• Keinoja voida paremmin

    Tähän ketjuun voisi listata keinoja voida paremmin. Kun on koko ikänsä ollut enemmän ja vähemmän traumatisoivissa olosuhteissa, hyvin voiminen on sellainen taito jota ei välttämättä ole. Minulla ei ainakaan ole. Minulla on melkoinen arsenaali keinoja selvitä, pärjätä ja näyttää ulospäin hyvinvoivalta, mutta minulla on hyvin vähän keinoja voida sisältäpäin hyvin. Tai ehkä on niin, että se hyvinvoiminen on aiemmin ulkoistettu tosi voimakkaasti osille tai minätiloille ja nyt niitä ei ole näkynyt aikoihin. Niillä on sellaiset vahvat kaiken unohtamisen/kieltämisen/merkityksen kieltämisen puolustusmekanismit käytössä, että olen jollain tavalla menettänyt yhteyden niihin kokonaan kun ne puolustusmekanismit on purettu pois. Onkohan tuossa selityksessä mitään järkeä?

    Miten siis voi alkaa kerätä ympärilleen hyvinvointia ja iloa sellaisessa tilanteessa, että ei ole kovin paljoa osaamista sellaisista asioista. En puhu siis syömisestä ja nukkumisesta ja sellaisesta välttämättä, vaan kyvystä mennä huvipuistoon ja rillutella siellä hyvillä mielin koko päivä tai kyvystä lukea kirja ja nauttia siitä. Ehkä joku saa kiinni ideasta.

    Palaan vielä lisäilemään. Ehkä tämä on erikoistapaus siitä mistä olikin jo ketju (pitää lukea mitä siinä oli) eli pakonomaisesta vaillejäämisestä. Minun piti tosi pitkään vaan raataa, huolehtia muista ja tukahduttaa omat tunteet ja tarpeet ja kuinkas ollakaan - sitähän minä sitten teen nytkin kun mahdollisuus omien tarpeiden tyydytykseen ja omien tunteiden kuunteluun olisi. Enhän minä edes tiedä, mitä minä haluan. Töitä pitää tietysti tehdä ja kotityöt hoitaa, lasten kanssa kuuluu tehdä kivoja asioita ja ne saa siinä sivussa olla minullekin kivoja, liikkua pitää kun liikkuminen on terveellistä ja ei tarvitse valita itselle epämieluista lajia, lääkäriinkin mennään jos olen kipeä mutta lähinnä siksi että muuten en jaksa tätä kaikkea muuta. Mutta sitten on se iso kysymys, että mitä minä haluan?



    Enhän minä edes tiedä mitä minä itse haluan.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Pii; 19-06-2017 klo 08:24. Syy: Lisää asiaa
  • Tähän ketjuun voisi listata keinoja voida paremmin. Kun on koko ikänsä ollut enemmän ja vähemmän traumatisoivissa olosuhteissa, hyvin voiminen on sellainen taito jota ei välttämättä ole. Minulla ei ainakaan ole. Minulla on melkoinen arsenaali keinoja selvitä, pärjätä ja näyttää ulospäin hyvinvoivalta, mutta minulla on hyvin vähän keinoja voida sisältäpäin hyvin. Tai ehkä on niin, että se hyvinvoiminen on aiemmin ulkoistettu tosi voimakkaasti osille tai minätiloille ja nyt niitä ei ole näkynyt aikoihin. Niillä on sellaiset vahvat kaiken unohtamisen/kieltämisen/merkityksen kieltämisen puolustusmekanismit käytössä, että olen jollain tavalla menettänyt yhteyden niihin kokonaan kun ne puolustusmekanismit on purettu pois. Onkohan tuossa selityksessä mitään järkeä?

    Miten siis voi alkaa kerätä ympärilleen hyvinvointia ja iloa sellaisessa tilanteessa, että ei ole kovin paljoa osaamista sellaisista asioista. En puhu siis syömisestä ja nukkumisesta ja sellaisesta välttämättä, vaan kyvystä mennä huvipuistoon ja rillutella siellä hyvillä mielin koko päivä tai kyvystä lukea kirja ja nauttia siitä. Ehkä joku saa kiinni ideasta.

    Palaan vielä lisäilemään. Ehkä tämä on erikoistapaus siitä mistä olikin jo ketju (pitää lukea mitä siinä oli) eli pakonomaisesta vaillejäämisestä. Minun piti tosi pitkään vaan raataa, huolehtia muista ja tukahduttaa omat tunteet ja tarpeet ja kuinkas ollakaan - sitähän minä sitten teen nytkin kun mahdollisuus omien tarpeiden tyydytykseen ja omien tunteiden kuunteluun olisi. Enhän minä edes tiedä, mitä minä haluan. Töitä pitää tietysti tehdä ja kotityöt hoitaa, lasten kanssa kuuluu tehdä kivoja asioita ja ne saa siinä sivussa olla minullekin kivoja, liikkua pitää kun liikkuminen on terveellistä ja ei tarvitse valita itselle epämieluista lajia, lääkäriinkin mennään jos olen kipeä mutta lähinnä siksi että muuten en jaksa tätä kaikkea muuta. Mutta sitten on se iso kysymys, että mitä minä haluan?



    Enhän minä edes tiedä mitä minä itse haluan.
  • Hm... Mulla ainakin se lisää hyvinvointia, että ajanvietteiden kohdalla EI mieti sitä, onko se iällesi/statuksellesi/sukupuolellesi/mille tahansa muulle viiteryhmällesi sopivaa. Jos aidosti tykkäät siitä niin anna mennä.

    Tosin itsekin olen tarvinnut siihen kannustusta. Puoliso huomasi, mistä puhun innoissani koko ajan ja silti samalla selitän itselleni, miksi en voi aloittaa ko. harrastusta (lemmikkien pidosta kyse tässä esimerkissä). Tällaisiin asioihin voi olla hyvä pysähtyä.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Hm... Mulla ainakin se lisää hyvinvointia, että ajanvietteiden kohdalla EI mieti sitä, onko se iällesi/statuksellesi/sukupuolellesi/mille tahansa muulle viiteryhmällesi sopivaa. Jos aidosti tykkäät siitä niin anna mennä.

    Tosin itsekin olen tarvinnut siihen kannustusta. Puoliso huomasi, mistä puhun innoissani koko ajan ja silti samalla selitän itselleni, miksi en voi aloittaa ko. harrastusta (lemmikkien pidosta kyse tässä esimerkissä). Tällaisiin asioihin voi olla hyvä pysähtyä.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Tää on ehkä jo kulunut juttu, mutta liputan läsnäoloharjoitusten/meditaation puolesta. Niidenkin tekemisen voi aloittaa siten, että painottaa itselleen, että TÄSTÄ ON HYÖTYÄ. ideana ei ole hiljentää omaa päätään tai poistaa tunteita tai pakottaa itseään mihinkään, vaan rauhassa opetella näkemään ja hyväksymään kaikki se, mitä nykyhetkessä tapahtuu - sitä kautta on paljon helpompi myös tehdä päätöksiä ja huomata, mitä saattaisi kussakin hetkessä kaivata. Nauttiminen on hemmetin vaikeaa, jos ajatukset seikkailee jossain aivan muualla (esim. Syyllisyydentunnossa tai suorittamisessa) ja ite kiikkuu niiden kyydissä eikä osaa hypätä pois. Ei sitä välttämättä edes huomaa, jos on tottunut olemaan syyllinen, pohtimaan seuraavia askareita tai ajattelemaan/tuntemaan, ettei itse ansaitse saati tarvitse mitään. Been there, done that.

    Kokeile erilaisia juttuja ja tunnustele rauhassa, minkälaisia tunteita ja ajatuksia ne sussa herättää. Tätä tunnustelua voi tehdä normaalin arjen keskellä mutta se on helpompaa, jos pystyy ottamaan vaikka tunnin "omaa aikaa" varta vasten rauhoittumiseen ja vaikka lähteä kävelylle tai istahtaa puutarhaan. Mieti, mitä asioita teet paljon (puutarhanhoito, foorumilla lueskelu ja kirjoittelu, lasten kanssa oleminen, vaikka se muiden eteen uhrautuminen) ja miltä ne tuntuu. Eihän sun välttämättä tarvitse erityisemmin lisätä elämääsi tekemistä jos et yhtään halua, vaan se on oleellista, miten koet ne jo arjessasi olevat asiat. Miltä se ylipäätään tuntuu, kun on tyytyväinen tai iloinen? Seuraako ilon tunnetta tukahduttava syyllisyys? Mulla seurasi, ja juurikin tää tunnustelu on auttanut siihen, että osaan tunnistaa sen syyllisyyden ja sanoa itselleni "en tarvitse tätä". Siinäkin on sudenkuoppansa, koska syyllisyyden kokemuksestakin voi kokea syyllisyyttä. Sitten jatketaan vaan tätä läsnäolon harjoittamista ja syyllisyyden huomaamista, ystävällisesti ja uteliaasti. Lempeys ja kärsivällisyys on oleellisia tässä.

    (teki mieli lisätä ironinen kommentti sakeasta new age-hippeilystä, mutta enpä lisääkään. seison kaiken takana 100 %.)
  • Tää on ehkä jo kulunut juttu, mutta liputan läsnäoloharjoitusten/meditaation puolesta. Niidenkin tekemisen voi aloittaa siten, että painottaa itselleen, että TÄSTÄ ON HYÖTYÄ. ideana ei ole hiljentää omaa päätään tai poistaa tunteita tai pakottaa itseään mihinkään, vaan rauhassa opetella näkemään ja hyväksymään kaikki se, mitä nykyhetkessä tapahtuu - sitä kautta on paljon helpompi myös tehdä päätöksiä ja huomata, mitä saattaisi kussakin hetkessä kaivata. Nauttiminen on hemmetin vaikeaa, jos ajatukset seikkailee jossain aivan muualla (esim. Syyllisyydentunnossa tai suorittamisessa) ja ite kiikkuu niiden kyydissä eikä osaa hypätä pois. Ei sitä välttämättä edes huomaa, jos on tottunut olemaan syyllinen, pohtimaan seuraavia askareita tai ajattelemaan/tuntemaan, ettei itse ansaitse saati tarvitse mitään. Been there, done that.

    Kokeile erilaisia juttuja ja tunnustele rauhassa, minkälaisia tunteita ja ajatuksia ne sussa herättää. Tätä tunnustelua voi tehdä normaalin arjen keskellä mutta se on helpompaa, jos pystyy ottamaan vaikka tunnin "omaa aikaa" varta vasten rauhoittumiseen ja vaikka lähteä kävelylle tai istahtaa puutarhaan. Mieti, mitä asioita teet paljon (puutarhanhoito, foorumilla lueskelu ja kirjoittelu, lasten kanssa oleminen, vaikka se muiden eteen uhrautuminen) ja miltä ne tuntuu. Eihän sun välttämättä tarvitse erityisemmin lisätä elämääsi tekemistä jos et yhtään halua, vaan se on oleellista, miten koet ne jo arjessasi olevat asiat. Miltä se ylipäätään tuntuu, kun on tyytyväinen tai iloinen? Seuraako ilon tunnetta tukahduttava syyllisyys? Mulla seurasi, ja juurikin tää tunnustelu on auttanut siihen, että osaan tunnistaa sen syyllisyyden ja sanoa itselleni "en tarvitse tätä". Siinäkin on sudenkuoppansa, koska syyllisyyden kokemuksestakin voi kokea syyllisyyttä. Sitten jatketaan vaan tätä läsnäolon harjoittamista ja syyllisyyden huomaamista, ystävällisesti ja uteliaasti. Lempeys ja kärsivällisyys on oleellisia tässä.

    (teki mieli lisätä ironinen kommentti sakeasta new age-hippeilystä, mutta enpä lisääkään. seison kaiken takana 100 %.)
  • Tämäpä ongelma löytyy myös täältä! Minäkään en tiedä mitä haluan. Haluaisin kovasti tietää, mutta en vaan tunne saavani mitään yhteyttä siihen, joitain yksittäisiä juttuja lukuunottamatta. Tämä aiheuttaa mulle hirmu usein sen etten tee oikein mitään, möllötän vaan kotona koska en kykene haluamaan mitään.

    Mulla ei ole juurikaan tuota Nannun mainitsemaa ongelmaa, että aattelisin etten "voi" tehdä jotain siksi että mun viiteryhmäni ei muka voisi sitä tehdä. Sen sijaan on semmoista automaattista tekosyiden keksimistä kyllä, en mä nyt voi kun en ehdi/jaksa/sataa/paistaa/on kylmä/on kuuma, mutta sekään ei ole pohjimmainen ongelma. Pohjimmainen ongelma on just se, etten oikeasti joko halua mitään, tai pysty tunnistamaan mitä haluan.

    Mun on aina ollut hirveän vaikea meditoida tai tehdä mindfulnessia, ahdistun, mutta ehkä sitä voisi taas kokeilla. Mulla tosin ei ongelmana ole suorittaminen tai syyllisyys tmv, vaan se etten useinkaan saa kiinni ilon tunteesta.

    Toisinaan mua auttaa löytämään ilon se, jos teen yhdessä jonkun toisen kanssa. Ei läheskään aina kuitenkaan, koska helposti muutun perässäkulkijaksi, joka ei ole ihan mukana tapahtumissa. Tämä on juuri mulle jotenkin kirkastunut, kuinka lujaa se vaikuttaa vieläkin että olin lapsena ulkopuolinen oman "perheeni" elämässä. Tyyppi joka ei kuulunut perheeseen, vaan vain asui siellä niinkuin vieraana ja osallistui asioihin vain muiden mukana, ei omalla oikeudellaan.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Tämäpä ongelma löytyy myös täältä! Minäkään en tiedä mitä haluan. Haluaisin kovasti tietää, mutta en vaan tunne saavani mitään yhteyttä siihen, joitain yksittäisiä juttuja lukuunottamatta. Tämä aiheuttaa mulle hirmu usein sen etten tee oikein mitään, möllötän vaan kotona koska en kykene haluamaan mitään.

    Mulla ei ole juurikaan tuota Nannun mainitsemaa ongelmaa, että aattelisin etten "voi" tehdä jotain siksi että mun viiteryhmäni ei muka voisi sitä tehdä. Sen sijaan on semmoista automaattista tekosyiden keksimistä kyllä, en mä nyt voi kun en ehdi/jaksa/sataa/paistaa/on kylmä/on kuuma, mutta sekään ei ole pohjimmainen ongelma. Pohjimmainen ongelma on just se, etten oikeasti joko halua mitään, tai pysty tunnistamaan mitä haluan.

    Mun on aina ollut hirveän vaikea meditoida tai tehdä mindfulnessia, ahdistun, mutta ehkä sitä voisi taas kokeilla. Mulla tosin ei ongelmana ole suorittaminen tai syyllisyys tmv, vaan se etten useinkaan saa kiinni ilon tunteesta.

    Toisinaan mua auttaa löytämään ilon se, jos teen yhdessä jonkun toisen kanssa. Ei läheskään aina kuitenkaan, koska helposti muutun perässäkulkijaksi, joka ei ole ihan mukana tapahtumissa. Tämä on juuri mulle jotenkin kirkastunut, kuinka lujaa se vaikuttaa vieläkin että olin lapsena ulkopuolinen oman "perheeni" elämässä. Tyyppi joka ei kuulunut perheeseen, vaan vain asui siellä niinkuin vieraana ja osallistui asioihin vain muiden mukana, ei omalla oikeudellaan.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Inmyhead, mulla kans mindfulness-harjoitukset aiheuttaa välillä ahdistusta. Luulen, että se johtuu mun kohdalla siitä, että pitää luopua kontrollista. Se ahdistuskin on ihan fine ja siihenkin kannattaa yrittää suhtautua ystävällisesti. Noi läsnäoloharjoitukset on olleet mulle äärimmäisen hyödyllisiä juuri siksi, että niiden avulla oon tajunnut sen ns. kontrollista periksi antamisen ja irti päästämisen idean. Mun ei ole pakko olla mitään, pikemminkin mä vain olen. Tavallaan se oleminen ei ole millään tavalla sidoksissa siihen, millainen ja miten mä olen, se on vain sitä, että mä olen olemassa tässä ja nyt. Siitä olemisesta puolestaan seuraa, että mä voin tuntea mitä kulloinkin tunnen ja päästää irti. En tiedä saako tästä ajatuksesta ollenkaan kiinni, mutta se on aika helpottava ja vapauttava oivallus.

    Esimerkki: ahdistaa syistä a, b ja c (tai ilman syytä) -> tajuan, että ne ahdistavat asiat ei oo aktiivisesti läsnä nyt, tajuan että voin ihan itse valita, ajattelenko niitä vai en, sekä hyväksyn sen, että mua ahdistaa: se on se tunnetila, mikä mulla on nyt päällä, se on inhottava, mutta on muitakin tunnetiloja ja sekin menee ohi joskus kun on mennäkseen eikä sitä voi pakottaa. Sekin jo helpottaa oloa yleensä hirveästi. Ei tavallaan takerru ajatukseen siitä ahdistuksesta.

    Inmyhead, mullakin on joskus tota, että en vain halua tehdä yhtään mitään, viimeksi tänään. Ja noita tekosyitä tulee kans pyöriteltyä paljon. En toki voi sanoa että se olisi samanlaista sun haluttomuuden kokemuksen kanssa, mutta luulen silti pystyväni samaistumaan. Mulla auttaa joskus se, että päätän silti tehdä vaikka jotain pientä ja yritän olla mahdollisimman hyvin läsnä, keskittyä siihen mitä teen riippumatta siitä kiinnostaako se vai ei. Lähden kävelylle, leivon herkkuja tai vaikka siivoilen vähän. Oon huomannut, että jos yrittää pakottaa itsensä innostumaan jostain tai olemaan iloinen, se fiilis karkaa vain kauemmas (sitä pakottamistakin on yritetty mm. parin vuoden masennusjakson ajan).
  • Inmyhead, mulla kans mindfulness-harjoitukset aiheuttaa välillä ahdistusta. Luulen, että se johtuu mun kohdalla siitä, että pitää luopua kontrollista. Se ahdistuskin on ihan fine ja siihenkin kannattaa yrittää suhtautua ystävällisesti. Noi läsnäoloharjoitukset on olleet mulle äärimmäisen hyödyllisiä juuri siksi, että niiden avulla oon tajunnut sen ns. kontrollista periksi antamisen ja irti päästämisen idean. Mun ei ole pakko olla mitään, pikemminkin mä vain olen. Tavallaan se oleminen ei ole millään tavalla sidoksissa siihen, millainen ja miten mä olen, se on vain sitä, että mä olen olemassa tässä ja nyt. Siitä olemisesta puolestaan seuraa, että mä voin tuntea mitä kulloinkin tunnen ja päästää irti. En tiedä saako tästä ajatuksesta ollenkaan kiinni, mutta se on aika helpottava ja vapauttava oivallus.

    Esimerkki: ahdistaa syistä a, b ja c (tai ilman syytä) -> tajuan, että ne ahdistavat asiat ei oo aktiivisesti läsnä nyt, tajuan että voin ihan itse valita, ajattelenko niitä vai en, sekä hyväksyn sen, että mua ahdistaa: se on se tunnetila, mikä mulla on nyt päällä, se on inhottava, mutta on muitakin tunnetiloja ja sekin menee ohi joskus kun on mennäkseen eikä sitä voi pakottaa. Sekin jo helpottaa oloa yleensä hirveästi. Ei tavallaan takerru ajatukseen siitä ahdistuksesta.

    Inmyhead, mullakin on joskus tota, että en vain halua tehdä yhtään mitään, viimeksi tänään. Ja noita tekosyitä tulee kans pyöriteltyä paljon. En toki voi sanoa että se olisi samanlaista sun haluttomuuden kokemuksen kanssa, mutta luulen silti pystyväni samaistumaan. Mulla auttaa joskus se, että päätän silti tehdä vaikka jotain pientä ja yritän olla mahdollisimman hyvin läsnä, keskittyä siihen mitä teen riippumatta siitä kiinnostaako se vai ei. Lähden kävelylle, leivon herkkuja tai vaikka siivoilen vähän. Oon huomannut, että jos yrittää pakottaa itsensä innostumaan jostain tai olemaan iloinen, se fiilis karkaa vain kauemmas (sitä pakottamistakin on yritetty mm. parin vuoden masennusjakson ajan).
  • Apua @Inmyhead miten paljon samaistun tuohon! Palaan ehkä myöhemmin, jos pystyn
  • Apua @Inmyhead miten paljon samaistun tuohon! Palaan ehkä myöhemmin, jos pystyn
  • Hei, en ole koskaan tajunnut, että mindfulness-harjoituksessa pitäisi löytää ilo. Pitääkö? Olen itse käyttänyt sitä vain, että tietäisin mitä oikeasti tunnen juuri sillä hetkellä ja että voisin sitten antaa sen tunnetilan olla rauhassa olemassa. Yleensä alan joka kerta itkeä. Se on hyvä.

    Minäkin haluaisin tietää mitä haluan. Silti enimmäkseen uppoan siihen, mitä eri osat haluavat tai tarvitsevat ja täytän sitä tarvitsevuutta oman haluamisen sijaan. Ehkä haluaminen tulee kunnolla vasta sitten, kun tarvitsevuus on täytetty. Juuri nyt rimpuilen jostain uutena putkahtaneen osan kanssa. Unityttö on nukkunut lapsuudesta saakka ja heräsi vasta pari päivää sitten. Hän on kauhuissaan, koska kaikki on muuttunut sillä välin kun hän oli koomassa. Outoa kyllä, Unityttö haluaa mennä takaisin lapsuuteen, koska siellä oli kaikki hyvin ja turvallista. MINÄ en halua. Ymmärrän silti, että tuo Unitytön halu ja tarve on merkityksellinen ja siksi aiomme katsoa tänään yhdessä lapsuuskuvia, vaikka en halua sitä itse ollenkaan. Mutta minä haluan auttaa Unityttöä! Unityttö olen minä!
  • Hei, en ole koskaan tajunnut, että mindfulness-harjoituksessa pitäisi löytää ilo. Pitääkö? Olen itse käyttänyt sitä vain, että tietäisin mitä oikeasti tunnen juuri sillä hetkellä ja että voisin sitten antaa sen tunnetilan olla rauhassa olemassa. Yleensä alan joka kerta itkeä. Se on hyvä.

    Minäkin haluaisin tietää mitä haluan. Silti enimmäkseen uppoan siihen, mitä eri osat haluavat tai tarvitsevat ja täytän sitä tarvitsevuutta oman haluamisen sijaan. Ehkä haluaminen tulee kunnolla vasta sitten, kun tarvitsevuus on täytetty. Juuri nyt rimpuilen jostain uutena putkahtaneen osan kanssa. Unityttö on nukkunut lapsuudesta saakka ja heräsi vasta pari päivää sitten. Hän on kauhuissaan, koska kaikki on muuttunut sillä välin kun hän oli koomassa. Outoa kyllä, Unityttö haluaa mennä takaisin lapsuuteen, koska siellä oli kaikki hyvin ja turvallista. MINÄ en halua. Ymmärrän silti, että tuo Unitytön halu ja tarve on merkityksellinen ja siksi aiomme katsoa tänään yhdessä lapsuuskuvia, vaikka en halua sitä itse ollenkaan. Mutta minä haluan auttaa Unityttöä! Unityttö olen minä!
  • Mua ärsyttää läsnäolo- ja mindfulnessjutut, koska siihen hyväksyntään yhdistyy usein se, että yhdistytään ja hyväksytään oikeasti vain myönteisyys ja se tulevaisuuden muokkaaminen positiiviseksi kiinnittämällä huomiota vain positiiviseen.... Samalla tulee kiellettyä suuri määrä pahonvointia. Dissoit on loistavia meditoimaan, tietysti, kun pystyy menemään tilaan, jossa on kaukana omista ajatuksista, mielen syötteestä, kehon tarpeista jne. Jopa näin traumatisoitunut ihminen on pystynyt elämään äärimmäisen onnellisia, keveitä, harmoonisia ym. vuosia new age menetelmillä. Se vaan ei ollut totta ja ei kestänyt elämän vaatimuksia. Kun tuli perheen, työn ja kaiken konkreettisen ideaaliin yhdistämisen aika, se murtui kuin pipari. Siihen voi ehkä palata, kun perusta on todella konkreettisella tavalla kunnossa.

    Mun hyvinvointia tukee kehon kautta työskentely. Uiminen, hengästyminen, jooga, kehoa ja/tai hengitystä stimuloiva meditaatio, kaikki mikä lisää kehossa olemisen hyvää kokemusta. Yritän vältää kaikkea astraalitrippailua.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • Mua ärsyttää läsnäolo- ja mindfulnessjutut, koska siihen hyväksyntään yhdistyy usein se, että yhdistytään ja hyväksytään oikeasti vain myönteisyys ja se tulevaisuuden muokkaaminen positiiviseksi kiinnittämällä huomiota vain positiiviseen.... Samalla tulee kiellettyä suuri määrä pahonvointia. Dissoit on loistavia meditoimaan, tietysti, kun pystyy menemään tilaan, jossa on kaukana omista ajatuksista, mielen syötteestä, kehon tarpeista jne. Jopa näin traumatisoitunut ihminen on pystynyt elämään äärimmäisen onnellisia, keveitä, harmoonisia ym. vuosia new age menetelmillä. Se vaan ei ollut totta ja ei kestänyt elämän vaatimuksia. Kun tuli perheen, työn ja kaiken konkreettisen ideaaliin yhdistämisen aika, se murtui kuin pipari. Siihen voi ehkä palata, kun perusta on todella konkreettisella tavalla kunnossa.

    Mun hyvinvointia tukee kehon kautta työskentely. Uiminen, hengästyminen, jooga, kehoa ja/tai hengitystä stimuloiva meditaatio, kaikki mikä lisää kehossa olemisen hyvää kokemusta. Yritän vältää kaikkea astraalitrippailua.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • @Mekaikkiminä, se ilo kuulemani mukaan löytyy siitä, että on läsnä hetkessä. Pieniä hetkiä saan siitä kiinni ja todella onnellinen on se, joka pystyy niin elämään. Mulle iloa on tuottanut se, että ajaudun kauas surullisista osista itseäni... Eli jos suret ja itket, niin
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • @Mekaikkiminä, se ilo kuulemani mukaan löytyy siitä, että on läsnä hetkessä. Pieniä hetkiä saan siitä kiinni ja todella onnellinen on se, joka pystyy niin elämään. Mulle iloa on tuottanut se, että ajaudun kauas surullisista osista itseäni... Eli jos suret ja itket, niin
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • Ai - oma toimintaterapeuttini on teettänyt minulla noita harjoitteita ja sanonut, että niiden anti minulle on pysähtyä tuntemaan mitä tunnen ja sitten päästämään siitä rauhallisesti irti. Antamaan sen olla ilman mitään yrittämistä muovata oloani toiseksi. Hyväksymistä. Jotain sellaista. Yleensä ne harjoitteet tehdään sellaisessa hetkessä, kun olen ylivireässä tilassa tai lamaannuksessa, tai viimeksi tehtiin kun olin kaaoksessa uuden osan kanssa.
  • Ai - oma toimintaterapeuttini on teettänyt minulla noita harjoitteita ja sanonut, että niiden anti minulle on pysähtyä tuntemaan mitä tunnen ja sitten päästämään siitä rauhallisesti irti. Antamaan sen olla ilman mitään yrittämistä muovata oloani toiseksi. Hyväksymistä. Jotain sellaista. Yleensä ne harjoitteet tehdään sellaisessa hetkessä, kun olen ylivireässä tilassa tai lamaannuksessa, tai viimeksi tehtiin kun olin kaaoksessa uuden osan kanssa.
  • Joo, @Mekaikkiminä, kyllä ne varmasti on ihan hyviä ja asiallisia harjoituksia. Mulla liittyy omaa taakkaa noihin ja siksi olen niin negatiivinen.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • Joo, @Mekaikkiminä, kyllä ne varmasti on ihan hyviä ja asiallisia harjoituksia. Mulla liittyy omaa taakkaa noihin ja siksi olen niin negatiivinen.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • @Mariini en minäkään pysty tekemään niitä yksin. En ole koskaan kokeillut. Toimintaterapeutin kanssa onnistuu. Olen yhden kerran kotona etsinyt netistä jonkun harjoitteen, mutta en uskaltanut tehdä sitä. Minulle ehdottomasti suurimpia hyötyjä on juuri se, että en osaa ilman harjoitusta tuntea vihan takaa mitään muuta tunnetta vaikka TIETÄISIN että siellä on todella suuri suru.

    Onhan se aina niin, että se mikä sopii yhdelle, ei toimi toisella ollenkaan. Itseään täytyy kuunnella sen minkä osaa <3
  • @Mariini en minäkään pysty tekemään niitä yksin. En ole koskaan kokeillut. Toimintaterapeutin kanssa onnistuu. Olen yhden kerran kotona etsinyt netistä jonkun harjoitteen, mutta en uskaltanut tehdä sitä. Minulle ehdottomasti suurimpia hyötyjä on juuri se, että en osaa ilman harjoitusta tuntea vihan takaa mitään muuta tunnetta vaikka TIETÄISIN että siellä on todella suuri suru.

    Onhan se aina niin, että se mikä sopii yhdelle, ei toimi toisella ollenkaan. Itseään täytyy kuunnella sen minkä osaa <3
  • Mun täytyy alkaa sulatella näitä asioita. Nuo Mindfulness-, uimis- ja jooga-jutut on sitä mitä olen itsekin miettinyt. Olen varmaan vaan tähän saakka ollut niin stressaantunut ja itse asiassa vielä selviytymisen toimintamoodissa, että en ole sellaisiin kyennyt. Eilen kävelin ulkona ja ahdisti koko rintakehää puristamalla siihen malliin, että jos sellainen tila tulisi äkkiä ja ilman tietoa siitä että se on ahdistusta, lähtisin taksilla päivystykseen samantien. Nyt kuitenkin vain aloin hokea mielessäni, että "Tuuli puhaltaa lävitseni ja minä vain olen, ei tarvitse tehdä mitään". Siinä sitä kai jo oli mindfulnessin perusideaa toteutettuna. Ja se auttoi.

    Jos nyt selostelen tätä omaa tilannetta laajemmin, kuitenkin ilman yksityiskohtia, niin minä olen viimeiset vuodet (4-5 vuotta) elänyt tavallaan hyvin kuormittavassa ja osin traumaattisessa tilanteessa. Ihmisiä on kuollut ja sairastunut vakavasti, toisia ihmisiä on pitänyt auttaa yli minun voimieni ja kun en ole enää jaksanut auttaa, minulle on suututtu ja katkaistu välejä, olen vaihtanut työpaikkaa, saattanut opiskeluja päätökseen, hoitanut pieniä lapsia ja lisäksi käynyt terapiassa. Lapsuuden traumat siellä on taustalla sekä siinä mielessä, että lähdin mukaan tällaiseen kuormitukseen, koska en lapsuuteni takia muuta osannut ja voinut ja koska suurin osa kuormitusta on lapsuuden traumojen suoraa jatkoa ja uudelleentraumatisoitumista. Nyt kävi kevään ja kesän vaihteessa niin, että yksi iso traumatisoiva asia sai tietynlaisen päätöksen ihan sattumalta ja kävi juuri se mitä olen monelle täällä mainostanut: sairastaminen alkaa vasta kun se trauma loppuu. Kävi sellainen kumma tilanne, että traumaattisen tilanne loppui niin hyvin kuin se pystyi loppumaan, mutta minä aloin elää takaumana sitä traumaattista ajanjaksoa uudestaan. Tämä on itse asiassa tosi kumma juttu. Traumaattisen ajanjakson pahimmissa vaiheissa oireiluni oli pakkomielteistä ja pakonomaista ikävien asioiden ajattelua, parhain päin selittelyä, tiedon hankintaa, ongelmien ratkaisemista ja muuta sellaista. Lisäksi suoritin kaikkia velvollisuuksia kuin kone. Siivosin keittiötä hammastikulla jos ei ollut mitään muuta työtä, kun en osannut levätä ja rentoutua. Hain hoitoa kipeään mahaan ja pelkäsin sydänvaivoja ja kaikkia muitakin sairauksia. Psykoterapiassa olen opetellut asettamaan rajoja suhteessa muihin ihmisiin ja sallimaan itselleni lepoa. Mitä enemmän traumaattinen tilanne on ratkennut ja auennut, sitä enemmän olen siirtänyt pakonomaista aherrusta psykoterapian suuntaan. Psykoterapeutti on hokenut että pitäisi muistaa että ne vanhat asiat ovat nyt ohi. Olen yrittänyt muistaa, mutta se ei ole tehonnut. Nyt viikonloppuna tajusin, että se mikä on ohi on nimenomaan tuo viimeiset viisi vuotta aikuisiän traumaa eikä minun tarvitse jatkaa sen elämänvaiheen elämistä kuin yhtä isoa ja aina pahenevaa takaumaa aineksia lapsuudesta etsien. Ja tarkkaan ottaen en edes voi, kun lapsuudesta tulee kyllä ihan riittämiin p....a jos kaivan.

    Tilanne jossa en minulla on niin huonot keinot itsestäni huolehtimiseen ei ehkä olekaan minun normaalitilanteeni, vaan se on traumaattisen tilanteen hoitamisen selviytymismoodi, joka minulla jämähtää päälle perusteellisesti. Pitää siis ilmeisesti ensin korjata akuutti traumatisoiva tilanne, sitten akuutti PTSD ja sitten vasta kompleksinen PTSD.
  • Mun täytyy alkaa sulatella näitä asioita. Nuo Mindfulness-, uimis- ja jooga-jutut on sitä mitä olen itsekin miettinyt. Olen varmaan vaan tähän saakka ollut niin stressaantunut ja itse asiassa vielä selviytymisen toimintamoodissa, että en ole sellaisiin kyennyt. Eilen kävelin ulkona ja ahdisti koko rintakehää puristamalla siihen malliin, että jos sellainen tila tulisi äkkiä ja ilman tietoa siitä että se on ahdistusta, lähtisin taksilla päivystykseen samantien. Nyt kuitenkin vain aloin hokea mielessäni, että "Tuuli puhaltaa lävitseni ja minä vain olen, ei tarvitse tehdä mitään". Siinä sitä kai jo oli mindfulnessin perusideaa toteutettuna. Ja se auttoi.

    Jos nyt selostelen tätä omaa tilannetta laajemmin, kuitenkin ilman yksityiskohtia, niin minä olen viimeiset vuodet (4-5 vuotta) elänyt tavallaan hyvin kuormittavassa ja osin traumaattisessa tilanteessa. Ihmisiä on kuollut ja sairastunut vakavasti, toisia ihmisiä on pitänyt auttaa yli minun voimieni ja kun en ole enää jaksanut auttaa, minulle on suututtu ja katkaistu välejä, olen vaihtanut työpaikkaa, saattanut opiskeluja päätökseen, hoitanut pieniä lapsia ja lisäksi käynyt terapiassa. Lapsuuden traumat siellä on taustalla sekä siinä mielessä, että lähdin mukaan tällaiseen kuormitukseen, koska en lapsuuteni takia muuta osannut ja voinut ja koska suurin osa kuormitusta on lapsuuden traumojen suoraa jatkoa ja uudelleentraumatisoitumista. Nyt kävi kevään ja kesän vaihteessa niin, että yksi iso traumatisoiva asia sai tietynlaisen päätöksen ihan sattumalta ja kävi juuri se mitä olen monelle täällä mainostanut: sairastaminen alkaa vasta kun se trauma loppuu. Kävi sellainen kumma tilanne, että traumaattisen tilanne loppui niin hyvin kuin se pystyi loppumaan, mutta minä aloin elää takaumana sitä traumaattista ajanjaksoa uudestaan. Tämä on itse asiassa tosi kumma juttu. Traumaattisen ajanjakson pahimmissa vaiheissa oireiluni oli pakkomielteistä ja pakonomaista ikävien asioiden ajattelua, parhain päin selittelyä, tiedon hankintaa, ongelmien ratkaisemista ja muuta sellaista. Lisäksi suoritin kaikkia velvollisuuksia kuin kone. Siivosin keittiötä hammastikulla jos ei ollut mitään muuta työtä, kun en osannut levätä ja rentoutua. Hain hoitoa kipeään mahaan ja pelkäsin sydänvaivoja ja kaikkia muitakin sairauksia. Psykoterapiassa olen opetellut asettamaan rajoja suhteessa muihin ihmisiin ja sallimaan itselleni lepoa. Mitä enemmän traumaattinen tilanne on ratkennut ja auennut, sitä enemmän olen siirtänyt pakonomaista aherrusta psykoterapian suuntaan. Psykoterapeutti on hokenut että pitäisi muistaa että ne vanhat asiat ovat nyt ohi. Olen yrittänyt muistaa, mutta se ei ole tehonnut. Nyt viikonloppuna tajusin, että se mikä on ohi on nimenomaan tuo viimeiset viisi vuotta aikuisiän traumaa eikä minun tarvitse jatkaa sen elämänvaiheen elämistä kuin yhtä isoa ja aina pahenevaa takaumaa aineksia lapsuudesta etsien. Ja tarkkaan ottaen en edes voi, kun lapsuudesta tulee kyllä ihan riittämiin p....a jos kaivan.

    Tilanne jossa en minulla on niin huonot keinot itsestäni huolehtimiseen ei ehkä olekaan minun normaalitilanteeni, vaan se on traumaattisen tilanteen hoitamisen selviytymismoodi, joka minulla jämähtää päälle perusteellisesti. Pitää siis ilmeisesti ensin korjata akuutti traumatisoiva tilanne, sitten akuutti PTSD ja sitten vasta kompleksinen PTSD.
  • Mä en siis tiedä, mitä mun pitäisi tähän kirjottaa. Jotenkin tähän hyvin voimiseen ja paranemiseen liittyy niin...Mä en siis ehkä ymmärrä, että voi voida jotenkin paremmin ja miksi ja mitä se sitten on? Mä en ymmärrä, mikä motivoi ihmisiä liikkumaan ja pitämään kehonsa hyvinvoivana. Hikoilu ja liikkuminen ahdistaa ja ********. En jotenkin saa kiinni tästä. Mä en osaa kokea mielihyvää, iloa ja rakkautta. Kuulumista mihinkään. Ehkä siksi en osaa hahmottaa tätä paremmin voimistakaan. Oikeasti en tajua, että terapiankaan tarkoitus on saada minut voimaan paremmin ja lopulta oikein hyvin. Käyn siellä, koska mun on pakko, enkä ilman pärjää.

    Koska mulla tätä tasapaksua olemattomuutta riittää, tai vaihtoehtoisesti sitä kierroksilla olevaa hyperahdistusta, päädyn juurikin möllöttämään, hengaamaan koneella tunteja, tekemään "ei mitään" ajantappotouhua, koska en muuhun saa otetta.

    Mua ei estä muiden mielipiteet tai omat tunteet (kun niitä ei tunnu olevan). Mun ainoa toive elämässä tuntuu olevan aidosti se, että saan olla loputtamasti yksin hautautuneena omaan luolaani ja olla olematta kontaktissa tai tekemättä "mitään".

    Muoks* Mä siis olen konkreettisesti yrittänyt kiinnittyä monin asioihin, moneen erityyppiseen liikuntaan, meditointiin ja ihmisiin. Ei vaan tunnu miltään. Motivaatio kestää tasan sen, että väen väkisellä yritän, koska eihän semmonen oo mistään kotoisin, ettei halua elämäänsä mitään sisältöö ja läskistyy vaan. Mutta eihän tuommoinen kauaa jaksa kiinnostaa, jos joka paikkaan ittensä raahaaminen käy työstä. Kaikki vapaa-aika tuntuu mun maailmassa työltä.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Muovailuvaha; 20-06-2017 klo 08:56.
  • Mä en siis tiedä, mitä mun pitäisi tähän kirjottaa. Jotenkin tähän hyvin voimiseen ja paranemiseen liittyy niin...Mä en siis ehkä ymmärrä, että voi voida jotenkin paremmin ja miksi ja mitä se sitten on? Mä en ymmärrä, mikä motivoi ihmisiä liikkumaan ja pitämään kehonsa hyvinvoivana. Hikoilu ja liikkuminen ahdistaa ja ********. En jotenkin saa kiinni tästä. Mä en osaa kokea mielihyvää, iloa ja rakkautta. Kuulumista mihinkään. Ehkä siksi en osaa hahmottaa tätä paremmin voimistakaan. Oikeasti en tajua, että terapiankaan tarkoitus on saada minut voimaan paremmin ja lopulta oikein hyvin. Käyn siellä, koska mun on pakko, enkä ilman pärjää.

    Koska mulla tätä tasapaksua olemattomuutta riittää, tai vaihtoehtoisesti sitä kierroksilla olevaa hyperahdistusta, päädyn juurikin möllöttämään, hengaamaan koneella tunteja, tekemään "ei mitään" ajantappotouhua, koska en muuhun saa otetta.

    Mua ei estä muiden mielipiteet tai omat tunteet (kun niitä ei tunnu olevan). Mun ainoa toive elämässä tuntuu olevan aidosti se, että saan olla loputtamasti yksin hautautuneena omaan luolaani ja olla olematta kontaktissa tai tekemättä "mitään".

    Muoks* Mä siis olen konkreettisesti yrittänyt kiinnittyä monin asioihin, moneen erityyppiseen liikuntaan, meditointiin ja ihmisiin. Ei vaan tunnu miltään. Motivaatio kestää tasan sen, että väen väkisellä yritän, koska eihän semmonen oo mistään kotoisin, ettei halua elämäänsä mitään sisältöö ja läskistyy vaan. Mutta eihän tuommoinen kauaa jaksa kiinnostaa, jos joka paikkaan ittensä raahaaminen käy työstä. Kaikki vapaa-aika tuntuu mun maailmassa työltä.
  • Ymmärrän Muovailuvaha. Minulla on varmaan nyt aika sama, mutta sillä erotuksella, että velvollisuuden täyttäminen tuo minulle mielihyvää edelleen. Ja luultavasti täyttäessäni velvollisuutta, suorittaessani ja pyrkiessäni johonkin suoritukseen, minulla on ikäänkuin salaa oikeus olla hetken onnellinen. Olen tosi onnellinen siivotessani keittiön lattian. Olin tosi onnellinen kun olin muuttoapuna tai maalausapuna sukulaisella. Olen onnellinen luodessani lunta. Olen onnellinen myös leipätöissäni ja lasten kanssa. Silloin tosin olen myös stressaantunut ja mietin tekemättömiä töitä. Onnellisimmillani olen siis jossain yksinkertaisessa ja monotonisessa työssä, mieluiten ulkona. Kadunlakaisija voisi olla minulle sopiva työ.
  • Ymmärrän Muovailuvaha. Minulla on varmaan nyt aika sama, mutta sillä erotuksella, että velvollisuuden täyttäminen tuo minulle mielihyvää edelleen. Ja luultavasti täyttäessäni velvollisuutta, suorittaessani ja pyrkiessäni johonkin suoritukseen, minulla on ikäänkuin salaa oikeus olla hetken onnellinen. Olen tosi onnellinen siivotessani keittiön lattian. Olin tosi onnellinen kun olin muuttoapuna tai maalausapuna sukulaisella. Olen onnellinen luodessani lunta. Olen onnellinen myös leipätöissäni ja lasten kanssa. Silloin tosin olen myös stressaantunut ja mietin tekemättömiä töitä. Onnellisimmillani olen siis jossain yksinkertaisessa ja monotonisessa työssä, mieluiten ulkona. Kadunlakaisija voisi olla minulle sopiva työ.
  • Mua alkoi nyt jotenkin ahdistaa tää koko ajatus ja keskustelu. Toisaalta kiinnostaa, miten onnellisuuden kokemukset näkyy ja toisaalta tajuan olevani niin vajaa tällä alueella, etten pysty kestämään. Takaisin näennäisen pärjäämisen pariin.
  • Mua alkoi nyt jotenkin ahdistaa tää koko ajatus ja keskustelu. Toisaalta kiinnostaa, miten onnellisuuden kokemukset näkyy ja toisaalta tajuan olevani niin vajaa tällä alueella, etten pysty kestämään. Takaisin näennäisen pärjäämisen pariin.
  • Muovailuvaha
  • Muovailuvaha
  • Tajuan hyvin ton, että mindfulnesshommat ahdistaa ja ärsyttää. Sitä markkinoidaan mun mielestä sellasena hyväosaisten, vähän tylsistyneiden keskiluokkaisten ihmisten stressinpoistomenetelmänä jonka avulla pieret sateenkaaria ja elämä on täynnä kukkasia ja yksisarvisia ja ai että kaikki on yhtäkkiä niiiin positiivista. Joku kerta tässä etsiessäni uutta harjoitusta törmäsin sellaseen sivuun, jonka etusivulla oli leveästi hymyilevä ylöspäin katseleva nainen. Revin välittömästi pelihousuni. Inhoon tekopirteyttä ja just tollasta pakkopositiivisuutta. Mutta ei mindfulness tarkoita sitä että ne negatiiviset tunteet haudataan, vaan sitä että opitaan elämään niiden kanssa ja näkemään ne. Ja mä ainakin oon saanut noista harjoituksista irti sen, että osaan olla itseäni kohtaan lempeämpi ja osaan valita mihin ajatuksiin ja tunnetiloihin keskityn sulkematta mitään pois.

    Muoks. tavallaan läsnäolo on siis just päinvastainen tila dissosioinnille.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Sonic The Hedgehog; 20-06-2017 klo 11:15. Syy: lisäys
  • Tajuan hyvin ton, että mindfulnesshommat ahdistaa ja ärsyttää. Sitä markkinoidaan mun mielestä sellasena hyväosaisten, vähän tylsistyneiden keskiluokkaisten ihmisten stressinpoistomenetelmänä jonka avulla pieret sateenkaaria ja elämä on täynnä kukkasia ja yksisarvisia ja ai että kaikki on yhtäkkiä niiiin positiivista. Joku kerta tässä etsiessäni uutta harjoitusta törmäsin sellaseen sivuun, jonka etusivulla oli leveästi hymyilevä ylöspäin katseleva nainen. Revin välittömästi pelihousuni. Inhoon tekopirteyttä ja just tollasta pakkopositiivisuutta. Mutta ei mindfulness tarkoita sitä että ne negatiiviset tunteet haudataan, vaan sitä että opitaan elämään niiden kanssa ja näkemään ne. Ja mä ainakin oon saanut noista harjoituksista irti sen, että osaan olla itseäni kohtaan lempeämpi ja osaan valita mihin ajatuksiin ja tunnetiloihin keskityn sulkematta mitään pois.

    Muoks. tavallaan läsnäolo on siis just päinvastainen tila dissosioinnille.
  • Mulla ei kyllä ole ollut ikinä mindfulnessista semmoista käsitystä että siinä olisi tarkoitus olla vaan iloinen ja onnellinen. Nimenomaanhan siinä pointtina on että koetaan juuri se mitä koetaan, elikkäs ollaan läsnä.

    Mulla vaan on oma henkilökohtainen ongelma se, että mun on usein vaikea olla iloinen silloinkaan kun siihen olisi syytä. Esimerkki. Rakastan vuodenaikoja, jos olen hyvässä hapessa niin olen kipinöivän onnellinen silloin kun on satanut metri uutta lunta, tai on täydellinen kuulas kirkas auringonpaisteinen kirpeä syyssää ja upea ruska jne. jne. Mutta. Useinpa en olekaan, koska en pystykään saamaan yhteyttä siihen onnelliseen tunteeseen. Katson sitä täydellistä onnea aiheuttavaa hetkeä ja tiedän ja muistan että tämä on hetki jossa mun "kuuluisi" olla onnellinen, koska mä olen ihminen jolle juuri tämä hetki tuo onnea, mutta en ole riittävästi läsnä tunteakseni sen. En tiedä auttaako mindfulness tähän, ehkä ei, mutta voisihan tuota kokeilla jos ei ahdistu.

    Koska mun on niin vaikea tavoittaa omia tunteitani, niin olen aina hirmu mielissäni, kun siihen pystyn. Ihan riippumatta siitä mikä se tunne on, mutta toki olisi kiva tuntea myös iloa muiden tunteiden lisäksi. Eilettäin esmes itkin ja olin surullinen ja samalla niin iloinen siitä että pystyin nuo tunteet tuntemaan. On hyvä se.

    Muovis, mulla on kovasti samantapaisia tuntemuksia kuin sinulla niin kuin jo todettiinkin. Juuri tuo motivaation puute vaivaa erittäin suuressa määrin. En pysty vain päättämään että nytpä teen vaan jotain pientä. Tai voin päättää kyllä, päätän useinkin, monesti teen oikein listan päätöksistäni. Mutta niin pientä päätöstä ja niin pientä asiaa ei olekaan, ettenkö jättäisi sitä sujuvasti tekemättä, koska en vaan saanut tehtyä. Mä kuitenkin uskon vahvasti terapian voimaan, se muuttaa kyllä lopulta kaiken, koska se tekee lopulta kokonaiseksi. Pikkuhiljaa tulee parempaa. Toimintakyky on se, mikä monesti tulee viimeisenä. Haluaisin valaa luottamusta ja toivoa, ei asiat kerralla ja hetkessä muutu, mutta kyllä ne muuttuu.

    Se minkä itse olisin toivonut tajuavani jo muutamia vuosia takaperin, on se että ihminen on aina sosiaalinen olento. Meidän aivot on sosiaaliset aivot. Tämä on fakta, biologinen fakta, aivan täysin riippumatta siitä miltä itsestä tuntuu. Kuinka paljon tahansa pelottaa/hävettää/ei tunne kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan niin siitä huolimatta. Ja tämä taas tarkoittaa sitä, että tässä asiassa kannattaa hieman itseään pakottaakin, ihmisten seuraan. Tavalla tai toisella opetella pitämään jonkinlaista yhteyttä ihmisiin. Ei ole ihan helppoa enää aikuisena kun on vuosia ja vuosia eriasteista eristäytymistä ja sivustakatsojan roolia takana, mutta ei auta, täytyy opetella. Mulla on tällä hetkellä menossa projekti "tutustu työkavereihisi". Yritän myös keksiä uutta harrastusta joka olisi semmoinen missä oikeasti tutustuisi ihmisiin.

    Suomessa on kaikenkaikkiaan minusta iso ongelma että koko hemmetin kansa on niin päättäväisen eristynyttä. Vaikka liki kaikki tykkää esim että on kivaa kun on paljon ihmisiä koolla esim juhlissa, ei kukaan silti pyydä ystäviään ja sukulaisiaan ja tuttujaan muualle kuin korkeintaan häihin ja hautajaisiin ja silloinkin mietitään että kannattaako sitä nyt noin montaa kutsua, meillähän voisi olla vaikka hauskaa! Omituista on se. Ja mikä se maailmankaikkeuden laki on, joka kieltää sekoittamasta ryhmiä? Jouluna ja juhannuksena ja kaikkina kissanristiäisinä saa tavata vain juuri niitä sukulaisiaan, joita vihaa ja joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Täysin kiellettyä on pyytää samaan pöytään myös ystävänsä, puhumattakaan nyt joistain vähän etäisimmistä tuttavista! Kyllä iskisi salama päähän jos yrittäisi järjestää hauskuutta!
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mulla ei kyllä ole ollut ikinä mindfulnessista semmoista käsitystä että siinä olisi tarkoitus olla vaan iloinen ja onnellinen. Nimenomaanhan siinä pointtina on että koetaan juuri se mitä koetaan, elikkäs ollaan läsnä.

    Mulla vaan on oma henkilökohtainen ongelma se, että mun on usein vaikea olla iloinen silloinkaan kun siihen olisi syytä. Esimerkki. Rakastan vuodenaikoja, jos olen hyvässä hapessa niin olen kipinöivän onnellinen silloin kun on satanut metri uutta lunta, tai on täydellinen kuulas kirkas auringonpaisteinen kirpeä syyssää ja upea ruska jne. jne. Mutta. Useinpa en olekaan, koska en pystykään saamaan yhteyttä siihen onnelliseen tunteeseen. Katson sitä täydellistä onnea aiheuttavaa hetkeä ja tiedän ja muistan että tämä on hetki jossa mun "kuuluisi" olla onnellinen, koska mä olen ihminen jolle juuri tämä hetki tuo onnea, mutta en ole riittävästi läsnä tunteakseni sen. En tiedä auttaako mindfulness tähän, ehkä ei, mutta voisihan tuota kokeilla jos ei ahdistu.

    Koska mun on niin vaikea tavoittaa omia tunteitani, niin olen aina hirmu mielissäni, kun siihen pystyn. Ihan riippumatta siitä mikä se tunne on, mutta toki olisi kiva tuntea myös iloa muiden tunteiden lisäksi. Eilettäin esmes itkin ja olin surullinen ja samalla niin iloinen siitä että pystyin nuo tunteet tuntemaan. On hyvä se.

    Muovis, mulla on kovasti samantapaisia tuntemuksia kuin sinulla niin kuin jo todettiinkin. Juuri tuo motivaation puute vaivaa erittäin suuressa määrin. En pysty vain päättämään että nytpä teen vaan jotain pientä. Tai voin päättää kyllä, päätän useinkin, monesti teen oikein listan päätöksistäni. Mutta niin pientä päätöstä ja niin pientä asiaa ei olekaan, ettenkö jättäisi sitä sujuvasti tekemättä, koska en vaan saanut tehtyä. Mä kuitenkin uskon vahvasti terapian voimaan, se muuttaa kyllä lopulta kaiken, koska se tekee lopulta kokonaiseksi. Pikkuhiljaa tulee parempaa. Toimintakyky on se, mikä monesti tulee viimeisenä. Haluaisin valaa luottamusta ja toivoa, ei asiat kerralla ja hetkessä muutu, mutta kyllä ne muuttuu.

    Se minkä itse olisin toivonut tajuavani jo muutamia vuosia takaperin, on se että ihminen on aina sosiaalinen olento. Meidän aivot on sosiaaliset aivot. Tämä on fakta, biologinen fakta, aivan täysin riippumatta siitä miltä itsestä tuntuu. Kuinka paljon tahansa pelottaa/hävettää/ei tunne kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan niin siitä huolimatta. Ja tämä taas tarkoittaa sitä, että tässä asiassa kannattaa hieman itseään pakottaakin, ihmisten seuraan. Tavalla tai toisella opetella pitämään jonkinlaista yhteyttä ihmisiin. Ei ole ihan helppoa enää aikuisena kun on vuosia ja vuosia eriasteista eristäytymistä ja sivustakatsojan roolia takana, mutta ei auta, täytyy opetella. Mulla on tällä hetkellä menossa projekti "tutustu työkavereihisi". Yritän myös keksiä uutta harrastusta joka olisi semmoinen missä oikeasti tutustuisi ihmisiin.

    Suomessa on kaikenkaikkiaan minusta iso ongelma että koko hemmetin kansa on niin päättäväisen eristynyttä. Vaikka liki kaikki tykkää esim että on kivaa kun on paljon ihmisiä koolla esim juhlissa, ei kukaan silti pyydä ystäviään ja sukulaisiaan ja tuttujaan muualle kuin korkeintaan häihin ja hautajaisiin ja silloinkin mietitään että kannattaako sitä nyt noin montaa kutsua, meillähän voisi olla vaikka hauskaa! Omituista on se. Ja mikä se maailmankaikkeuden laki on, joka kieltää sekoittamasta ryhmiä? Jouluna ja juhannuksena ja kaikkina kissanristiäisinä saa tavata vain juuri niitä sukulaisiaan, joita vihaa ja joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Täysin kiellettyä on pyytää samaan pöytään myös ystävänsä, puhumattakaan nyt joistain vähän etäisimmistä tuttavista! Kyllä iskisi salama päähän jos yrittäisi järjestää hauskuutta!
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Tosi hyvin sanottu Inmyhead. Toi sosiaalisuuden tärkeys on munkin mielestä erittäin olennaista tiedostaa. Siinäkin on toki tärkeää, että ne kaverit on mukavia, samanhenkisiä ihmisiä joiden kanssa haluaa oikeasti viettää aikaa - minkä tietty saa selville vain tutustumalla. Mulla on vasta aivan viime vuosina alkanut olla sellaisia ystäviä, joiden seurassa voin olla oma itseni, joilla on samat arvot, jotka kestävät kun kerron omia kuulumisiani ja ajatuksiani ja joille voin avautua ilman että kaikki menee vaikeaksi. Mun elämänlaatu on parantunut ihan valtavasti kun olen päässyt viettämään aikaa näiden ihmisten kanssa. Ja kyllä, koen että niitä ystäviä on hyvä nähdä vähintään kerran viikossa että ei pää räjähdä.
  • Tosi hyvin sanottu Inmyhead. Toi sosiaalisuuden tärkeys on munkin mielestä erittäin olennaista tiedostaa. Siinäkin on toki tärkeää, että ne kaverit on mukavia, samanhenkisiä ihmisiä joiden kanssa haluaa oikeasti viettää aikaa - minkä tietty saa selville vain tutustumalla. Mulla on vasta aivan viime vuosina alkanut olla sellaisia ystäviä, joiden seurassa voin olla oma itseni, joilla on samat arvot, jotka kestävät kun kerron omia kuulumisiani ja ajatuksiani ja joille voin avautua ilman että kaikki menee vaikeaksi. Mun elämänlaatu on parantunut ihan valtavasti kun olen päässyt viettämään aikaa näiden ihmisten kanssa. Ja kyllä, koen että niitä ystäviä on hyvä nähdä vähintään kerran viikossa että ei pää räjähdä.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?