• Disso ja parisuhde

    Olen seurustellut kumppanini kanssa noin kolme ja puoli vuotta. Suurimman osan aikaa meillä on mennyt hyvin. Tällä hetkellä osieni vaihdoksiet kuitenkin häiritsevät kumppaniani niin, ettei meillä ole ollut esim. seksiä vähään aikaan. Reaktio on hyvin ymmärrettävä, ja varmaan käyttäytyisin itsekin samoin jos olisin kumppanini saappaissa.

    Tunnen aina välillä syyllisyyttä siitä että kumppanini ryhtyi suhteeseen aikuisen ihmisen kanssa, ja mukana tuli yllättäen lauma keskenkasvuisia osia. Tiedän ettei se ole minun syyni, mutta tunne elää silti.

    Miten teillä dissosiaatio vaikuttaa parisuhteeseen?
  • Olen seurustellut kumppanini kanssa noin kolme ja puoli vuotta. Suurimman osan aikaa meillä on mennyt hyvin. Tällä hetkellä osieni vaihdoksiet kuitenkin häiritsevät kumppaniani niin, ettei meillä ole ollut esim. seksiä vähään aikaan. Reaktio on hyvin ymmärrettävä, ja varmaan käyttäytyisin itsekin samoin jos olisin kumppanini saappaissa.

    Tunnen aina välillä syyllisyyttä siitä että kumppanini ryhtyi suhteeseen aikuisen ihmisen kanssa, ja mukana tuli yllättäen lauma keskenkasvuisia osia. Tiedän ettei se ole minun syyni, mutta tunne elää silti.

    Miten teillä dissosiaatio vaikuttaa parisuhteeseen?
  • Aika hyvin tuossa summasit omat ajatukseni.

    Eli ollaan puolison kanssa oltu yhdessä kohta neljä vuotta. Hän on välillä todella väsynyt ja ahdistunut ongelmieni tähden. Osittain myös siksi, että hän vähän läheisriippuvainen persoona, joka haluaisi kovasti minut "parantaa" ja tuskastuu kun huomaa, ettei voi auttaa. Lapsiosa on oppinut luottamaan puolisooni, mutta muut persoonat eivät koe olevansa yhdessä puolisoni kanssa ja osa haluaa hänestä kokonaan eroon. Kun aggressiiviset osat ovat pinnassa yritän pysytellä poissa puolison luota, koska ne ovat hyvin myrkyllisiä häntä kohtaan ja yrittävät satuttaa häntä sanoilla ja karkottaa hänet pois. Jonkun persoonan hallitessa olen saattanut suunnitella eroa ja joskus myös sanonut sen hänelle.

    Toinen suuri ongelma on ahdistus/paniikkikohtaus -taipumukseni. En oikein pysty rennosti lähtemään mihinkään. Suuria riitoja on aiheuttanut se, että minun on vaikea tavata hänen perhettään, koska jokin heissä laukaisee minussa kauhukohtauksen. Tosin ei heissä luultavasti ole vika, koska kaikki muut paitsi läheiset perheenjäseneni, puolisoni ja terapeuttini saavat paniikkikohtauksen tulemaan (joskus niitä tulee kyllä heidänkin kanssaan). Pystyn käymään joissain kaupoissa, parin perheenjäsenen kotona ja terapiassa, mutta kaikki muu on yhtä tuskaa. En pysty syömään ulkona. Kävelyetäisyydessä kodistä pystyn liikkumaan, mutta yli 10 minuutin automatka jonnekin on minulle haaste. Ymmärrän kyllä miten rasittavaa on, kun kaikki kiva yhdessä tekeminen ei onnistu. Tuntuu pahalta kuulla puolison suusta välillä, että: "kun et koskaan halua minnekkään lähteä". Haluaisin minä yli kaikein! Kyllä hän yleensä jaksaa minua tukea, mutta välillä tuskastuu minuun.

    Juuri niinkuin sanoit, eemu. Tiedän ettei se ole syyni, mutta silti tunnen syyllisyyttä.
  • Aika hyvin tuossa summasit omat ajatukseni.

    Eli ollaan puolison kanssa oltu yhdessä kohta neljä vuotta. Hän on välillä todella väsynyt ja ahdistunut ongelmieni tähden. Osittain myös siksi, että hän vähän läheisriippuvainen persoona, joka haluaisi kovasti minut "parantaa" ja tuskastuu kun huomaa, ettei voi auttaa. Lapsiosa on oppinut luottamaan puolisooni, mutta muut persoonat eivät koe olevansa yhdessä puolisoni kanssa ja osa haluaa hänestä kokonaan eroon. Kun aggressiiviset osat ovat pinnassa yritän pysytellä poissa puolison luota, koska ne ovat hyvin myrkyllisiä häntä kohtaan ja yrittävät satuttaa häntä sanoilla ja karkottaa hänet pois. Jonkun persoonan hallitessa olen saattanut suunnitella eroa ja joskus myös sanonut sen hänelle.

    Toinen suuri ongelma on ahdistus/paniikkikohtaus -taipumukseni. En oikein pysty rennosti lähtemään mihinkään. Suuria riitoja on aiheuttanut se, että minun on vaikea tavata hänen perhettään, koska jokin heissä laukaisee minussa kauhukohtauksen. Tosin ei heissä luultavasti ole vika, koska kaikki muut paitsi läheiset perheenjäseneni, puolisoni ja terapeuttini saavat paniikkikohtauksen tulemaan (joskus niitä tulee kyllä heidänkin kanssaan). Pystyn käymään joissain kaupoissa, parin perheenjäsenen kotona ja terapiassa, mutta kaikki muu on yhtä tuskaa. En pysty syömään ulkona. Kävelyetäisyydessä kodistä pystyn liikkumaan, mutta yli 10 minuutin automatka jonnekin on minulle haaste. Ymmärrän kyllä miten rasittavaa on, kun kaikki kiva yhdessä tekeminen ei onnistu. Tuntuu pahalta kuulla puolison suusta välillä, että: "kun et koskaan halua minnekkään lähteä". Haluaisin minä yli kaikein! Kyllä hän yleensä jaksaa minua tukea, mutta välillä tuskastuu minuun.

    Juuri niinkuin sanoit, eemu. Tiedän ettei se ole syyni, mutta silti tunnen syyllisyyttä.
  • Vaihtelevaa tämä on meilläkin. Yleensä mieheni suhtautuu etenkin pikkuisiini tosi isällisesti ja lohduttavasti. On kapaloinut minut ja silitellyt. Ulkona olen saanut roikkua sen kädessä pikkuisena ja se on rauhoitellut silloinkin. Masis puoleeni turhautuu, kun sen ollessa vallalla en tee kotona juuri mitään. Aktiivinen puoleni ärsyttää sitä välillä myös koska silloin olen koko ajan menossa ja liikkeellä. Yleensä mieheni on tyytyväinen kun ei ole tylsää kun olen niinmonimuotoinen ja innostun helposti liki kaikesta. Teinini tuhoamisvimma ja mustat meikit miestäni huvittaa joskus. Mieheni osaa hyvin selittää lapsille tätä minun monipuolisuuttani ja hän kyllä kovasti vakuuttaa tykkäävänsä minusta juuri tällaisena. Mustasukkaisuutta miehelläni joskus on, kun minussa on tällainen hieman huomionhakuinenkin bailaajapuolikin. Vaikeinta hänelle on se miten minuun voi/ saa koskea kun en itsekään tiedä mikä on milloinkin ok. On kuulemma rankkaa olla koko ajan tuntosarvet tarkkana, etten humpsahda kesken kaiken johonkin pienemmän tilaan. Mutta silloinkin yleensä kyllä on sitten rauhoitellut pahoitellut ja tukenut. Tuskastuminen tulee silloin, kun tuo on herkillä ja toistuu usein tai jos sanon etten halua pitkiin aikoihin lqinkaan koskettamista tai läheisyyttä, mutta sekin on sen omaa turhautumista ja kääntyy usein vihaksi niitä kohtaan jotka ovat tämän minulle aiheuttaneet, joka minulla kääntyy vihaksi minua kohtaan, kun en oikein osaa erottaa itseäni niistä teoista.
    En ole kummallinen tai outo olen vain monipuolinen! :P
  • Vaihtelevaa tämä on meilläkin. Yleensä mieheni suhtautuu etenkin pikkuisiini tosi isällisesti ja lohduttavasti. On kapaloinut minut ja silitellyt. Ulkona olen saanut roikkua sen kädessä pikkuisena ja se on rauhoitellut silloinkin. Masis puoleeni turhautuu, kun sen ollessa vallalla en tee kotona juuri mitään. Aktiivinen puoleni ärsyttää sitä välillä myös koska silloin olen koko ajan menossa ja liikkeellä. Yleensä mieheni on tyytyväinen kun ei ole tylsää kun olen niinmonimuotoinen ja innostun helposti liki kaikesta. Teinini tuhoamisvimma ja mustat meikit miestäni huvittaa joskus. Mieheni osaa hyvin selittää lapsille tätä minun monipuolisuuttani ja hän kyllä kovasti vakuuttaa tykkäävänsä minusta juuri tällaisena. Mustasukkaisuutta miehelläni joskus on, kun minussa on tällainen hieman huomionhakuinenkin bailaajapuolikin. Vaikeinta hänelle on se miten minuun voi/ saa koskea kun en itsekään tiedä mikä on milloinkin ok. On kuulemma rankkaa olla koko ajan tuntosarvet tarkkana, etten humpsahda kesken kaiken johonkin pienemmän tilaan. Mutta silloinkin yleensä kyllä on sitten rauhoitellut pahoitellut ja tukenut. Tuskastuminen tulee silloin, kun tuo on herkillä ja toistuu usein tai jos sanon etten halua pitkiin aikoihin lqinkaan koskettamista tai läheisyyttä, mutta sekin on sen omaa turhautumista ja kääntyy usein vihaksi niitä kohtaan jotka ovat tämän minulle aiheuttaneet, joka minulla kääntyy vihaksi minua kohtaan, kun en oikein osaa erottaa itseäni niistä teoista.
    En ole kummallinen tai outo olen vain monipuolinen! :P
  • Neljän vuoden suhteen aikana on mies saanu kestää ihan liikaa... Pitkän aikaa on jo myös nuo muut minät alkanu häiritseen ja takaumien takia halailut ja muut läheisyyteen liittyvä on välillä pitkäänkin pois kuvioista..

    Ihan hirvee syyllisyys tästä kaikesta ja tuntuu niin siltä että oon vaan huono enkä todellakaan mikään tasanen tai normaali.. Ei kenenkään tarvis kestää tällästä enkä ymmärrä miten tää mun mies jaksaa...kaikki paniikit ja muut sekoilut/pelot/kauhukohtaukset/ahdistukset/takaumat/muut osat/masennusymsyms...kaikki

    Mutta tää syyllisyys on ahdistavaa

    Ja alotusviesti kuulosti tutulta
  • Neljän vuoden suhteen aikana on mies saanu kestää ihan liikaa... Pitkän aikaa on jo myös nuo muut minät alkanu häiritseen ja takaumien takia halailut ja muut läheisyyteen liittyvä on välillä pitkäänkin pois kuvioista..

    Ihan hirvee syyllisyys tästä kaikesta ja tuntuu niin siltä että oon vaan huono enkä todellakaan mikään tasanen tai normaali.. Ei kenenkään tarvis kestää tällästä enkä ymmärrä miten tää mun mies jaksaa...kaikki paniikit ja muut sekoilut/pelot/kauhukohtaukset/ahdistukset/takaumat/muut osat/masennusymsyms...kaikki

    Mutta tää syyllisyys on ahdistavaa

    Ja alotusviesti kuulosti tutulta
  • Mies saa/ joutuu elämään meidän kaikkien kanssa.

    O-O tahtoo miehestä eroon ja se näyttää sen avoimesti: pelottelee, huutaa, haukkuu, uhkailee, hajottaa tavaroita, saattaa käydä käsiksi (eilen hakkasin miestä jäätelöpaketilla). Teini alkaa hiljalleen sopeutua mieheen. Se on löytänyt miehestä jonkun romanttisenkin kohteen, alkuun pelkästään kapinoi, kiukutteli, inhosi ja kerran petti. Viisivuotias pelkää miestä ja pysyy usein piilossa, muiden takana. Joskus se on ottanut miestä kädestä ja hiljalleen alkaa tutustua siihen (parhaita hetkiä tähän ovat yöt, kun mies nukkuu, eikä ole niin pelottava).

    Sitten on joitain ei-niin-eriytyneitä meitä. Välillä ihmettelen omia rintojani, koska olen "oikeasti" poika. Tuota tyyppiä en tunne vielä hyvin. Se hämmentyy miehen seksuaalisesta huomiosta. Seksissä teini on usein "edessä" ja sen kautta yritän ottaa muitakin mukaan, lähinnä ns. aikuista itseäni. Lapset täytyy pitää poissa seksistä, eikä O-O kykene siihen myöskään. Jos järjestelmässä on epäselvyyttä, kuka on "edessä" seksi ei meinaa onnistua.

    Syyllisyys tuttua itsellekin.

    Parisuhteen toimivuuden eteen pitää molempien nähdä vaivaa moninkertaisesti ns. normaalitilanteeseen nähden. Lisäksi kumppanilta vaaditaan riittävät tiedot häiriön luonteesta, avointa mieltä, luottamusta, ymmärrystä, kärsivällisyyttä, päättäväisyyttä. Itseltä vaaditaan lisäksi sitä, että yrittäisi tehdä itseään läpinäkyväksi, yrittäisi tulkata osia sen sijaan, että vain eläisi niissä. En onnistu tässä vielä kovinkaan hyvin. Luottamuksen rakentaminen on lähtökohta - ja samalla se vaikein asia.

    En ymmärrä, kuinka mies jaksaa. Joku osa minusta vihaa sitä enemmän, mitä enemmän mua rakastetaan.
  • Mies saa/ joutuu elämään meidän kaikkien kanssa.

    O-O tahtoo miehestä eroon ja se näyttää sen avoimesti: pelottelee, huutaa, haukkuu, uhkailee, hajottaa tavaroita, saattaa käydä käsiksi (eilen hakkasin miestä jäätelöpaketilla). Teini alkaa hiljalleen sopeutua mieheen. Se on löytänyt miehestä jonkun romanttisenkin kohteen, alkuun pelkästään kapinoi, kiukutteli, inhosi ja kerran petti. Viisivuotias pelkää miestä ja pysyy usein piilossa, muiden takana. Joskus se on ottanut miestä kädestä ja hiljalleen alkaa tutustua siihen (parhaita hetkiä tähän ovat yöt, kun mies nukkuu, eikä ole niin pelottava).

    Sitten on joitain ei-niin-eriytyneitä meitä. Välillä ihmettelen omia rintojani, koska olen "oikeasti" poika. Tuota tyyppiä en tunne vielä hyvin. Se hämmentyy miehen seksuaalisesta huomiosta. Seksissä teini on usein "edessä" ja sen kautta yritän ottaa muitakin mukaan, lähinnä ns. aikuista itseäni. Lapset täytyy pitää poissa seksistä, eikä O-O kykene siihen myöskään. Jos järjestelmässä on epäselvyyttä, kuka on "edessä" seksi ei meinaa onnistua.

    Syyllisyys tuttua itsellekin.

    Parisuhteen toimivuuden eteen pitää molempien nähdä vaivaa moninkertaisesti ns. normaalitilanteeseen nähden. Lisäksi kumppanilta vaaditaan riittävät tiedot häiriön luonteesta, avointa mieltä, luottamusta, ymmärrystä, kärsivällisyyttä, päättäväisyyttä. Itseltä vaaditaan lisäksi sitä, että yrittäisi tehdä itseään läpinäkyväksi, yrittäisi tulkata osia sen sijaan, että vain eläisi niissä. En onnistu tässä vielä kovinkaan hyvin. Luottamuksen rakentaminen on lähtökohta - ja samalla se vaikein asia.

    En ymmärrä, kuinka mies jaksaa. Joku osa minusta vihaa sitä enemmän, mitä enemmän mua rakastetaan.
  • Itselläni päättyi pitkä parisuhde sen vuoksi, että yksi osa pääsi pinnalle niin vahvasti, että olin käytännössä toinen henkilö mitä olin, kun tavattiin. Tätä vaihdosta ei avopuolisoni kestänyt vaan suhteemme päättyi. Se vaivaa edelleen minua itseäni ja lapsiosaani joka tuntuu olleen kovin riippuvainen tästä parisuhteesta, vaikka ei kovin aktiivisesti ollutkaan läsnä suhteen aikana. Mutta ilmeisesti parisuhde loi jonkinlaista turvaa lapsiosalle ja oli tyytyväinen.

    Hulluinta tässä on, että se osa mikä aiheutti eron, ei ole tällä hetkellä enää kovin aktiivinen. Olen taas se henkilö jonka puolisoni tapasi.

    Eli käytännössä erosimme aivan turhan takia.

    Olen käytännössä luopunut haaveista koskaan enää löytää parisuhdetta. Liian monimutkaista enkä halua tuottaa pettymystä enää yhdellekään ihmiselle. Ehkä fiksuinta olisi alunperinkin ollut olla totuudenmukainen, mutta luulin että kaikki muut persoonat ovat poissa, kun elämä avopuolison kanssa tuntui niin tasaiselta.
  • Itselläni päättyi pitkä parisuhde sen vuoksi, että yksi osa pääsi pinnalle niin vahvasti, että olin käytännössä toinen henkilö mitä olin, kun tavattiin. Tätä vaihdosta ei avopuolisoni kestänyt vaan suhteemme päättyi. Se vaivaa edelleen minua itseäni ja lapsiosaani joka tuntuu olleen kovin riippuvainen tästä parisuhteesta, vaikka ei kovin aktiivisesti ollutkaan läsnä suhteen aikana. Mutta ilmeisesti parisuhde loi jonkinlaista turvaa lapsiosalle ja oli tyytyväinen.

    Hulluinta tässä on, että se osa mikä aiheutti eron, ei ole tällä hetkellä enää kovin aktiivinen. Olen taas se henkilö jonka puolisoni tapasi.

    Eli käytännössä erosimme aivan turhan takia.

    Olen käytännössä luopunut haaveista koskaan enää löytää parisuhdetta. Liian monimutkaista enkä halua tuottaa pettymystä enää yhdellekään ihmiselle. Ehkä fiksuinta olisi alunperinkin ollut olla totuudenmukainen, mutta luulin että kaikki muut persoonat ovat poissa, kun elämä avopuolison kanssa tuntui niin tasaiselta.
  • Dirkki: tuota oon pelännyt omalla kohdalla... että kuinka pitkälle O-O (vihaa kantava osa, pahantekijäsisäistys) voi mennä karkoittaakseen miehen mun luota. Kun se tahtoo niin kovasti suojella mua rakkaudelta, yhteydeltä ja ihmisiltä.

    Rehellisesti en tiedä.
  • Dirkki: tuota oon pelännyt omalla kohdalla... että kuinka pitkälle O-O (vihaa kantava osa, pahantekijäsisäistys) voi mennä karkoittaakseen miehen mun luota. Kun se tahtoo niin kovasti suojella mua rakkaudelta, yhteydeltä ja ihmisiltä.

    Rehellisesti en tiedä.
  • Mä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 10v, josta ensimmäiset 5v meni niin, että mulla oli vain outoja poissaolokohtauksia, jotka lisääntyivät hiljakseen enemmän ja enemmän. Vasta 5v sitten ensimmäisen kerran Ronja uskalsi tulla esiintymään miehelle. Sen jälkeen onkin sitten ollut enemmän ja enemmän eri osien esiintymisiä. Mitä enemmän osat uskaltautuvat esiin, sitä huonompaan kuntoon minä menen. Seksi on jäänyt suhteesta jo pari vuotta sitten, mutta sekään ei ole saanut miestä lähtemään. Olen antanut hänelle luvan "käydä vieraissa", mutta hän ei halua. Hän jaksaa kuulemma odottaa, että mä olen eheytynyt ja valmis taas rakastelemaan.

    Onneksi mulla ei ole kuin kilttejä lapsiosia, jotka viihtyvät miehen kanssa, niin ei ole siinäkään ongelmaa parisuhteen osalta. Mies onkin sanonut, että on ihan kivaa, että hän on saanut tutustua mun eri osiin, koska se on todella paljon mukavampaa, että joku osa tulee kunnolla esiin, kuin se että olen poissaoleva, eikä saa mitään kontaktia muhun ollenkaan.
    Excuse me, have you seen my brain??


    Ronja on 9v. hevoshullu tyttö. Hän haluaa kirjoittaa täällä aina vihreällä värillä.

    Sini on 11v. pelokas, kuiskaileva tyttö. Hän kirjoittaa punaisella, jos uskaltaa...
    Satu on 15v. myöskin hevoshullu tyttö. Hän kirjoittaa sinisellä, jos jotain keksii kirjoitettavaa.
    Veera on 6v. Täysin tuntematon mulle vielä.
  • Mä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 10v, josta ensimmäiset 5v meni niin, että mulla oli vain outoja poissaolokohtauksia, jotka lisääntyivät hiljakseen enemmän ja enemmän. Vasta 5v sitten ensimmäisen kerran Ronja uskalsi tulla esiintymään miehelle. Sen jälkeen onkin sitten ollut enemmän ja enemmän eri osien esiintymisiä. Mitä enemmän osat uskaltautuvat esiin, sitä huonompaan kuntoon minä menen. Seksi on jäänyt suhteesta jo pari vuotta sitten, mutta sekään ei ole saanut miestä lähtemään. Olen antanut hänelle luvan "käydä vieraissa", mutta hän ei halua. Hän jaksaa kuulemma odottaa, että mä olen eheytynyt ja valmis taas rakastelemaan.

    Onneksi mulla ei ole kuin kilttejä lapsiosia, jotka viihtyvät miehen kanssa, niin ei ole siinäkään ongelmaa parisuhteen osalta. Mies onkin sanonut, että on ihan kivaa, että hän on saanut tutustua mun eri osiin, koska se on todella paljon mukavampaa, että joku osa tulee kunnolla esiin, kuin se että olen poissaoleva, eikä saa mitään kontaktia muhun ollenkaan.
    Excuse me, have you seen my brain??


    Ronja on 9v. hevoshullu tyttö. Hän haluaa kirjoittaa täällä aina vihreällä värillä.

    Sini on 11v. pelokas, kuiskaileva tyttö. Hän kirjoittaa punaisella, jos uskaltaa...
    Satu on 15v. myöskin hevoshullu tyttö. Hän kirjoittaa sinisellä, jos jotain keksii kirjoitettavaa.
    Veera on 6v. Täysin tuntematon mulle vielä.
  • Ruska, onnittelut aivan upeasta miehestä! Mulla on välillä kurja olo just tosta seksistä. Välillä se oli pois kokonaan ja mä ite sairastin sitä enemmän kun mies. Yritin väkisin ja sitten tuli vielä kamalampi olo. Mies on välillä toiveikkaana ja virittelee hellyyttä. Alan itekki heltyä, mut sit naps vaan ei onnistukkaan ollenkaan. Meinaan ajautua pois, on vaikee olla läsnä. Tai sitten kaikki tuntuu vaan huonolta. Välillä tuntuu, että olis helpompaa kun ei olis koko parisuhdetta ollenkaan. Oon ihan lapsi, tai parhaimmillaan epävarma ja kokematon teini. Kai teini tänään. Meinaa siitä tulla riitojakin. Kun ensin intoilen että tänään ja nyt, sitten pakitan ja sanon, että meen sohvalle nukkuun. Seuraavana iltana loukkaannun, kun puoliso yrittää olla huomaavainen ja laittaa patjansa valmiiks eri huoneeseen. Tai sit pelkään ihan pikkutyttönä ja tartten sen miehen vaan kädestäpitäjäksi ja nukkumaseuraks. Mikä parisuhde tää on, kysynpä vaan?!?
  • Ruska, onnittelut aivan upeasta miehestä! Mulla on välillä kurja olo just tosta seksistä. Välillä se oli pois kokonaan ja mä ite sairastin sitä enemmän kun mies. Yritin väkisin ja sitten tuli vielä kamalampi olo. Mies on välillä toiveikkaana ja virittelee hellyyttä. Alan itekki heltyä, mut sit naps vaan ei onnistukkaan ollenkaan. Meinaan ajautua pois, on vaikee olla läsnä. Tai sitten kaikki tuntuu vaan huonolta. Välillä tuntuu, että olis helpompaa kun ei olis koko parisuhdetta ollenkaan. Oon ihan lapsi, tai parhaimmillaan epävarma ja kokematon teini. Kai teini tänään. Meinaa siitä tulla riitojakin. Kun ensin intoilen että tänään ja nyt, sitten pakitan ja sanon, että meen sohvalle nukkuun. Seuraavana iltana loukkaannun, kun puoliso yrittää olla huomaavainen ja laittaa patjansa valmiiks eri huoneeseen. Tai sit pelkään ihan pikkutyttönä ja tartten sen miehen vaan kädestäpitäjäksi ja nukkumaseuraks. Mikä parisuhde tää on, kysynpä vaan?!?
  • Täytyy kyllä sanoa, että tuo mies on todella helmi :rakkaus: En ikinä olisi uskonut, että mun vierellä pysyy joku, joka ei tarvitse sitä seksiä jatkuvasti. Olen lapsuuden ja nuoruuden ollut miesten hyväksikäyttämä, mistä itse en muista mitään, Ronja ja Sini muistavat. Aikuisiällä luulin sen olevan ihan normaalia, että miehet käyttävät miten sattuu...
    Tuo järjettömän olettamuksen takia menetin pitkäksi aikaa rakkaan ystävänikin, kun hänen (tuleva ex-) miehensä häiriköi mua seksuaalisin viestein ja kirjein, enkä osannut siitä sanoa kenellekään, kun tuo mies vaan totesi mulle, että jos jotain kerron ystävälleni, niin hän sanoo, että mä olen ollut mukana jutussa.
    Onneksi tapasin mieheni ja hänen avullaan tuo häirintä saatiin loppumaan. Nyt on ystävälleni viimeisen vuoden sisään selvinnyt paljon miehestään, että en ole ainoa, jota on häirinnyt, lisäksi ollut "toisia naisia" jatkuvasti kuvioissa. Kun nyt kesäkuussa sain kaikki kerrottua ystävälleni, myös sivupersoonistani, niin hän oli valmis kuristamaan miehensä. Se kaikki tuska ja ahdistus, mitä se mies on mua(kin) kohtaan aiheuttanut, on jotain niin suurta ja satuttavaa.

    Tänään on meidän 2-vuotishääpäivä :) Jouluna tulee 10v kihloissa...
    Excuse me, have you seen my brain??


    Ronja on 9v. hevoshullu tyttö. Hän haluaa kirjoittaa täällä aina vihreällä värillä.

    Sini on 11v. pelokas, kuiskaileva tyttö. Hän kirjoittaa punaisella, jos uskaltaa...
    Satu on 15v. myöskin hevoshullu tyttö. Hän kirjoittaa sinisellä, jos jotain keksii kirjoitettavaa.
    Veera on 6v. Täysin tuntematon mulle vielä.
  • Täytyy kyllä sanoa, että tuo mies on todella helmi :rakkaus: En ikinä olisi uskonut, että mun vierellä pysyy joku, joka ei tarvitse sitä seksiä jatkuvasti. Olen lapsuuden ja nuoruuden ollut miesten hyväksikäyttämä, mistä itse en muista mitään, Ronja ja Sini muistavat. Aikuisiällä luulin sen olevan ihan normaalia, että miehet käyttävät miten sattuu...
    Tuo järjettömän olettamuksen takia menetin pitkäksi aikaa rakkaan ystävänikin, kun hänen (tuleva ex-) miehensä häiriköi mua seksuaalisin viestein ja kirjein, enkä osannut siitä sanoa kenellekään, kun tuo mies vaan totesi mulle, että jos jotain kerron ystävälleni, niin hän sanoo, että mä olen ollut mukana jutussa.
    Onneksi tapasin mieheni ja hänen avullaan tuo häirintä saatiin loppumaan. Nyt on ystävälleni viimeisen vuoden sisään selvinnyt paljon miehestään, että en ole ainoa, jota on häirinnyt, lisäksi ollut "toisia naisia" jatkuvasti kuvioissa. Kun nyt kesäkuussa sain kaikki kerrottua ystävälleni, myös sivupersoonistani, niin hän oli valmis kuristamaan miehensä. Se kaikki tuska ja ahdistus, mitä se mies on mua(kin) kohtaan aiheuttanut, on jotain niin suurta ja satuttavaa.

    Tänään on meidän 2-vuotishääpäivä :) Jouluna tulee 10v kihloissa...
    Excuse me, have you seen my brain??


    Ronja on 9v. hevoshullu tyttö. Hän haluaa kirjoittaa täällä aina vihreällä värillä.

    Sini on 11v. pelokas, kuiskaileva tyttö. Hän kirjoittaa punaisella, jos uskaltaa...
    Satu on 15v. myöskin hevoshullu tyttö. Hän kirjoittaa sinisellä, jos jotain keksii kirjoitettavaa.
    Veera on 6v. Täysin tuntematon mulle vielä.
  • Hmm. Mulla osat olleet pinnalla vahvasti mm. terapian aloituksen takia. Olen melkein jatkuvasti konfliktissa miehen kanssa. Miehen ärtynyt ja vihainen reagointi vain vahvistaa kierrettä. Tuntuu, että vihaa kantava osa on kaapannut tilan itselleen, vaikka muitakin osia on näkynyt. Tänään mies yritti tämän vihaisen osan jotenkin pelotella pois; vastasi mun uhkailuun kaatamalla mut sänkyyn ja istumalla päälle. Se haukkui ja rienasi, tarttui naamasta kiinni. Nauroin vain, kunnes vaivuin katatoniaan ja täydelliseen turtumukseen/ poissaoloon. En oikeastaan tiedä, miksi postaan tämän. Kai tässä on nyt suurta avuttomuutta sen edessä, että vihaan melkein kokoajan miestäni ja lastani (koska eivät anna mun "levätä" ja "olla rauhassa"). Triggeröidyn niistä kokoajan. Ja sitten vihaan. Sanoin tänään miehelle (ennen tuota tapausta), että toivon niiden molempien kuolevan. Mies on sairauslomalla vielä 3 vkoa, joutui tapaturmaan. Olen joutunut hoitamaan miestä ja lasta, teinille tärkeisiin harrastuksiin vaikea päästä, koko systeemi ihan sekasin, pelkään iltaisin että isä tulee tappamaan mut. Pitäisi nyt rauhoittaa... tiedän teoriassa kuinka se tehdään, mutta käytäntö on eri. Tai siis, nyt tuntuu, että rauhoittuminen vaatisi psyykkistä energiaa, joka tuntuu olevan vähissä. Seilaan ali-ja ylivireystilojen välillä. Mitä tehdä, kun pieninkin asia omassa puolisossa triggeröi? Esim. sen normaali ärtymys.
  • Hmm. Mulla osat olleet pinnalla vahvasti mm. terapian aloituksen takia. Olen melkein jatkuvasti konfliktissa miehen kanssa. Miehen ärtynyt ja vihainen reagointi vain vahvistaa kierrettä. Tuntuu, että vihaa kantava osa on kaapannut tilan itselleen, vaikka muitakin osia on näkynyt. Tänään mies yritti tämän vihaisen osan jotenkin pelotella pois; vastasi mun uhkailuun kaatamalla mut sänkyyn ja istumalla päälle. Se haukkui ja rienasi, tarttui naamasta kiinni. Nauroin vain, kunnes vaivuin katatoniaan ja täydelliseen turtumukseen/ poissaoloon. En oikeastaan tiedä, miksi postaan tämän. Kai tässä on nyt suurta avuttomuutta sen edessä, että vihaan melkein kokoajan miestäni ja lastani (koska eivät anna mun "levätä" ja "olla rauhassa"). Triggeröidyn niistä kokoajan. Ja sitten vihaan. Sanoin tänään miehelle (ennen tuota tapausta), että toivon niiden molempien kuolevan. Mies on sairauslomalla vielä 3 vkoa, joutui tapaturmaan. Olen joutunut hoitamaan miestä ja lasta, teinille tärkeisiin harrastuksiin vaikea päästä, koko systeemi ihan sekasin, pelkään iltaisin että isä tulee tappamaan mut. Pitäisi nyt rauhoittaa... tiedän teoriassa kuinka se tehdään, mutta käytäntö on eri. Tai siis, nyt tuntuu, että rauhoittuminen vaatisi psyykkistä energiaa, joka tuntuu olevan vähissä. Seilaan ali-ja ylivireystilojen välillä. Mitä tehdä, kun pieninkin asia omassa puolisossa triggeröi? Esim. sen normaali ärtymys.
  • Kuulostaa tosi rankalta, Viisivuotias. Tietääkö miehesi mistä tuo johtuu? Pystytkö puhumaan hänen kanssaan siitä? Tuo ei kyllä kuulosta hyvältä, miten miehesi vastaa sinun uhkailuun. Jos hän tietää, että sinulla on dissosiaatiota, niin tuo on vielä enemmän rumasti tehty sinua kohtaan. Parasta olisi jos pystyisit hänelle selittämään. Jos kasvokkain puhuminen triggeröi liikaa, niin voisitko kirjoittaa paperille ja antaa hänelle? Voimia!
  • Kuulostaa tosi rankalta, Viisivuotias. Tietääkö miehesi mistä tuo johtuu? Pystytkö puhumaan hänen kanssaan siitä? Tuo ei kyllä kuulosta hyvältä, miten miehesi vastaa sinun uhkailuun. Jos hän tietää, että sinulla on dissosiaatiota, niin tuo on vielä enemmän rumasti tehty sinua kohtaan. Parasta olisi jos pystyisit hänelle selittämään. Jos kasvokkain puhuminen triggeröi liikaa, niin voisitko kirjoittaa paperille ja antaa hänelle? Voimia!
  • Kiitos vastauksesta Ruusunen!

    Mies tietää osistani ja dissosiaatiohäiriöstä. Selitin viimeksi eilen, että ärtynyt/vihainen reaktio pahentaa tilannetta. On vaan ilmeisesti nyt todella uupunut tuon vihaisen osan näkyvään läsnäoloon (lähinnä olen ollut iloton, eleissäni vihamielinen, jaksamaton, kertonut vihaavani elämääni jne.) Lisäksi tuntuu olevan hänellä ehkä vähän epärealistiset odotukset siitä, kuinka tehokkaasti pystyn aina murtautumaan jonkun osan takaa hallitsemaan tilannetta. Syytti tänään henkisestä laiskuudesta, tekee avoimesti pilkkaa tuosta osastani, haastaa sitä melkein ("katsotaan kuinka pitkälle menet").

    Mies on aina tähdentänyt sitä, että mun pitäisi puhua sille siitä, mitä on meneillään sisällä. Mutta sitten kun vihainen osani puhuu, hän provosoituu, ärtyy. Ja siitäkin ärtyy, vaikka en puhuisi kokonaan vihaisen osan suulla vaan vaikka kertoisin, että "osa musta on jatkuvasti sun kanssa konfilktissa" tai, että "vihaan elämääni... mutta se ei ole kokonaisuuden mielipide". Mies on ylipäätään kyllästynyt. Se tahtoo vihaisesta osasta eroon. Ja vihainen osa siitä.

    (On mulla käynyt mielessä sekin, että onko normaalia provosoitua noin? Että olisiko tässä kysymys siitä, että hänessä itsessään on herännyt jokin, jota ei hallitse niin hyvin, mitä luulee? Tämä on tietysti spekulointia ja sikäli turhaa.)
  • Kiitos vastauksesta Ruusunen!

    Mies tietää osistani ja dissosiaatiohäiriöstä. Selitin viimeksi eilen, että ärtynyt/vihainen reaktio pahentaa tilannetta. On vaan ilmeisesti nyt todella uupunut tuon vihaisen osan näkyvään läsnäoloon (lähinnä olen ollut iloton, eleissäni vihamielinen, jaksamaton, kertonut vihaavani elämääni jne.) Lisäksi tuntuu olevan hänellä ehkä vähän epärealistiset odotukset siitä, kuinka tehokkaasti pystyn aina murtautumaan jonkun osan takaa hallitsemaan tilannetta. Syytti tänään henkisestä laiskuudesta, tekee avoimesti pilkkaa tuosta osastani, haastaa sitä melkein ("katsotaan kuinka pitkälle menet").

    Mies on aina tähdentänyt sitä, että mun pitäisi puhua sille siitä, mitä on meneillään sisällä. Mutta sitten kun vihainen osani puhuu, hän provosoituu, ärtyy. Ja siitäkin ärtyy, vaikka en puhuisi kokonaan vihaisen osan suulla vaan vaikka kertoisin, että "osa musta on jatkuvasti sun kanssa konfilktissa" tai, että "vihaan elämääni... mutta se ei ole kokonaisuuden mielipide". Mies on ylipäätään kyllästynyt. Se tahtoo vihaisesta osasta eroon. Ja vihainen osa siitä.

    (On mulla käynyt mielessä sekin, että onko normaalia provosoitua noin? Että olisiko tässä kysymys siitä, että hänessä itsessään on herännyt jokin, jota ei hallitse niin hyvin, mitä luulee? Tämä on tietysti spekulointia ja sikäli turhaa.)
  • Käydään joskus keskusteluja sähköpostitse. Lisäksi nyt on aluillaan ollut käydä keskustelua vihkon kautta... tai ideana on, että vihainen osa (O-o) voi kirjoittaa vihkoon ja näin tulla näkyväksi myös miehelle.
  • Käydään joskus keskusteluja sähköpostitse. Lisäksi nyt on aluillaan ollut käydä keskustelua vihkon kautta... tai ideana on, että vihainen osa (O-o) voi kirjoittaa vihkoon ja näin tulla näkyväksi myös miehelle.
  • Kuulostaa nuo ongelmat tutuilta. Olen huomannut joskus puolison väsymistä/kyllästymistä, joka on voinut johtaa siihen, että hän on alkanut tahalleen ärsyttämään sitä aggressiivista puolta. On kyllä pyytänyt sitä myöhemmin anteeksi.

    Minä olen selittänyt aggressiivisen puolen vihan puolisoa kohtaan sillä, että se yrittää väärällä tavalla suojella minua. Se voi olla ehkä helpompi hyväksyä, että vihan syy ei yleensä ole ihmisessä, vaan siinä että joku yrittää tulla liian lähelle, tämän osan mielestä.

    Tuo kuulostaa hyvältä, että on noita muitakin kommunikointi tapoja.
  • Kuulostaa nuo ongelmat tutuilta. Olen huomannut joskus puolison väsymistä/kyllästymistä, joka on voinut johtaa siihen, että hän on alkanut tahalleen ärsyttämään sitä aggressiivista puolta. On kyllä pyytänyt sitä myöhemmin anteeksi.

    Minä olen selittänyt aggressiivisen puolen vihan puolisoa kohtaan sillä, että se yrittää väärällä tavalla suojella minua. Se voi olla ehkä helpompi hyväksyä, että vihan syy ei yleensä ole ihmisessä, vaan siinä että joku yrittää tulla liian lähelle, tämän osan mielestä.

    Tuo kuulostaa hyvältä, että on noita muitakin kommunikointi tapoja.
  • Huomaan että hyvin helposti kumppanin kanssa keskustellessa siitä miten ollaan tai miten toimitaan (disson takia näitä keskusteluja käydään paljon ja hyvä niin) osa osistani ajattelee että tuo toinen on varmaan oikeassa/toimii oikein, koska se on terve ja minä en.

    On raivostuttavaa että yritän opetella vetämään omia rajojani, ja samaan aikaa en tiedä onko minulla oikeus vaikkapa suuttua toisen käytöksestä, vai onko se vain teinin ainaista änkyröintiä. Jälkeenpäin olen vihainen itselleni, ja koitan päättää onko kyseessä sellainen asia joka kannattaa näin jälkeenpäin ottaa uudestaan puheeksi vai annanko vain olla.
  • Huomaan että hyvin helposti kumppanin kanssa keskustellessa siitä miten ollaan tai miten toimitaan (disson takia näitä keskusteluja käydään paljon ja hyvä niin) osa osistani ajattelee että tuo toinen on varmaan oikeassa/toimii oikein, koska se on terve ja minä en.

    On raivostuttavaa että yritän opetella vetämään omia rajojani, ja samaan aikaa en tiedä onko minulla oikeus vaikkapa suuttua toisen käytöksestä, vai onko se vain teinin ainaista änkyröintiä. Jälkeenpäin olen vihainen itselleni, ja koitan päättää onko kyseessä sellainen asia joka kannattaa näin jälkeenpäin ottaa uudestaan puheeksi vai annanko vain olla.
  • Tämä on kiinnostava ketju. Onko kenelläkään samaa tilannetta kuin mulla, että myös parisuhteen toinen osapuoli oireilee dissosiaatio-oirein? Itselläni on luottamus ollut tosi vaikea asia aikaisemman parisuhteen jälkeen, mutta uskalsin päästää lähelleni pitkäaikaisen ystäväni, jonka kanssa ollaan tunnettu vuosia. Oltiin kumpikin tahoillamme kiinnostuneita toisistamme romanttisesti, hän jo vuosien ajan ja itsekin jo pidempään. Kolmisen kuukautta ollaan nyt seurusteltu. Kummallakaan meistä ei ole diagnisoitu (vielä) dissosiaatiohäiriötä, mutta hyvin todennäköisesti kummallakin meistä häiriö on. Tyttöystäväni muistaa lapsuuden traumansa, itse taas en (joskos moista edes mulla on?). Kummallakin meistä on myös pidempikestoinen, melko tuore trauma takana. Oireilemme osittain samoilla oireilla ja toisinaan intoudumme vertailemaan kokemuksiamme. On myös mukavaa, kun toinen ihan oikeasti tajuaa, mistä milloinkin puhuu, kun kuvailee omia oireitaan. Hirveästi emme kuitenkaan voi näistä asioista keskustella, koska tyttöystävän oireilu pahenee, jos hän kertoo oireistaan aktiivisesti enkä halua mihinkään painostaa. Meidän parisuhde on vielä tuore, mutta odotukset on kummallakin korkealla. Mietin vain, että kun tässä meillä molemmilla on todennäköisesti edessä traumaterapia ja itsensä eheyttäminen, osien yhdistäminen yms. niin voi mennä melkoisen mielenkiintoiseksi yhteiselo, jos kumpikin oireilee voimakkaasti samanaikaisesti (tai vaikka eriaikaisestikin). Tätä asiaa en itse tullut lainkaan ajatelleeksi, kun seurustelemaan ruvettiin, mutta nyt viime päivinä olen tätä pohtinut. Onko kellään kokemusta, kuinka kaksi moninaista voivat saada parisuhteen toimimaan? Tässähän on paljon hyviä puolia, mutta voi myös osottautua käytännössä haastavaksi, koska voisin kuvitella osien ehkä myös lietsovan toisiaan. Meillä itse asiassa on tällaista jo hieman ilmennytkin, kun selvästi lapsekkaammat osat lietsovat toisiaan käyttäytymään... noh, hyvin lapsellisesti. Se on kuitenkin vielä viatonta ja hallinnassa (vaikkakin hallitsematonta, mutta ei vaarallista). Miten lienee tilanne, jos puolet ovatkin erit ja lietsovat toisiaan esimerkiksi provosoitumaan.... Kieltämättä aika hermostuttava ajatus!

    Todennäköisesti se olen minä, jonka traumaterapia ensin alkaa (syytä tähän en viitsi kirjoittaa, koska se on arkaluontoista). Itsellänihän on prosessi aivan alussa vasta koko dissosiaatio-oireilun kanssa. Mulla alkoi oireet muutama vuosi sitten ja paheni huomattavasti toissa keväänä pitkäkestoisen trauman purkautuessa. Nyt on käsittääkseni melko selvää jo, että kysymys kohdallani on dissosiaatiohäiriöstä vaikkei se vielä lue papereissa (ellei ole B-lausuntoon nyt kirjoitettuna jo). En suoraan sanottuna tiedä/muista, mitä me ollaan mun hoidosta nyt puhuttu, mutta kaipa sitä jossain kohtaa alkaa hiljalleen tulla aika käsitellä traumaattisia tapahtumia. Se taas lienee melkoisen myrskyisä prosessi? Aikamoisia aikoja on meille kahdelle (+muille) tulossa. Ollaan mietitty jo yhteen muuttoakin, mutta varmaankin kaikkien kannalta, että pistetään sen kanssa jäitä hattuun. Meillä olis ihan mieletön mahdollisuus, jos puolen vuoden sisään muutettais, mutta en tiedä, kestetäänkö me toisiamme saman katon alla, jos kumpikin oireilee voimakkaasti... :punastus:
  • Tämä on kiinnostava ketju. Onko kenelläkään samaa tilannetta kuin mulla, että myös parisuhteen toinen osapuoli oireilee dissosiaatio-oirein? Itselläni on luottamus ollut tosi vaikea asia aikaisemman parisuhteen jälkeen, mutta uskalsin päästää lähelleni pitkäaikaisen ystäväni, jonka kanssa ollaan tunnettu vuosia. Oltiin kumpikin tahoillamme kiinnostuneita toisistamme romanttisesti, hän jo vuosien ajan ja itsekin jo pidempään. Kolmisen kuukautta ollaan nyt seurusteltu. Kummallakaan meistä ei ole diagnisoitu (vielä) dissosiaatiohäiriötä, mutta hyvin todennäköisesti kummallakin meistä häiriö on. Tyttöystäväni muistaa lapsuuden traumansa, itse taas en (joskos moista edes mulla on?). Kummallakin meistä on myös pidempikestoinen, melko tuore trauma takana. Oireilemme osittain samoilla oireilla ja toisinaan intoudumme vertailemaan kokemuksiamme. On myös mukavaa, kun toinen ihan oikeasti tajuaa, mistä milloinkin puhuu, kun kuvailee omia oireitaan. Hirveästi emme kuitenkaan voi näistä asioista keskustella, koska tyttöystävän oireilu pahenee, jos hän kertoo oireistaan aktiivisesti enkä halua mihinkään painostaa. Meidän parisuhde on vielä tuore, mutta odotukset on kummallakin korkealla. Mietin vain, että kun tässä meillä molemmilla on todennäköisesti edessä traumaterapia ja itsensä eheyttäminen, osien yhdistäminen yms. niin voi mennä melkoisen mielenkiintoiseksi yhteiselo, jos kumpikin oireilee voimakkaasti samanaikaisesti (tai vaikka eriaikaisestikin). Tätä asiaa en itse tullut lainkaan ajatelleeksi, kun seurustelemaan ruvettiin, mutta nyt viime päivinä olen tätä pohtinut. Onko kellään kokemusta, kuinka kaksi moninaista voivat saada parisuhteen toimimaan? Tässähän on paljon hyviä puolia, mutta voi myös osottautua käytännössä haastavaksi, koska voisin kuvitella osien ehkä myös lietsovan toisiaan. Meillä itse asiassa on tällaista jo hieman ilmennytkin, kun selvästi lapsekkaammat osat lietsovat toisiaan käyttäytymään... noh, hyvin lapsellisesti. Se on kuitenkin vielä viatonta ja hallinnassa (vaikkakin hallitsematonta, mutta ei vaarallista). Miten lienee tilanne, jos puolet ovatkin erit ja lietsovat toisiaan esimerkiksi provosoitumaan.... Kieltämättä aika hermostuttava ajatus!

    Todennäköisesti se olen minä, jonka traumaterapia ensin alkaa (syytä tähän en viitsi kirjoittaa, koska se on arkaluontoista). Itsellänihän on prosessi aivan alussa vasta koko dissosiaatio-oireilun kanssa. Mulla alkoi oireet muutama vuosi sitten ja paheni huomattavasti toissa keväänä pitkäkestoisen trauman purkautuessa. Nyt on käsittääkseni melko selvää jo, että kysymys kohdallani on dissosiaatiohäiriöstä vaikkei se vielä lue papereissa (ellei ole B-lausuntoon nyt kirjoitettuna jo). En suoraan sanottuna tiedä/muista, mitä me ollaan mun hoidosta nyt puhuttu, mutta kaipa sitä jossain kohtaa alkaa hiljalleen tulla aika käsitellä traumaattisia tapahtumia. Se taas lienee melkoisen myrskyisä prosessi? Aikamoisia aikoja on meille kahdelle (+muille) tulossa. Ollaan mietitty jo yhteen muuttoakin, mutta varmaankin kaikkien kannalta, että pistetään sen kanssa jäitä hattuun. Meillä olis ihan mieletön mahdollisuus, jos puolen vuoden sisään muutettais, mutta en tiedä, kestetäänkö me toisiamme saman katon alla, jos kumpikin oireilee voimakkaasti... :punastus:
  • Tää on mielenkiintoinen ketju tosiaan. Mäkin oon pohtinut sitä kun about viiden vuoden sinkkuuden jälkeen aloin taas seurustelemaan, että apua, mitä tästä tulee. Oon niin monta kertaa löytänyt kumppaneita tai läheisiä ystäviä joiden kanssa tavalla tai toisella tulee lapsuuden jutut elävästi näkyviin, tosin niinhän niiden kai kuuluukin tulla. Ja sitten kaikki menee solmuun. Mutta menetettyäni yhden tärkeän ystävyyssuhteen niin oon yrittänyt olla tosi tarkka ystävyys/parisuhteen ja terapiasuhteen eroista. Traumaan liittyy monella läheisriippuvaisuus kuitenkin, ainakin mulla liittyy ja se vääristää suhteen vääränlaiseksi. Heijastelen toiseen ihan kamalan paljon joskus. Me ollaan nyt tyttöystävän kanssa seurusteltu 3kk myös ja molemmilla on traumataustaa. Minä ollut vuoden terapiassa ja hän aloittamassa uudestaan, molemmilla aiemmat terapiat takana. Tähän asti mennyt ihan hyvin vaikka kyllähän nää jutut arjessa näkyy. Ollaan huomattu että keskustelu on ihan tosi tärkeää. En mä tiedä pystyisikö tällaiseen sellaisen ns. normaalin ja täysin terveen ihmisen kanssa, riittäisikö empatia?

    Tää on vielä tällaista ihanaa alkuhuumaa mut oon yrittänyt pitää järjen päässä, että mennään ekstrahitaasti ettei asiat pääse yllättämään. Jos tulee ja kun tulee reaktioita niin yritetään miettiä mistä ne johtui. Mietitään yhdessä keinoja lisätä turvallisuutta ja puhutaan paljon rajoista, esim. kosketuksen suhteen. Mä yritän olla menemättä tähän suhteeseen ihan pää edellä epävakaasti rynnäten, kun silloin menee helposti itsensä ja toisenkin ohi. Luottamus on traumatisoituneilla ihmisillä aika hidas saavuttaa kuitenkin. Puhutaan aika paljon jutuista, on pakkokin toisinaan. Osat on välillä pyrkineet vaikuttamaan ja suhtautuvat kumppanin olemassaoloon vähän eri tavoin. Kumppani tietää osista ja suhtautuu hyvin. Yritän itse hakea sitä tasapainoa kuinka paljon on hyvä kertoa ettei koko parisuhde mene vaan näistä jauhamiseksi. Miten te muut ootte toiminut, miten paljon kumppani tietää ja tukee? :)

    Oon ollut niin monta kertaa ihmissuhteissa jotka pyörii vaan mielen ongelmien ympärillä, että sellainen läheisriippuvainen tukisuhde ja symbioosi ei enää houkuta. Itse olen kokenut tässä tärkeäksi pitää riittävästi omaa tilaa, että siitä huolimatta että tahtois olla toisen kanssa 24/7 kumpikin jaksaisi huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan. Mä yritän muistaa et mun tarvii huolehtia osistani itse, en voi sälyttää sitä toiselle. Pelottaa hirveästi että milloin puolustavat osat yrittävät ajaa toisen täysin pois, kun jo nyt välillä molempia pelottaa tämä orastava onnellisuus. Mutta päivä kerrallaan ja onneksi on terapia tukena. Toivon että mun aikuinen olis jo sen verran vahva että osaisi luotsata tätä venettä vähän terveempään suuntaan kun aiempia.

    Kummallakin tulee menneisyys esille aika säännöllisesti, tosin yleensä tunnistetaan ja ei eskaloidu hirveäksi kriisiksi. Mut ois ihanaa jos vaan uskaltais olla onnellinen ja kykenis olemaan yhtenä palana, eikä joutuisi joka mutkassa kaitsemaan sisäistä lapsilaumaansa. Tänäänkin mun vaativa pikkuprinsessa teiniosa oli loukkaantunut hälle kun eilen oli vähän vaikea hetki, niin sitten heräsin äkeänä että miks toinen ei helli mua ja tee mulle aamiaista sänkyyn. Mitä toinen ei tietty oo voinut tehdä koska ei tiennyt mun toivovan sellaista. Piti käydä vähän sisäistä keskustelua kiukuttelijan kanssa että tyttöystävä ei ole meidän mielen sisällä ja se ei vihaa meitä vaikkei se luekaan ja toteutakaan kaikkia meidän ajatuksia. Toivon että ajan kanssa toiseen oppii ja tottuu niin että jokaisesta pienestä reaktiosta ei tarvitse ahdistua ja jutella varttia vaan oppii suhtautumaan tukevasti ja tekemään myös kivoja parisuhdejuttuja vastapainoksi. Jokaisen kuitenkin täytyy hoitaa haavansa itse, toista voi vaan tukea, ei parantaa. Mutta kyllä mäkin oon miettinyt et miten tässä käy, onko mahdoton yhtälö vai voiko tänkin sairauden yli päästä? Yhdessä. :)

    Onko teillä muilla ollut parisuhteessa sellaista että jos on hyvä olo niin tulee disso-oireita tai sitten alkaa ahdistaa, joku osa nousee pintaan ja yrittää päästä pakoon kun ei ole hyvyyteen tottunut? :)
  • Tää on mielenkiintoinen ketju tosiaan. Mäkin oon pohtinut sitä kun about viiden vuoden sinkkuuden jälkeen aloin taas seurustelemaan, että apua, mitä tästä tulee. Oon niin monta kertaa löytänyt kumppaneita tai läheisiä ystäviä joiden kanssa tavalla tai toisella tulee lapsuuden jutut elävästi näkyviin, tosin niinhän niiden kai kuuluukin tulla. Ja sitten kaikki menee solmuun. Mutta menetettyäni yhden tärkeän ystävyyssuhteen niin oon yrittänyt olla tosi tarkka ystävyys/parisuhteen ja terapiasuhteen eroista. Traumaan liittyy monella läheisriippuvaisuus kuitenkin, ainakin mulla liittyy ja se vääristää suhteen vääränlaiseksi. Heijastelen toiseen ihan kamalan paljon joskus. Me ollaan nyt tyttöystävän kanssa seurusteltu 3kk myös ja molemmilla on traumataustaa. Minä ollut vuoden terapiassa ja hän aloittamassa uudestaan, molemmilla aiemmat terapiat takana. Tähän asti mennyt ihan hyvin vaikka kyllähän nää jutut arjessa näkyy. Ollaan huomattu että keskustelu on ihan tosi tärkeää. En mä tiedä pystyisikö tällaiseen sellaisen ns. normaalin ja täysin terveen ihmisen kanssa, riittäisikö empatia?

    Tää on vielä tällaista ihanaa alkuhuumaa mut oon yrittänyt pitää järjen päässä, että mennään ekstrahitaasti ettei asiat pääse yllättämään. Jos tulee ja kun tulee reaktioita niin yritetään miettiä mistä ne johtui. Mietitään yhdessä keinoja lisätä turvallisuutta ja puhutaan paljon rajoista, esim. kosketuksen suhteen. Mä yritän olla menemättä tähän suhteeseen ihan pää edellä epävakaasti rynnäten, kun silloin menee helposti itsensä ja toisenkin ohi. Luottamus on traumatisoituneilla ihmisillä aika hidas saavuttaa kuitenkin. Puhutaan aika paljon jutuista, on pakkokin toisinaan. Osat on välillä pyrkineet vaikuttamaan ja suhtautuvat kumppanin olemassaoloon vähän eri tavoin. Kumppani tietää osista ja suhtautuu hyvin. Yritän itse hakea sitä tasapainoa kuinka paljon on hyvä kertoa ettei koko parisuhde mene vaan näistä jauhamiseksi. Miten te muut ootte toiminut, miten paljon kumppani tietää ja tukee? :)

    Oon ollut niin monta kertaa ihmissuhteissa jotka pyörii vaan mielen ongelmien ympärillä, että sellainen läheisriippuvainen tukisuhde ja symbioosi ei enää houkuta. Itse olen kokenut tässä tärkeäksi pitää riittävästi omaa tilaa, että siitä huolimatta että tahtois olla toisen kanssa 24/7 kumpikin jaksaisi huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan. Mä yritän muistaa et mun tarvii huolehtia osistani itse, en voi sälyttää sitä toiselle. Pelottaa hirveästi että milloin puolustavat osat yrittävät ajaa toisen täysin pois, kun jo nyt välillä molempia pelottaa tämä orastava onnellisuus. Mutta päivä kerrallaan ja onneksi on terapia tukena. Toivon että mun aikuinen olis jo sen verran vahva että osaisi luotsata tätä venettä vähän terveempään suuntaan kun aiempia.

    Kummallakin tulee menneisyys esille aika säännöllisesti, tosin yleensä tunnistetaan ja ei eskaloidu hirveäksi kriisiksi. Mut ois ihanaa jos vaan uskaltais olla onnellinen ja kykenis olemaan yhtenä palana, eikä joutuisi joka mutkassa kaitsemaan sisäistä lapsilaumaansa. Tänäänkin mun vaativa pikkuprinsessa teiniosa oli loukkaantunut hälle kun eilen oli vähän vaikea hetki, niin sitten heräsin äkeänä että miks toinen ei helli mua ja tee mulle aamiaista sänkyyn. Mitä toinen ei tietty oo voinut tehdä koska ei tiennyt mun toivovan sellaista. Piti käydä vähän sisäistä keskustelua kiukuttelijan kanssa että tyttöystävä ei ole meidän mielen sisällä ja se ei vihaa meitä vaikkei se luekaan ja toteutakaan kaikkia meidän ajatuksia. Toivon että ajan kanssa toiseen oppii ja tottuu niin että jokaisesta pienestä reaktiosta ei tarvitse ahdistua ja jutella varttia vaan oppii suhtautumaan tukevasti ja tekemään myös kivoja parisuhdejuttuja vastapainoksi. Jokaisen kuitenkin täytyy hoitaa haavansa itse, toista voi vaan tukea, ei parantaa. Mutta kyllä mäkin oon miettinyt et miten tässä käy, onko mahdoton yhtälö vai voiko tänkin sairauden yli päästä? Yhdessä. :)

    Onko teillä muilla ollut parisuhteessa sellaista että jos on hyvä olo niin tulee disso-oireita tai sitten alkaa ahdistaa, joku osa nousee pintaan ja yrittää päästä pakoon kun ei ole hyvyyteen tottunut? :)
  • En nyt jaksa enempää, mutta mieltä lämmitti lukea riippiksen ja kettukarkin pohdintaa. Sellaista aikuista ja itsensä hyväksyvää.
  • En nyt jaksa enempää, mutta mieltä lämmitti lukea riippiksen ja kettukarkin pohdintaa. Sellaista aikuista ja itsensä hyväksyvää.
  • Kyllä mulla ainakin "liian hyvät asiat" triggeröi hurjasti, Kettukarkki :) Ei niitä uskalla ottaa kaikilla tasoilla vastaan jos muuttuvatkin "pahoiksi". Ja yhtä lailla liian pahat asiat triggeröi.. Siihenhän sitä dissoa tarvitaankin heh - on turvallisempaa olla tuntematta kumpaakaan ääripäätä mutta tuotahan sitä nyt ollaan tässä purkamassa.. :)
  • Kyllä mulla ainakin "liian hyvät asiat" triggeröi hurjasti, Kettukarkki :) Ei niitä uskalla ottaa kaikilla tasoilla vastaan jos muuttuvatkin "pahoiksi". Ja yhtä lailla liian pahat asiat triggeröi.. Siihenhän sitä dissoa tarvitaankin heh - on turvallisempaa olla tuntematta kumpaakaan ääripäätä mutta tuotahan sitä nyt ollaan tässä purkamassa.. :)

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?