, etten yhtään tiedä kuka on alkuperäinen ja kuka joku muu. Voin olla kuka vaan. Mikä vaan. Enkä huomaa ku oon jo joku toinen. Mikään ei jatku, on pelkkiä paloja.

  • Onko kellään muulla niin, et on tullut tietoiseksi osista jo silloin kun traumatisoituminen vielä jatkuu? Onko siitä haittaa? Osaako muut kertoa millon joku tietty osa on irronnut? Tunnetteko/ootteko tunteneet osan irtoamisen, sen hetken jonka jälkeen se on selvemmin erillinen?

    Mun pää on menossa ihan sekasin. Luulin ku tulin tänne foorumille, et on yks minä ja muutama osa. Nyt oon alkanut tuntea, et niitä minuja on vaikka kuinka paljon. En saa niistä kiinni, sumenee. Se on pelottavaa. Meitä on niin paljon, etten yhtään tiedä kuka on alkuperäinen ja kuka joku muu. Voin olla kuka vaan. Mikä vaan. Enkä huomaa ku oon jo joku toinen. Mikään ei jatku, on pelkkiä paloja.

  • Luulen että osan irtoamisen voi ehkä erottaa silloin, jos on jokin yksittäinen selkeä trauma. Niinkuin seks.hyväksikäyttö tai pahoinpitely. Vaikeampaa silloin, jos on jatkuvaa se kaltoinkohtelu. Tietenkään nämä eivät sulje pois toisiaan, mutta esim itsellä ei ole sellaisia yksittäisi selkeitä traumakokemuksia kuin ehkä yksi. Siitäkään en tiedä tuliko siitä mitään erillistä osaa, kun en muista kuin pari yksittäistä mielikuvaa seuraavasta reilusta vuodesta.

    Mietin sitä A(J)H että sulla voi olla kyse ainakin osittain ihan siitä, kun olet nuori (no kuulostaapas tää nyt kivalta, ei ole tarkoitus vetää mitään teinikorttia esiin, mutta kun fakta). Siis kun sähän olet vasta kehittämässä itsellesi identiteettiä. Ei ole hyvistä oloista tulevallekaan mikään ihan helppo tehtävä, saati kun on vähän enempi haasteita elämässä. Sitähän sitä kuitenkin ihminen nuorena tekee, kehittää sitä omaa identiteettiä etsii ja kokeilee että millainen mä oikein olen. Jatkuu tietenkin pitkälle aikuisikään ja myös siitä eteenpäin koko elämän, mutta vähenee se homma, kun tuntee itseään enemmän ja on jo taustalla paljon valintoja siihen, millainen haluan olla.

    Niin mietin että voisko olla kysymys tuossa "minuja on monta" -jutussa siitä, että sulla on vielä keskenkin se homma. Voin tietty olla ihan väärässäkin, että en mä nyt tässä mitään väitä, kunhan pallottelen ideoita ilmaan. Niin tai näin, ehkä sulla on joka tapauksessa ainakin jossain määrin mahdollista kokeilla ja valita, vähän niin kuin että millaistakohan olisi jos olisin tälläinen, tai haluaisinkohan mä olla enempi tuollainen.

    Mutta tietenkin näihin meidän ongelmiin liittyy myös tiukasti juuri tuo fragmentoituminen, että ei ole jatkumoa, vaan ollaan ikään kuin hajottu palasiksi pitkin aikajanaa. Se on ainakin mulle just se asia, joka tuo runsaasti käytännön ongelmia elämään.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Luulen että osan irtoamisen voi ehkä erottaa silloin, jos on jokin yksittäinen selkeä trauma. Niinkuin seks.hyväksikäyttö tai pahoinpitely. Vaikeampaa silloin, jos on jatkuvaa se kaltoinkohtelu. Tietenkään nämä eivät sulje pois toisiaan, mutta esim itsellä ei ole sellaisia yksittäisi selkeitä traumakokemuksia kuin ehkä yksi. Siitäkään en tiedä tuliko siitä mitään erillistä osaa, kun en muista kuin pari yksittäistä mielikuvaa seuraavasta reilusta vuodesta.

    Mietin sitä A(J)H että sulla voi olla kyse ainakin osittain ihan siitä, kun olet nuori (no kuulostaapas tää nyt kivalta, ei ole tarkoitus vetää mitään teinikorttia esiin, mutta kun fakta). Siis kun sähän olet vasta kehittämässä itsellesi identiteettiä. Ei ole hyvistä oloista tulevallekaan mikään ihan helppo tehtävä, saati kun on vähän enempi haasteita elämässä. Sitähän sitä kuitenkin ihminen nuorena tekee, kehittää sitä omaa identiteettiä etsii ja kokeilee että millainen mä oikein olen. Jatkuu tietenkin pitkälle aikuisikään ja myös siitä eteenpäin koko elämän, mutta vähenee se homma, kun tuntee itseään enemmän ja on jo taustalla paljon valintoja siihen, millainen haluan olla.

    Niin mietin että voisko olla kysymys tuossa "minuja on monta" -jutussa siitä, että sulla on vielä keskenkin se homma. Voin tietty olla ihan väärässäkin, että en mä nyt tässä mitään väitä, kunhan pallottelen ideoita ilmaan. Niin tai näin, ehkä sulla on joka tapauksessa ainakin jossain määrin mahdollista kokeilla ja valita, vähän niin kuin että millaistakohan olisi jos olisin tälläinen, tai haluaisinkohan mä olla enempi tuollainen.

    Mutta tietenkin näihin meidän ongelmiin liittyy myös tiukasti juuri tuo fragmentoituminen, että ei ole jatkumoa, vaan ollaan ikään kuin hajottu palasiksi pitkin aikajanaa. Se on ainakin mulle just se asia, joka tuo runsaasti käytännön ongelmia elämään.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Oon ollut pari viime päivää ihan sekasin. Välillä hylätty, sit vihainen, sit vaan sekaisin ja välillä hetken sitä mieltä, et ei mitään ongelmia oo tai oo ollutkaan ja ihmettelen mikä mulla oikeen oli. Kunnes oon taas hylätty tai jotain muuta. Tossa minän hajoomisessa oli joku ihan oikee ajatus, se tulee siinä kohtaa ku oon vaan sekaisin. En nyt saa kiinni siitä, ku nyt oon se minä, jonka mielestä sellasta ongelmaa ei oikeestaan oo. Tiedän, et välillä se on ja sillon aattelen et kohta taas luulen et kaikki on hyvin eikä oo ja oon sekasin enkä hahmota mitään ja tulee paniikki, siitäkin että kohta hyvän olon harha menee päälle. En osaa sano kumpi on totta, tän hetkinen vai sen hetkinen. Kumpikin tuntuu todelta kun se tapahtuu. Mut en nyt saa kiinni siitä kunnolla.

    Nytkin tavallaan pelottaa, koska tiedän miten vahva se tunne on sillon tän tunteen vääryydestä. Tai tavallaan nytkin tiedän et ei kaikki oo ok, mut en hahmota kunnolla ku nyt on tää harha. Tää on harha jos alan miettiä.

    Ehkä ei vaan kannata aatella koko asiaa, koska alan heti mennä sekaisin ja tulee outo humina. Mietin jotain muuta.

    Mut niin.. ei se oo sellanen tunne mitähän-haluisin-olla-isona -tyyliin, eikä osaa päättää. Ei mitään mitä voi kokeilla. Pitää koittaa selvittää jotain ja ei voi kun tulee säröjä ja katkee, jotain sellasta. Se on joku pienempi, paloitellumpi ja humisevampi juttu. Mut en mieti sitä nyt ku ei oo pakko.

  • Oon ollut pari viime päivää ihan sekasin. Välillä hylätty, sit vihainen, sit vaan sekaisin ja välillä hetken sitä mieltä, et ei mitään ongelmia oo tai oo ollutkaan ja ihmettelen mikä mulla oikeen oli. Kunnes oon taas hylätty tai jotain muuta. Tossa minän hajoomisessa oli joku ihan oikee ajatus, se tulee siinä kohtaa ku oon vaan sekaisin. En nyt saa kiinni siitä, ku nyt oon se minä, jonka mielestä sellasta ongelmaa ei oikeestaan oo. Tiedän, et välillä se on ja sillon aattelen et kohta taas luulen et kaikki on hyvin eikä oo ja oon sekasin enkä hahmota mitään ja tulee paniikki, siitäkin että kohta hyvän olon harha menee päälle. En osaa sano kumpi on totta, tän hetkinen vai sen hetkinen. Kumpikin tuntuu todelta kun se tapahtuu. Mut en nyt saa kiinni siitä kunnolla.

    Nytkin tavallaan pelottaa, koska tiedän miten vahva se tunne on sillon tän tunteen vääryydestä. Tai tavallaan nytkin tiedän et ei kaikki oo ok, mut en hahmota kunnolla ku nyt on tää harha. Tää on harha jos alan miettiä.

    Ehkä ei vaan kannata aatella koko asiaa, koska alan heti mennä sekaisin ja tulee outo humina. Mietin jotain muuta.

    Mut niin.. ei se oo sellanen tunne mitähän-haluisin-olla-isona -tyyliin, eikä osaa päättää. Ei mitään mitä voi kokeilla. Pitää koittaa selvittää jotain ja ei voi kun tulee säröjä ja katkee, jotain sellasta. Se on joku pienempi, paloitellumpi ja humisevampi juttu. Mut en mieti sitä nyt ku ei oo pakko.

  • Humina! A(J)H sen kirjoitti: humina! Ja sitten vielä kohina! Minulla humisee ja kohisee päässä ja korvissa, koska olen niin kauhusta ja pelosta jännittynyt!
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Humina! A(J)H sen kirjoitti: humina! Ja sitten vielä kohina! Minulla humisee ja kohisee päässä ja korvissa, koska olen niin kauhusta ja pelosta jännittynyt!
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Äh, yritin sössöttää tätä jo toiseen ketjuun, mutta ilmeisesti se viesti kai katosi tai jotain Mutta kysymykseni on, että onko kukaan alkanut tiedostaa minätilojaan/osiaan jonkun kuoren/anp:n romahduksen kautta? Kun moni on sanonut, että ei osannut kuvitella tai tunnistaa että jotain osia olisi ollut, mutta niitä on ollut. Niin onko sitä edeltänyt joku karmaiseva romahdus, jossa kulissit rytisee ja sitten emotionaaliset minätilat/osat ovatkin saaneet "vallan" (tulleet esille) sitä kautta. Mietin vähän tällaista kokemusta omalla kohdallani, vaikka olenkin taas siinä pärjäävässä ja suorittavassa minätilassa kiinni, mutta jokin aika sitten oli tosi paha jakso missä kai dissosioin ja sit välillä olin tunteissa liikaakin. Nyt tarkkailen itseäni ja tuntemuksiani, ja ajattelen että voisiko minulla olla paljonkin noita ep-juttuja, jotka vaanivat nurkan takana, mutta kun tuo kulissi on niin pirun kova. Alkaako anp jossain kohtaa hajota? Ja jos se hajoaa, niin miltä se tuntuu.
  • Äh, yritin sössöttää tätä jo toiseen ketjuun, mutta ilmeisesti se viesti kai katosi tai jotain Mutta kysymykseni on, että onko kukaan alkanut tiedostaa minätilojaan/osiaan jonkun kuoren/anp:n romahduksen kautta? Kun moni on sanonut, että ei osannut kuvitella tai tunnistaa että jotain osia olisi ollut, mutta niitä on ollut. Niin onko sitä edeltänyt joku karmaiseva romahdus, jossa kulissit rytisee ja sitten emotionaaliset minätilat/osat ovatkin saaneet "vallan" (tulleet esille) sitä kautta. Mietin vähän tällaista kokemusta omalla kohdallani, vaikka olenkin taas siinä pärjäävässä ja suorittavassa minätilassa kiinni, mutta jokin aika sitten oli tosi paha jakso missä kai dissosioin ja sit välillä olin tunteissa liikaakin. Nyt tarkkailen itseäni ja tuntemuksiani, ja ajattelen että voisiko minulla olla paljonkin noita ep-juttuja, jotka vaanivat nurkan takana, mutta kun tuo kulissi on niin pirun kova. Alkaako anp jossain kohtaa hajota? Ja jos se hajoaa, niin miltä se tuntuu.
  • Mulla löytyy merkkejä dissosiaatiosta noin 2-3 vuotiaana. Kärsin lapsesta saakka pitkälle aikuisuuteen tosi kummallisista oireista ilman, että tiesin niiden syytä. Niitä oli pakkovaellus (menee paikkaan esim. kävellen eikä muista matkasta mitään) poissa olo kohtaukset, oman kehon vieraaksi tunteminen- puhuin lapsena itsestäni etunimellä en termillä minä ja muistan katsoneeni jo lapsena peiliin, että kuka toi vieras lapsi on.

    Ekat muistot osista on yllättäen myönteisiä, muistan kun, kommunkoin hoivaajan kans ja hain siltä voimaa selvitäkseni eteenpäin. Mua tutkittiin ja aivot on kuvattu on niin perusteellisesti, että jos sielä olis jostakin löydetty se olis todellakin löydetty.

    Aloin reilu parikymppisenä selvittämään menneisyyttä. Mulle olis siis valehdeltu käytännössä kaikki. Tilasin kaikki tutkimustulokset ja olin onneks silloin jo psykiatrisella hoidossa sielä sain syyn oireilleni vihdoinkin! Se, joka sopi kaikkeen ja se oli tarkemmin määrittämätön dissosiaatio häiriö =)
  • Mulla löytyy merkkejä dissosiaatiosta noin 2-3 vuotiaana. Kärsin lapsesta saakka pitkälle aikuisuuteen tosi kummallisista oireista ilman, että tiesin niiden syytä. Niitä oli pakkovaellus (menee paikkaan esim. kävellen eikä muista matkasta mitään) poissa olo kohtaukset, oman kehon vieraaksi tunteminen- puhuin lapsena itsestäni etunimellä en termillä minä ja muistan katsoneeni jo lapsena peiliin, että kuka toi vieras lapsi on.

    Ekat muistot osista on yllättäen myönteisiä, muistan kun, kommunkoin hoivaajan kans ja hain siltä voimaa selvitäkseni eteenpäin. Mua tutkittiin ja aivot on kuvattu on niin perusteellisesti, että jos sielä olis jostakin löydetty se olis todellakin löydetty.

    Aloin reilu parikymppisenä selvittämään menneisyyttä. Mulle olis siis valehdeltu käytännössä kaikki. Tilasin kaikki tutkimustulokset ja olin onneks silloin jo psykiatrisella hoidossa sielä sain syyn oireilleni vihdoinkin! Se, joka sopi kaikkeen ja se oli tarkemmin määrittämätön dissosiaatio häiriö =)

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?