Vastaa ketjuun

Postaa vastausviesti ketjuun: Lapseni triggeröivät minua liikaa, en pysty tapaamaan heitä

If you are already a member Klikkaa tästä kirjautuaksesi sisään

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?


Lisäasetukset

  • Muuntaa www.esimerkki.com muotoon [URL]http://www.esimerkki.com[/URL].

  • Jos tämä on valittuna, :) ei tule näkymään muodossa smile

    Jos tämä on valittuna, :) ei tule näkymään muodossa smile

Tilaus

Katsele ketjua (Uusin ensin)


  • 01-08-18, 15:37
    Mekaikkiminä
    Minä tulen tänne mainitsemaan että kyllä, ilman dissosiaatiota oli pahempaa. Kun osa alkoi purkautua esiin, pyristelin irti dissosiaatiosta ja aloin kohdata kaiken ilman suojamuuria - se oli kamalampaa, vaikka hyvää edistystä tuli koko ajan. Pystyin onnekseni näkemään hyvän joka on tulossa. Vaikka itkin ja rähisin puolisolle, että tahdon takaisin dissosiaation turvaan, en mennyt enää. En halunnut sitä enää, koska sekään ei toiminut. Se vaihe tuntui pitkältä, liian pitkältä. Meni kuitenkin ohi ja jälkeenpäin ajatellen oli sittenkin lyhyt jakso. Selvittiin.En pystynyt itse hoivaamaan pieniä vauvaosiani ensin. Ne olivat liian tarvitsevia ja minä liian taitamaton ja paniikissa. Minut pelasti lopulta puoliso, joka hoivasi vauvaosia. Kun romahdin kerran erittäin pahasti, hän otti minut syliin kuin pienen vauvan ja hoivasi ja puhui niin kuin pienelle vauvalle puhutaan. Niin kauan, että pystyin keräämään itseni siitä kasaan. Tämän jälkeen jotenkin sisäistin hoivan itseeni. Pystyin vakuuttamaan pienet osani, että hoivaan niitä kuten puolisoni hoivasi minua, kunnes kaikki on hyvin. Aina uudestaan ja uudestaan. Tämän jälkeen lakkasin vihaamasta ja pelkäämästä pienimpiä osiani, koska tiesin miten voin auttaa niitä. Ja se toimi.
  • 03-07-18, 20:08
    Pii
    Itse koen että ennen terapiaa en kyennyt käsittelemään asioitani mitenkään. Olin siis vahvan suojakuoreni alla piilossa itseäni ja muita. Ei ollut yhteyttä muihin ihmisiin kuin työasioissa ja sellaisissa rooleissa, joissa koin että minut hyväksytään, yritin olla täydellinen omilla tiukoilla mittareillani mitattuna, siivosin, pelkäsin sairauksia, tein töitä, suoritin ja ahersin. Oli edistystä alkaa työstää asioita vaikkakin se päätyi dissosiaatioilmiöihin. Olin ihan yhtä ankara itselleni kuin aina muulloinkin. Koska olin päättänyt käsitellä vaikeita asioita, niitä käsiteltiin. Koin että mieleni laittoi aina välillä "valot pois päältä", kun kuormitus kasvoi liian suureksi. Ja kuten sanoin, se oli koko ajan uhkana. Minulla on kompleksiset traumat eli yhden asian työstäminen tuo esiin kymmenen muuta asiaa. Seuraava edistysaskel oli, että asioita työstettiin ilman dissosiaatiota, kuitenkin järki edellä. Ja sitten vähitellen transferenssitunteina eli mukaan tuli pelko ja viha. Varsinkin alussa transferenssitunteet tuntuivat takaumilta, koska niihin liittyi pään sisäistä tappelua ja tunteita kaikkia elämän ihmisiä kohtaan. Myöhemmin ne ovat kohdistuneet terapeuttiini, ihan kuin mieleni loisi terapiaan turvallisen paikan työstää takaumia - tai no, terapeutti taitaa tarkoittaa sen niin myös, ei se minun oman keksintöni ole että näin sitä terapiaa tehdään :) Mitä pitemmälle terapia on edennyt, sitä vaikeampia traumoja käsittelemme, niistä vaikeampia puolia ja hankalampia tunteita. Eikä dissosiaatio estä käsittelyä. Pidän luonnollisena, että se tuntuu vaikeammalta. Toipumista on se että voi ottaa ne vaikeammat traumat ja tunteet käsiteltäviksi ja nimenomaan tunnetasolla. Minun kohdallani positiivisia muutoksia on, että -minun ei enää tarvitse selittää asioita ääneen ja mielessäni, kirjoittaen ja ihmisille kertoen koko valveillaoloaikaani. Nyt käsittelen traumoja ja nyykyelämän asioita murto-osan siitä ajasta mitä ennen. Havainnoin ympäristöä, pystyn keskittymään asioihin, pystyn rauhoittumaan paremmin.-Olen lasten kanssa enemmän läsnä ja vähemmän äkäinen, en välitä niin paljoa kun asiat ei onnistu, ymmärrän että minua ei jätetä siksi että en jaksa, enkä tunne niin suurta syyllisyyttä kuin aiemmin. Ja pystyn hakemaan apua arkeen.-olen katkaissut napanuoran äitiini, vihdoinkin. Ja se on helpottavaa. On kuin olisi kivi tipahtanut selästä.-En enää kohdista ahdistusta kaikkeen turhaan. Luulotauteihin, siivoamiseen ja muuhun. Jos pelottaa, kohtaan pelon. Jos asiaan pitää puuttua, puutun siihen. Jos pelko kumpuaa menneisyydestä, rauhoitan itseni sanomalla, että tämä on takauama. Tämä toimii pikkutakaumissa. Isojen kohdalla minua viedään vieläkin kuin litran mittaa.-Tunnistan jo ahdistuksen ja masennuksen minkä takana on suru ja osaan rauhoittaa itseni tilaan, jossa on mahdollista itkeä. Yleensä siinä surun löytämisessä menee vielä päiviä, mutta saan pahan olon katki itkemällä. Oloni on alakuloinen ja itku on koko ajan pinnassa, mutta osaan itkeä. Meni vuosia että en osannut itkeä.-Osaan nauraa, en hyvin vielä, mutta olen oppinut. Haen oikeaa yhteyttä muihin ihmisiin. En kuvittele enää selviäväni itse ja yksin. -Olen löytänyt rajojani ja pidän niitä. En kelaa rajanpitotilanteita enää tuntikausia, vaan toimin nopeammin ja unohdan ne sitten.
  • 03-07-18, 12:09
    Luumu
    Hei Pii,kiitos posteista taas.Mulla on nyt tämänkertaisen "kriisijakson" keskellä tullut selväksi, että tunnetakaumani ovat aiva järkyttävän massiivisia. Minullakin ollut tuota derealisaatiota (puhun siitä ennemmin dissosiaationa), ja nyt kun se ei toimi enää niin "hyvin" ja tunteet puskee päälle, niin tuntuu todella todella hankalalta.Koetko sinä, että vaikka tunteet ja takaumat ovat muuttuneet suuremmiksi, toipumista on kuitenkin tapahtunut? Miten huomaat takaumatyöskentelysi positiiviset vaikukset arjessasi?
  • 28-06-18, 12:52
    Pii
    Kun lapsi oli vauva, mulla oli derealisaatiota. Kuitenkin suht lyhyitä aikoja niin ei ehkä haitannut. Se mistä on jäänyt jäljet, on mun ahdistuneisuus. Lapsista yksi onahdistukseen taipuvainen. Mun tilan vaihtumiset ei näy paljoa ulospäin ja olen myös tullut koko ajan enemmän ja enemmän yhdeksi. En ole ollut niistä huolissani. Vihainen, stressaantunut, surullinen, masentunut on niitä juttuja mistä olen puhunut lapsen kanssa. Siis jälkikäteen kysynyt pelottiko, selittänyt että kyse on vanhoista asioista ja kertonut että terapeutti hoitaa. Huonovointisena olen maannut sängyssä tai mennyt ulos. Puoliso on hoitanut lapset silloin. Huono omatunto ja syyllinen olo on. Terapiassa ja neuvolassa asioista on myös puhuttu.
  • 28-06-18, 12:45
    Pii
    Ensin kysymys onko vaikeampaa ilman dissosiaatiota. Mulla terapian alku löi päälle derealisaatiokohtauksia ja ne oli aluksi tosi pelottavia. Ne on olleet yksi pahimmista kohdista. Jotkut takaumat on mulla pahoja ja ne on kai sitä että tuntee jotain, mikä on alunperin ollut liika vaikeaa. En tiedä kuitenkaan missä mittakaavassa minulla on dissosiaatiota. Sen tiedän että en olis terapian alussa kestänyt näitä nykyisiä tunteita, mutta oisko se sitäkin että mulla on aika kasa traumatunteita päällekkäin ja yhden tunteen tunteminen yhdestä asiasta uhkas räjähtää käsiin niin että traumamuistoja ja -tunteita olis tullut valtavasti. Mulla ylikuormitus niiden suhteen on koko terapian ajan ollut ongelma. Ehkä on niin että tunteet on nyt vaikeampia, mutta ne menee ohi ja on kokonaisuutena ottaen siksi helpompaa. En tiedä tosin miten se liittyy dissosiaatiota.
  • 28-06-18, 10:34
    Pii
    Ei ollut itse asiassa jaksamisesta kyse nyt :) Meillä on kohta pienet juhlat, niin niitä järjestän kovalla kiireellä. Sun jutut ei ainakaan nyt triggeröi mua. Mä aiemmin pelkäsin sitä, että päätyisin kannattelemaan sua liikaa ja sitten jos sulla iskis hylkäämistakauma tai vastaava päälle ja mä olisin se ”hylkääjä” niiin siksi meinasin, että en tietoisesti ota liian suurta tukijaroolia. Nyt olen bussissa ja se on kohta perillä, niin en ehdi enempää vastata, mutta vastaan kun ehdin.
  • 28-06-18, 10:10
    Luumu
    Hei taasen Pii.Ymmärrän, jos et pysty vastaamaan. Sinä tiedät, missä menevät voimavarasi. Ja mulla ollut sama asetelma, olen ollut äitini tunnesammio, eli täysin häntä varten. Se on keskeinen osa traumaani.Lähetän silti vielä tämän uuden viestin kera muutaman kysymyksen.Oletko ollut kotona dissosiaatiossa lapsesi läsnäollessa? Miten lapsesi on siihen reagoinut?Minun pitäisi nyt pystyä sietämään ahdistusta ja lievää dissosiaatiota kotona lasteni seurassa. Yrittää pystyä ajatella, etteivät he vahingoitu siitä. Äärettömän vaikeaa se on... Siksi kysyn, miten sinä olet pärjännyt noiden olojen kanssa lapsesi kanssa.
  • 25-06-18, 17:47
    Luumu
    Hei vielä.Ehkä vielä sellaista voisin Pii kysyä, että onko susta tuntunut, että oireet muuttuu melkeinpä pahemmiksi, kun dissosiaatio alkaa haihtua ja osat integroitua? Musta ainakin tuntuu, että tää homma menee hurjemmaksi.... kun pitäisi opetella ottamaan vastaan tunteita - joista osa on ollut täysin vieraita ja piilotettuna koko elämän ajan.... (Ainiin, olen 36-vuotias nainen, tiedoksi nyt tässä..)
  • 25-06-18, 16:04
    Luumu
    Hei Pii,Kiitos paljon vastauksistasi.En päässyt aiemmin vastaamaan, kun sain tietokoneeni virtapiuhan vasta tänään tänne sairaalaan.Ja nyt on juuri ihan hiukkasen helpompi hetki, niin en viitsi juuri nyt kirjoittaa pidemmin. Kun kaikkein hätäisin osanihan pyysi sinulta apua.Haluan siis vain kiittää, kun kirjoitit. Tuntuu aika häpeälliseltä ensin pyytää kirjoituskaveria ja sitten todeta, etten pystykään ehkä kirjoittamaan, koska osa on hieman vaihtunut.Mutta arvelen, että sinä jos joku ymmärrät.
  • 23-06-18, 20:45
    Pii
    Ja sitten kysymys takauman sisällöstä. Vaikea kysymys. Mä olen oppinut aika hyvin tunnistamaan takauman. Siihen liittyy kummallinen tunne. Mun takaumat on lievimmillään sitä, että joku terapeutin sanominen alkaa suututtaa hirveästi. Pahimmillaan se on murskaava kokemus hylkäämisestä, yksinäisyydestä, siitä että olen yhdentekevä, minuun kohdistetusta vihasta ja julmuudesta. Tai oikeastaan pelko että tämä tapahtuisi taas. Mieleen samaan aikaan juolahtavista muistikuvista voi päätellä mihin se liittyy. Vaikkapa viimeisin takauma sisälsi pieneen minuun kohdistetut pahoinpitelyt. Jotain voi päätellä niistä triggereistä, jotka ajoi minut siihen takaumaan. JotKn kertoo myös mitä teemoja olen järjellä käsitellyt ennen takaumaa. Yleensäkin minulla tieto siitä mistä puhutaan, on minulla päässäni. Pitää vain sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kyllä se siinä on. Konkreettiset asiat on vähäisiä ja aika tavalla joudun päättelemään ja menemään intuitiolla. Aika oikeassa se intuitio kuitenkin on. Löysin juuri yhden päiväkirjapätkän lapsuudesta ja se kertoi sen saman, minkä olen muutenkin konstruoinut. Karumpi tarina vaan. Takaumat on varmaan kuin tiivistettyä tunneilmapiiriä, mutta toisaalta niitä kokee vain päiviä. Alkuperäinen tilanne on voinut olla vuosia.
  • 23-06-18, 20:32
    Pii
    Kiitos Luumu. Kiva kuulla että ole ollut avuksi. Vertaistukena voin mielelläni jutella kanssasi, mutta tuen luonteeseen kuuluu, että en sitoudu mihinkään ja sinun pitää hakea pääasiallinen tuki muualta.Minulla on pahin takaumani, se minkä pohjalta lähinnä sinulle vastaan, juuri vastikään hälvennyt. Tai se on hälvenemässä ja heittää viimeisiä takaumanpalasia työstettäväksi edelleen. Olen siis aika epästabiili auttamaan ketään. Kun vastailen täällä, se on joskus oma traumaosani joka puhuu. Jouduin lapsena kannattelemaan äitiäni ja siksi ajaudun aikuisenakin helposti tukevaan rooliin. Se onkin ihan ok niin kauan kuin muistan itsekin tarvita. Sun kannalta kun ajattelen asiaa, toivon että sulla on tukenasi riittävästi ja riittävän hyviä ihmisiä. Minä ja muut täällä voimme olla vertaistukena, mutta ehkä voisit saada keskusteluaikoja jollekulle muulle kuin terapeutillesi hänen lomansa ajaksi.
  • 23-06-18, 14:23
    Luumu
    ....vastaanpa vielä tänne, että tämä kirjoittelu kanssasi Pii on auttanut minua jo ihan vähän pois takaumasta. Kysynkin epätoivoni keskeltä, olisiko sinulla mahdollisuus kirjoitella hetken aikaa kanssani vaikka päivittäin tai melkein päivittäin?
  • 23-06-18, 13:36
    Luumu
    ....ja tosiaan minulla auttanut myös tuo mielikuvitus, kun olen kuvitellut sisälleni pieniä lapsiosia.Nyt vaan tämän takauman keskellä tajuan juurikin sen, kuinka kauheassa olotilassa vauvaikäisenä ja lapsena olen joutunut olemaan, enkä millään meinaa päästä tästä takaumasta pois.... Yritän ehkä paluuta vertaisryhmiin, niistä olen ennenkin saanut tukea.
  • 23-06-18, 13:33
    Luumu
    Hei Pii ja tuhannet kiitokset vastauksistasi.Kysyisin, onko sinulla takaumat aina tulleet selkeinä muistoina lopulta esiin? Minusta tuntuu, että minä olen kokenut häpeää, pelkoa, syyllisyyttä ja täydellistä yksinäisyyttä jo niin pienenä, että ehkä turha odottaa takaumaltakaan mitään selkeää kuvaa?Joitain fragmentteja on noussut mieleen myös kuvina, mutta eivät muodosta todellakaan ehjiä tapahtumasarjoja. Enemmän haluaisin uskoa, että takaumista osa (ellei jopa suurin?) on sekavaa tunnemassaa, jonka keskellä minä nytkin olen.Olen yrittänyt lukuisia kertoja tuota ehdottamaasi, että puhuisin itselleni, että olen turvassa ja lapseni ovat turvassa. Ei vaan ainakaan vielä ole toiminut... :(Minulla myös järkeily ja älyllistäminen olleet tärkeimmät selviytymiskeinoni. Ja dissosiaatio aiemmin. Nyt tuntuukin, että olen kohdassa, jossa dissosiaatio ei enää pamahda päälle, siksi tämä tuntuukin niin h*lvetilliseltä. Kaksi vuotta sitten olin myös sairaalahoidossa ja sieltä kun selvisin kotiin, jouduimme tekemään järjestelyn, etten nähnyt silloin 8kk ikäistä esikoistamme 3kk aikana kuin paristi, sillä hän toimi niin suurena triggerinä. Pystyin tuolloin ns. "positiivisen dissosiaation avulla" bloggaamaan mielestäni sen,ettemme asu saman katon alla ja että mieheni on aika yksin sisäisesti vanhempiensa luona ja hoitaa pientä vauvaamme. Itse kävin aal.fi -nimisissä vertaisryhmissä, terapeuttini luona ja vaan mielikuvissani olin osieni kanssa. Tällöin vasta otin ensi tuttavuutta terapeuttini ohjeiden avulla osiin.Nytkin olemme miettineet, että menisin yksin ensin kotiin täältä osastolta ja lapset ja mies vähitellen palaisivat kotiin. Mutta tällä kertaa en pysty bloggaamaan heitä samalla tavalla pois ja vaan "parantelemaan itse itseäni" jossain semi-euforisessa "jee, eteenpäin mennään" -fiiliksessä. Jos saat yhtään kuvaa, mitä tarkoitan?Harmittaa, kun kappalejako ei toimi, tulee varmaan taas yhteen pötköön tämä...
  • 23-06-18, 11:18
    Pii
    Ai niin. Ei mullakaan toimi vakautusharjoitukset. Kun takaumat alkaa, ne alkaa. Ehkä mun suojakuoret on niin vahvat, että jos meinaan käsitellä traumoja, niihin pitää sukeltaa kunnolla. Mä opettelen hiljalleen hyvinvointokeinoja elämään, mutta ne on eri asia kuin vakautuskeinot. Mulla kävis rentoutusharjoituksessa luultavasti niin, että tunteet vapautuisi ja takaumat alkais :)Mun tärkeimmät keinot hallita takaumia on selittäminen, järkeily, älyllistäminen ja mielikuvitus. Dissosiaatio auttoi alkuvaiheessa terapiaa myös.
  • 23-06-18, 11:12
    Pii
    Mä koetan vastata. Voit kysyä viestillä lisää yksityiskohtia, jos koet että ne auttaisi. Tähän tulee vähän yleisluontoista selvitystä. Enkä mä en tunne itseäni niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa mitään.Mä luulen että mulla ei ole yhtä pahoja traumoja ja sitä kautta takaumia kuin sulla. Luulo perustuu siihen että nyt takaumat tuntuu hieman helpommilta kuin sulla. Aiheet on myös erilaiset, ainakin osin.Mä käyn psykodynaamisessa terapiassa ja sen takia mun takaumat kohdistuu transferenssitunteina terapeuttiin. Mun pelkojen kärkenä on että mitä jos traumat toistuu terapiassa. Terapiasuhde on vahva ja siinä on hyvä kokea takaumia. Jotenkin mä näen siinä yhtymäkohdan sun elämään. Sulla tuntuis olevan aika hyvät tukiverkot myös. Sun on mahdollista olla huonossa kunnossa. Musta se on arvokasta vaikkakin sun tilanne kuulostaa tosi raskaalta. Mun isot ja pahat takaumat tulee yleensä niin, että Mä jotenkin tajuan että jotain on tulossa muutaman päivän tai viikon ajan. Sitten takauma alkaa rytinällä ja kestää päiviä. Sitten helpottaa mutta eka takauma tiputtaa toiseen takaumaan, se seuraavaan jne. Loppuvaiheessa takaumat voi olla ihan helppoja ja itse selätettävissä. Pahimmat, ne mistä en selviä ilman terapeuttia, on kestänyt viikosta kuukauteen. Niiden aikana on kuitenkin työstetty yhtä ja toista.Mulla muutama takauma on jäänyt kesken ja silloin ne on vaan päätynyt tosi huonoon fyysisesti pahaan oloon. Olen joutunut lopettamaan miettimisen ja olen vain ollut, kunnes ne on menneet ohi. Ne on kuitenkin tulleet takaisin myöhemmin ja sitten ne on menty läpi. Ne tulee varmaan vielä helpompina eteen koska käsiteltävää on ollut liikaa vaikka kaiken olisinkin kokenut. Niistä on myös ollut käsittelyssä paloja ennen täysimääräistä takaumaa.Vaikka sä et pääsisi tätä takaumaa vielä läpi, uskon että sä työstät siitä jotain vaikeaa juttua toden teolla. Seuraavalla kerralla se etenee ehkä pitemmälle. Ja on arvokasta että sä kokemalla koet mikä oli ilmapiiri lapsena. Sitä voi työstää varovasti tunne kerrallaan, mutta se pitää myös joskus tuntea kokonaan. Muuten ei saa riittävää myötätuntoa itseään kohtaan. Niin mä itseni kohdalla uskon. Voisitko sä sanoa itsellesi, että trauma ei tapahdu tässä ja nyt, ei sulle eikä sun lapsille. Susta pidetään huolta ja niin pidetään sun lapsistakin. Voimia Luumu.
  • 23-06-18, 10:20
    Luumu
    .....mietin myös sitä, onko terapiani mennyt jotenkin "väärässä järjestyksessä", kun ei mulla tällaisten takaumien keskellä toimi mitkään "vakauttamiskeinot", mitä esim jossain kirjallisuudessa esitetään. Siis kylmä suihku, hengitysharjoitukset jne..
  • 23-06-18, 10:19
    Luumu
    ....kysyisin Pii sulta muuten vielä, että kuinka kauan sulla takaumat on pisimmillään kestäneet? Mulla on nyt mennyt pari viikkoa. Kun en vielä ollut traumaterapiassa ja tiennyt mistä on kyse, kolme kertaa takaumat kesti useita viikkoja putkeen.Mikä sulla on auttanut pois takaumasta?Mä olen jonkin verran tän takauman kohdalla yrittänyt taas keskustella osien kanssa, mutta on karua tajuta, että kaikkein pelokkain osa on vauvaikäinen ja niin suuressa hädässä, ettei siihen saa kontaktia. Se on vaan ihan hajottavassa paniikin tunteessa ja kokee myös olevansa huono ja jopa vaarallinen pelkällä olemassaolollaan muille.
  • 23-06-18, 10:07
    Luumu
    Kiitos vastauksista kaikille, ette arvaa, miten paljon ne merkitsevät tämän keskellä.Tiedän olevani takaumassa, mutta tieto ei oloa helpota.Terapiassa olemme tehneet 3 vuoden aikana erinäisiä kertoja harjoitusta, jossa terapeutti kysyy jonkun tunteen tai muiston kohdalla tuntuuko minusta, että 1. olen vaarassa 2. olen huono 3. olen syyllinen 4. olen yksin.Tähän asti jonkun käsiteltävän muiston kohdalla olen yleensä tuntenut olevani "vaarassa" tai "huono". Tämän takauman keskellä tunnen noita kaikkia. Olen todella joutunut kokemaan tuota kaikkea kasvaessani lapsuuden perheessäni, lähes jatkuvasti.En ymmärrä, miten nousen tästä takaumasta, kun Aikuiseni napsahtaa heti takaumaan, jos vain ajattelen lasten näkemistä. Minua hirvittää ajatus siitä, että näen lapsen kysyvän ja ehkä pelokkaankin katseen, kun hän näkee minut. (Emme ole nyt nähneet viikkoon). Siis pelot vyöryvät yltiöpäisiksi, eli tipahdan syvemmälle takaumaan. (Olen nyt koko ajan takaumassa, lievemmin tai voimakkaammin.) Eilen olin kotilomalla sairaalasta ja itsetuhoajatukset pyörivät vain päässä.Ja hieman kateellisena luen teidän viestejänne, erityisesti sinun Pii, kun ymmärrän, että sinulla on sisäistä kestävyyttä selvästi hieman enemmän... Olet pärjännyt kasvavan lapsen kanssa. Minusta tuntuu, että se yhdistelmä että vauva syntyi alkuvuonna ja esikoinen kasvoi taaperosta leikki-ikäiseksi on liikaa aikuiselleni..... On liikaa liikkuvia paloja, lapsen kysymysiä, liikaa mitä kontrollifriikki aikuiseni ei voi hallita.Ja sitten taas ajatus siitä, etten asuisi lasteni kanssa musertaa sydämeni myös.Minulla on maanantaina ja keskiviikkona terapiat ennen kuin terapeutti jää kesälomalle. Minulla on myös yksi käyntikerta hänen lomansa keskellä. En tiedä, miten ma&ke käyntikerrat kannattaisi käyttää. Terapeuttini sanoi, että nyt ei pidä avata mitään vaan enemmän sulkea. Eli ehdotuksesi Pii että menisi takauman läpi, ei ehkä toimi valitettavasti...
  • 23-06-18, 08:50
    Pii
    Mä vein muuten lapsen tapaamaan terapeuttiani ja ollaan selitetty, että äiti on surullinen/huonossa kunnossa vanhojen asioiden takia. Ne ei liity lapsiin tai toiseen vanhempaan mitenkään ja on aikuisten asioita ja terapeutti hoitaa. Lapsi osaa sanoa minulle, että mene puhumaan ...lle jos olen hänestä vaikka liian vihainen. Auttaisko kolmivuotiasta joku tämmöinen. Ainakin asiasta pitää puhua, jotta siitä ei jää puhumaton asia pienen mieleen. Puhu myös hoitoihmisille. Niiden pitäisi osata ensiapu myös sun perheelle.
This thread has more than 20 replies. Click here to review the whole thread.