Hybrid View

  • Lapseni triggeröivät minua liikaa, en pysty tapaamaan heitä

    Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?
  • Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?
  • Halaus täältä ja voimia. Ei ole samaa mutta pystyn kuvittelemaan sun tilanteen. Mulla on kokemus että en osaa, koska äiti projisoi minuun osaamattomuutensa äitinä ja joku hylkäämisen/kaltoinkohtelun pelko on vienyt sellaiseen tilaan, että ei ole sairaalahoito kovin kaukana.Takaumat menee ohi, niin tämäkin. Voisko olla että kun sen täydellä voimalla kokee, on astetta lähempänä sen ratkaisemista. Mä luotan itse siihen. Ja sun hoitohenkilöt miettii sun lapsia ihan niinkuin säkin kaiken keskellä.
  • Halaus täältä ja voimia. Ei ole samaa mutta pystyn kuvittelemaan sun tilanteen. Mulla on kokemus että en osaa, koska äiti projisoi minuun osaamattomuutensa äitinä ja joku hylkäämisen/kaltoinkohtelun pelko on vienyt sellaiseen tilaan, että ei ole sairaalahoito kovin kaukana.Takaumat menee ohi, niin tämäkin. Voisko olla että kun sen täydellä voimalla kokee, on astetta lähempänä sen ratkaisemista. Mä luotan itse siihen. Ja sun hoitohenkilöt miettii sun lapsia ihan niinkuin säkin kaiken keskellä.
  • Paljon voimia Luumu!
  • Paljon voimia Luumu!
  • Jaha, ei sitten tullut perille kuin eka lause vaikka oli pidempi viesti. Uusi yritys siis. Paljon voimia Luumu!
  • Jaha, ei sitten tullut perille kuin eka lause vaikka oli pidempi viesti. Uusi yritys siis. Paljon voimia Luumu!
  • No johan nyt on. Tää ei halua antaa mun sanoa muuta kuin voimia. :( (Sotkeekohan toi sydän asiat...) Paljon voimia Luumu! Kuulostaa todella raskaalta ja vaikealta tilanteelta. En itse ole ollut ihan samassa tilanteessa, mutta mieheni on ollut useita kertoja osastohoidossa ja lapsemme (kohta neljä vuotta, ensimmäisten osastokeikkojen aikaan vähän alle kolmen) on joutunut näkemään minutkin ihan rikkinäisenä. Kannattaa olla rehellinen lapselle. Lasta vaivaa enemmän epätietoisuus kuin totuus. Ei siis tietenkään tarvitse ja kannatakaan kertoa lapsiosasta ja triggereistä jne vaan lapsen tasoisesti. Me ollaan kerrottu meidän lapselle että isi on sairaalassa, koska isin päässä on sellainen pipi että isi on tosi surullinen ja sitä hoidetaan siellä sairaalassa. Samoin äidin pää on pipi, kun on joutunut olemaan niin paljon surullinen isin sairastamisesta. Kannattaa painottaa että se ei ole lasten vika ja että äiti saa siihen apua ja toipuu. En myöskään suosittele esittämistä. Lapset on tosi taitavia huomaamaan että asiat ei ole hyvin, jos yrittää esittää että ne on.
  • No johan nyt on. Tää ei halua antaa mun sanoa muuta kuin voimia. :( (Sotkeekohan toi sydän asiat...) Paljon voimia Luumu! Kuulostaa todella raskaalta ja vaikealta tilanteelta. En itse ole ollut ihan samassa tilanteessa, mutta mieheni on ollut useita kertoja osastohoidossa ja lapsemme (kohta neljä vuotta, ensimmäisten osastokeikkojen aikaan vähän alle kolmen) on joutunut näkemään minutkin ihan rikkinäisenä. Kannattaa olla rehellinen lapselle. Lasta vaivaa enemmän epätietoisuus kuin totuus. Ei siis tietenkään tarvitse ja kannatakaan kertoa lapsiosasta ja triggereistä jne vaan lapsen tasoisesti. Me ollaan kerrottu meidän lapselle että isi on sairaalassa, koska isin päässä on sellainen pipi että isi on tosi surullinen ja sitä hoidetaan siellä sairaalassa. Samoin äidin pää on pipi, kun on joutunut olemaan niin paljon surullinen isin sairastamisesta. Kannattaa painottaa että se ei ole lasten vika ja että äiti saa siihen apua ja toipuu. En myöskään suosittele esittämistä. Lapset on tosi taitavia huomaamaan että asiat ei ole hyvin, jos yrittää esittää että ne on.
  • Mä vein muuten lapsen tapaamaan terapeuttiani ja ollaan selitetty, että äiti on surullinen/huonossa kunnossa vanhojen asioiden takia. Ne ei liity lapsiin tai toiseen vanhempaan mitenkään ja on aikuisten asioita ja terapeutti hoitaa. Lapsi osaa sanoa minulle, että mene puhumaan ...lle jos olen hänestä vaikka liian vihainen. Auttaisko kolmivuotiasta joku tämmöinen. Ainakin asiasta pitää puhua, jotta siitä ei jää puhumaton asia pienen mieleen. Puhu myös hoitoihmisille. Niiden pitäisi osata ensiapu myös sun perheelle.
  • Mä vein muuten lapsen tapaamaan terapeuttiani ja ollaan selitetty, että äiti on surullinen/huonossa kunnossa vanhojen asioiden takia. Ne ei liity lapsiin tai toiseen vanhempaan mitenkään ja on aikuisten asioita ja terapeutti hoitaa. Lapsi osaa sanoa minulle, että mene puhumaan ...lle jos olen hänestä vaikka liian vihainen. Auttaisko kolmivuotiasta joku tämmöinen. Ainakin asiasta pitää puhua, jotta siitä ei jää puhumaton asia pienen mieleen. Puhu myös hoitoihmisille. Niiden pitäisi osata ensiapu myös sun perheelle.
  • Kiitos vastauksista kaikille, ette arvaa, miten paljon ne merkitsevät tämän keskellä.Tiedän olevani takaumassa, mutta tieto ei oloa helpota.Terapiassa olemme tehneet 3 vuoden aikana erinäisiä kertoja harjoitusta, jossa terapeutti kysyy jonkun tunteen tai muiston kohdalla tuntuuko minusta, että 1. olen vaarassa 2. olen huono 3. olen syyllinen 4. olen yksin.Tähän asti jonkun käsiteltävän muiston kohdalla olen yleensä tuntenut olevani "vaarassa" tai "huono". Tämän takauman keskellä tunnen noita kaikkia. Olen todella joutunut kokemaan tuota kaikkea kasvaessani lapsuuden perheessäni, lähes jatkuvasti.En ymmärrä, miten nousen tästä takaumasta, kun Aikuiseni napsahtaa heti takaumaan, jos vain ajattelen lasten näkemistä. Minua hirvittää ajatus siitä, että näen lapsen kysyvän ja ehkä pelokkaankin katseen, kun hän näkee minut. (Emme ole nyt nähneet viikkoon). Siis pelot vyöryvät yltiöpäisiksi, eli tipahdan syvemmälle takaumaan. (Olen nyt koko ajan takaumassa, lievemmin tai voimakkaammin.) Eilen olin kotilomalla sairaalasta ja itsetuhoajatukset pyörivät vain päässä.Ja hieman kateellisena luen teidän viestejänne, erityisesti sinun Pii, kun ymmärrän, että sinulla on sisäistä kestävyyttä selvästi hieman enemmän... Olet pärjännyt kasvavan lapsen kanssa. Minusta tuntuu, että se yhdistelmä että vauva syntyi alkuvuonna ja esikoinen kasvoi taaperosta leikki-ikäiseksi on liikaa aikuiselleni..... On liikaa liikkuvia paloja, lapsen kysymysiä, liikaa mitä kontrollifriikki aikuiseni ei voi hallita.Ja sitten taas ajatus siitä, etten asuisi lasteni kanssa musertaa sydämeni myös.Minulla on maanantaina ja keskiviikkona terapiat ennen kuin terapeutti jää kesälomalle. Minulla on myös yksi käyntikerta hänen lomansa keskellä. En tiedä, miten ma&ke käyntikerrat kannattaisi käyttää. Terapeuttini sanoi, että nyt ei pidä avata mitään vaan enemmän sulkea. Eli ehdotuksesi Pii että menisi takauman läpi, ei ehkä toimi valitettavasti...
  • Kiitos vastauksista kaikille, ette arvaa, miten paljon ne merkitsevät tämän keskellä.Tiedän olevani takaumassa, mutta tieto ei oloa helpota.Terapiassa olemme tehneet 3 vuoden aikana erinäisiä kertoja harjoitusta, jossa terapeutti kysyy jonkun tunteen tai muiston kohdalla tuntuuko minusta, että 1. olen vaarassa 2. olen huono 3. olen syyllinen 4. olen yksin.Tähän asti jonkun käsiteltävän muiston kohdalla olen yleensä tuntenut olevani "vaarassa" tai "huono". Tämän takauman keskellä tunnen noita kaikkia. Olen todella joutunut kokemaan tuota kaikkea kasvaessani lapsuuden perheessäni, lähes jatkuvasti.En ymmärrä, miten nousen tästä takaumasta, kun Aikuiseni napsahtaa heti takaumaan, jos vain ajattelen lasten näkemistä. Minua hirvittää ajatus siitä, että näen lapsen kysyvän ja ehkä pelokkaankin katseen, kun hän näkee minut. (Emme ole nyt nähneet viikkoon). Siis pelot vyöryvät yltiöpäisiksi, eli tipahdan syvemmälle takaumaan. (Olen nyt koko ajan takaumassa, lievemmin tai voimakkaammin.) Eilen olin kotilomalla sairaalasta ja itsetuhoajatukset pyörivät vain päässä.Ja hieman kateellisena luen teidän viestejänne, erityisesti sinun Pii, kun ymmärrän, että sinulla on sisäistä kestävyyttä selvästi hieman enemmän... Olet pärjännyt kasvavan lapsen kanssa. Minusta tuntuu, että se yhdistelmä että vauva syntyi alkuvuonna ja esikoinen kasvoi taaperosta leikki-ikäiseksi on liikaa aikuiselleni..... On liikaa liikkuvia paloja, lapsen kysymysiä, liikaa mitä kontrollifriikki aikuiseni ei voi hallita.Ja sitten taas ajatus siitä, etten asuisi lasteni kanssa musertaa sydämeni myös.Minulla on maanantaina ja keskiviikkona terapiat ennen kuin terapeutti jää kesälomalle. Minulla on myös yksi käyntikerta hänen lomansa keskellä. En tiedä, miten ma&ke käyntikerrat kannattaisi käyttää. Terapeuttini sanoi, että nyt ei pidä avata mitään vaan enemmän sulkea. Eli ehdotuksesi Pii että menisi takauman läpi, ei ehkä toimi valitettavasti...

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?