• Psykiatrian asenteista ja omaa tarinaa

    Eli tulee tällainen avautuminen muutaman mutta vain muutaman salmaripaukun jälkeen. Olen täällä foorumilla ollut aiemmin siihen aikaan kun olin todella itsetuhoinen tuossa vajaa vuosi sitten, mutta nyt kun on mennyt paremmin niin ei ole tullut käytyä. Ensinnäkin merkitsen nyt tähän tekstiin kursiivilla ne kohdat mitkä on enemmän turhaa avautumista, kun kaikki ei välttämättä jaksa kaikkea lukea. Toisekseenkin merkkaan --- merkillä mistä tuo itse pääsisältö alkaa, alku on osaltaan taustoitusta siitä mitä ihan viime aikoina tapahtunut. Pääideana nyt avautua tänhetkisestä tilanteesta ja purkaa ajatuksia tekstiksi, ja toivon mukaan synnyttää vähän keskustelua (mitä täällä on jo jonkin verran käyty) siitä miten psykiatrialla suhtaudutaan dissosiaatiohäiriöisiin.

    Eli mulla on virallisena diagnoosina skitsoaffektiivinen häiriö, mikä on mielestäni ihan oikea diagnoosi (siis siinä mielessä kun dissosiaatio-oireilu menee kuitenkin sen alle kun psykoosisairaus aina ylittää kaikki muut diagnoosit liittyivät psykoosisairauteen tai eivät, rinnalle diagnosoidaan vain päihderiippuvuus jos sellainen on), koska olen ollut enemmän tai vähemmän kaksisuuntainen jostain vuodesta 2011, ja vuonna 2014 (17-vuotiaana) menin psykoosiin. Sen jälkeen psykoottiset oireet jäi osin päälle (joskaan todellisuudentaju ei ole mennyt psykoosissa vietetyn ensimmäisen kolmen viikon jälkeen kertaakaan oman arvion mukaan, eikä kenenkään psykiatrin lopullisen arvion mukaan, vaikka ilmeisesti luonnollisesti ovat epäilleet sitä aina kun on ollut huonossa kunnossa). Jos joku on lukenut aiempia postauksiani niin meni todella huonosti vajaa vuosi sitten kun mulla oli erittäin väsyttävä lääkitys (Leponex) ja sen päälle paha masennus, jota en itse tunnistanut eikä tunnistanut kukaan hoitotahokaan. Oli sellainen, sanoisiko sitä nyt lieväksi itsemurhayritykseksi, ja sitten pari kertaa kun melkein otin tappavan yliannostuksen. Ekalla kertaa olin menossa vapaaehtoisesti osastolle itsetuhoisuuden vuoksi, mutta tulin toisiin ajatuksiin ja olin jo päättänyt vetää 100 tablettia litoja (300mg litium) naamaan, mutta sitten tajusin että äiti oli viemässä osastolle tunnin päästä, joten olisivat alkaneet vaikuttaa kunnolla autossa tai osastolla, jolloin olisin varmaan jäänyt aikaisen hoidon vuoksi henkiin mutta saanut pysyvät vauriot. Toisella kerralla myöhemmin halusin ehdottomasti kuolla, mutta olin vähän epävarma että haluanko tuottaa sitä tuskaa omaisilleni. Päädyin jotenkin johonkin itsemurhachattiin jossa oli siis pelkästään itsetuhoisia ihmisiä ja juteltuani yhden kanssa kysyin lopuksi että pitäisikö vetää ne sata 40mg tablettia Propralia (tappava annos >1g). Vastasi että älä tänään, mutta olisi ihan hyvin voinut vastata toisin.


    Noh, kävi niin että lopulta kun olin menettämässä kaiken toivon, kun luulin että masennusoireeni olivat negatiivisia oireita, ja kun Leponex nyt on tehokkain lääkitys niihin, niin pyysin sitten ihan viimeisenä oljenkortena että menen osastolle ja laitetaan lääkitys kokonaan uusiksi. Tarkoitus oli aloittaa olantsapiini, mutta kokenut osastonylilääkäri tajusi lääkekokeiluhistoriani perusteella (en koskaan reagoinut juuri ollenkaan vanhan polven antispsykootteihin, jotka vaikuttaa lähinnä dopamiiniin) ja sen perusteella että varsinaiset psykoottiset oireet painottuu näköpuolelle (kuuloharhoja on ollut vain aluksi kun olin täydessä psykoosissa, ja silloinkin vain suht lievinä), että vika ei mulla ole dopamiinissa vaan serotoniinissa. Osastonylilääkäri lopetti Leponexin ja aloitti vahvan masennuslääkityksen. Väsymys, masennus ja psykoottiset oireet katosi. Olen erittäin kiitollinen, mutta vähän epäkiitollinen siitä että tähän masennuslääkityksen aloittamiseen meni kolme vuotta, kun psykoottiset oireet painottui koko aika näköpuolelle mulla oli ollut masennusoireita (välillä tullut BDI:ssä vakavan masennuksen pisteet) koko hoitohistorian ajan, ja olin jo alussa kertonut että olen kärsinyt eriasteisista masennusoireista vaihtelevasti ainakin 10-vuotiaasta asti.

    Noh, sitten meni hetken todella hyvin ja menee edelleen toki paremmin. Itsetuhoisia ajatuksia tulee kyllä helposti, mutta luulen että se liittyy enemmän siihen kun ei ole koskaan suuresti nauttinut elämästä, on kokenut kuolemanpelkoa niin monessa tilanteessa, ja aidosti vaarantanut vapaaehtoisesti oman hengen mm. extreme-urheilun merkeissä useita kertoja. Ei enää arvosta omaa henkeään.

    --- --- --- --- --- --- ---

    Joka tapauksessa nyt kun alkoi mennä paremmin noiden muiden oireiden suhteen (mikä mahdollista sen että haudatut tunteet ja kokemukset nousi pintaan), niin ensin iski sellaiset hyvin vahvasti MS-tautia muistuttavat oireet (mm. pääosin oikeanpuoleisia voimanmenetyksiä, tuntohäiriöitä, näköhäiriöitä, tasapainohäiriöitä ym.). Hoitohenkilöt eivät tietysti kertoneet että tämä voi johtua dissosiaatiosta vaan tämä oli kai tarkoitus kertoa joskus myöhemmin "kun olen ajatukselle avoin", ratsastusterapeutti kuitenkin muista hoitohenkilöistä poiketen vähän rupesi vihjailemaan ja koska olisin koko aika ollut ajatukselle avoin niin vihjailun seurauksena tajusin asian tutkittuani itse asiaa netistä. Tätä ennen oli tosiaan mm. MRI-kuvat otettu ja ne oli normaalit, eli kyse on varmasti dissosiaatiosta.

    Noh, tuostakin selvittiin, kun sain stressitasoa alaspäin niin oireita tulee lähinnä vahvan dissosiaation yhteydessä. Nyt kuitenkin kun olo on muuten tasaantunut niin dissosiaatio on taas alkanut vähän purkautumaan ja kappas vaan, sieltähän ovat (muun joukossa) nousseet kaikki nämä hienot psykiatriseen hoitoon liittyvät muistot. Huomasin, että kyetäkseni hyötymään yhtään hoidosta ja sitoutumaan siihen olen dissosioinut kaikki hoitoihin liittyneet negatiiviset aspektit ja tunteet.

    En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta pääongelma on se että osaan lukea ihmisiä todella hyvin ja huomaan heti jos minulle ei kerrota jotain oleellista tai valehdellaan. Sen lisäksi joitain ilmeisesti pysyvästi viivästettyjä tekstejä (kuten ilmeisesti kaikki ekan osastojakson tekstit) lukuunottamatta kaikki lääkärien tekstit löytyy omakannasta.

    Tässä tulee pitkä selostus dissosiaatioon liittyvästä historiastani - Eli siis homma alkaa siitä että vähän sen jälkeen kun täytin 17 tajusin, että minulla on dissosiaatiota. Tässä oli monta tekijää, mutta päätekijä oli se että olin koko aika joko fyysisesti kipeänä tai niin ahdistunut (mitä en silloin hahmottanut), että tuntui siltä että olisin kipeänä. Jotenkin perehdyin näihin asiohin ja huomasin että mulla ei ollut pienintäkään yhteyttä mun tunteisiin, ja sain ilmiölle nimen (dissosiaatio). Sitten rupesin luonnollisesti miettimään että onko mulla traumoja. Noh, oma mielipidehän oli että mm. koko yläasteen kestänyt koulukiusaaminen mihin liittyi esim. tilanne jossa muhun painettiin puukko kylkeen läpimenopisteeseen ja uhattiin tappaa, oli kasvattava kokemus. Samoin se oli oikeastaan hauska kokemus kun meinasin kuolla hypotermiaan purjehdustreeneissä. Kahta vastustajaa vastaan käyty molemmin puolin hengenvaarallinen katutappelukin oli hauska ja opettava kokemus.


    Noh, parin kuukauden aikana onnistuin hyväksymään sen että nuo kokemukset olivat vaikuttaneet minuun myös negatiivisella tavalla. En kuitenkaan uskaltanut hakeutua hoitoon kun luottamus suomalaiseen psykiariaan ei ollut kovin kova ja tajusin että kun olin alaikäinen niin vanhemmat otetaan mukaan hoitoon ja musta tehdän lastensuojeluilmoitus. Otin itse selvää siitä miten mun pitäisi hoitaa itseäni ja opettelin mm. tunnistamaan omat tunteeni, yritin rakentaa itselleni identiteettiä ja käsitellä tunteita ja traumoja. Noh, sieltähän sitten alkoikin nousta kaikkea mielenkiintoista. Ensin tajusin ettei mulla ole ainuttakaan muistikuvaa kolmannesta ja neljännestä luokasta, vaikka muistan ekan ja tokan luokan ihan hyvin. Sitten tajusin että muahan kiusattiin silloin, vanhemmatkin ovat sen pääpiirteittäin vahvistaneet. Kiusaamiseen liittyi aika raakaa väkivaltaa, mutta ei siinä vielä mitään.

    Oli keskitalvi kun aluksi tajusin että mulla oli dissosiaatiota. Olin koko aika miettinyt tuota vahvempaa dissosiaatiota ja sen mahdollisuutta, mutta ollut ihan varma että kyse on vain lievästä dissosiaatiosta. Toki olisi pitänyt heti tajuta että kyse on vahvemmasta dissosiaatiosta, kun monet asiat mihin en nyt tässä mene viittasivat siihen, mutta kieltoreaktio oli äärimmäisen vahva. Kesäkuussa kuitenkin aloin ensimmäistä kertaa kiinnittämään huomiota muistikatkoksiin. Esim. usein kun menin katsomaan TV:tä ja onnistuin rentoutumaan niin havahduin yhtäkkiä siihen että pari tuntia oli kulunut, eikä mulla ollut harmainta aavistustakaan siitä että mitä olin katsonut TV:stä tms. Tai no jotain hajua oli välillä, koska jos tavallaan ajattelin ääneen pään sisällä niin nämä asiat tarttuivat "yhteiseen" muistiin. Eli tämän esimerkin kohdalla saatoin esim. muistaa hämärästi mitä TV-ohjelmaa katsoin mutta mitään muuta muistikuvaa ei ollutkaan.

    Kun tajusin tämän ja aloin kiinnittämään huomiota siihen mitä tapahtui kun näin kävi juuri TV:tä katsellessa. Jäinkin tällä kertaa jotenkin hämärästi tietoiseksi ja jälkikäteen muistellessa tajusin, että olin ihan eri persoona silloin! Ei mulla mitään eri nimeä tms. ollut, mutta koko tunne-elämäni oli ihan erilainen. Olin mm. todella herkkä ja lapsellinen. Sitten huomasin että "tiloja" oli paljon enemmän, lopulta olen löytänyt ehkä luokkaa 10 tilaa jotka yleensä vuorottelee ja sen päälle 10 tilaa. Tilat ei olleet ihan täysin erillään toisistaan ja suurelta osin tietoisi toisistaan, mutta kontrastit oli aika isoja ääripäästä toiseen. Herkimmässä tilassa mulla oli lapsen tunne-elämä ja kaipasin vain jotain äitihahmoa, en olisi kyennyt mihinkään väkivaltaan ja olisin kuollut pelkoon sellaisessa tilanteessa. Toinen ääripää oli se tila mihin menin todella usein triggeröitynä ja myös mm. niissä väkivaltatilanteissa mitä on tapahtunut vanhemmalla iällä (ja jotka olen muistanut koko aika), pyöritin päässä vain jotain väkivaltafantasioita ja itse väkivaltatilanteista ehkä jopa nautin, esim. kun minua on kaksi kertaa uhattu puukolla niin molemmilla kerroilla olin käymässä uhkaajan päälle ennen kuin hän vetäytyi, ja 2vs1 katutappelussa jonka nyt tavallaan aloitin, niin mm. tyrmäsin toisen vastustajan niin, että hän lensi oikein kunnon kaaressa pää edellä asvalttiin. Jos tunsin jotain niin se oli nautintoa.

    Noh, kun huomasin nuo tilavaihtelut ja se osa dissosiaatiota alkoi purkautumaan niin alkoikin tulla uusia muistoja. Ensimmäisenä muistin, että faija pahoinpitelli mua pikkulapsena. Ei mitään järjetöntä väkivaltaa, mutta sen verran rajua kuitenkin että ainakin alitajuntaisesti pelkäsin että se tappaa mut. Sitten vähän myöhemmin tuli tuo muistikuva että joku mulle tuntematon olisi raiskannut mut kun olin 6v.

    Yritin jotenkin pärjätä näiden juttujen kanssa yksin mutta luonnollisesti se päättyi siihen että menin psykoosiin. Soitin ambulanssin kun olin ihan sekaisin ja päivystyksen lääkäri ohjasi nuorisopsykiatrian osastolle. Noh, tajusin itsekin että saatan olla psykoosissa ja kysyin suoraan että onko näin. Vanhemmille olivat kertoneet että olen eli olivat sitä mieltä, mutta minulle eivät sanoneet suoraan, mutta huomasin kyllä kun mm. eivät uskoneet mitään juttuja mitä kerroin. Lopputuloksena kun aloin luulemaan etten ole psykoosissa, niin aloin uskomaan harhoihini ja luulin että minut on myrkytetty, että koen hitaan ja tuskallisen kuoleman ja että hoitohenkilökunta on salaliitossa mua vastaan. Onneksi todellisuudentaju palasi kolmen viikon jälkeen, mutta ei se kauhu siihen loppunut. Lähes mitään mitä sanoin ei ilmeisesti uskottu, mutta silti kaikki tramat kaivettiin esiin vanhempaintapaamisissa (jotta päästiin riitelemään siitä onko faija hakannut mua) ja lastensuojelun tapaamisissa (mitkä ei johtaneet mihinkään). Näiden tapaamisten ulkopuolella en saanut puhua traumoista, koska se ei kuulemma ollut ajankohtaista!

    Aikuispuolella sentään osaavat edes vähän kuunnella niin ei ole ollut yhtä kauhua. Ovat lopulta löytäneet mulle sopivan lääkityksen noihin mieliala- ja psykootisiin oireisiin. Kuitenkin tuon hoitojakson ja harhaiseksi diagnosoimisen seurauksena kukaan aikuispsykiatrialla ei ole halunnut ottaa kantaa mun dissosiatiivisiin oireisiin. Koskaan ei olla perusteellisesti käsitelty aihetta, vaikka takana on viisi osastojaksoa ja 2,5v erittäin tiivistä avohoitoa. Hoitaja kyllä kuuntelee kun selitän oireista, mutta näkee koko aika että on vähän niin ja näin sen kanssa että mitä hän uskoo. Lääkäri sanoo, ettei halua ottaa kantaa. Lääkäri on kuitenkin ainakin joihinkin papereihin kirjannut, että psykoosisairauteni on tukevasti remissiossa, eikä kukaan aikuispuolella ole koskaan kirjannut tai sanonut, että olen harhainen! Epäilty on toki luonnollisesti siis aina joka käänteessä, mutta kukaan aikuispuolella ei koskaan ole todennut harhaiseksi.

    Kukaan ei ole siis koko hoitohistoriani aikana tarjonnut mulle muuta vaihtoehtoista selitystä dissosiaatio-oireilleni kuin psykoottiset läpilyönnit. Mutta en oikein ymmärrä tuota selitystä kun näitä dissosiaatio-oireita on ollut vuosikausia ennen psykoosia, eikä psykoottisten oireiden esiintyvyys vaikuta mitenkään dissosiaatio-oireisiin.

    Jotenkin nyt kun on dissosiaation takaa pulpahtanut tämä kaikki mieleen niin on mennyt kyllä luottamus hoitotahoon. En mä koskaan ole luottanut hoitotahoon kun en pohjimmiltaan luota kehenkään ihmiseen koko tässä maailmassa, mutta yrittänyt hyvin vahvasti luottaa. Se vaan syö aika pahasti kun kertoo sellaisista kokemuksista mistä on todella, todella vaikea kertoa, ja sitten esitetetään että uskotaan kertomusta mutta oikeasti ei uskota. Osa mua kaipaisi todella kipeästi sitä että olisi joku johon voisi aidosti luottaa ja joka todella tukisi. Onneksi se toinen osa mua ei tällaista kaipaa

    En oikeasti ymmärrä miksei voida edes yhdessä pohtia tuota dissosiaatio-oireilua tässä vaiheessa. En sitten tiedä onko asian laita niin ettei hoitotaho usko dissosiaatioon ilmiönä, sellainen fiilis vähän tullut. Kyllä mä sen kestän jos keskustelaisiin vaihtoehtoisista selityksistä oireille, etenkin kun psykiatri sanonut ihan suoraan ettei halua ottaa asiaan kantaa, eli tietää ihan varmuudella ettei hoitotaho oikein usko omaa kertomustani. Olisiko ongelma sitten siinä ettei hoitotaholla ole mitään järkevää vaihtoehtoista selitystä oireille, en tiedä. Tulee vaan väkisin mieleen että pitävätkö mua edelleen harhaisena

    Onneksi nyt on tarkoitus hakea tuota pidempää psykoterapiaa vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kautta, mutta senkin osalta psykiatri on suositellut, että ei traumaterapiaa vaan kognitiivista? Sanonut kuitenkin, että saisin itse asiasta päättää.
  • Eli tulee tällainen avautuminen muutaman mutta vain muutaman salmaripaukun jälkeen. Olen täällä foorumilla ollut aiemmin siihen aikaan kun olin todella itsetuhoinen tuossa vajaa vuosi sitten, mutta nyt kun on mennyt paremmin niin ei ole tullut käytyä. Ensinnäkin merkitsen nyt tähän tekstiin kursiivilla ne kohdat mitkä on enemmän turhaa avautumista, kun kaikki ei välttämättä jaksa kaikkea lukea. Toisekseenkin merkkaan --- merkillä mistä tuo itse pääsisältö alkaa, alku on osaltaan taustoitusta siitä mitä ihan viime aikoina tapahtunut. Pääideana nyt avautua tänhetkisestä tilanteesta ja purkaa ajatuksia tekstiksi, ja toivon mukaan synnyttää vähän keskustelua (mitä täällä on jo jonkin verran käyty) siitä miten psykiatrialla suhtaudutaan dissosiaatiohäiriöisiin.

    Eli mulla on virallisena diagnoosina skitsoaffektiivinen häiriö, mikä on mielestäni ihan oikea diagnoosi (siis siinä mielessä kun dissosiaatio-oireilu menee kuitenkin sen alle kun psykoosisairaus aina ylittää kaikki muut diagnoosit liittyivät psykoosisairauteen tai eivät, rinnalle diagnosoidaan vain päihderiippuvuus jos sellainen on), koska olen ollut enemmän tai vähemmän kaksisuuntainen jostain vuodesta 2011, ja vuonna 2014 (17-vuotiaana) menin psykoosiin. Sen jälkeen psykoottiset oireet jäi osin päälle (joskaan todellisuudentaju ei ole mennyt psykoosissa vietetyn ensimmäisen kolmen viikon jälkeen kertaakaan oman arvion mukaan, eikä kenenkään psykiatrin lopullisen arvion mukaan, vaikka ilmeisesti luonnollisesti ovat epäilleet sitä aina kun on ollut huonossa kunnossa). Jos joku on lukenut aiempia postauksiani niin meni todella huonosti vajaa vuosi sitten kun mulla oli erittäin väsyttävä lääkitys (Leponex) ja sen päälle paha masennus, jota en itse tunnistanut eikä tunnistanut kukaan hoitotahokaan. Oli sellainen, sanoisiko sitä nyt lieväksi itsemurhayritykseksi, ja sitten pari kertaa kun melkein otin tappavan yliannostuksen. Ekalla kertaa olin menossa vapaaehtoisesti osastolle itsetuhoisuuden vuoksi, mutta tulin toisiin ajatuksiin ja olin jo päättänyt vetää 100 tablettia litoja (300mg litium) naamaan, mutta sitten tajusin että äiti oli viemässä osastolle tunnin päästä, joten olisivat alkaneet vaikuttaa kunnolla autossa tai osastolla, jolloin olisin varmaan jäänyt aikaisen hoidon vuoksi henkiin mutta saanut pysyvät vauriot. Toisella kerralla myöhemmin halusin ehdottomasti kuolla, mutta olin vähän epävarma että haluanko tuottaa sitä tuskaa omaisilleni. Päädyin jotenkin johonkin itsemurhachattiin jossa oli siis pelkästään itsetuhoisia ihmisiä ja juteltuani yhden kanssa kysyin lopuksi että pitäisikö vetää ne sata 40mg tablettia Propralia (tappava annos >1g). Vastasi että älä tänään, mutta olisi ihan hyvin voinut vastata toisin.


    Noh, kävi niin että lopulta kun olin menettämässä kaiken toivon, kun luulin että masennusoireeni olivat negatiivisia oireita, ja kun Leponex nyt on tehokkain lääkitys niihin, niin pyysin sitten ihan viimeisenä oljenkortena että menen osastolle ja laitetaan lääkitys kokonaan uusiksi. Tarkoitus oli aloittaa olantsapiini, mutta kokenut osastonylilääkäri tajusi lääkekokeiluhistoriani perusteella (en koskaan reagoinut juuri ollenkaan vanhan polven antispsykootteihin, jotka vaikuttaa lähinnä dopamiiniin) ja sen perusteella että varsinaiset psykoottiset oireet painottuu näköpuolelle (kuuloharhoja on ollut vain aluksi kun olin täydessä psykoosissa, ja silloinkin vain suht lievinä), että vika ei mulla ole dopamiinissa vaan serotoniinissa. Osastonylilääkäri lopetti Leponexin ja aloitti vahvan masennuslääkityksen. Väsymys, masennus ja psykoottiset oireet katosi. Olen erittäin kiitollinen, mutta vähän epäkiitollinen siitä että tähän masennuslääkityksen aloittamiseen meni kolme vuotta, kun psykoottiset oireet painottui koko aika näköpuolelle mulla oli ollut masennusoireita (välillä tullut BDI:ssä vakavan masennuksen pisteet) koko hoitohistorian ajan, ja olin jo alussa kertonut että olen kärsinyt eriasteisista masennusoireista vaihtelevasti ainakin 10-vuotiaasta asti.

    Noh, sitten meni hetken todella hyvin ja menee edelleen toki paremmin. Itsetuhoisia ajatuksia tulee kyllä helposti, mutta luulen että se liittyy enemmän siihen kun ei ole koskaan suuresti nauttinut elämästä, on kokenut kuolemanpelkoa niin monessa tilanteessa, ja aidosti vaarantanut vapaaehtoisesti oman hengen mm. extreme-urheilun merkeissä useita kertoja. Ei enää arvosta omaa henkeään.

    --- --- --- --- --- --- ---

    Joka tapauksessa nyt kun alkoi mennä paremmin noiden muiden oireiden suhteen (mikä mahdollista sen että haudatut tunteet ja kokemukset nousi pintaan), niin ensin iski sellaiset hyvin vahvasti MS-tautia muistuttavat oireet (mm. pääosin oikeanpuoleisia voimanmenetyksiä, tuntohäiriöitä, näköhäiriöitä, tasapainohäiriöitä ym.). Hoitohenkilöt eivät tietysti kertoneet että tämä voi johtua dissosiaatiosta vaan tämä oli kai tarkoitus kertoa joskus myöhemmin "kun olen ajatukselle avoin", ratsastusterapeutti kuitenkin muista hoitohenkilöistä poiketen vähän rupesi vihjailemaan ja koska olisin koko aika ollut ajatukselle avoin niin vihjailun seurauksena tajusin asian tutkittuani itse asiaa netistä. Tätä ennen oli tosiaan mm. MRI-kuvat otettu ja ne oli normaalit, eli kyse on varmasti dissosiaatiosta.

    Noh, tuostakin selvittiin, kun sain stressitasoa alaspäin niin oireita tulee lähinnä vahvan dissosiaation yhteydessä. Nyt kuitenkin kun olo on muuten tasaantunut niin dissosiaatio on taas alkanut vähän purkautumaan ja kappas vaan, sieltähän ovat (muun joukossa) nousseet kaikki nämä hienot psykiatriseen hoitoon liittyvät muistot. Huomasin, että kyetäkseni hyötymään yhtään hoidosta ja sitoutumaan siihen olen dissosioinut kaikki hoitoihin liittyneet negatiiviset aspektit ja tunteet.

    En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta pääongelma on se että osaan lukea ihmisiä todella hyvin ja huomaan heti jos minulle ei kerrota jotain oleellista tai valehdellaan. Sen lisäksi joitain ilmeisesti pysyvästi viivästettyjä tekstejä (kuten ilmeisesti kaikki ekan osastojakson tekstit) lukuunottamatta kaikki lääkärien tekstit löytyy omakannasta.

    Tässä tulee pitkä selostus dissosiaatioon liittyvästä historiastani - Eli siis homma alkaa siitä että vähän sen jälkeen kun täytin 17 tajusin, että minulla on dissosiaatiota. Tässä oli monta tekijää, mutta päätekijä oli se että olin koko aika joko fyysisesti kipeänä tai niin ahdistunut (mitä en silloin hahmottanut), että tuntui siltä että olisin kipeänä. Jotenkin perehdyin näihin asiohin ja huomasin että mulla ei ollut pienintäkään yhteyttä mun tunteisiin, ja sain ilmiölle nimen (dissosiaatio). Sitten rupesin luonnollisesti miettimään että onko mulla traumoja. Noh, oma mielipidehän oli että mm. koko yläasteen kestänyt koulukiusaaminen mihin liittyi esim. tilanne jossa muhun painettiin puukko kylkeen läpimenopisteeseen ja uhattiin tappaa, oli kasvattava kokemus. Samoin se oli oikeastaan hauska kokemus kun meinasin kuolla hypotermiaan purjehdustreeneissä. Kahta vastustajaa vastaan käyty molemmin puolin hengenvaarallinen katutappelukin oli hauska ja opettava kokemus.


    Noh, parin kuukauden aikana onnistuin hyväksymään sen että nuo kokemukset olivat vaikuttaneet minuun myös negatiivisella tavalla. En kuitenkaan uskaltanut hakeutua hoitoon kun luottamus suomalaiseen psykiariaan ei ollut kovin kova ja tajusin että kun olin alaikäinen niin vanhemmat otetaan mukaan hoitoon ja musta tehdän lastensuojeluilmoitus. Otin itse selvää siitä miten mun pitäisi hoitaa itseäni ja opettelin mm. tunnistamaan omat tunteeni, yritin rakentaa itselleni identiteettiä ja käsitellä tunteita ja traumoja. Noh, sieltähän sitten alkoikin nousta kaikkea mielenkiintoista. Ensin tajusin ettei mulla ole ainuttakaan muistikuvaa kolmannesta ja neljännestä luokasta, vaikka muistan ekan ja tokan luokan ihan hyvin. Sitten tajusin että muahan kiusattiin silloin, vanhemmatkin ovat sen pääpiirteittäin vahvistaneet. Kiusaamiseen liittyi aika raakaa väkivaltaa, mutta ei siinä vielä mitään.

    Oli keskitalvi kun aluksi tajusin että mulla oli dissosiaatiota. Olin koko aika miettinyt tuota vahvempaa dissosiaatiota ja sen mahdollisuutta, mutta ollut ihan varma että kyse on vain lievästä dissosiaatiosta. Toki olisi pitänyt heti tajuta että kyse on vahvemmasta dissosiaatiosta, kun monet asiat mihin en nyt tässä mene viittasivat siihen, mutta kieltoreaktio oli äärimmäisen vahva. Kesäkuussa kuitenkin aloin ensimmäistä kertaa kiinnittämään huomiota muistikatkoksiin. Esim. usein kun menin katsomaan TV:tä ja onnistuin rentoutumaan niin havahduin yhtäkkiä siihen että pari tuntia oli kulunut, eikä mulla ollut harmainta aavistustakaan siitä että mitä olin katsonut TV:stä tms. Tai no jotain hajua oli välillä, koska jos tavallaan ajattelin ääneen pään sisällä niin nämä asiat tarttuivat "yhteiseen" muistiin. Eli tämän esimerkin kohdalla saatoin esim. muistaa hämärästi mitä TV-ohjelmaa katsoin mutta mitään muuta muistikuvaa ei ollutkaan.

    Kun tajusin tämän ja aloin kiinnittämään huomiota siihen mitä tapahtui kun näin kävi juuri TV:tä katsellessa. Jäinkin tällä kertaa jotenkin hämärästi tietoiseksi ja jälkikäteen muistellessa tajusin, että olin ihan eri persoona silloin! Ei mulla mitään eri nimeä tms. ollut, mutta koko tunne-elämäni oli ihan erilainen. Olin mm. todella herkkä ja lapsellinen. Sitten huomasin että "tiloja" oli paljon enemmän, lopulta olen löytänyt ehkä luokkaa 10 tilaa jotka yleensä vuorottelee ja sen päälle 10 tilaa. Tilat ei olleet ihan täysin erillään toisistaan ja suurelta osin tietoisi toisistaan, mutta kontrastit oli aika isoja ääripäästä toiseen. Herkimmässä tilassa mulla oli lapsen tunne-elämä ja kaipasin vain jotain äitihahmoa, en olisi kyennyt mihinkään väkivaltaan ja olisin kuollut pelkoon sellaisessa tilanteessa. Toinen ääripää oli se tila mihin menin todella usein triggeröitynä ja myös mm. niissä väkivaltatilanteissa mitä on tapahtunut vanhemmalla iällä (ja jotka olen muistanut koko aika), pyöritin päässä vain jotain väkivaltafantasioita ja itse väkivaltatilanteista ehkä jopa nautin, esim. kun minua on kaksi kertaa uhattu puukolla niin molemmilla kerroilla olin käymässä uhkaajan päälle ennen kuin hän vetäytyi, ja 2vs1 katutappelussa jonka nyt tavallaan aloitin, niin mm. tyrmäsin toisen vastustajan niin, että hän lensi oikein kunnon kaaressa pää edellä asvalttiin. Jos tunsin jotain niin se oli nautintoa.

    Noh, kun huomasin nuo tilavaihtelut ja se osa dissosiaatiota alkoi purkautumaan niin alkoikin tulla uusia muistoja. Ensimmäisenä muistin, että faija pahoinpitelli mua pikkulapsena. Ei mitään järjetöntä väkivaltaa, mutta sen verran rajua kuitenkin että ainakin alitajuntaisesti pelkäsin että se tappaa mut. Sitten vähän myöhemmin tuli tuo muistikuva että joku mulle tuntematon olisi raiskannut mut kun olin 6v.

    Yritin jotenkin pärjätä näiden juttujen kanssa yksin mutta luonnollisesti se päättyi siihen että menin psykoosiin. Soitin ambulanssin kun olin ihan sekaisin ja päivystyksen lääkäri ohjasi nuorisopsykiatrian osastolle. Noh, tajusin itsekin että saatan olla psykoosissa ja kysyin suoraan että onko näin. Vanhemmille olivat kertoneet että olen eli olivat sitä mieltä, mutta minulle eivät sanoneet suoraan, mutta huomasin kyllä kun mm. eivät uskoneet mitään juttuja mitä kerroin. Lopputuloksena kun aloin luulemaan etten ole psykoosissa, niin aloin uskomaan harhoihini ja luulin että minut on myrkytetty, että koen hitaan ja tuskallisen kuoleman ja että hoitohenkilökunta on salaliitossa mua vastaan. Onneksi todellisuudentaju palasi kolmen viikon jälkeen, mutta ei se kauhu siihen loppunut. Lähes mitään mitä sanoin ei ilmeisesti uskottu, mutta silti kaikki tramat kaivettiin esiin vanhempaintapaamisissa (jotta päästiin riitelemään siitä onko faija hakannut mua) ja lastensuojelun tapaamisissa (mitkä ei johtaneet mihinkään). Näiden tapaamisten ulkopuolella en saanut puhua traumoista, koska se ei kuulemma ollut ajankohtaista!

    Aikuispuolella sentään osaavat edes vähän kuunnella niin ei ole ollut yhtä kauhua. Ovat lopulta löytäneet mulle sopivan lääkityksen noihin mieliala- ja psykootisiin oireisiin. Kuitenkin tuon hoitojakson ja harhaiseksi diagnosoimisen seurauksena kukaan aikuispsykiatrialla ei ole halunnut ottaa kantaa mun dissosiatiivisiin oireisiin. Koskaan ei olla perusteellisesti käsitelty aihetta, vaikka takana on viisi osastojaksoa ja 2,5v erittäin tiivistä avohoitoa. Hoitaja kyllä kuuntelee kun selitän oireista, mutta näkee koko aika että on vähän niin ja näin sen kanssa että mitä hän uskoo. Lääkäri sanoo, ettei halua ottaa kantaa. Lääkäri on kuitenkin ainakin joihinkin papereihin kirjannut, että psykoosisairauteni on tukevasti remissiossa, eikä kukaan aikuispuolella ole koskaan kirjannut tai sanonut, että olen harhainen! Epäilty on toki luonnollisesti siis aina joka käänteessä, mutta kukaan aikuispuolella ei koskaan ole todennut harhaiseksi.

    Kukaan ei ole siis koko hoitohistoriani aikana tarjonnut mulle muuta vaihtoehtoista selitystä dissosiaatio-oireilleni kuin psykoottiset läpilyönnit. Mutta en oikein ymmärrä tuota selitystä kun näitä dissosiaatio-oireita on ollut vuosikausia ennen psykoosia, eikä psykoottisten oireiden esiintyvyys vaikuta mitenkään dissosiaatio-oireisiin.

    Jotenkin nyt kun on dissosiaation takaa pulpahtanut tämä kaikki mieleen niin on mennyt kyllä luottamus hoitotahoon. En mä koskaan ole luottanut hoitotahoon kun en pohjimmiltaan luota kehenkään ihmiseen koko tässä maailmassa, mutta yrittänyt hyvin vahvasti luottaa. Se vaan syö aika pahasti kun kertoo sellaisista kokemuksista mistä on todella, todella vaikea kertoa, ja sitten esitetetään että uskotaan kertomusta mutta oikeasti ei uskota. Osa mua kaipaisi todella kipeästi sitä että olisi joku johon voisi aidosti luottaa ja joka todella tukisi. Onneksi se toinen osa mua ei tällaista kaipaa

    En oikeasti ymmärrä miksei voida edes yhdessä pohtia tuota dissosiaatio-oireilua tässä vaiheessa. En sitten tiedä onko asian laita niin ettei hoitotaho usko dissosiaatioon ilmiönä, sellainen fiilis vähän tullut. Kyllä mä sen kestän jos keskustelaisiin vaihtoehtoisista selityksistä oireille, etenkin kun psykiatri sanonut ihan suoraan ettei halua ottaa asiaan kantaa, eli tietää ihan varmuudella ettei hoitotaho oikein usko omaa kertomustani. Olisiko ongelma sitten siinä ettei hoitotaholla ole mitään järkevää vaihtoehtoista selitystä oireille, en tiedä. Tulee vaan väkisin mieleen että pitävätkö mua edelleen harhaisena

    Onneksi nyt on tarkoitus hakea tuota pidempää psykoterapiaa vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kautta, mutta senkin osalta psykiatri on suositellut, että ei traumaterapiaa vaan kognitiivista? Sanonut kuitenkin, että saisin itse asiasta päättää.
  • Noh, kävin eilen juttelemassa erään toisen hoitohenkilön kanssa ja tänään puhuin puhelimessa omahoitajan kanssa. Se kenen kanssa puhuin eilen epäili että eivät oikein osaa ottaa kantaa mun dissosiaatio-oireisiin tai ylipäätänsä oirekokonaisuuteen ja tarjoavat oireemukaista hoitoa. Kuulemma hänen mukaansa suurin osa psykiatreista ei edes osaa diagnosoida dissosiaatiohäiriötä. Omahoitaja sanoi ettei hän ole tietoinen siitä että lääkärillä olisi mitään mielipidettä mun dissosiaatio-oireiluun suuntaan tai toiseen. Hoito on ollut pääosin juuri sitä oireenmukaista hoitoa.

    Jutellaan asiasta myös lääkärin kanssa myöhemmin tällä viikolla. Puhuttiin vähän, että lähdetään nyt rakentamaan sitä aitoa luottamusta ja että mun pitää jatkossa ottaa esille jos koen että mulle ei kerrota jotain oleellista tms. Hoitaja oli kiitollinen, että olin tuonut asian esille. Mulle syntynyt epäluottamuksen tuntemus perustuu ehkä siihen kun on noita aiempia tapauksia että ei olla kerrottu esim. että epäillään psykoosia. Tuosta ekasta osastojaksosta kerroinkin, mutta myös tokalta osastojaksolta löyty Omakannasta lääkärin (joka oli muuten silloin ihan älyttömän tyly, mm. keskeytti vaan lauseen yhtäkkiä ja töksäytti ton skitsoaffektiivinen -diagnoosin selittämättä sitä sen kummemin, "avohoidossa on aikaa keskustella asiasta") kirjaus, että jos jää aikaa niin otetaan potilaan kanssa puheeksi että traumaoireet on psykoottisia oireita. Toisaalta epikriisiin oli sitten kuitenkin todennut viimeisen käynnin jälkeen kun en enää ollut niin psykoottinen, että ajatukset yleensä ja myös tramaoireisiin liittyvät ajatukset ovat koostuneita. Joku 1,5v myöhemmällä osastoreissulla (itsetuhoisuuden vuoksi) oli päivystävänä lääkärinä tulotilanteessa ja kun kerroin silloin dissosiaatiosta niin sanoi, että en ollut kertonut silloin että mulla oli traumakokemuksia varhaislapsuudessa. Muistaakseni luulin että lääkäri oli lukenut hoitajien kirjaukset missä olin näistä selkeästi kertonut ja todennut ne harhoiksi. Todellisuudessa lääkäri ei ollut lukenut niitä ja luuli, ettei mulla ollut varhaislapsuuden traumakokemuksia.

    Kertovat kuulemma nykyisessä hoitopaikassa jos on joku selkeä epäilys esim. psykoosista. Hoitaja sanoi, ettei ollut ottanut itse puheeksi mahdollisuutta että fyysiset oireet ovat psyykkisiä silloin kun sitä selviteltiin sen takia, koska ne olisivat hänen mielestään ihan hyvin voineet olla esim. MS-tautia. Se toinen hoitaja jonka kanssa eilen puhuin sanoi juuri, että psykiatrialla on nykyään yleensä tapana ainakin tuollaisten oireiden kohdalla ensin selvittää että löytyykö orgaanista syytä ja vasta sitten alkaa epäillä psyykkistä syytä.

    Tuon ekankin osastojakson osalta puhuttiin eilen. että on aika tyypillinen lähestymistapa nuorisopuolella - ovat todella varovaisia diagnoosien ja lääkityksen kanssa. Huomasin myös siellä ollessa, että ko. osastolla ei tainnut koko siellä vietetyn 8 viikon aikana olla ketään muuta psykoosipotilasta, eli eivät ehkä omanneet riittävää kokemusta psykoosin hoidosta kun oli yleisesti niin vähän psykoosipotilaita. Mutta ko. osastolla ei kyllä homma toiminut silti yhtään niinkuin piti, liittyi ehkä selkeästi havaittavissa olleeseen huonoon ilmapiiriin ja lääkäriin joka ei ollut ihan tehtäviensä tasalla.

    Ehkä tässä hommassa on kyse siitä että luottamus psykiatriaan meni erityisesti tolla ekalla ja hieman myös tokalla osastojaksolla. Kuitenkin kyse on ainakin ekaa osastojaksoa lukuunottamatta siitä että on tapahtunut inhimillisiä erehdyksiä mistä sitten olen vetänyt tulkintoja, epäluuloinen kun olen. Toisaalta olen pyrkinyt luottamaan hoitotahoon koska se tunneherkkä, traumatisoitunut ja enemmän tai vähemmän lapsellinen osa mua haluaa kipeästi luottaa ja muodostaa vahvoja tunnesiteitä, mutta sitten taas se kovettunut puoli ei luota, halua luottaa eikä koe sitä tarpeelliseksi. Tuo ei ole hyvä yhtälö, että osa ei luota ja osa luottaa ja sitten pyrkii dissosiaation avulla kieltämään tuon ristiriidan. Onneksi tuo nyt nousi pintaan tässä kohtaa ja oli tarjolla mahdollisuus puida asiaa nopealla aikataululla. Luulen, että tuo voimakas ristiriita on kontribuoinut ihan itsetuhoisuuteenkin.

    Mutta kertoo kyllä psykiatriasta aika paljon kun eivät 3,5 vuoden tiiviin hoidon (johon sisältyy 6 osastojaksoa ja vajaa kolme vuotta erittäin tiivistä avohoitoa) jälkeen osaa ottaa mitään kantaa dissosiaatio-oireisiin. Eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa sanoneet sitäkään, etteikö kyse voisi hyvinkin olla dissosiaatiosta. Jo pelkästään ymmärrys traumasta ja sen hoidosta tuntuu sekin olevan ihan olematonta.
  • Noh, kävin eilen juttelemassa erään toisen hoitohenkilön kanssa ja tänään puhuin puhelimessa omahoitajan kanssa. Se kenen kanssa puhuin eilen epäili että eivät oikein osaa ottaa kantaa mun dissosiaatio-oireisiin tai ylipäätänsä oirekokonaisuuteen ja tarjoavat oireemukaista hoitoa. Kuulemma hänen mukaansa suurin osa psykiatreista ei edes osaa diagnosoida dissosiaatiohäiriötä. Omahoitaja sanoi ettei hän ole tietoinen siitä että lääkärillä olisi mitään mielipidettä mun dissosiaatio-oireiluun suuntaan tai toiseen. Hoito on ollut pääosin juuri sitä oireenmukaista hoitoa.

    Jutellaan asiasta myös lääkärin kanssa myöhemmin tällä viikolla. Puhuttiin vähän, että lähdetään nyt rakentamaan sitä aitoa luottamusta ja että mun pitää jatkossa ottaa esille jos koen että mulle ei kerrota jotain oleellista tms. Hoitaja oli kiitollinen, että olin tuonut asian esille. Mulle syntynyt epäluottamuksen tuntemus perustuu ehkä siihen kun on noita aiempia tapauksia että ei olla kerrottu esim. että epäillään psykoosia. Tuosta ekasta osastojaksosta kerroinkin, mutta myös tokalta osastojaksolta löyty Omakannasta lääkärin (joka oli muuten silloin ihan älyttömän tyly, mm. keskeytti vaan lauseen yhtäkkiä ja töksäytti ton skitsoaffektiivinen -diagnoosin selittämättä sitä sen kummemin, "avohoidossa on aikaa keskustella asiasta") kirjaus, että jos jää aikaa niin otetaan potilaan kanssa puheeksi että traumaoireet on psykoottisia oireita. Toisaalta epikriisiin oli sitten kuitenkin todennut viimeisen käynnin jälkeen kun en enää ollut niin psykoottinen, että ajatukset yleensä ja myös tramaoireisiin liittyvät ajatukset ovat koostuneita. Joku 1,5v myöhemmällä osastoreissulla (itsetuhoisuuden vuoksi) oli päivystävänä lääkärinä tulotilanteessa ja kun kerroin silloin dissosiaatiosta niin sanoi, että en ollut kertonut silloin että mulla oli traumakokemuksia varhaislapsuudessa. Muistaakseni luulin että lääkäri oli lukenut hoitajien kirjaukset missä olin näistä selkeästi kertonut ja todennut ne harhoiksi. Todellisuudessa lääkäri ei ollut lukenut niitä ja luuli, ettei mulla ollut varhaislapsuuden traumakokemuksia.

    Kertovat kuulemma nykyisessä hoitopaikassa jos on joku selkeä epäilys esim. psykoosista. Hoitaja sanoi, ettei ollut ottanut itse puheeksi mahdollisuutta että fyysiset oireet ovat psyykkisiä silloin kun sitä selviteltiin sen takia, koska ne olisivat hänen mielestään ihan hyvin voineet olla esim. MS-tautia. Se toinen hoitaja jonka kanssa eilen puhuin sanoi juuri, että psykiatrialla on nykyään yleensä tapana ainakin tuollaisten oireiden kohdalla ensin selvittää että löytyykö orgaanista syytä ja vasta sitten alkaa epäillä psyykkistä syytä.

    Tuon ekankin osastojakson osalta puhuttiin eilen. että on aika tyypillinen lähestymistapa nuorisopuolella - ovat todella varovaisia diagnoosien ja lääkityksen kanssa. Huomasin myös siellä ollessa, että ko. osastolla ei tainnut koko siellä vietetyn 8 viikon aikana olla ketään muuta psykoosipotilasta, eli eivät ehkä omanneet riittävää kokemusta psykoosin hoidosta kun oli yleisesti niin vähän psykoosipotilaita. Mutta ko. osastolla ei kyllä homma toiminut silti yhtään niinkuin piti, liittyi ehkä selkeästi havaittavissa olleeseen huonoon ilmapiiriin ja lääkäriin joka ei ollut ihan tehtäviensä tasalla.

    Ehkä tässä hommassa on kyse siitä että luottamus psykiatriaan meni erityisesti tolla ekalla ja hieman myös tokalla osastojaksolla. Kuitenkin kyse on ainakin ekaa osastojaksoa lukuunottamatta siitä että on tapahtunut inhimillisiä erehdyksiä mistä sitten olen vetänyt tulkintoja, epäluuloinen kun olen. Toisaalta olen pyrkinyt luottamaan hoitotahoon koska se tunneherkkä, traumatisoitunut ja enemmän tai vähemmän lapsellinen osa mua haluaa kipeästi luottaa ja muodostaa vahvoja tunnesiteitä, mutta sitten taas se kovettunut puoli ei luota, halua luottaa eikä koe sitä tarpeelliseksi. Tuo ei ole hyvä yhtälö, että osa ei luota ja osa luottaa ja sitten pyrkii dissosiaation avulla kieltämään tuon ristiriidan. Onneksi tuo nyt nousi pintaan tässä kohtaa ja oli tarjolla mahdollisuus puida asiaa nopealla aikataululla. Luulen, että tuo voimakas ristiriita on kontribuoinut ihan itsetuhoisuuteenkin.

    Mutta kertoo kyllä psykiatriasta aika paljon kun eivät 3,5 vuoden tiiviin hoidon (johon sisältyy 6 osastojaksoa ja vajaa kolme vuotta erittäin tiivistä avohoitoa) jälkeen osaa ottaa mitään kantaa dissosiaatio-oireisiin. Eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa sanoneet sitäkään, etteikö kyse voisi hyvinkin olla dissosiaatiosta. Jo pelkästään ymmärrys traumasta ja sen hoidosta tuntuu sekin olevan ihan olematonta.
  • Huh. Luin. Heräsi ajatuksia.
    En nyt pysty enempään. Osuu ehkä liian lähelle?

    Voimia ja jaksamista.
  • Huh. Luin. Heräsi ajatuksia.
    En nyt pysty enempään. Osuu ehkä liian lähelle?

    Voimia ja jaksamista.
  • Heippa, tää lanka osui silmään, kun olin itse aloittamassa vastaavaa. Oon ihan hirmuisen pahoillani sun koettelemuksista ja tsempit täältä! Mäkin oon paininut viime aikoina epäluottamuksen kanssa psykiatriaa kohtaan. Mulla diagnosoitiin noin vuosi sitten dissosiaatiohäriö ja sitä on edeltänyt 7 vuotta tuloksetonta hoitoa. Tai hoito on lähinnä ylläpitänyt jollain tasolla mun kykyä olla elämässä kiinni. Mulla on epäilty hyvin monia eri häiriöitä ja silmään osui juuri tuo mainitsemasi "psykoottinen läpilyönti". Mulla epäiltiin psykoosia heti ensikerralla, kun olin diagnosoitavana nuorena. Olin vakuuttunut jonkun olevan milloin kodissani, milloin takanani. Myöhemmin nämäkin ovat selittyneet trauman kautta. Joskus joku pelottava tosiaan on seissyt takanani ja ollut kodissani. Kuitenkin psykiatrisella sanottiin asioita kuten "oot niin ahdistunut, että sulla on psykoottisia läpilyöntejä" ja "tykkään vaan puhua psykooseista, vaikka oireet voivat olla dissosiatiivisia". Oon myös suoraan pyytänyt hoitoa dissosiaation sen jälkeen, kun sain diagnoosin. Vastaus kuului: "Ei kukaan täällä osaa hoitaa sitä." On ****** löytää itsensä keskeltä jotain psykiatrian ratkaisematonta kysymystä. Oon omasta mielestäni saannut kuulla ihan liikaa psykiatrian sisäisistä konflikteista ja näistä eriävistä näkemylsistä liittyen dissosiaation olemassaoloon.
    Minä x 27. Olen osissa mutta en rikki tai hullu. Elämästäni ei voinut selvitä yhtenä kappaleena.
  • Heippa, tää lanka osui silmään, kun olin itse aloittamassa vastaavaa. Oon ihan hirmuisen pahoillani sun koettelemuksista ja tsempit täältä! Mäkin oon paininut viime aikoina epäluottamuksen kanssa psykiatriaa kohtaan. Mulla diagnosoitiin noin vuosi sitten dissosiaatiohäriö ja sitä on edeltänyt 7 vuotta tuloksetonta hoitoa. Tai hoito on lähinnä ylläpitänyt jollain tasolla mun kykyä olla elämässä kiinni. Mulla on epäilty hyvin monia eri häiriöitä ja silmään osui juuri tuo mainitsemasi "psykoottinen läpilyönti". Mulla epäiltiin psykoosia heti ensikerralla, kun olin diagnosoitavana nuorena. Olin vakuuttunut jonkun olevan milloin kodissani, milloin takanani. Myöhemmin nämäkin ovat selittyneet trauman kautta. Joskus joku pelottava tosiaan on seissyt takanani ja ollut kodissani. Kuitenkin psykiatrisella sanottiin asioita kuten "oot niin ahdistunut, että sulla on psykoottisia läpilyöntejä" ja "tykkään vaan puhua psykooseista, vaikka oireet voivat olla dissosiatiivisia". Oon myös suoraan pyytänyt hoitoa dissosiaation sen jälkeen, kun sain diagnoosin. Vastaus kuului: "Ei kukaan täällä osaa hoitaa sitä." On ****** löytää itsensä keskeltä jotain psykiatrian ratkaisematonta kysymystä. Oon omasta mielestäni saannut kuulla ihan liikaa psykiatrian sisäisistä konflikteista ja näistä eriävistä näkemylsistä liittyen dissosiaation olemassaoloon.
    Minä x 27. Olen osissa mutta en rikki tai hullu. Elämästäni ei voinut selvitä yhtenä kappaleena.
  • Jatkan vielä vähän, mutta eri postaukseen niin ei tuu tekstiseinää, kun nää kappaleenvaihdot ei toimi. Oon kans jotenkin väsynyt suhtautumaan kaikkeen ymmärryksellä. Usein, kun yritän tuoda kokemuksia julki on reaktio jotain tasoa "lääkäritkin ovat ihmisiä". Totta kai ovat, mutta tämä ongelma on systemaattinen. En ole ainoa vakavasti traumatisoitunut, joka ei saa hoitoa tai pyörii hoidosta toiseen, vuodesta toiseeen, diagnoosista toiseen. Anssi Leikolan kirjoitukset ja muut sisällöt ovat luoneet muhun uutta uskoa. Ajattelen sen myös oleva tärkeää tuoda esiin hoidon epäkohtia. Sitä voi ymmärtää lääkäreitä ja samalla suhtautua kriittisesti epäkohtiin. Voi antaa kritiikkiä ja olla ymmärtäväinen samaanaikaan. Kuitenkin jonain päivänä täytyy ehkä myös kirjoittaa tai muulla keinolla päästää ulos se viha ja suru mikä liittyy näihin säläisiin vuosiin ja psykiatrien/terapeuttien riittämättömään traumantuntemukseen.
    Minä x 27. Olen osissa mutta en rikki tai hullu. Elämästäni ei voinut selvitä yhtenä kappaleena.
  • Jatkan vielä vähän, mutta eri postaukseen niin ei tuu tekstiseinää, kun nää kappaleenvaihdot ei toimi. Oon kans jotenkin väsynyt suhtautumaan kaikkeen ymmärryksellä. Usein, kun yritän tuoda kokemuksia julki on reaktio jotain tasoa "lääkäritkin ovat ihmisiä". Totta kai ovat, mutta tämä ongelma on systemaattinen. En ole ainoa vakavasti traumatisoitunut, joka ei saa hoitoa tai pyörii hoidosta toiseen, vuodesta toiseeen, diagnoosista toiseen. Anssi Leikolan kirjoitukset ja muut sisällöt ovat luoneet muhun uutta uskoa. Ajattelen sen myös oleva tärkeää tuoda esiin hoidon epäkohtia. Sitä voi ymmärtää lääkäreitä ja samalla suhtautua kriittisesti epäkohtiin. Voi antaa kritiikkiä ja olla ymmärtäväinen samaanaikaan. Kuitenkin jonain päivänä täytyy ehkä myös kirjoittaa tai muulla keinolla päästää ulos se viha ja suru mikä liittyy näihin säläisiin vuosiin ja psykiatrien/terapeuttien riittämättömään traumantuntemukseen.
    Minä x 27. Olen osissa mutta en rikki tai hullu. Elämästäni ei voinut selvitä yhtenä kappaleena.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?