• "Se on menneisyyttä", "Itse määrittelet kuinka annat sen vaikuttaa" jne.

    Onko täällä muita kenelle on sanottu samalla lailla? Jostain syystä aika harva sairaanhoitaja on sanonut noin, mutta lääkärit sen sijaan tuntuu tykkäävän muistuttaa tosta.

    Ihan tottahan tuo on että se on menneisyyttä, että itse pystyy jonkin verran vaikuttamaan siihen miten paljon antaa menneisyydelle valtaa ja että kokemuksiani ei voi verrata esim. pahimpiin keskitysleirikokemuksiin, mutta ei se mua ainakaan yhtään auta kun joku noista muistuttelee. Tuntuu oikeasti todella ikävältä. Etenkin kun olin dissosiaation kautta kaiken kieltänyt ja unohtanutkin kokonaan suuren osan tapahtumista. Nytkin voin osin pyyhkiä nuo tapahtumat mielestäni, mutta silloin tilalle tulee täysin sietämätön ahdistus mihin ei auta mikään määrä lääkkeitä, eikä ne oireet kokonaan häviä ja palaavat takaisin heti kun lakkaa blokkaamasta.

    Ymmärtäisin jos kyseesssä olisi esim. yksittäinen auto-onnettomuus, mutta kun traumaattisia tapahtumia on paljon ja osa niistäkin mitä en ollut unohtanut, eli mitä on varmasti tapahtunut on aika pahoja. Tulee kyllä vähän semmonen fiilis, että noi lääkärit toistaisi noita lausahduksia vaikka kyseessä olisi sotaveteraani tai keskistysleiriselviytyjä.

    Kirjoitin nyt tämän lähinnä purkaakseni omaa fiilistä tämän suhteen, mutta onko teille sanottu vastaavasti ja miltä se tuntuu?
  • Onko täällä muita kenelle on sanottu samalla lailla? Jostain syystä aika harva sairaanhoitaja on sanonut noin, mutta lääkärit sen sijaan tuntuu tykkäävän muistuttaa tosta.

    Ihan tottahan tuo on että se on menneisyyttä, että itse pystyy jonkin verran vaikuttamaan siihen miten paljon antaa menneisyydelle valtaa ja että kokemuksiani ei voi verrata esim. pahimpiin keskitysleirikokemuksiin, mutta ei se mua ainakaan yhtään auta kun joku noista muistuttelee. Tuntuu oikeasti todella ikävältä. Etenkin kun olin dissosiaation kautta kaiken kieltänyt ja unohtanutkin kokonaan suuren osan tapahtumista. Nytkin voin osin pyyhkiä nuo tapahtumat mielestäni, mutta silloin tilalle tulee täysin sietämätön ahdistus mihin ei auta mikään määrä lääkkeitä, eikä ne oireet kokonaan häviä ja palaavat takaisin heti kun lakkaa blokkaamasta.

    Ymmärtäisin jos kyseesssä olisi esim. yksittäinen auto-onnettomuus, mutta kun traumaattisia tapahtumia on paljon ja osa niistäkin mitä en ollut unohtanut, eli mitä on varmasti tapahtunut on aika pahoja. Tulee kyllä vähän semmonen fiilis, että noi lääkärit toistaisi noita lausahduksia vaikka kyseessä olisi sotaveteraani tai keskistysleiriselviytyjä.

    Kirjoitin nyt tämän lähinnä purkaakseni omaa fiilistä tämän suhteen, mutta onko teille sanottu vastaavasti ja miltä se tuntuu?
  • Mä en ole niinkään ammattilaisilta sitä kuullut, mutta tavan tallaajilta kyllä ja olen itsekin sitä itselleni (sekä valitettavasti toisillekin) hokenut.

    Takaumat tosin eivät todellakaan vähättelemällä lakkaa. Ja takauma on eri asia kuin joku tietoinen katkeruuden ylläpitäminen vanhojen juttujen takia.

    En nyt saa kovin hienoa vastausta tähän kun itsekin juuri takauman kourissa olen ja tunnen 3-vuotiaan hätää, mutta kai tämä käy keskusteluun osallistumisesta.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Mä en ole niinkään ammattilaisilta sitä kuullut, mutta tavan tallaajilta kyllä ja olen itsekin sitä itselleni (sekä valitettavasti toisillekin) hokenut.

    Takaumat tosin eivät todellakaan vähättelemällä lakkaa. Ja takauma on eri asia kuin joku tietoinen katkeruuden ylläpitäminen vanhojen juttujen takia.

    En nyt saa kovin hienoa vastausta tähän kun itsekin juuri takauman kourissa olen ja tunnen 3-vuotiaan hätää, mutta kai tämä käy keskusteluun osallistumisesta.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Itse en ole pahemmin muille kuin ammattilaisille kertonut noista traumapuolen asioista. Päädiagnoosi on skitsoaffektiivinen häiriö niin jos haluaa olla avoin niin kerron sen ja harvemmin kukaan kysyy mistä se johtuu ja siihenkin voi vastata jotain epämääräistä. Yleensä sanon, että on ollut burnout ja siihen liittyen vähän mielenterveysongelmaa jäänyt päälle.

    Huomaa kyllä nyt kun mietin, että ei ole kovin kovia odotuksia siitä että muut kuin ammattilaiset ymmärtäisi (jos nekään). Tosin harvemmin ne muut kuin ammattilaiset mistään muistakaan mielenterveysasioista mitään ymmärtää. Ammattilaistenkin osalta avoihoidossa tunnutaan ymmärtävän, mutta osastolla kun olin viimeksi dissosiaatioon liittyneen itsetuhoisuuden vuoksi niin eivät kyllä tuntuneet tietävän pahemmin mitään dissosiaatiosta.

    Tuntuu kanssa, että ihmisillä on sellainen sankarikuva itsestään, että kyllä he pärjäävät ja eivät traumatisoidu kun tapahtuu jotain kauheaa. Muistan hyvin kerran kun oltiin kavereiden kanssa juomassa 15v ja yksi tyyppi kaapin kokoisine kavereineen tulee puukon kanssa ryöstämään yhtä kavereistani. Tämä kaveri menee ihan täyteen paniikkiin, ja ne pari muuta "kovaa jätkää" lähtee juoksemaan karkuun täysillä. Itse kun olen hullu niin jäin siihen puolustamaan kaveria ja sillä kertaa kun en seonnut täydellisesti (että olisin halunnut tapella) niin sain puhuttua meidät ulos siitä tilanteesta kun tein tavallaan selväksi, että menee tappeluksi jos yrittävät jotain.

    Muistan kyllä eteenkin toisaalta sen, että joskus tuli puhuttua noista traumoista, esim. siitä kun melkein kuolin eräässä onnettomuudessa, niin silloin kun ei vielä tajunnut että mielenterveydessä oli mitään vikaa eli kun dissosiaatio ei vielä ollut alkanut purkautumaan. Kukaan ei koskaan kysynyt että onko mun mielenterveys kunnossa tai mitään sellasta, usein lähinnä ei vaan syntynyt mitään keskustelua ja siirryttiin seuraavaan aiheeseen.
  • Itse en ole pahemmin muille kuin ammattilaisille kertonut noista traumapuolen asioista. Päädiagnoosi on skitsoaffektiivinen häiriö niin jos haluaa olla avoin niin kerron sen ja harvemmin kukaan kysyy mistä se johtuu ja siihenkin voi vastata jotain epämääräistä. Yleensä sanon, että on ollut burnout ja siihen liittyen vähän mielenterveysongelmaa jäänyt päälle.

    Huomaa kyllä nyt kun mietin, että ei ole kovin kovia odotuksia siitä että muut kuin ammattilaiset ymmärtäisi (jos nekään). Tosin harvemmin ne muut kuin ammattilaiset mistään muistakaan mielenterveysasioista mitään ymmärtää. Ammattilaistenkin osalta avoihoidossa tunnutaan ymmärtävän, mutta osastolla kun olin viimeksi dissosiaatioon liittyneen itsetuhoisuuden vuoksi niin eivät kyllä tuntuneet tietävän pahemmin mitään dissosiaatiosta.

    Tuntuu kanssa, että ihmisillä on sellainen sankarikuva itsestään, että kyllä he pärjäävät ja eivät traumatisoidu kun tapahtuu jotain kauheaa. Muistan hyvin kerran kun oltiin kavereiden kanssa juomassa 15v ja yksi tyyppi kaapin kokoisine kavereineen tulee puukon kanssa ryöstämään yhtä kavereistani. Tämä kaveri menee ihan täyteen paniikkiin, ja ne pari muuta "kovaa jätkää" lähtee juoksemaan karkuun täysillä. Itse kun olen hullu niin jäin siihen puolustamaan kaveria ja sillä kertaa kun en seonnut täydellisesti (että olisin halunnut tapella) niin sain puhuttua meidät ulos siitä tilanteesta kun tein tavallaan selväksi, että menee tappeluksi jos yrittävät jotain.

    Muistan kyllä eteenkin toisaalta sen, että joskus tuli puhuttua noista traumoista, esim. siitä kun melkein kuolin eräässä onnettomuudessa, niin silloin kun ei vielä tajunnut että mielenterveydessä oli mitään vikaa eli kun dissosiaatio ei vielä ollut alkanut purkautumaan. Kukaan ei koskaan kysynyt että onko mun mielenterveys kunnossa tai mitään sellasta, usein lähinnä ei vaan syntynyt mitään keskustelua ja siirryttiin seuraavaan aiheeseen.
  • Mulle ei ole kukaan ammattilainen sanonut mitään tuon tyyppistä, vaan enemmänkin aina sitä toista ääripäätä. Kerran yksi työterveyslääkäri sanoi, että ajattele jos joku muu kuin sinä itse olisit kertonut tuon. Sanoisitko hänelle, että kyllä tässä täytyy yrittää kuitenkin vaan reippaasti työtä painaa. Se kyllä hyvin teki itselle näkyväksi sen, miten armoton on itsensä suhteen.

    Mutta noita lauseita olen kuullut lähipiiriltä paljon silloin kun traumatyöskentely alkoi ja olin vajonnut ihan pohjaan. Ne hetket ja sanomiset on jääneet mieleen.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mulle ei ole kukaan ammattilainen sanonut mitään tuon tyyppistä, vaan enemmänkin aina sitä toista ääripäätä. Kerran yksi työterveyslääkäri sanoi, että ajattele jos joku muu kuin sinä itse olisit kertonut tuon. Sanoisitko hänelle, että kyllä tässä täytyy yrittää kuitenkin vaan reippaasti työtä painaa. Se kyllä hyvin teki itselle näkyväksi sen, miten armoton on itsensä suhteen.

    Mutta noita lauseita olen kuullut lähipiiriltä paljon silloin kun traumatyöskentely alkoi ja olin vajonnut ihan pohjaan. Ne hetket ja sanomiset on jääneet mieleen.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • No ei se auta tosiaan, kun hyväntahtoiset höpsöt näitä lausahduksiaan jakelevat parhaimpiakin ajatushelminä. Mutta suotakoon se heille anteeksi, usein tarkoittavat hyvää ja omaa tietämättömyyttään tallaavat kuin norsut posliinikaupassa. Mulle sanoi psykiatri tuon suuntaista: "älä mieti menneitä, vaan keskity kahvinkeittoon" (kun meille oli tulossa vieraita ja olin jonkun takauman reunalla). Sinänsä ampui hieman ohi maalinsa tuo kommentti koska:

    1. kuten on sanottu takauma/ traumaan liittyvä mieleenpalautuminen ei ole tahdonvaraista
    2. olin (tai osa minusta oli) todellakin keskittynyt koko ikänsä vain siihen "kahvinkeittoon" eikä missään läsnäolo-mielessä vaan dissosioiden (ts. jatkanut elämää irrallaan kaikesta traumaattisesta)

    Mutta siltikin, onhan se totta: Menneisyyttä ei enää ole. Ja ihminen todellakin voi tietyin edellytyksin valita oman suhtautumisensa. Kukaan toinen ei voi silti missään tietyssä tilanteessa tulla sanomaan, että nyt sä olet käsitellyt tätä väärin tai että nyt pitäisi jo "jatkaa eteenpäin", "lakata murehtimasta" tms. Sen verran kunnioitusta pitäisi olla. Ja ymmärrystä sille, ettei todellakaan voi tietää, mitä toinen käy läpi. Jos tulee tarve ohjata toista tai kantaa huolta, niin ennemmin tekee sen kysymyksien kautta. Sen voin sanoa, että kukaan ei huvinsa vuoksi näissä soissa ui.

    Mä olen miettinyt viime aikoina juuri paljon sitä, mitä tarkoittaa vastuun ottaminen omasta elämästä, valinnoista ja paranemisesta.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • No ei se auta tosiaan, kun hyväntahtoiset höpsöt näitä lausahduksiaan jakelevat parhaimpiakin ajatushelminä. Mutta suotakoon se heille anteeksi, usein tarkoittavat hyvää ja omaa tietämättömyyttään tallaavat kuin norsut posliinikaupassa. Mulle sanoi psykiatri tuon suuntaista: "älä mieti menneitä, vaan keskity kahvinkeittoon" (kun meille oli tulossa vieraita ja olin jonkun takauman reunalla). Sinänsä ampui hieman ohi maalinsa tuo kommentti koska:

    1. kuten on sanottu takauma/ traumaan liittyvä mieleenpalautuminen ei ole tahdonvaraista
    2. olin (tai osa minusta oli) todellakin keskittynyt koko ikänsä vain siihen "kahvinkeittoon" eikä missään läsnäolo-mielessä vaan dissosioiden (ts. jatkanut elämää irrallaan kaikesta traumaattisesta)

    Mutta siltikin, onhan se totta: Menneisyyttä ei enää ole. Ja ihminen todellakin voi tietyin edellytyksin valita oman suhtautumisensa. Kukaan toinen ei voi silti missään tietyssä tilanteessa tulla sanomaan, että nyt sä olet käsitellyt tätä väärin tai että nyt pitäisi jo "jatkaa eteenpäin", "lakata murehtimasta" tms. Sen verran kunnioitusta pitäisi olla. Ja ymmärrystä sille, ettei todellakaan voi tietää, mitä toinen käy läpi. Jos tulee tarve ohjata toista tai kantaa huolta, niin ennemmin tekee sen kysymyksien kautta. Sen voin sanoa, että kukaan ei huvinsa vuoksi näissä soissa ui.

    Mä olen miettinyt viime aikoina juuri paljon sitä, mitä tarkoittaa vastuun ottaminen omasta elämästä, valinnoista ja paranemisesta.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Jotenkin se, että mä otan vastuun siitä, että mä voin paremmin. Mä pidän rajat paremmin, etten vahvista uhrikierrettä itsessäni. Mä opettelen näyttämään mun koko keholla ja ilmeillä, eleillä, mitä tunnen ja tulen kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa omana itsenäni. Että ottaa vastuun siitä, että on kuka on ja uskaltaa olla se. Yhtään himmentämättä tai paisuttelematta. Mä olen miettinyt nyt näitä. Vastuuta paljon. Sitä, että paranisi oikealla tavalla. Musta ei tarvitse tulla mitään sankaria, taistelijaa tai selviytyjää. Eikä uhria. Musta ei tarvitse parantua mitään tosi erityistä. "Hän nousi tuhkasta kuin uljas Fenix"-tyyppisiä. Yritän tarjota kaikille puolilleni sitä ajatusta, että parannuttaisiin ihan nöyrästi ja kauniisti ja aika hiljaisesti. Että se riittää mulle, että mä paranen. Torvet ei tule soittamaan trööttrööt tai että musta ei tule jotain tosi paljon kiinnostavampaa ihmistä. Tällaista kirjoitin tähän ihan otsikon vierestä. Tuli vaan mieleen tuosta Viisivuotiaan kirjoituksesta.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Jotenkin se, että mä otan vastuun siitä, että mä voin paremmin. Mä pidän rajat paremmin, etten vahvista uhrikierrettä itsessäni. Mä opettelen näyttämään mun koko keholla ja ilmeillä, eleillä, mitä tunnen ja tulen kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa omana itsenäni. Että ottaa vastuun siitä, että on kuka on ja uskaltaa olla se. Yhtään himmentämättä tai paisuttelematta. Mä olen miettinyt nyt näitä. Vastuuta paljon. Sitä, että paranisi oikealla tavalla. Musta ei tarvitse tulla mitään sankaria, taistelijaa tai selviytyjää. Eikä uhria. Musta ei tarvitse parantua mitään tosi erityistä. "Hän nousi tuhkasta kuin uljas Fenix"-tyyppisiä. Yritän tarjota kaikille puolilleni sitä ajatusta, että parannuttaisiin ihan nöyrästi ja kauniisti ja aika hiljaisesti. Että se riittää mulle, että mä paranen. Torvet ei tule soittamaan trööttrööt tai että musta ei tule jotain tosi paljon kiinnostavampaa ihmistä. Tällaista kirjoitin tähän ihan otsikon vierestä. Tuli vaan mieleen tuosta Viisivuotiaan kirjoituksesta.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mariini, taas niin samaistuin tekstiisi. Tosi tervehdyttävää. Mulla on ollu(ja on) jotenkin sellanen "musta pitää tulla jotain erityistä"- syndrooma. Olen kans miettinyt jo jonkin aikaa, että entä, jos musta tulis ihan vaan minä. Just noin, että ei mun tarvi yrittää olla joku sankari. Eikä uhri. Sitä tuppaa joskus olemaan vähä sellanen marttyyrikin varmaan.
    Teidän kirjoitukset antaa mullekin tsemppiä laittaa niitä omia rajoja. Se on niin vaikeeta ja pelottavaa! Nytkin olen sosiaalisessa tilanteessa ollut tänään ja jännittänyt niin paljon. Joku pelokas, pieni osa minua on vain halunnut juosta karkuun. Vaistonnut, että taas minusta ei pidetä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että olen saattanut anturoida liikaa tai että ei minun tarvi kaikkien kanssa tulla toimeen. Silti se sattuu. Mut yritän, etten pakota itseäni hymyilemään kokoajan. Yritän olla aito, en kuori enää. Siihen on matkaa.
  • Mariini, taas niin samaistuin tekstiisi. Tosi tervehdyttävää. Mulla on ollu(ja on) jotenkin sellanen "musta pitää tulla jotain erityistä"- syndrooma. Olen kans miettinyt jo jonkin aikaa, että entä, jos musta tulis ihan vaan minä. Just noin, että ei mun tarvi yrittää olla joku sankari. Eikä uhri. Sitä tuppaa joskus olemaan vähä sellanen marttyyrikin varmaan.
    Teidän kirjoitukset antaa mullekin tsemppiä laittaa niitä omia rajoja. Se on niin vaikeeta ja pelottavaa! Nytkin olen sosiaalisessa tilanteessa ollut tänään ja jännittänyt niin paljon. Joku pelokas, pieni osa minua on vain halunnut juosta karkuun. Vaistonnut, että taas minusta ei pidetä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että olen saattanut anturoida liikaa tai että ei minun tarvi kaikkien kanssa tulla toimeen. Silti se sattuu. Mut yritän, etten pakota itseäni hymyilemään kokoajan. Yritän olla aito, en kuori enää. Siihen on matkaa.
  • Mentiin ihan aiheesta toiseen, mutta noi sosiaaliset tilanteet on jänniä. Toisaalta en halua mennä kauppaan tai apteekkiin tms. pelon vuoksi, toisaalta olin tuossa pari kuukautta sitten puhumassa 500 hengen yleisölle. Okei, ei siitä olisi tullut mitään ilman Propralia (beetasalpaaja) ja dissosiaatiota, mutta se on jännä miten samaan aikaan voi pelätä tyyliin oman perheenjäsenen kanssa juttelemista ja kyetä pitämään pitkän ja onnistuneen puheen 500 hengen yleisölle. Vähän samaan tapaan menee esim. väkivallan kanssa, osa mua ei haluaisi satuttaa kärpästäkään ja osa mua tyyliin haluaa tappaa kaikki ihmiset. Kun olen ollut hengenvaarallisessa katutappelussa niin en ole varma, joko en tuntenut mitään tai tunsin nautintoa kun vahingoitin toista ihmistä. Luulen että tunsin ainakin vähän nautintoa.

    Mullahan ei ole enää niin paha tää dissosiaatio että tilojen erot tulisi niin selkeästi esiin normaalitilanteissa, psykiatrikaan ei halua ottaa kantaa siihen miten paljon mulla on dissosiaatiota, sen kyllä myöntää että sitä on. Alkuperäiseen aiheeseen liittyen, ******** kyllä toi "en halua ottaa kantaa" asenne, vaikka tavallaan ymmärrän sen.
  • Mentiin ihan aiheesta toiseen, mutta noi sosiaaliset tilanteet on jänniä. Toisaalta en halua mennä kauppaan tai apteekkiin tms. pelon vuoksi, toisaalta olin tuossa pari kuukautta sitten puhumassa 500 hengen yleisölle. Okei, ei siitä olisi tullut mitään ilman Propralia (beetasalpaaja) ja dissosiaatiota, mutta se on jännä miten samaan aikaan voi pelätä tyyliin oman perheenjäsenen kanssa juttelemista ja kyetä pitämään pitkän ja onnistuneen puheen 500 hengen yleisölle. Vähän samaan tapaan menee esim. väkivallan kanssa, osa mua ei haluaisi satuttaa kärpästäkään ja osa mua tyyliin haluaa tappaa kaikki ihmiset. Kun olen ollut hengenvaarallisessa katutappelussa niin en ole varma, joko en tuntenut mitään tai tunsin nautintoa kun vahingoitin toista ihmistä. Luulen että tunsin ainakin vähän nautintoa.

    Mullahan ei ole enää niin paha tää dissosiaatio että tilojen erot tulisi niin selkeästi esiin normaalitilanteissa, psykiatrikaan ei halua ottaa kantaa siihen miten paljon mulla on dissosiaatiota, sen kyllä myöntää että sitä on. Alkuperäiseen aiheeseen liittyen, ******** kyllä toi "en halua ottaa kantaa" asenne, vaikka tavallaan ymmärrän sen.
  • Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
  • Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
    Hei, minun terapeuttini jauhoi pitkään samaa mutta en hoksannut ajatella sitä noin päin! Olin itse lähinnä helpottunut, ettei minun muistoni tai ajatukseni, epävarmuuteni siitä mitä muistan, saa enää mitään pahaa tapahtumaan. Se mikä on tapahtunut on tapahtunut riippumatta siitä, uskonko tai muistanko.
  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
    Hei, minun terapeuttini jauhoi pitkään samaa mutta en hoksannut ajatella sitä noin päin! Olin itse lähinnä helpottunut, ettei minun muistoni tai ajatukseni, epävarmuuteni siitä mitä muistan, saa enää mitään pahaa tapahtumaan. Se mikä on tapahtunut on tapahtunut riippumatta siitä, uskonko tai muistanko.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Jotenkin se, että mä otan vastuun siitä, että mä voin paremmin. Mä pidän rajat paremmin, etten vahvista uhrikierrettä itsessäni. Mä opettelen näyttämään mun koko keholla ja ilmeillä, eleillä, mitä tunnen ja tulen kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa omana itsenäni. Että ottaa vastuun siitä, että on kuka on ja uskaltaa olla se. Yhtään himmentämättä tai paisuttelematta. Mä olen miettinyt nyt näitä. Vastuuta paljon. Sitä, että paranisi oikealla tavalla. Musta ei tarvitse tulla mitään sankaria, taistelijaa tai selviytyjää. Eikä uhria. Musta ei tarvitse parantua mitään tosi erityistä. "Hän nousi tuhkasta kuin uljas Fenix"-tyyppisiä. Yritän tarjota kaikille puolilleni sitä ajatusta, että parannuttaisiin ihan nöyrästi ja kauniisti ja aika hiljaisesti. Että se riittää mulle, että mä paranen. Torvet ei tule soittamaan trööttrööt tai että musta ei tule jotain tosi paljon kiinnostavampaa ihmistä. Tällaista kirjoitin tähän ihan otsikon vierestä. Tuli vaan mieleen tuosta Viisivuotiaan kirjoituksesta.
    Olipa hyvä muistutus... tajusin, että olen taas jossain vaiheessa alkanut määritellä oman paranemiseni tosi epärealistisesti. Vähän niin, että paraneminen olisi sitä, että voisin toteuttaa ainoastaan valikoimieni osien hyviä ominaisuuksia, nousta olemassaolon velhotasolle ja jättää siinä samalla sopivasti kohtaamatta mitään nurjaa. Mutta toisaalta... nyt kun mietin, niin ei mulla ole paranemisestakaan mitään yhtä visiota. Pitäisi ehkä vähän miettiä, mitä paraneminen tarkoittaa mulle konkreettisesti. Kai sitä olisi helpompi silloin tavoitella.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Jotenkin se, että mä otan vastuun siitä, että mä voin paremmin. Mä pidän rajat paremmin, etten vahvista uhrikierrettä itsessäni. Mä opettelen näyttämään mun koko keholla ja ilmeillä, eleillä, mitä tunnen ja tulen kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa omana itsenäni. Että ottaa vastuun siitä, että on kuka on ja uskaltaa olla se. Yhtään himmentämättä tai paisuttelematta. Mä olen miettinyt nyt näitä. Vastuuta paljon. Sitä, että paranisi oikealla tavalla. Musta ei tarvitse tulla mitään sankaria, taistelijaa tai selviytyjää. Eikä uhria. Musta ei tarvitse parantua mitään tosi erityistä. "Hän nousi tuhkasta kuin uljas Fenix"-tyyppisiä. Yritän tarjota kaikille puolilleni sitä ajatusta, että parannuttaisiin ihan nöyrästi ja kauniisti ja aika hiljaisesti. Että se riittää mulle, että mä paranen. Torvet ei tule soittamaan trööttrööt tai että musta ei tule jotain tosi paljon kiinnostavampaa ihmistä. Tällaista kirjoitin tähän ihan otsikon vierestä. Tuli vaan mieleen tuosta Viisivuotiaan kirjoituksesta.
    Olipa hyvä muistutus... tajusin, että olen taas jossain vaiheessa alkanut määritellä oman paranemiseni tosi epärealistisesti. Vähän niin, että paraneminen olisi sitä, että voisin toteuttaa ainoastaan valikoimieni osien hyviä ominaisuuksia, nousta olemassaolon velhotasolle ja jättää siinä samalla sopivasti kohtaamatta mitään nurjaa. Mutta toisaalta... nyt kun mietin, niin ei mulla ole paranemisestakaan mitään yhtä visiota. Pitäisi ehkä vähän miettiä, mitä paraneminen tarkoittaa mulle konkreettisesti. Kai sitä olisi helpompi silloin tavoitella.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.

    Tuli tästä sun kirjoituksesta mieleen eräs oma ajatuskuvioni/ perususkomukseni, josta sain itseni kiinni tässä yhtenä päivänä ja se meni suunnilleen näin:

    "Voin parantua vain, jos saan käännettyä kelloa taaksepäin ja peruttua tapahtumat x, y ja z."

    Onnea yritykseen.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.

    Tuli tästä sun kirjoituksesta mieleen eräs oma ajatuskuvioni/ perususkomukseni, josta sain itseni kiinni tässä yhtenä päivänä ja se meni suunnilleen näin:

    "Voin parantua vain, jos saan käännettyä kelloa taaksepäin ja peruttua tapahtumat x, y ja z."

    Onnea yritykseen.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
    **** Triggeri, hyväksikäyttö*****
    Mulla on suuri syyllisyys ja tuska siitä, että en pystynyt pelastamaan sisarustani, vaikka jossain osassa minun on ollut pakko tietää mitä on ollut tekeillä. Syytän myös itseäni siitä, että uhrasin siskoni ja pelkään että olen lapsena tehnyt sen ratkaisun tietoisesti. Että jätin hänet pahantekijän käsiin ja menin itse elämään iloista asioista tietämätöntä elämää. Kamalia itsesyytöksiä!
    **** Triggeri loppuu*****

    Muuttaisin tuon menneisyydessä ihan ensimmäisenä. Pystyisin elämään omien kokemusten kanssa, jos vaan voisin pelastaa siskoni.

    En voi. Mennyttä ei voi muuttaa. Se tosiasia on pakko kohdata. Kipu on pakko kohdata itse. Kukaan ei voi kantaa sitä toisen puolesta.

    Tiedän, että ne hetket muutetaan tässä päivässä ja tästä päivästä käsin. Hyväksymällä tosiasiat ja suremalla niitä.

    Minunkaan terapeutti ei ota vastaan tätä tuskaani tällaisenaan. Hän korjaa siitä sen, mikä on vääristynyttä. Hän on kyllä kanssani, mutta minun täytyy kestää tuska. Siitä ei ole takaovea pois.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by Eukkonen View Post
    Mun terapeutti on sanonut lukuisia kertoja, etten voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut menneisyydessä, kun olen jankannut ja jankannut jotain tiettyä tilannetta menneisyydessä ja sisälläni on ollut hätähuuto, että minun on PAKKO saada elää tuo vaihe uudestaan ja muuttaa tapahtumien kulkua ja estää joitain asioita tapahtumasta. Mielestäni olisi parempi, jos hän ei muistuttaisi, ettei mennyttä voi muuttaa ja ottaisi vastaan tuskani. Voihan läsnäoloharjoituksia tehdä silti ilman että kytkee niihin aina tuota muistutusta. Nyt kun sain tuon kirjoitettua tänne niin tuli mieleen että miksen voisi sanoa sitä terapeutillekin. Se olisi varmaan myös jonkinlaista rajojen asettamisen harjoitusta. Yleensä en saa terapiassa enkä muuallakaan sanottua omaa mielipidettäni.
    **** Triggeri, hyväksikäyttö*****
    Mulla on suuri syyllisyys ja tuska siitä, että en pystynyt pelastamaan sisarustani, vaikka jossain osassa minun on ollut pakko tietää mitä on ollut tekeillä. Syytän myös itseäni siitä, että uhrasin siskoni ja pelkään että olen lapsena tehnyt sen ratkaisun tietoisesti. Että jätin hänet pahantekijän käsiin ja menin itse elämään iloista asioista tietämätöntä elämää. Kamalia itsesyytöksiä!
    **** Triggeri loppuu*****

    Muuttaisin tuon menneisyydessä ihan ensimmäisenä. Pystyisin elämään omien kokemusten kanssa, jos vaan voisin pelastaa siskoni.

    En voi. Mennyttä ei voi muuttaa. Se tosiasia on pakko kohdata. Kipu on pakko kohdata itse. Kukaan ei voi kantaa sitä toisen puolesta.

    Tiedän, että ne hetket muutetaan tässä päivässä ja tästä päivästä käsin. Hyväksymällä tosiasiat ja suremalla niitä.

    Minunkaan terapeutti ei ota vastaan tätä tuskaani tällaisenaan. Hän korjaa siitä sen, mikä on vääristynyttä. Hän on kyllä kanssani, mutta minun täytyy kestää tuska. Siitä ei ole takaovea pois.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Tuli mieleen tosta mitä ajattelisit jos joku toinen kertoisi sinulle vastaavista traumoista niin mitä vastaisit, että ei kyllä tulisi mielenkään sanoa "ota itseäsi niskasta kiinni", "se on menneisyyttä" tai vastaavaa. Ehkä se johtuu siitä kun on perillä näistä asioista, mutta tosiaan pitäisi varmaan olla vähän armollisempi itseään kohtaan nyt kun miettii. Mulla kun on vielä ongelmana että olen taas menettänyt yhteyden omiin tunteisiini ja se pitäisi saada takaisin, niin sitä ei kyllä saa takaisin niin kauan kun suhtautuu omiin tunteisiin niin että ne on vääränlaisia. Psykiatrini (joka on kyllä paras kaikista mihin olen törmännyt mitä tulee lääkityksen kanssa pelaamiseen) sanoo ettei minun kannattaisi miettiä traumoja muuten kuin sitten kun pääsen terapiaan ja niitä aletaan siellä käsittelemään. Ihan tottahan tuo muuten olisi, mutta kun se yhteys omiin tunteisiin on täysin välttämätön jo terapian alkuvaiheessa jos haluu edetä mihinkään (ja myös ratsastusterapiassa minkä juuri aloitin) ja se määrä mitä vedän tällä hetkellä beetasalpaajia ja bentsoja tunneyhteyden katoamisesta johtuvaan ahdistukseen on pitkällä aikavälillä sietämätön. Muutenkin se on ihan kauhea olotila kun ei ole yhteyttä omiin tunteisiin, nyt olen alkanut juomaan pieniä/keskisuuria määriä viinaa että pääsen edes vähän käsiksi tunteisiin. Ei ole kovin terveellistä litiumin kanssa, mutta toisaalta nyt tuntuu että sitä yhteyttä alkaa vähän saamaan selvin päinkin niin ei ehkä tarvitse enää juoda sitä varten...
  • Tuli mieleen tosta mitä ajattelisit jos joku toinen kertoisi sinulle vastaavista traumoista niin mitä vastaisit, että ei kyllä tulisi mielenkään sanoa "ota itseäsi niskasta kiinni", "se on menneisyyttä" tai vastaavaa. Ehkä se johtuu siitä kun on perillä näistä asioista, mutta tosiaan pitäisi varmaan olla vähän armollisempi itseään kohtaan nyt kun miettii. Mulla kun on vielä ongelmana että olen taas menettänyt yhteyden omiin tunteisiini ja se pitäisi saada takaisin, niin sitä ei kyllä saa takaisin niin kauan kun suhtautuu omiin tunteisiin niin että ne on vääränlaisia. Psykiatrini (joka on kyllä paras kaikista mihin olen törmännyt mitä tulee lääkityksen kanssa pelaamiseen) sanoo ettei minun kannattaisi miettiä traumoja muuten kuin sitten kun pääsen terapiaan ja niitä aletaan siellä käsittelemään. Ihan tottahan tuo muuten olisi, mutta kun se yhteys omiin tunteisiin on täysin välttämätön jo terapian alkuvaiheessa jos haluu edetä mihinkään (ja myös ratsastusterapiassa minkä juuri aloitin) ja se määrä mitä vedän tällä hetkellä beetasalpaajia ja bentsoja tunneyhteyden katoamisesta johtuvaan ahdistukseen on pitkällä aikavälillä sietämätön. Muutenkin se on ihan kauhea olotila kun ei ole yhteyttä omiin tunteisiin, nyt olen alkanut juomaan pieniä/keskisuuria määriä viinaa että pääsen edes vähän käsiksi tunteisiin. Ei ole kovin terveellistä litiumin kanssa, mutta toisaalta nyt tuntuu että sitä yhteyttä alkaa vähän saamaan selvin päinkin niin ei ehkä tarvitse enää juoda sitä varten...
  • Voi Mariini! Toimit niin kuin normaali terve lapsi toimii. AI-KUI-NEN ihminen on ollut/olisi pitänyt olla vastuussa siskosi turvallisuudesta. Tulee mieleeni isosiskoni, jota jonkin verran syytän tavasta kohdella minua, mutta syytökset liittyvät aikuiduuden aikaan, eivät lapsuuteen. Tiedän että hän on joutunut kokemaan rankempia asioita kuin minä ja että hänet on isosiskona asetettu asemaan, jossa hän muka olisi vastuussa nuoremmista sisaruksistaan. Aivan kohtuuton ja väärä taakka lapselle. Olit Mariini lapsi, etkä vastuussa toisesta lapsesta ❤
  • Voi Mariini! Toimit niin kuin normaali terve lapsi toimii. AI-KUI-NEN ihminen on ollut/olisi pitänyt olla vastuussa siskosi turvallisuudesta. Tulee mieleeni isosiskoni, jota jonkin verran syytän tavasta kohdella minua, mutta syytökset liittyvät aikuiduuden aikaan, eivät lapsuuteen. Tiedän että hän on joutunut kokemaan rankempia asioita kuin minä ja että hänet on isosiskona asetettu asemaan, jossa hän muka olisi vastuussa nuoremmista sisaruksistaan. Aivan kohtuuton ja väärä taakka lapselle. Olit Mariini lapsi, etkä vastuussa toisesta lapsesta ❤
  • Huh, enpä taida tarvita onnea yritykseen kääntää kelloa, ennemminkin olla käänt
    ämättä ja niinhän se kello toimii, välittämättä minusta ja toiveistani.
  • Huh, enpä taida tarvita onnea yritykseen kääntää kelloa, ennemminkin olla käänt
    ämättä ja niinhän se kello toimii, välittämättä minusta ja toiveistani.
  • Näinhän se Eukkonen on ja tuo "onnea yritykseen" oli itselleni suunnattu sarkastinen heitto. Vaikka ei tähän taida nyt sarkasmikaan auttaa... paljon olisi kohdattavaa ja hyväksyttävää. Mutta hiljalleen se tapahtuu, hyväksyminen ja sen kautta vapautuminen.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Näinhän se Eukkonen on ja tuo "onnea yritykseen" oli itselleni suunnattu sarkastinen heitto. Vaikka ei tähän taida nyt sarkasmikaan auttaa... paljon olisi kohdattavaa ja hyväksyttävää. Mutta hiljalleen se tapahtuu, hyväksyminen ja sen kautta vapautuminen.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)

    https://viisivee.vuodatus.net/?page=3
  • Oon tässä viimeisimmän aallonpohjan jälkeen (uskallan sanoa että oon taas tässä kohtaa nousemassa) miettinyt oikein erityisesti hyväksyntää. Kun katsoin sitä traumatilannetta mielessäni, tajusin sen olleen sama jota olin "hoitanut" kaikenlaisilla välttelevillä tavoilla. "En näe sitä, se muuttuu valkoiseksi, se menee kauas".

    Täytyikin sen sijaan katsoa sitä niin rehellisesti kuin mahdollista. Olla se tyyppi joka vastaa hätähuutoon, ymmärtää että oli todella iso hätä, ja lupaa pienelle itselleni että se hätä on ohi. Se oli totta ja se oli kamalaa (itse asiassa aivan hirveää) ja se on nyt pysyvästi ohi, se tilanne on ohi. Vaikkakin asiat mitä noissa hetkissä mieleen piirtyi vaikuttaa muhun vielä.

    Ja nyt jos se surettaa että sellaista oli, niin saa surra ja itkeä. Aikuisena ja pikkuisena ja kaikkina siltä väliltä.
    Ei sitä voi muuttaa niin ettei sitä tapahtunut. Vaan tosi on että se tapahtui. Ja myös että se on nyt päättynyt. Ja sekin vielä että sen lisäksi että tajuan sen päättyneen, mun on pikkuhiljaa nähtävä ja korjattava vauriot, vääristyneet käsitykset. Enkä silti tule olemaan sellaisen kaltainen jolle ei ole koskaan tapahtunut vastaavaa. Tätä ketjua lukiessa on sekin mietintä kolissut.

    Tajusin samalla miksi mulla on jotkut paikat mielessä sotkettu valkoisella maalilla. Samaa settiä, samojen unohtamisrituaalien jäänteitä. Eivät toimineet. Ne asiat on osa mua, mun osia. Halusin tai en. Joten aika tutustua siihen mitä sinne maalin alle on yritetty jättää unholaan.

    Harmi myös ettei tätä voi hoitaa pikakelauksella. "No niin, taapero on tuotu traumasta pois, nyt muut perässä mars!". Ei mee niin.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Nannu; 08-07-17 klo 19:37.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Oon tässä viimeisimmän aallonpohjan jälkeen (uskallan sanoa että oon taas tässä kohtaa nousemassa) miettinyt oikein erityisesti hyväksyntää. Kun katsoin sitä traumatilannetta mielessäni, tajusin sen olleen sama jota olin "hoitanut" kaikenlaisilla välttelevillä tavoilla. "En näe sitä, se muuttuu valkoiseksi, se menee kauas".

    Täytyikin sen sijaan katsoa sitä niin rehellisesti kuin mahdollista. Olla se tyyppi joka vastaa hätähuutoon, ymmärtää että oli todella iso hätä, ja lupaa pienelle itselleni että se hätä on ohi. Se oli totta ja se oli kamalaa (itse asiassa aivan hirveää) ja se on nyt pysyvästi ohi, se tilanne on ohi. Vaikkakin asiat mitä noissa hetkissä mieleen piirtyi vaikuttaa muhun vielä.

    Ja nyt jos se surettaa että sellaista oli, niin saa surra ja itkeä. Aikuisena ja pikkuisena ja kaikkina siltä väliltä.
    Ei sitä voi muuttaa niin ettei sitä tapahtunut. Vaan tosi on että se tapahtui. Ja myös että se on nyt päättynyt. Ja sekin vielä että sen lisäksi että tajuan sen päättyneen, mun on pikkuhiljaa nähtävä ja korjattava vauriot, vääristyneet käsitykset. Enkä silti tule olemaan sellaisen kaltainen jolle ei ole koskaan tapahtunut vastaavaa. Tätä ketjua lukiessa on sekin mietintä kolissut.

    Tajusin samalla miksi mulla on jotkut paikat mielessä sotkettu valkoisella maalilla. Samaa settiä, samojen unohtamisrituaalien jäänteitä. Eivät toimineet. Ne asiat on osa mua, mun osia. Halusin tai en. Joten aika tutustua siihen mitä sinne maalin alle on yritetty jättää unholaan.

    Harmi myös ettei tätä voi hoitaa pikakelauksella. "No niin, taapero on tuotu traumasta pois, nyt muut perässä mars!". Ei mee niin.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Kiitos @Eukkonen.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Kiitos @Eukkonen.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mariini, taas niin samaistuin tekstiisi. Tosi tervehdyttävää. Mulla on ollu(ja on) jotenkin sellanen "musta pitää tulla jotain erityistä"- syndrooma. Olen kans miettinyt jo jonkin aikaa, että entä, jos musta tulis ihan vaan minä. Just noin, että ei mun tarvi yrittää olla joku sankari. Eikä uhri. Sitä tuppaa joskus olemaan vähä sellanen marttyyrikin varmaan.
    Teidän kirjoitukset antaa mullekin tsemppiä laittaa niitä omia rajoja. Se on niin vaikeeta ja pelottavaa! Nytkin olen sosiaalisessa tilanteessa ollut tänään ja jännittänyt niin paljon. Joku pelokas, pieni osa minua on vain halunnut juosta karkuun. Vaistonnut, että taas minusta ei pidetä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että olen saattanut anturoida liikaa tai että ei minun tarvi kaikkien kanssa tulla toimeen. Silti se sattuu. Mut yritän, etten pakota itseäni hymyilemään kokoajan. Yritän olla aito, en kuori enää. Siihen on matkaa.
    Niin sama tunne mullakin liittyen tuohon "musta on pakko tulla jotain". Tuntuu, että kelpaan muille ja erityisesti itselleni kun olen koulutukseltani korkeampi, otan vastuuta työssä, menestyn urheilulajissani. Ja kuinka aina hartaasti toivon itselleni uusia ystäviä ja sitä että musta pidetään. Joskus yritän varmaan liikaakin. Vaikka kuinka sitä itselleen koittaa sanoa, että kelpaat juuri tälläisenä niin ei, se ei mene tuonne syvälle aivoon perille. Mitenköhän tuostakin pakkomielteisestä ajatuksesta pääsisi pois?
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Nannu; 14-01-18 klo 16:18. Syy: Tunturipöllön edellisen tunnuksen maininnan poisto.
    ​"Never give up, never give in"
  • Mariini, taas niin samaistuin tekstiisi. Tosi tervehdyttävää. Mulla on ollu(ja on) jotenkin sellanen "musta pitää tulla jotain erityistä"- syndrooma. Olen kans miettinyt jo jonkin aikaa, että entä, jos musta tulis ihan vaan minä. Just noin, että ei mun tarvi yrittää olla joku sankari. Eikä uhri. Sitä tuppaa joskus olemaan vähä sellanen marttyyrikin varmaan.
    Teidän kirjoitukset antaa mullekin tsemppiä laittaa niitä omia rajoja. Se on niin vaikeeta ja pelottavaa! Nytkin olen sosiaalisessa tilanteessa ollut tänään ja jännittänyt niin paljon. Joku pelokas, pieni osa minua on vain halunnut juosta karkuun. Vaistonnut, että taas minusta ei pidetä. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että olen saattanut anturoida liikaa tai että ei minun tarvi kaikkien kanssa tulla toimeen. Silti se sattuu. Mut yritän, etten pakota itseäni hymyilemään kokoajan. Yritän olla aito, en kuori enää. Siihen on matkaa.
    Niin sama tunne mullakin liittyen tuohon "musta on pakko tulla jotain". Tuntuu, että kelpaan muille ja erityisesti itselleni kun olen koulutukseltani korkeampi, otan vastuuta työssä, menestyn urheilulajissani. Ja kuinka aina hartaasti toivon itselleni uusia ystäviä ja sitä että musta pidetään. Joskus yritän varmaan liikaakin. Vaikka kuinka sitä itselleen koittaa sanoa, että kelpaat juuri tälläisenä niin ei, se ei mene tuonne syvälle aivoon perille. Mitenköhän tuostakin pakkomielteisestä ajatuksesta pääsisi pois?
    ​"Never give up, never give in"

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?