Threaded View

  • Lapseni triggeröivät minua liikaa, en pysty tapaamaan heitä

    Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?
  • Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?