• "Minulla oli Ihan hyvä lapsuus"

    Itse ajattelin vielä yli 20-vuotiaana, että lapsuuteni oli onnellinen ja hyvä. Jotakin tuntui kuitenkin olevan jatkuvasti "onnellisesta lapsuudesta" huolimatta pielessä. Myöhemmin todettiin melko varhain lapsuudessa alkanut dissosiaatiohäiriö. Olen miettinyt myös sitä, että onko mulle sattunut jotakin, mitä en muista, joka olisi ongelman alkusyy.

    Onko teillä kellään tällaista kokemusta, vai tiesittekö/tunsitteko jo ennen diagnoosia, että se mikä vaivaa, niin on lapsuuden aikana tullut.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä TunteetOn; 12-12-17 klo 15:25.
  • Itse ajattelin vielä yli 20-vuotiaana, että lapsuuteni oli onnellinen ja hyvä. Jotakin tuntui kuitenkin olevan jatkuvasti "onnellisesta lapsuudesta" huolimatta pielessä. Myöhemmin todettiin melko varhain lapsuudessa alkanut dissosiaatiohäiriö. Olen miettinyt myös sitä, että onko mulle sattunut jotakin, mitä en muista, joka olisi ongelman alkusyy.

    Onko teillä kellään tällaista kokemusta, vai tiesittekö/tunsitteko jo ennen diagnoosia, että se mikä vaivaa, niin on lapsuuden aikana tullut.
  • Mulla on ollut onnellinen lapsuus 11-vuotiaaksi asti. Tietenki kaikilla on ongelmia joskus, mutta se on eri asia. Kuitenkin diagnoosit sanoo, että olis pitänyt mennä aikasemmin rikki. Tai et ei voi tulla DID jos ei alunperinkin oo kasvanut väärin. Ei voi hajota myöhemmin niin et tulee DID, voi vaan kasvaa niin että identiteetti ei kehity koskaan.

    Joskus me aletaan uskoo siihen ja mennään enemmän sekasin. Ja me mennään aina solmuun jos yrittää miettiä kuka me oltiin pienenä. Me ei tiedetä kuka me oltiin alunperin. Kun jotenki tulee aina se, että m ei oltukaan minä ku me oltiinkin Elias oikeesti. Ku Elias on aina kaiken keskellä ja kaikkein parhaiten suojattu. Vaikka se onkin traumaosa, nin se on silti meidän paraneminen ja kaikkein tärkein pala. Sitä pitää suojella kaikelta sellaselta jonka mä tiedän ja kestän. Voiko niin olla että oikee Minä ei ookaan kaikkein suojatuin ja kannatelluin?

    Tavallaan se ei oo oikee kysymys, koska me ollaan kaikki yhtä alkuperäinen. Me ollaan alettu ajatella niin, ni pysyy asiat paremmin kasassa. Että on vaan joku persoona joka on vartalossa enemmän ku toiset, mutta ei se oo sen oikeempi tai tärkeempi tai alkuperäisempi ku toiset. Et ei oo ketään pääpersoonaa. Siks ristimänimi on nyt meillä vaan systeemin nimi, se eioo kenenkään meistä nimi.

    Joskus me ei vaan uskota siihen mitä muut väittää, koska oikeesti oon ollut onnellinen. Kyllä myöhemminkin voi mennä rikki jos on tarpeeks kamalaa. Me joskus huomataan miten kamalaa oli. Ku ei meidän väkivalta ollut mitään sellasta jossa voi olla joku mielipide ja vastaanväittäminen ja vahvuus ja paikalta poistuminen. Ei se päästänyt, ei meillä ollut mitään kontrollia mihinkään. Ei me voitu muuta kun seota. Ei muualle päässyt karkuun ennen ku se kyllästyi ja lopetti.

    Miten sulle on selvinnyt että dissosiaatio on alkanut jo varhain?

    En mä aio kyllä alkaa muistaa mitään lisää. Nii että jos meillä oli jotain, niin ei me haluta tietää. Me aiotaan muistaa isä ja sisko niinkun nyt ja muuta me ei aiota muistaa.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä A(J)H; 12-12-17 klo 17:33.

  • Mulla on ollut onnellinen lapsuus 11-vuotiaaksi asti. Tietenki kaikilla on ongelmia joskus, mutta se on eri asia. Kuitenkin diagnoosit sanoo, että olis pitänyt mennä aikasemmin rikki. Tai et ei voi tulla DID jos ei alunperinkin oo kasvanut väärin. Ei voi hajota myöhemmin niin et tulee DID, voi vaan kasvaa niin että identiteetti ei kehity koskaan.

    Joskus me aletaan uskoo siihen ja mennään enemmän sekasin. Ja me mennään aina solmuun jos yrittää miettiä kuka me oltiin pienenä. Me ei tiedetä kuka me oltiin alunperin. Kun jotenki tulee aina se, että m ei oltukaan minä ku me oltiinkin Elias oikeesti. Ku Elias on aina kaiken keskellä ja kaikkein parhaiten suojattu. Vaikka se onkin traumaosa, nin se on silti meidän paraneminen ja kaikkein tärkein pala. Sitä pitää suojella kaikelta sellaselta jonka mä tiedän ja kestän. Voiko niin olla että oikee Minä ei ookaan kaikkein suojatuin ja kannatelluin?

    Tavallaan se ei oo oikee kysymys, koska me ollaan kaikki yhtä alkuperäinen. Me ollaan alettu ajatella niin, ni pysyy asiat paremmin kasassa. Että on vaan joku persoona joka on vartalossa enemmän ku toiset, mutta ei se oo sen oikeempi tai tärkeempi tai alkuperäisempi ku toiset. Et ei oo ketään pääpersoonaa. Siks ristimänimi on nyt meillä vaan systeemin nimi, se eioo kenenkään meistä nimi.

    Joskus me ei vaan uskota siihen mitä muut väittää, koska oikeesti oon ollut onnellinen. Kyllä myöhemminkin voi mennä rikki jos on tarpeeks kamalaa. Me joskus huomataan miten kamalaa oli. Ku ei meidän väkivalta ollut mitään sellasta jossa voi olla joku mielipide ja vastaanväittäminen ja vahvuus ja paikalta poistuminen. Ei se päästänyt, ei meillä ollut mitään kontrollia mihinkään. Ei me voitu muuta kun seota. Ei muualle päässyt karkuun ennen ku se kyllästyi ja lopetti.

    Miten sulle on selvinnyt että dissosiaatio on alkanut jo varhain?

    En mä aio kyllä alkaa muistaa mitään lisää. Nii että jos meillä oli jotain, niin ei me haluta tietää. Me aiotaan muistaa isä ja sisko niinkun nyt ja muuta me ei aiota muistaa.

  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Miten sulle on selvinnyt että dissosiaatio on alkanut jo varhain?


    Koska takaumat ja lapsiosat tuntuvat olevan sieltä saakka. Ja kaikki kirjat väittävät, että sekundaarinen dissosiaatio alkaa aina (varhais)lapsuudesta.
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Miten sulle on selvinnyt että dissosiaatio on alkanut jo varhain?


    Koska takaumat ja lapsiosat tuntuvat olevan sieltä saakka. Ja kaikki kirjat väittävät, että sekundaarinen dissosiaatio alkaa aina (varhais)lapsuudesta.
  • Ajattelin vielä ihan vähän aikaa sitten täysin tyytyväisesti että minulla oli onnellinen lapsuus (kunnes vanhempani erosivat kun olin 11). Niin, kaikki oli hyvin ja minulla oli rakastava perhe.

    Mutta... Nyt minulla on kaksi lapsi osaa. 6-vuotias Maija ja 9-vuotias Tinka.

    Maija pelkää pimeää ja yksin kotona olemista. Okei, sen nyt voi ehkä selittää maaseudun pimeydellä, lapsen pelolla kun liiketunnistin valo syttyy ja muulla sellaisella ei niin hälyttävällä. Paitsi että tuo yksin kotona oleminen... Muistan olleeni 1-2 luokalla yksin kotona. Mutta en muista pelänneeni enkä muista kuinka pitkään olin yksin. En tiedä oliko se ns. normaalia tai onko se voinut traumatisoida minut. En tiedä voiko minulla olla Maija vain lapsen tavallisten pelkojen vuoksi.

    Tinka taas pelkää että hänelle huudetaan ja että häntä satutetaan. Mikä tuntuu jo hälyttävämmältä. Tinka jopa kerran kysyi mieheltäni voiko hän olla Tinkan isä ja että hän on kivempi kuin oikea isä, sillä hän ei huuda ja raivoa. Aivan, kyllä onnellinen lapsuus ja rakastava perhe. Ei lainkaan pelottavia muistoja isästä tai veljestä. Ei mitään traumoja...

    En edelleenkään osaa ajatella että lapsuuteni ei olisi ollut onnellinen. Ei minusta tunnu että lapsuuteni olisi ollut mitenkään traumaattinen. Mutta ei Maija ja Tinka tyhjästä ole voineet ilmestyä. Mitä dissosiaatioon tulee niin minulla ei ollut mitään aavistusta että minulla voisi olla mitään siihen viittaavaakaan ennen kuin viime kesänä ilmestyi ensimmäinen osa. Jälkikäteen ajatellen olen selvästi ainakin teini-iässä dissosioinut yksinäisyyden tunteen jonnekin hyvin syvälle. Nyt sekin on palannut teini-persoonani muodossa.

    (Onko tämä jotenkin tyypillistä että kieltää että mitään traumoja olisikaan? Eihän mun teini-ikäkään nyt niin traumaattista ollut. Mitä nyt vanhemmat erosi kun olin 11, olin jonkin aikaa masentunut, käytin mielialalääkkeitä, olin yksinäinen ja yläasteella koulukiusattu enkä ollut todella onnellinen moneen vuoteen. Mutta eihän nuo mitään traumoja ole.)
  • Ajattelin vielä ihan vähän aikaa sitten täysin tyytyväisesti että minulla oli onnellinen lapsuus (kunnes vanhempani erosivat kun olin 11). Niin, kaikki oli hyvin ja minulla oli rakastava perhe.

    Mutta... Nyt minulla on kaksi lapsi osaa. 6-vuotias Maija ja 9-vuotias Tinka.

    Maija pelkää pimeää ja yksin kotona olemista. Okei, sen nyt voi ehkä selittää maaseudun pimeydellä, lapsen pelolla kun liiketunnistin valo syttyy ja muulla sellaisella ei niin hälyttävällä. Paitsi että tuo yksin kotona oleminen... Muistan olleeni 1-2 luokalla yksin kotona. Mutta en muista pelänneeni enkä muista kuinka pitkään olin yksin. En tiedä oliko se ns. normaalia tai onko se voinut traumatisoida minut. En tiedä voiko minulla olla Maija vain lapsen tavallisten pelkojen vuoksi.

    Tinka taas pelkää että hänelle huudetaan ja että häntä satutetaan. Mikä tuntuu jo hälyttävämmältä. Tinka jopa kerran kysyi mieheltäni voiko hän olla Tinkan isä ja että hän on kivempi kuin oikea isä, sillä hän ei huuda ja raivoa. Aivan, kyllä onnellinen lapsuus ja rakastava perhe. Ei lainkaan pelottavia muistoja isästä tai veljestä. Ei mitään traumoja...

    En edelleenkään osaa ajatella että lapsuuteni ei olisi ollut onnellinen. Ei minusta tunnu että lapsuuteni olisi ollut mitenkään traumaattinen. Mutta ei Maija ja Tinka tyhjästä ole voineet ilmestyä. Mitä dissosiaatioon tulee niin minulla ei ollut mitään aavistusta että minulla voisi olla mitään siihen viittaavaakaan ennen kuin viime kesänä ilmestyi ensimmäinen osa. Jälkikäteen ajatellen olen selvästi ainakin teini-iässä dissosioinut yksinäisyyden tunteen jonnekin hyvin syvälle. Nyt sekin on palannut teini-persoonani muodossa.

    (Onko tämä jotenkin tyypillistä että kieltää että mitään traumoja olisikaan? Eihän mun teini-ikäkään nyt niin traumaattista ollut. Mitä nyt vanhemmat erosi kun olin 11, olin jonkin aikaa masentunut, käytin mielialalääkkeitä, olin yksinäinen ja yläasteella koulukiusattu enkä ollut todella onnellinen moneen vuoteen. Mutta eihän nuo mitään traumoja ole.)
  • Mä ajattelen ettei onnellisuus ja traumat ja rikki meneminen ole toisensa pois sulkevia ilmiöitä. Se kuulostaa vähän semmoiselta mitätöinniltä, jos sanoo että ei voi olla traumatisoitunut kun oli myös onnellinen. Aika harvalla kai kuitenkaan koko ajan on traumaa ollut päällä. Mulla ittellä oikeastaan oli, vaikkakaan ei ikinä lähellekään niin rajua kuin joillain muilla, silti mullakin oli välillä ihan kivaakin ja ehkä jopa hetkittäin onnellista. Useimmat vanhemmat ei kuitenkaan ole pikkulapselle ihan niin julmia kuin mun kotona, joten oletan että moni muu voi sanoa viettäneensä "onnellisen lapsuuden" siitä huolimatta että ovat ihan oikeasti rikki ja jopa pahasti.

    Lisäksi on trauman luonne, joitain on hyvin vaikea sanallistaa tai edes tajuta traumaattisiksi kokemuksiksi. Miten voi ymmärtää tai sanallistaa vaikka sitä, kuinka vanhemmat eivät olleet emotionaalisesti läsnä ja saatavilla, ettei itse koskaan oppinut tunnistamaan tunteitaan, tai rajojaan, tai ihmisarvoaan, tai olemassaolon oikeuttaan, tai muuta tämmöistä mikä terveemmille ihmisille tulee luonnostaan.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mä ajattelen ettei onnellisuus ja traumat ja rikki meneminen ole toisensa pois sulkevia ilmiöitä. Se kuulostaa vähän semmoiselta mitätöinniltä, jos sanoo että ei voi olla traumatisoitunut kun oli myös onnellinen. Aika harvalla kai kuitenkaan koko ajan on traumaa ollut päällä. Mulla ittellä oikeastaan oli, vaikkakaan ei ikinä lähellekään niin rajua kuin joillain muilla, silti mullakin oli välillä ihan kivaakin ja ehkä jopa hetkittäin onnellista. Useimmat vanhemmat ei kuitenkaan ole pikkulapselle ihan niin julmia kuin mun kotona, joten oletan että moni muu voi sanoa viettäneensä "onnellisen lapsuuden" siitä huolimatta että ovat ihan oikeasti rikki ja jopa pahasti.

    Lisäksi on trauman luonne, joitain on hyvin vaikea sanallistaa tai edes tajuta traumaattisiksi kokemuksiksi. Miten voi ymmärtää tai sanallistaa vaikka sitä, kuinka vanhemmat eivät olleet emotionaalisesti läsnä ja saatavilla, ettei itse koskaan oppinut tunnistamaan tunteitaan, tai rajojaan, tai ihmisarvoaan, tai olemassaolon oikeuttaan, tai muuta tämmöistä mikä terveemmille ihmisille tulee luonnostaan.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mä ajattelin tosi kauan että mun koti oli ihan hyvä. Että koulussa ne traumat tuli ja niistäkin selitin itselleni että voin vain unohtaa ne kun koulu loppuu.

    En enää muista milloin se oli, mutta ei siitä hirveän montaa vuotta ole kun tajusin minkälainen mun äiti oli. Ja sitten tajusin veljen. Ja sen että meillähän oli koko perhe tosi kipeä. Oikeastaan siihen asti olin etsinyt syytä mun outouteeni itsestäni, yritin vapauttaa mun kodin syyllisyydestä.

    Mutta siitäkin huolimatta että asia valkeni, mulla on kotoa myös erittäin hyviä muistoja ja vanhemmilla oli monta hyvää ideaa jotka toimi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Mä ajattelin tosi kauan että mun koti oli ihan hyvä. Että koulussa ne traumat tuli ja niistäkin selitin itselleni että voin vain unohtaa ne kun koulu loppuu.

    En enää muista milloin se oli, mutta ei siitä hirveän montaa vuotta ole kun tajusin minkälainen mun äiti oli. Ja sitten tajusin veljen. Ja sen että meillähän oli koko perhe tosi kipeä. Oikeastaan siihen asti olin etsinyt syytä mun outouteeni itsestäni, yritin vapauttaa mun kodin syyllisyydestä.

    Mutta siitäkin huolimatta että asia valkeni, mulla on kotoa myös erittäin hyviä muistoja ja vanhemmilla oli monta hyvää ideaa jotka toimi.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Ja itselleni tulee omista kokemuksista käsin mieleen nimenomaan se, että kiintymyksellisille traumoilla tyypillistä varmaan onkin just se ristiriita, että on ollut hyvää mutta myös vaillejäämistä.
  • Ja itselleni tulee omista kokemuksista käsin mieleen nimenomaan se, että kiintymyksellisille traumoilla tyypillistä varmaan onkin just se ristiriita, että on ollut hyvää mutta myös vaillejäämistä.
  • Itselleni vaikeaa on sez että sama ihminen on ollut turvallinen suojelija joissain tilanteissa, ja joissain tilanteissa sitten pelottava ja uhkaava. Välillä se saa luottamaan, uskomaan ja turvautumaan, mutta sitten käyttääkin sitä väärin ja pettää luottamuksen. Ja tästä ristiriidasta varmaan syntyy osaltaan sit sellanen rakenne, että noille on omat osansa. Yks osa kokee vaan sen hyvän ja on yhteydessä vaan siihen, kun ei pysty kahta ääripäätä yhdistämään. Sitten jossain kohtaa elämässä jostain syystä alkaakin nousta esille ne muut, ehkä torjutut osat/muistot.
  • Itselleni vaikeaa on sez että sama ihminen on ollut turvallinen suojelija joissain tilanteissa, ja joissain tilanteissa sitten pelottava ja uhkaava. Välillä se saa luottamaan, uskomaan ja turvautumaan, mutta sitten käyttääkin sitä väärin ja pettää luottamuksen. Ja tästä ristiriidasta varmaan syntyy osaltaan sit sellanen rakenne, että noille on omat osansa. Yks osa kokee vaan sen hyvän ja on yhteydessä vaan siihen, kun ei pysty kahta ääripäätä yhdistämään. Sitten jossain kohtaa elämässä jostain syystä alkaakin nousta esille ne muut, ehkä torjutut osat/muistot.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    [/FONT]Koska takaumat ja lapsiosat tuntuvat olevan sieltä saakka. Ja kaikki kirjat väittävät, että sekundaarinen dissosiaatio alkaa aina (varhais)lapsuudesta.
    Mulla ei oo takaumia, eikä osia jotka olis alle 11-vuotiaita muuten ku kaksi pientä. Mut mä luulen et ne on irronnut paljon myöhemmin ku mikä niiden osaikä on. Kaikkien ikä ei oo kuitenkaan se millon ne irtoaa, vaikka monella on.

    Mut kirjat väittää silti.

    Ehkä ne ei oo aina oikeessa.

    Tai sit on, ja mulla on vaan aivovamma joka näkyy näin.

  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    [/FONT]Koska takaumat ja lapsiosat tuntuvat olevan sieltä saakka. Ja kaikki kirjat väittävät, että sekundaarinen dissosiaatio alkaa aina (varhais)lapsuudesta.
    Mulla ei oo takaumia, eikä osia jotka olis alle 11-vuotiaita muuten ku kaksi pientä. Mut mä luulen et ne on irronnut paljon myöhemmin ku mikä niiden osaikä on. Kaikkien ikä ei oo kuitenkaan se millon ne irtoaa, vaikka monella on.

    Mut kirjat väittää silti.

    Ehkä ne ei oo aina oikeessa.

    Tai sit on, ja mulla on vaan aivovamma joka näkyy näin.

  • Quote Originally Posted by Innamorata View Post
    Itselleni vaikeaa on sez että sama ihminen on ollut turvallinen suojelija joissain tilanteissa, ja joissain tilanteissa sitten pelottava ja uhkaava. Välillä se saa luottamaan, uskomaan ja turvautumaan, mutta sitten käyttääkin sitä väärin ja pettää luottamuksen..

    Aiheutuuko tuosta se kiintymyssuhdetrauma, esim turvaton kiintymyssuhde?
  • Quote Originally Posted by Innamorata View Post
    Itselleni vaikeaa on sez että sama ihminen on ollut turvallinen suojelija joissain tilanteissa, ja joissain tilanteissa sitten pelottava ja uhkaava. Välillä se saa luottamaan, uskomaan ja turvautumaan, mutta sitten käyttääkin sitä väärin ja pettää luottamuksen..

    Aiheutuuko tuosta se kiintymyssuhdetrauma, esim turvaton kiintymyssuhde?
  • Kirjat ei ole aina oikeassa, mutta usein voi olla kyse myös siitä että samat ilmiöt voi selittää monella tapaa. Kaikki eri mielen teoriatkin on ja pysyy teorioina, kunnes ne voidaan todistaa. Ainakin siihen saakka jokainen niistä selittää kaiken omilla sanoillaan, vaikka monesti näkee maallikkokin että kysehän on ihan samasta asiasta. Ehkä se veisi uskottavuutta jos myöntäisi että joku muu on huomannut tän ihan saman jutun jo aiemmin.

    Ja sit on se, miten jokainen yksilö tulkitsee oman päänsä sisällön. Se miten itse kokee jonkun asian, ei välttämättä ole se, miten joku asiantuntija sen sanoisi olevan. Monet jutut on myös vaikea hahmottaa "sisältä päin" ja ilman varsinaista koulutusta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Kirjat ei ole aina oikeassa, mutta usein voi olla kyse myös siitä että samat ilmiöt voi selittää monella tapaa. Kaikki eri mielen teoriatkin on ja pysyy teorioina, kunnes ne voidaan todistaa. Ainakin siihen saakka jokainen niistä selittää kaiken omilla sanoillaan, vaikka monesti näkee maallikkokin että kysehän on ihan samasta asiasta. Ehkä se veisi uskottavuutta jos myöntäisi että joku muu on huomannut tän ihan saman jutun jo aiemmin.

    Ja sit on se, miten jokainen yksilö tulkitsee oman päänsä sisällön. Se miten itse kokee jonkun asian, ei välttämättä ole se, miten joku asiantuntija sen sanoisi olevan. Monet jutut on myös vaikea hahmottaa "sisältä päin" ja ilman varsinaista koulutusta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Aiheutuuko tuosta se kiintymyssuhdetrauma, esim turvaton kiintymyssuhde?
    Jonkinlainen jälkihän se turvattomuuden tunne on, ja tavallaan trauma. Siinä jää yksin selviämään asioista, jotka menevät yli sieto- ja säätelykyvyn, ainakin jossain määrin. Näin ymmärtäisin.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Aiheutuuko tuosta se kiintymyssuhdetrauma, esim turvaton kiintymyssuhde?
    Jonkinlainen jälkihän se turvattomuuden tunne on, ja tavallaan trauma. Siinä jää yksin selviämään asioista, jotka menevät yli sieto- ja säätelykyvyn, ainakin jossain määrin. Näin ymmärtäisin.
  • Tajusin vasta n. 19v että asiat mun lapsuudenkodissa ei olleet ihan ninku piti. Ensimmäiseks tajusin mun äitin exän henkisen väkivallan. Pitkään ajattelin et se oli vaan ihminen jonka kanssa en henkilökohtaisesti ite tullut toimeen, mutta nyt ku mietin niin ei sitä kohtelua ois varmaan kukaan jaksanut. Sitten tajusin et se oli ollut myös fyysisesti väkivaltanen mun äitiä kohtaan, ja olin ite aina ottanut roolin äitin suojelijana, lohduttajana ja kannattelijana, mikä oli näköjään liian stressaavaa ala-asteikäselle. Ja siinä sitten kaikki miten äiti oli paljon töissä ja väsynyt ja joutui kestämään sitä miestä kun tuli kotiin, minkä se sitten purki minuun olemalla välillä etäinen tai torjuva. Ja taas kun äiti oli paljon töissä ja sen exä melkein aina kotona, niin jouduin olemaan yksin sen kanssa suurimman osan aikaa, ja oli aika hylätty olo. Tää oli varmaan sellanen ensimmäinen paketti minkä olin "unohtanut" vaikka oikeesti kyse oli siitä etten ollut tajunnut mitä siinä oikeasti tapahtui.

    Viime aikoina oon kans uudella tavalla huomioinu niitä muistoja mitä mulla on äitistä ennen sen exää, koska musta tuntuu et äiti ei oo alunperinkään hirveen hyvin kyennyt luomaan luottamusta lapseensa. Mulla on varmaan jonkinmuotoinen kiintymyssuhdetrauma myös ajalta ennen ala-astetta, koska en oo koskaan osannut luottaa oikein kehenkään. Tai sitten kuvittelen omiani ja kaikki on myöhempien ongelmien opetuksia. Liian kauas kun menee niin lapsuusmuistoja on kaikkien oikeesti onnellisen lapsuuden saaneittenkin vaikea muistaa, joten ei ihme jos minä en muista, hah.

    Todellakin pitkään sanoin ja ajattelin et mulla oli onnellinen lapsuus. Etenki äitiäni oon pitäny tosi tärkeenä ja lämpimänä ihmisenä, mut en tiiä voinko enää sanoo samaa. Isästä mulla ei ees oo paljoo jos mitään muistoja ajalta ennen 3.-4. luokkia. Muistan vaan et oon ollu paikoissa ja tilanteissa missä se on ollu mukana, mut en osaa sanoa yhtään kuinka vanha oon ollu, ja tuntuu et isän kohalla on vaan joku korruptoitunut musta läntti. Muistan kuitenkin muuta isän sukua ihan hyvin samoissa tilanteissa. Kummallista. Muutenkin mun muistot on ihan sekasin enkä todellakaan osaa laittaa järjestykseen että mikä tapahtui milloinkin ja kuinka vanha olin ja mitä sitä ennen ja jälkeen tapahtui. Tuntuu että on vaan muutamia tosi hämäriä muistoja, takaumia, se minkä voin lukea papereista tai nähdä valokuvista mutten oikeasti muistaa, ja pimeyttä. Kai tää muistojen hajanaisuuskin jotain kertoo siitä millasessa kunnossa olin lapsena.
  • Tajusin vasta n. 19v että asiat mun lapsuudenkodissa ei olleet ihan ninku piti. Ensimmäiseks tajusin mun äitin exän henkisen väkivallan. Pitkään ajattelin et se oli vaan ihminen jonka kanssa en henkilökohtaisesti ite tullut toimeen, mutta nyt ku mietin niin ei sitä kohtelua ois varmaan kukaan jaksanut. Sitten tajusin et se oli ollut myös fyysisesti väkivaltanen mun äitiä kohtaan, ja olin ite aina ottanut roolin äitin suojelijana, lohduttajana ja kannattelijana, mikä oli näköjään liian stressaavaa ala-asteikäselle. Ja siinä sitten kaikki miten äiti oli paljon töissä ja väsynyt ja joutui kestämään sitä miestä kun tuli kotiin, minkä se sitten purki minuun olemalla välillä etäinen tai torjuva. Ja taas kun äiti oli paljon töissä ja sen exä melkein aina kotona, niin jouduin olemaan yksin sen kanssa suurimman osan aikaa, ja oli aika hylätty olo. Tää oli varmaan sellanen ensimmäinen paketti minkä olin "unohtanut" vaikka oikeesti kyse oli siitä etten ollut tajunnut mitä siinä oikeasti tapahtui.

    Viime aikoina oon kans uudella tavalla huomioinu niitä muistoja mitä mulla on äitistä ennen sen exää, koska musta tuntuu et äiti ei oo alunperinkään hirveen hyvin kyennyt luomaan luottamusta lapseensa. Mulla on varmaan jonkinmuotoinen kiintymyssuhdetrauma myös ajalta ennen ala-astetta, koska en oo koskaan osannut luottaa oikein kehenkään. Tai sitten kuvittelen omiani ja kaikki on myöhempien ongelmien opetuksia. Liian kauas kun menee niin lapsuusmuistoja on kaikkien oikeesti onnellisen lapsuuden saaneittenkin vaikea muistaa, joten ei ihme jos minä en muista, hah.

    Todellakin pitkään sanoin ja ajattelin et mulla oli onnellinen lapsuus. Etenki äitiäni oon pitäny tosi tärkeenä ja lämpimänä ihmisenä, mut en tiiä voinko enää sanoo samaa. Isästä mulla ei ees oo paljoo jos mitään muistoja ajalta ennen 3.-4. luokkia. Muistan vaan et oon ollu paikoissa ja tilanteissa missä se on ollu mukana, mut en osaa sanoa yhtään kuinka vanha oon ollu, ja tuntuu et isän kohalla on vaan joku korruptoitunut musta läntti. Muistan kuitenkin muuta isän sukua ihan hyvin samoissa tilanteissa. Kummallista. Muutenkin mun muistot on ihan sekasin enkä todellakaan osaa laittaa järjestykseen että mikä tapahtui milloinkin ja kuinka vanha olin ja mitä sitä ennen ja jälkeen tapahtui. Tuntuu että on vaan muutamia tosi hämäriä muistoja, takaumia, se minkä voin lukea papereista tai nähdä valokuvista mutten oikeasti muistaa, ja pimeyttä. Kai tää muistojen hajanaisuuskin jotain kertoo siitä millasessa kunnossa olin lapsena.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?