• Hämmennysketju

    Varmaan muitakin uusia ja ehkä tästä pidempäänkin kärsineitä hämmentää välillä asia jos toinenkin. Ketju siis meille hämmentyneille. Ehkä nää musta absurdilta tuntuvat jutut on monille ihan normaaleja, mut mua ne hämmentää.

    Meitä on tässä viimeaikoina hämmentänyt eniten teinipersoona AIV ja AIV:ta taas on hämmentänyt tämä nykyelämä. Siis kun siitä meidän mies tuntuu poikaystävältä. Sillä oli vähän aikaa sitten aika awkward hetki, kun se meni meidän miehen kanssa nukkumaan. Oltiin lähekkäin kuten tavallisesti, mut se tuntuikin siitä tosi oudolta, kun eihän me/ne/minä/jotain (en oikein tiedä miten tästä pitäisi puhua) ole nuorena nukkunut ekoilla yhdessäyöpymiskerroilla ihan niin lähekkäin. AIV, jopa mietti vähän huolissaan että ei se oo valmis seksiin, mut kyllä se siitä sit onnistu rentoutumaan, kun mies halusi vaan nukkua. Toinen hämmentävä hetki tuli kun se putkahti päähän kun meidän lapsi oli meidän sylissä. AIV:sta se poika on suloinen lapsi, mutta ei se tunnu siitä omalta lapselta. Nämä tilanteet tuntuu jotenkin tosi absurdeilta. Ylipäätään tuntuu absurdilta että suhde johonkin ihmiseen vaihtelee sillätavalla. Tai tunneside.

    Ja tänään taas kun kuultiin lääkäriltä syöpälääkitys toimia (uusi myrkkykuuri miehelle), toi alkuperänen suri vaan sitä että vauvan saanti taas siirtyy jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Siis really. En tajua näitä tyyppejä joiden kanssa mun pitää jakaa tää pää. Sit kuitenki samaan aikaan oli "psyykkinen kylmä" ja muutenkin vartalossa ahdistus, mut päässä ei ahdistanut. Outoa kun vartaloa voi ahdistaa ilman että pää on siinä mukana.

    Toivottavasti tämä viesti ei ole kovin sekava tai typojen täyteinen. Opamox-väsy on iskenyt nyt ihan kunnolla. Suorastaan pöhnänen olo. (Voiskohan tuo hoitohenkilökunta alkaa jo harkita sitä että tää ei ehkä sovi mulle.)
  • Varmaan muitakin uusia ja ehkä tästä pidempäänkin kärsineitä hämmentää välillä asia jos toinenkin. Ketju siis meille hämmentyneille. Ehkä nää musta absurdilta tuntuvat jutut on monille ihan normaaleja, mut mua ne hämmentää.

    Meitä on tässä viimeaikoina hämmentänyt eniten teinipersoona AIV ja AIV:ta taas on hämmentänyt tämä nykyelämä. Siis kun siitä meidän mies tuntuu poikaystävältä. Sillä oli vähän aikaa sitten aika awkward hetki, kun se meni meidän miehen kanssa nukkumaan. Oltiin lähekkäin kuten tavallisesti, mut se tuntuikin siitä tosi oudolta, kun eihän me/ne/minä/jotain (en oikein tiedä miten tästä pitäisi puhua) ole nuorena nukkunut ekoilla yhdessäyöpymiskerroilla ihan niin lähekkäin. AIV, jopa mietti vähän huolissaan että ei se oo valmis seksiin, mut kyllä se siitä sit onnistu rentoutumaan, kun mies halusi vaan nukkua. Toinen hämmentävä hetki tuli kun se putkahti päähän kun meidän lapsi oli meidän sylissä. AIV:sta se poika on suloinen lapsi, mutta ei se tunnu siitä omalta lapselta. Nämä tilanteet tuntuu jotenkin tosi absurdeilta. Ylipäätään tuntuu absurdilta että suhde johonkin ihmiseen vaihtelee sillätavalla. Tai tunneside.

    Ja tänään taas kun kuultiin lääkäriltä syöpälääkitys toimia (uusi myrkkykuuri miehelle), toi alkuperänen suri vaan sitä että vauvan saanti taas siirtyy jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Siis really. En tajua näitä tyyppejä joiden kanssa mun pitää jakaa tää pää. Sit kuitenki samaan aikaan oli "psyykkinen kylmä" ja muutenkin vartalossa ahdistus, mut päässä ei ahdistanut. Outoa kun vartaloa voi ahdistaa ilman että pää on siinä mukana.

    Toivottavasti tämä viesti ei ole kovin sekava tai typojen täyteinen. Opamox-väsy on iskenyt nyt ihan kunnolla. Suorastaan pöhnänen olo. (Voiskohan tuo hoitohenkilökunta alkaa jo harkita sitä että tää ei ehkä sovi mulle.)
  • No hämmennystä löytyy täältäkin. Osat huomaa vuorotellen että on hammasraudat ja tissit (olin lauta teininä). Joku tosi nuori myös kovasti keräsi rohkeutta kertoa että on ihastunut mun miesystävään, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen kun mua alkoi se naurattaa.

    Kotona havahdutaan, "ai TÄÄ on mun koti?", lemmikkieläimetkin on välillä uus ja yllättävä juttu.

    Mää nyt tässä raportoin vaan, nukkumaanmenoaika ei nyt tällä kertaa toteutunut....
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • No hämmennystä löytyy täältäkin. Osat huomaa vuorotellen että on hammasraudat ja tissit (olin lauta teininä). Joku tosi nuori myös kovasti keräsi rohkeutta kertoa että on ihastunut mun miesystävään, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen kun mua alkoi se naurattaa.

    Kotona havahdutaan, "ai TÄÄ on mun koti?", lemmikkieläimetkin on välillä uus ja yllättävä juttu.

    Mää nyt tässä raportoin vaan, nukkumaanmenoaika ei nyt tällä kertaa toteutunut....
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Ihan hitosti hämmentää ihan kaikki. Koko disso ja osat. Osat, joita löytyy koko ajan lisää. Kun on ihan pihalla koko ajan. Ei edes osaa vielä tunnistaa, mikä osa on päällä. Kun ei pysty olemaan ikänsä mukaisesti. Kun ei oikein tiedä, kuka on. Tää on todella hämmentävää ja repivää. Ku jonain hetkenä istut autonrattiin, etkä yhtäkkiä ”osaa” ajaa autoa...siitä on riemu kaukana. Ku jonain hetkenä et osaa edes puhua. Ja koskaan ei oikein tiedä, mikä ruoka maistuis kun sekin riippuu siitä, mikä osa on päällä. Kun tajuat olevas ties kuinka monessa osassa ja joku puhuu jostain hiton integraatiosta etkä edes sillä hetkellä tajua, mitä sana tarkoittaa.
  • Ihan hitosti hämmentää ihan kaikki. Koko disso ja osat. Osat, joita löytyy koko ajan lisää. Kun on ihan pihalla koko ajan. Ei edes osaa vielä tunnistaa, mikä osa on päällä. Kun ei pysty olemaan ikänsä mukaisesti. Kun ei oikein tiedä, kuka on. Tää on todella hämmentävää ja repivää. Ku jonain hetkenä istut autonrattiin, etkä yhtäkkiä ”osaa” ajaa autoa...siitä on riemu kaukana. Ku jonain hetkenä et osaa edes puhua. Ja koskaan ei oikein tiedä, mikä ruoka maistuis kun sekin riippuu siitä, mikä osa on päällä. Kun tajuat olevas ties kuinka monessa osassa ja joku puhuu jostain hiton integraatiosta etkä edes sillä hetkellä tajua, mitä sana tarkoittaa.
  • @Woops mulla on ollut myös tuota kaaosta, mutta se on mennyt ohi. Se oli tosi kamalaa ja sekavaa. Mulla se johtui siitä, että kun dissoa oli hoidettu terapiassa jonkun aikaa ja luottamus alkoi syntyä, tuli usealle puolelle yhtä aikaa kuulluksi tulemisen tarve. Kaikki pyrki pintaan ja olin kuin kiikkerä jolla myrskyssä. Samaa ryntäystä saattaa tulla myös terapeutin loman jälkeen jos on pitänyt hirveästi yrittää olla reippaana. On myös tapahtunut se, että istuin riidan jälkeen rattiin ja en muistanut miten se käynnistyy. Piti vaan ottaa puolen minuutin aikalisä. Sanoin kanssamatkustajille, että vedän henkeä hetken ennen liikenteeseen lähtemistä. Jälkeen päin ne on aivan luonnollisia hetkiä, kunhan antaa itselleen sen hetken mahdollisuuden orientoitua. Ihmiset tekee niin muutkin, mutta me traumatyypit vaan ollaan niin tarkkana itsemme kanssa koko ajan pitäisi olla iskussa heti nurkan takana väijyvän mahdollisen/todennäköisen katastrofin varalta. Joku toinen voi kohdata jonkun harmin ja saa olla siitä huonona pidempään kuin puoli minuuttia. Tämä nyt on tosi yleistävää, tajuan.

    Kaaokseen mua on auttanut sisäinen arkisto. Puolet saa kertoa olemassa olostaan, mutta asiat käsitellään yksi kerrallaan. Kun kaaosta tulee voi sanoa itselleen, että kiitos tästä tiedosta/tunteesta ym. ja laittaa sen talteen arkistoon ja sieltä sitten niitä terapiassa ottaa käsittelyyn. Tsemppiä! Se on kuitenkin tosi hienoa, että puolet tulee koska se on paranemisen merkki, mutta eihän se tietysti lohduta kun niitä tulee ja tulee ja tulee ja alkaa selviämään se miten miljoonassa sirussa on, että voiko niin edes elää yhteiskunnan jäsenenä ja miten tämän hajanaisen kokonaisuuden voisi kokea yhdeksi minuudeksi.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • @Woops mulla on ollut myös tuota kaaosta, mutta se on mennyt ohi. Se oli tosi kamalaa ja sekavaa. Mulla se johtui siitä, että kun dissoa oli hoidettu terapiassa jonkun aikaa ja luottamus alkoi syntyä, tuli usealle puolelle yhtä aikaa kuulluksi tulemisen tarve. Kaikki pyrki pintaan ja olin kuin kiikkerä jolla myrskyssä. Samaa ryntäystä saattaa tulla myös terapeutin loman jälkeen jos on pitänyt hirveästi yrittää olla reippaana. On myös tapahtunut se, että istuin riidan jälkeen rattiin ja en muistanut miten se käynnistyy. Piti vaan ottaa puolen minuutin aikalisä. Sanoin kanssamatkustajille, että vedän henkeä hetken ennen liikenteeseen lähtemistä. Jälkeen päin ne on aivan luonnollisia hetkiä, kunhan antaa itselleen sen hetken mahdollisuuden orientoitua. Ihmiset tekee niin muutkin, mutta me traumatyypit vaan ollaan niin tarkkana itsemme kanssa koko ajan pitäisi olla iskussa heti nurkan takana väijyvän mahdollisen/todennäköisen katastrofin varalta. Joku toinen voi kohdata jonkun harmin ja saa olla siitä huonona pidempään kuin puoli minuuttia. Tämä nyt on tosi yleistävää, tajuan.

    Kaaokseen mua on auttanut sisäinen arkisto. Puolet saa kertoa olemassa olostaan, mutta asiat käsitellään yksi kerrallaan. Kun kaaosta tulee voi sanoa itselleen, että kiitos tästä tiedosta/tunteesta ym. ja laittaa sen talteen arkistoon ja sieltä sitten niitä terapiassa ottaa käsittelyyn. Tsemppiä! Se on kuitenkin tosi hienoa, että puolet tulee koska se on paranemisen merkki, mutta eihän se tietysti lohduta kun niitä tulee ja tulee ja tulee ja alkaa selviämään se miten miljoonassa sirussa on, että voiko niin edes elää yhteiskunnan jäsenenä ja miten tämän hajanaisen kokonaisuuden voisi kokea yhdeksi minuudeksi.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • On se tuttua. Mä oon viime aikoina ollut monta kuukautta enimmäkseen 11-12 -vuotias, kuka niistä millonkin ja niit on paljon. En oikee hahmota kunnolla kuka niistä on kukakin ja missä niitten rajat menee. Oon vaihdellu vaan yhdestä sen ikäisestä toiseen, sillai et ajattelen niitten ajatuksia ja en oo ite siinä välissä oikeen kukaan.

    Tuli ero poikaystävästä ja kaikkee, enkä oikee muista mitä siinä tapahtu, mut me ei saatu kuitenkaan päättä siitä ite, kun meidät vaan erotettiin. Mul ei oo kauheesti muita ihmisiä, ni luulin et kuolen jos seki viedään. Mut en sit kuollutkaan, joku nuorempi meistä itki helpotuksesta ja en oo vieläkään ajatellut mitä siinä oikeen tapahtu. En muista enkä tiedä. Mut kohta mun pitäis osata sitä jotenki selittää ja selvittää, kun se asuu samassa laitoksessa kun mä. Mut ku en yhtään tiedä mikä on totta, enkä pysty ajattelemaan.

    Silti vaikeempaa on se, kun tietäis kuka ite on, mut joku toinen ohjaa vartaloa ja puhuu päähän ja ulospäinki suulla eikä voi estää sitä. Tai kun aikaa vaan katoo ja havahtuu jostain, mitä ei ite koskaan tekis.

    Oon ollut sairalassa yli neljä kuukautta ainaki, ku en nuorempana oikee pysy kiinni siinä, mitä oikees elämässä tapahtuu. Kyl mä oon 11-12 -vuotiaana osannut oikeesti asioita joita en oo osannut nyt, mut ne ei aina ihan tajua mis on ja mitä kuuluis tehdä. Ja jos joku saiki kiinni ajasta ja paikasta niin sit vaihtuu jo tilalle joku toinen, joka ei enää ymmärräkään mitään mistään. Olin koulustaki pois viikkokausia kun lukukausi alkoi. Tai sit kun ite vähän palailin jonnekin väliin, ni voin vaan liian huonosti tehdäksee mitään.

    Nyt oon jo enimmäkseen oikeen ikäinen. En mä kyl tiedä oikeen sitäkään, keitä meit tän ikäisii on, ku meitäki on monta. Jotkut on sillai terveempiä et ne puhuu sanalla minä, toisille me ollaan me.

  • On se tuttua. Mä oon viime aikoina ollut monta kuukautta enimmäkseen 11-12 -vuotias, kuka niistä millonkin ja niit on paljon. En oikee hahmota kunnolla kuka niistä on kukakin ja missä niitten rajat menee. Oon vaihdellu vaan yhdestä sen ikäisestä toiseen, sillai et ajattelen niitten ajatuksia ja en oo ite siinä välissä oikeen kukaan.

    Tuli ero poikaystävästä ja kaikkee, enkä oikee muista mitä siinä tapahtu, mut me ei saatu kuitenkaan päättä siitä ite, kun meidät vaan erotettiin. Mul ei oo kauheesti muita ihmisiä, ni luulin et kuolen jos seki viedään. Mut en sit kuollutkaan, joku nuorempi meistä itki helpotuksesta ja en oo vieläkään ajatellut mitä siinä oikeen tapahtu. En muista enkä tiedä. Mut kohta mun pitäis osata sitä jotenki selittää ja selvittää, kun se asuu samassa laitoksessa kun mä. Mut ku en yhtään tiedä mikä on totta, enkä pysty ajattelemaan.

    Silti vaikeempaa on se, kun tietäis kuka ite on, mut joku toinen ohjaa vartaloa ja puhuu päähän ja ulospäinki suulla eikä voi estää sitä. Tai kun aikaa vaan katoo ja havahtuu jostain, mitä ei ite koskaan tekis.

    Oon ollut sairalassa yli neljä kuukautta ainaki, ku en nuorempana oikee pysy kiinni siinä, mitä oikees elämässä tapahtuu. Kyl mä oon 11-12 -vuotiaana osannut oikeesti asioita joita en oo osannut nyt, mut ne ei aina ihan tajua mis on ja mitä kuuluis tehdä. Ja jos joku saiki kiinni ajasta ja paikasta niin sit vaihtuu jo tilalle joku toinen, joka ei enää ymmärräkään mitään mistään. Olin koulustaki pois viikkokausia kun lukukausi alkoi. Tai sit kun ite vähän palailin jonnekin väliin, ni voin vaan liian huonosti tehdäksee mitään.

    Nyt oon jo enimmäkseen oikeen ikäinen. En mä kyl tiedä oikeen sitäkään, keitä meit tän ikäisii on, ku meitäki on monta. Jotkut on sillai terveempiä et ne puhuu sanalla minä, toisille me ollaan me.

  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Mulla se johtui siitä, että kun dissoa oli hoidettu terapiassa jonkun aikaa ja luottamus alkoi syntyä, tuli usealle puolelle yhtä aikaa kuulluksi tulemisen tarve. Kaikki pyrki pintaan ja olin kuin kiikkerä jolla myrskyssä.
    Oiskohan mulla just nyt jotain tommoista? Esiin on noussut joku kymmenen kappaletta erilaisia minuja murrosiässä. Sitä ennen esiin tuli monta lapsiosaa. Mulla monet lapsiosat on syntyneet lapsena esittämään aikuista ja nämä samat osat elävät aikuisen elämää edelleen. Ne ei siis käyttäydy lapsen tavoin. Ja todellakin niillä tuntuu kaikilla olevan kauheasti asiaa terapeutille. Ne ei tosin puhu suoraan vaan minä välitän milloin minkäkin viestin.

    Hämmennys. Sitä on tosiaan piisannut. Derealisaatio, pään sisällä käydyt keskustelut, asioiden unohtaminen niin että tiedostaa olevansa keskellä unohtamisprosessia, muistinmenetykset muutenkin, tipahtelut milloin mihinkin takaumaan, valveilla nähnyt unet, hallusinaatiot, ruumiilliset oireet, suu joka puhuu minusta kolmannnessa persoonassa ilman lupaani.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Mulla se johtui siitä, että kun dissoa oli hoidettu terapiassa jonkun aikaa ja luottamus alkoi syntyä, tuli usealle puolelle yhtä aikaa kuulluksi tulemisen tarve. Kaikki pyrki pintaan ja olin kuin kiikkerä jolla myrskyssä.
    Oiskohan mulla just nyt jotain tommoista? Esiin on noussut joku kymmenen kappaletta erilaisia minuja murrosiässä. Sitä ennen esiin tuli monta lapsiosaa. Mulla monet lapsiosat on syntyneet lapsena esittämään aikuista ja nämä samat osat elävät aikuisen elämää edelleen. Ne ei siis käyttäydy lapsen tavoin. Ja todellakin niillä tuntuu kaikilla olevan kauheasti asiaa terapeutille. Ne ei tosin puhu suoraan vaan minä välitän milloin minkäkin viestin.

    Hämmennys. Sitä on tosiaan piisannut. Derealisaatio, pään sisällä käydyt keskustelut, asioiden unohtaminen niin että tiedostaa olevansa keskellä unohtamisprosessia, muistinmenetykset muutenkin, tipahtelut milloin mihinkin takaumaan, valveilla nähnyt unet, hallusinaatiot, ruumiilliset oireet, suu joka puhuu minusta kolmannnessa persoonassa ilman lupaani.
  • Huojentavaa kuulla että en ole ainoa joka on ihan hukassa tän asian kanssa.

    Sekin muuten hämmentää kuinka hyvä olo nytkin on, kun olen minä. Ei aina toki alkuperäisessä persoonassakaan ole hyvä olo, mutta välillä on. Suorastaan seesteinen. Ja jos sitä lähtee enemmän miettimään niin eihän mulla noin periaatteessa pitäisi olla näin hyvä olo.
  • Huojentavaa kuulla että en ole ainoa joka on ihan hukassa tän asian kanssa.

    Sekin muuten hämmentää kuinka hyvä olo nytkin on, kun olen minä. Ei aina toki alkuperäisessä persoonassakaan ole hyvä olo, mutta välillä on. Suorastaan seesteinen. Ja jos sitä lähtee enemmän miettimään niin eihän mulla noin periaatteessa pitäisi olla näin hyvä olo.
  • Joo, joskus on tosi hyvä olo ja välillä on ihan tervekin. (Paitsi että päässä kuuluu ääniä ja sellasta pientä, mutta ihan kaikkee ei lasketa sillon ku on mielestään terve ja ehkä vaan keksinyt koko sairauden.)

    Mulla menee vähä sillai, et voin olla terve ihan hyvin, mut jos joku tuntuu liian hyvältä, niin en oikee kestä sitä ja sit tulee helposti sellasia osia pintaan, jotka osaa olla iloisia paremmin. Hyvä olo on musta vaikee sietää. Pieni ahdistus taas tuntuu jotenki onnelliselta, ja sen kestän. Ni siks on joskus vaikee tietää itekään mille tuntuu, kun hyvä tuntuu pahalta ja paha hyvältä jos sitä on sopivasti.

  • Joo, joskus on tosi hyvä olo ja välillä on ihan tervekin. (Paitsi että päässä kuuluu ääniä ja sellasta pientä, mutta ihan kaikkee ei lasketa sillon ku on mielestään terve ja ehkä vaan keksinyt koko sairauden.)

    Mulla menee vähä sillai, et voin olla terve ihan hyvin, mut jos joku tuntuu liian hyvältä, niin en oikee kestä sitä ja sit tulee helposti sellasia osia pintaan, jotka osaa olla iloisia paremmin. Hyvä olo on musta vaikee sietää. Pieni ahdistus taas tuntuu jotenki onnelliselta, ja sen kestän. Ni siks on joskus vaikee tietää itekään mille tuntuu, kun hyvä tuntuu pahalta ja paha hyvältä jos sitä on sopivasti.

  • Mulla on kans spooky "kaikki on tosi upeeasti!" -tila enimmäkseen päällä. Nyt tässä paineessa en edes yritä nähdä sen läpi, että miltä oikeasti tuntuu. Nyt saa disso-oireet olla. Me selviydytään taas, me tarvitaan dissoa. Toki koitan kuunnella osia ja porukalla selvitään. Mutta nyt ei toivuta, se on paussilla. Ja saakin olla. Ei kriisitilanteissa kuulukaan jaksaa toipua.

    Se on kyllä aika outoa, miten hyvä olo voi olla tässä tilanteessa. En oikein hahmota kokonaisuutta. En tajua, minne mun mahalaukku meni. En käsitä, että olin leikkauksessa, enkä ollu, mitä häh? Samalla käsitän, että pitää nyt oppia syömään ja pysyä arjessa kiinni ja keskittyä oleelliseen: syömiseen. Oon laihtunu jo monta kiloa vaikka vaan syön. En myöskään oikein muista, että se syöpäepäily on ja en tajua, miksi siitä pitäisi olla järkyttynyt. Paitsi joskus tajuan sen liikaa ja sillon oon ihan palasina. Enimmäkseen fiilis on "tittidittidittidii" ja ei ole hätää. Aliravitsemus toisaalta tekee kiukkupussiksi ja heikottaa jne, mutta se ei jotenkin mene tunnetasolla kaaliin, että mitä kaikkea nyt tapahtuu. Välillä oon ihan pihalla, kun "tajuan" kaiken. Hämmentää, että dafuq, ei tää oo näin. Että ihan outoa väittää tollasia, ku kaikki on edelleen niinku ennenkin. Että mitä hiivattia me nyt sekoillaan: meillä on vatsalaukku ja mikä hemmetin syöpäepäily, ootteks te ihan sekasin?

    Tää on vähän vekkulia nyt.
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Mulla on kans spooky "kaikki on tosi upeeasti!" -tila enimmäkseen päällä. Nyt tässä paineessa en edes yritä nähdä sen läpi, että miltä oikeasti tuntuu. Nyt saa disso-oireet olla. Me selviydytään taas, me tarvitaan dissoa. Toki koitan kuunnella osia ja porukalla selvitään. Mutta nyt ei toivuta, se on paussilla. Ja saakin olla. Ei kriisitilanteissa kuulukaan jaksaa toipua.

    Se on kyllä aika outoa, miten hyvä olo voi olla tässä tilanteessa. En oikein hahmota kokonaisuutta. En tajua, minne mun mahalaukku meni. En käsitä, että olin leikkauksessa, enkä ollu, mitä häh? Samalla käsitän, että pitää nyt oppia syömään ja pysyä arjessa kiinni ja keskittyä oleelliseen: syömiseen. Oon laihtunu jo monta kiloa vaikka vaan syön. En myöskään oikein muista, että se syöpäepäily on ja en tajua, miksi siitä pitäisi olla järkyttynyt. Paitsi joskus tajuan sen liikaa ja sillon oon ihan palasina. Enimmäkseen fiilis on "tittidittidittidii" ja ei ole hätää. Aliravitsemus toisaalta tekee kiukkupussiksi ja heikottaa jne, mutta se ei jotenkin mene tunnetasolla kaaliin, että mitä kaikkea nyt tapahtuu. Välillä oon ihan pihalla, kun "tajuan" kaiken. Hämmentää, että dafuq, ei tää oo näin. Että ihan outoa väittää tollasia, ku kaikki on edelleen niinku ennenkin. Että mitä hiivattia me nyt sekoillaan: meillä on vatsalaukku ja mikä hemmetin syöpäepäily, ootteks te ihan sekasin?

    Tää on vähän vekkulia nyt.
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Samaistun hyvin vahvasti tekstiisi riippis vaikka se en olekaan minä jolla on syöpä. Mutta siis, välillä on vaan "tittidii, kaikki on hyvin ^^" Ja joskus taas maailma kaatuu niskaan. (Se ei kylläkään ole nyt hetkeen kaatunut. Seuraavaa Isoa romahdusta siis odotellessa. Ellei sitten tämä dissosaatiojuttu estä sitä.)

    Tiedän että puhuin jo AIV:sta ja meidän lapsesta, mut me ei nyt päästä yli tästä. AIV:lle on ihan älyttömän hämmentävää kaikki meidän lapseen liittyvää. Tänään sen piti lähteä hakemaan lasta hoidosta ja se oli ihan että "o.o lapsi? pitääkö mun hakea lapsi? Meidän lapsi? Mut, mut ei mulla voi olla lasta!" Ja se kyllä tietää sen että meillä on lapsi. Me kaikki tiedetään kaikki vaikka tunteet ei tottelekaan. Siitä ei vaan yhtään tunnu siltä että se olisi äiti. Ja tää koko perhekuvio on siitä todella hämmentävää. Ja musta on tosi hämmentävää se, että se on sille niin hämmentävää.

    Ja ettei mene ihan itseni toisteluksi niin ylipäätään tämän foorumin lukeminen on hämmentävää. Välillä tulee tunne että "mulla ei sentään ole tommosta". Ja toisista asioista että "aijaa, mulla on tommostakin" tai jopa "mulla on ollut tommosta jo vuosia, eikö se ookaan normaalia?? o.o". Ja sitten kanssa "tommosta mulla ei ole... paitsi että onpas."

    Tiina ja AIV kertoi heidän omastani poikkeavasta ulkonäöstä, kun mietin ettei heillä ole omaa ulkonäköä. Pitäisköhän sitä miettiä vähemmän...
  • Samaistun hyvin vahvasti tekstiisi riippis vaikka se en olekaan minä jolla on syöpä. Mutta siis, välillä on vaan "tittidii, kaikki on hyvin ^^" Ja joskus taas maailma kaatuu niskaan. (Se ei kylläkään ole nyt hetkeen kaatunut. Seuraavaa Isoa romahdusta siis odotellessa. Ellei sitten tämä dissosaatiojuttu estä sitä.)

    Tiedän että puhuin jo AIV:sta ja meidän lapsesta, mut me ei nyt päästä yli tästä. AIV:lle on ihan älyttömän hämmentävää kaikki meidän lapseen liittyvää. Tänään sen piti lähteä hakemaan lasta hoidosta ja se oli ihan että "o.o lapsi? pitääkö mun hakea lapsi? Meidän lapsi? Mut, mut ei mulla voi olla lasta!" Ja se kyllä tietää sen että meillä on lapsi. Me kaikki tiedetään kaikki vaikka tunteet ei tottelekaan. Siitä ei vaan yhtään tunnu siltä että se olisi äiti. Ja tää koko perhekuvio on siitä todella hämmentävää. Ja musta on tosi hämmentävää se, että se on sille niin hämmentävää.

    Ja ettei mene ihan itseni toisteluksi niin ylipäätään tämän foorumin lukeminen on hämmentävää. Välillä tulee tunne että "mulla ei sentään ole tommosta". Ja toisista asioista että "aijaa, mulla on tommostakin" tai jopa "mulla on ollut tommosta jo vuosia, eikö se ookaan normaalia?? o.o". Ja sitten kanssa "tommosta mulla ei ole... paitsi että onpas."

    Tiina ja AIV kertoi heidän omastani poikkeavasta ulkonäöstä, kun mietin ettei heillä ole omaa ulkonäköä. Pitäisköhän sitä miettiä vähemmän...
  • Meillä oli alussa ihan sama kun tultiin tänne, että ei me tiedetty, että oireita onkin tosi paljon. Ei me tiedetty, mikä kaikki on oiretta. Se oli vaan outoo, kun täällä olikin kaikilla kauheesti kaikkee samaa.

  • Meillä oli alussa ihan sama kun tultiin tänne, että ei me tiedetty, että oireita onkin tosi paljon. Ei me tiedetty, mikä kaikki on oiretta. Se oli vaan outoo, kun täällä olikin kaikilla kauheesti kaikkee samaa.

  • @Felina mulla oli/on myös teini-ikäinen poikaosa, joka ei oikein meinannut tajuta että meillä on lapsia. Muistan elävimpänä hämmennyshetkenä kerran, kun olin pelannut pari tuntia yhtä tietokonepeliä. Kun lopetin ja nousin ylös, kroppa tuntui yhtäkkiä väärän kokoiselta ja sitten muistin, että hei mulla on lapsia. Ja heti perään "Lapsia? Oho! Miten ja mistä, meen heti kattomaan miltä ne näyttää!!" Kesti hetken koota päätä siinä ja muistella ilman että menen katsomaan, miltä omat lapset näyttää, montako niitä on ja että olen itse ne synnyttänyt. Ja että minulla on oikeasti tämän kokoinen naisen keho ja se on ihan oikea. Teinipoika kävi myös piipahtamassa paikalla kun synnytin edellisen kerran. Se oli erittäin omituinen hetki. Synnytyksessä oli onneksi mukana tukihenkilö, joka tiesi dissosiaatiosta ja oli muutenkin tietoinen muutamista niistä osistani, joista olin pystynyt etukäteen kertomaan. Hän sitten auttoi pitämään minua kasassa, kun heiluin kesken synnytyksen holtittomassa persoonanosaruletissa ja puhuin välillä mitä sattuu, unohdin välillä missä ja miksi me ollaan.
  • @Felina mulla oli/on myös teini-ikäinen poikaosa, joka ei oikein meinannut tajuta että meillä on lapsia. Muistan elävimpänä hämmennyshetkenä kerran, kun olin pelannut pari tuntia yhtä tietokonepeliä. Kun lopetin ja nousin ylös, kroppa tuntui yhtäkkiä väärän kokoiselta ja sitten muistin, että hei mulla on lapsia. Ja heti perään "Lapsia? Oho! Miten ja mistä, meen heti kattomaan miltä ne näyttää!!" Kesti hetken koota päätä siinä ja muistella ilman että menen katsomaan, miltä omat lapset näyttää, montako niitä on ja että olen itse ne synnyttänyt. Ja että minulla on oikeasti tämän kokoinen naisen keho ja se on ihan oikea. Teinipoika kävi myös piipahtamassa paikalla kun synnytin edellisen kerran. Se oli erittäin omituinen hetki. Synnytyksessä oli onneksi mukana tukihenkilö, joka tiesi dissosiaatiosta ja oli muutenkin tietoinen muutamista niistä osistani, joista olin pystynyt etukäteen kertomaan. Hän sitten auttoi pitämään minua kasassa, kun heiluin kesken synnytyksen holtittomassa persoonanosaruletissa ja puhuin välillä mitä sattuu, unohdin välillä missä ja miksi me ollaan.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?