• Toi olis kyllä kiva ja siihen pitää pyrkiä. Vaan ennen siihen pääsyä joutuu ehkä tyytymään vähempään. Ja sosiaalisuuden perustarpeita tulee onneksi tyydytettyä myös silloin, kun kanssaihmiset eivät ole niin samanhenkisiä. Mulla on kaveri jonka luona yleensä tapaan myös muita ihmisiä, niistä monet on sellaisia joiden kanssa en itse ystävystyisi tai viettäisi aikaa. Kuitenkin meillä on ihan mukavaa ja kiinnostavaa ja puhuttavaa, vaikka en jaakaan heidän kanssaan mitään isompia asioita. Aika sama on töissä, mulla on kyllä semmoisiakin työkavereita joiden kanssa voisin potentiaalisesti ystävystyä enempikin, mutta useimmat on tuttavatasoa. Silti sekin lasketaan sosiaalisuudeksi mitä niiden kanssa vuorovaikutetaan. Mulle tää on jotenkin ihan tosi vaikeaa ollut ja on edelleenkin, mutta etiäppäin on kahlattava, ei muuten mitään tapahdu.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Toi olis kyllä kiva ja siihen pitää pyrkiä. Vaan ennen siihen pääsyä joutuu ehkä tyytymään vähempään. Ja sosiaalisuuden perustarpeita tulee onneksi tyydytettyä myös silloin, kun kanssaihmiset eivät ole niin samanhenkisiä. Mulla on kaveri jonka luona yleensä tapaan myös muita ihmisiä, niistä monet on sellaisia joiden kanssa en itse ystävystyisi tai viettäisi aikaa. Kuitenkin meillä on ihan mukavaa ja kiinnostavaa ja puhuttavaa, vaikka en jaakaan heidän kanssaan mitään isompia asioita. Aika sama on töissä, mulla on kyllä semmoisiakin työkavereita joiden kanssa voisin potentiaalisesti ystävystyä enempikin, mutta useimmat on tuttavatasoa. Silti sekin lasketaan sosiaalisuudeksi mitä niiden kanssa vuorovaikutetaan. Mulle tää on jotenkin ihan tosi vaikeaa ollut ja on edelleenkin, mutta etiäppäin on kahlattava, ei muuten mitään tapahdu.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mulla tuo toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on myös todella vaikeaa. Osaan sen kyllä työroolissani riittävän hyvin. Puolison ja lasten kanssa toimin ilmeisesti eri tavalla kuin muut ihmiset, mutta olen luonut jonkunmoisen ja jollain lailla toimivan tavan. Vähän niinkuin kehitysvammainen voi vuorovaikuttaa hyvin läheisten ihmisten kanssa, vaikka vuorovaikutuksen tavat ovat erilaiset kuin muilla ihmisillä. Muut ihmissuhteet ovatkin sitten vaikeita.

    Minulla on isoja ongelmia tunteiden kanssa. Minä en juuri koskaan näytä tunteita tai olotiloja ulospäin. Puhun niistä kyllä sanoilla ja silloin muut ihmiset hämmentyy sanojen ja muuten kokemansa välisestä ristiriidasta. Minä taas olen jatkuvasti hämmentynyt, kun en tule ymmärretyksi, peitän oikeat tunteeni entistä paremmin ja yritän enemmän selittää tilannetta sanoilla, joka tietenkin vie tilannetta aina vain huonompaan suuntaan. Pahinta on että en aina itsekään tunnista tunteitani ja olotilojani. Olen kuin pikkulapsi, jolta puuttuu sanat asioille. En myöskään pidä tunteinani yhtään minään sellaisena mitä pitäisi kuunnella. En välitä tunteistani. En tunnista muiden ihmisten olotiloja ja tunteita myöskään. Ehkä heidänkin tapauksessaan luen herkällä korvalla jotain mitä ei pitäisi lukea ja jätän lukematta sen mitä pitäisi. En edes tiedä, mistä on kyse. On kuin ihmisten välinen vuorovaikutus olisi kieli ja minä yritän puhua ja kuunnella sitä kieltä ja osaan vain puolet sanoista. Juuri nyt minulla on tästä tosi turhautunut olo. En kuitenkaan osaa tehdä tälle asialle yksikseni yhtään mitään. On ihan oikeasti odotettava terapeutin kesäloman loppumista ja alkaa opiskella kädestä pitäen sitä, mikä olisi pitänyt oppia varhaisissa vuorovaikutussuhteissa monta kymmentä vuotta sitten. Jotenkin sitä ajatteli ennen terapian alkamista, että siellä terapiassa muistellaan sitten niitä lapsuuden hirveitä kokemuksia, mutta siellä opitaankin niitä asioita mitkä jäi niiden hirveiden kokemusten takia oppimatta.

    Ehkä se tosiaan on niin, että pitäisi alkaa tavata ihmisiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa ihan tarkoituksella. Jos tässä on ongelmaa, niin ehkä se tätä kautta alkaisi ratketa.
  • Mulla tuo toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen on myös todella vaikeaa. Osaan sen kyllä työroolissani riittävän hyvin. Puolison ja lasten kanssa toimin ilmeisesti eri tavalla kuin muut ihmiset, mutta olen luonut jonkunmoisen ja jollain lailla toimivan tavan. Vähän niinkuin kehitysvammainen voi vuorovaikuttaa hyvin läheisten ihmisten kanssa, vaikka vuorovaikutuksen tavat ovat erilaiset kuin muilla ihmisillä. Muut ihmissuhteet ovatkin sitten vaikeita.

    Minulla on isoja ongelmia tunteiden kanssa. Minä en juuri koskaan näytä tunteita tai olotiloja ulospäin. Puhun niistä kyllä sanoilla ja silloin muut ihmiset hämmentyy sanojen ja muuten kokemansa välisestä ristiriidasta. Minä taas olen jatkuvasti hämmentynyt, kun en tule ymmärretyksi, peitän oikeat tunteeni entistä paremmin ja yritän enemmän selittää tilannetta sanoilla, joka tietenkin vie tilannetta aina vain huonompaan suuntaan. Pahinta on että en aina itsekään tunnista tunteitani ja olotilojani. Olen kuin pikkulapsi, jolta puuttuu sanat asioille. En myöskään pidä tunteinani yhtään minään sellaisena mitä pitäisi kuunnella. En välitä tunteistani. En tunnista muiden ihmisten olotiloja ja tunteita myöskään. Ehkä heidänkin tapauksessaan luen herkällä korvalla jotain mitä ei pitäisi lukea ja jätän lukematta sen mitä pitäisi. En edes tiedä, mistä on kyse. On kuin ihmisten välinen vuorovaikutus olisi kieli ja minä yritän puhua ja kuunnella sitä kieltä ja osaan vain puolet sanoista. Juuri nyt minulla on tästä tosi turhautunut olo. En kuitenkaan osaa tehdä tälle asialle yksikseni yhtään mitään. On ihan oikeasti odotettava terapeutin kesäloman loppumista ja alkaa opiskella kädestä pitäen sitä, mikä olisi pitänyt oppia varhaisissa vuorovaikutussuhteissa monta kymmentä vuotta sitten. Jotenkin sitä ajatteli ennen terapian alkamista, että siellä terapiassa muistellaan sitten niitä lapsuuden hirveitä kokemuksia, mutta siellä opitaankin niitä asioita mitkä jäi niiden hirveiden kokemusten takia oppimatta.

    Ehkä se tosiaan on niin, että pitäisi alkaa tavata ihmisiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa ihan tarkoituksella. Jos tässä on ongelmaa, niin ehkä se tätä kautta alkaisi ratketa.
  • Mulle on käynyt juuri niin, että olen aliarvioinut sosiaalisten suhteiden merkityksen ja laiminlyön niitä. Paljon on negatiivisia perususkomuksia, joita vastaan pitäisi jaksaa taistella. Ajattelen esim. myös, että näin vähän päälle kolmekymppisenä ihmisillä on jo oma kaveripiirinsä, eikä porukalla ole enää intressiä tutustua uusiin ihmisiin.

    Paremmin voiminen ei tosiaan ole helppoa ja usein huonosti voimisesta tulee sellainen kehä, jossa huonot valinnat ruokkivat toisiaan. Mulla esim. ahmiminen on ruokkinut välillä eristäytymistä. Mä tiedän sen tunteen, kun oma elämä tuntuu luisuvan käsistä, eikä saa enää mistään otetta. Musta tuntuu, että kaikki lähtee perusasioiden (oikea ravinto, riittävä lepo, liikunta, ihmissuhteet) lisäksi itsensä tuntemisen opettelusta. Eli mitkä on juuri itselle niitä merkitystä tuottavia asioita. Mutta varmaan pulmana on monella (itselläni) se, että perusasioissakin on opeteltavaa ja että itseensä tutustuminen on pelottavaa. En tiedä, tulee vaan mieleen jotain yleishöpinää armollisuudesta ja pienistä askelista. (Ja joo... kyllä mäkin allekirjoitan ns. läsnäolotaitojen merkityksen, joskaan en itse ole viitsinyt meditoida pitkään aikaan koska sekin välillä pelottaa ja ********, mikä ei ole tietysti mikään oikea syy jättää sitä tekemättä, päinvastoin.)

    Mä oon yrittänyt noudattaa sellaista ohjenuoraa, että mitä tahansa teenkin, yritän hyväksyä sen. Jos esim. teen valinnan syödä suklaalevyn aamupalaksi (joskus oli tällaistakin) yritän olla tuntematta siitä ylimääräistä häpeää, syyllisyyttä ja itseinhoa. Tiedostan vain, että ok., näin tuli tehtyä, ei lisätä tämän teon typeryyttä vellomalla vielä lisäksi itsesäälissä ja syyllisyydessä.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Mulle on käynyt juuri niin, että olen aliarvioinut sosiaalisten suhteiden merkityksen ja laiminlyön niitä. Paljon on negatiivisia perususkomuksia, joita vastaan pitäisi jaksaa taistella. Ajattelen esim. myös, että näin vähän päälle kolmekymppisenä ihmisillä on jo oma kaveripiirinsä, eikä porukalla ole enää intressiä tutustua uusiin ihmisiin.

    Paremmin voiminen ei tosiaan ole helppoa ja usein huonosti voimisesta tulee sellainen kehä, jossa huonot valinnat ruokkivat toisiaan. Mulla esim. ahmiminen on ruokkinut välillä eristäytymistä. Mä tiedän sen tunteen, kun oma elämä tuntuu luisuvan käsistä, eikä saa enää mistään otetta. Musta tuntuu, että kaikki lähtee perusasioiden (oikea ravinto, riittävä lepo, liikunta, ihmissuhteet) lisäksi itsensä tuntemisen opettelusta. Eli mitkä on juuri itselle niitä merkitystä tuottavia asioita. Mutta varmaan pulmana on monella (itselläni) se, että perusasioissakin on opeteltavaa ja että itseensä tutustuminen on pelottavaa. En tiedä, tulee vaan mieleen jotain yleishöpinää armollisuudesta ja pienistä askelista. (Ja joo... kyllä mäkin allekirjoitan ns. läsnäolotaitojen merkityksen, joskaan en itse ole viitsinyt meditoida pitkään aikaan koska sekin välillä pelottaa ja ********, mikä ei ole tietysti mikään oikea syy jättää sitä tekemättä, päinvastoin.)

    Mä oon yrittänyt noudattaa sellaista ohjenuoraa, että mitä tahansa teenkin, yritän hyväksyä sen. Jos esim. teen valinnan syödä suklaalevyn aamupalaksi (joskus oli tällaistakin) yritän olla tuntematta siitä ylimääräistä häpeää, syyllisyyttä ja itseinhoa. Tiedostan vain, että ok., näin tuli tehtyä, ei lisätä tämän teon typeryyttä vellomalla vielä lisäksi itsesäälissä ja syyllisyydessä.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ehkä se tosiaan on niin, että pitäisi alkaa tavata ihmisiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa ihan tarkoituksella. Jos tässä on ongelmaa, niin ehkä se tätä kautta alkaisi ratketa.
    Näinhän se on. Mulle joku sanoi, että vaurio pitää korjata sillä osa-alueella, jolla se on syntynyt. (Ja toisaalta, mikä trauma ei nyt liittyisi tavalla tai toisella sosiaalisiin suhteisiin.)
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ehkä se tosiaan on niin, että pitäisi alkaa tavata ihmisiä ja vuorovaikuttaa niiden kanssa ihan tarkoituksella. Jos tässä on ongelmaa, niin ehkä se tätä kautta alkaisi ratketa.
    Näinhän se on. Mulle joku sanoi, että vaurio pitää korjata sillä osa-alueella, jolla se on syntynyt. (Ja toisaalta, mikä trauma ei nyt liittyisi tavalla tai toisella sosiaalisiin suhteisiin.)
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Pii, mulle heräsi hirvee kasa kysymyksiä tuosta sun viimeisimmästä kommentista. Toivottavasti et pane pahaksesi. Millä tavalla koet lukevasi ihmisiä väärin? Osaatko sanoa jotain ihan konkreettisia esimerkkejä? Miten koet niiden vuorovaikutustilanteiden ja omien "ihmistenlukutaitosi" poikkeavan siitä, kun olet oman perheesi seurassa? Tuntuuko susta, että se tunteiden tunnistamisen vaikeus voisi johtua esimerkiksi ahdistuksesta ja pelosta, vai onko sun tunnetila yleensä ns. rauhallinen silloinkin, kun kommunikointi on vaikeaa? Vai onko senkin tunnistaminen juuri siksi vaikeaa, että omien tunteiden tunnistaminen on sulle vaikeaa? (Olipas typerä lause, toivottavasti ymmärsit mitä haen tällä :'D)

    Mulla on itsekin ollut tosi paljon vaikeuksia tossa kommunikoinnissa. Sosiaalisten tilanteiden fobia poistettiin diagnoosilistasta vasta pari vuotta sitten, ja luulen että toi sertraliini oli isossa osassa tässä "paranemisessa" (olen syönyt sitä nyt muistaakseni seitsemän vuotta, enkä oo ihan hetkeen lopettamassa). Mulla oli aiemmin ihan hirveät suorituspaineet ja ahdistunut olo ihmisten seurassa, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen kelasin päässäni läpi kaiken mitä olin sanonut ja ruoskin itseäni siitä miten typerästi olin käyttäytynyt ja mitä idioottimaista olin sanonut. Se, mitä halusin olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan vastannut sitä minää, joka todellisuudessa olin ihmisten seurassa, ja vihasin itseäni sen takia. Siedättäminen ei auttanut, päinvastoin koin sosiaalisen toiminnan vain vahvistavan sitä itsevihaa ja kauhua. Silti vain jääräpäisesti Kävin ihmisten ilmoilla (koska disso).

    kääk, myöhästyin kirjoittelun takia bussista. No, tämä oli tärkeää.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Sonic The Hedgehog; 21-06-2017 klo 09:18.
  • Pii, mulle heräsi hirvee kasa kysymyksiä tuosta sun viimeisimmästä kommentista. Toivottavasti et pane pahaksesi. Millä tavalla koet lukevasi ihmisiä väärin? Osaatko sanoa jotain ihan konkreettisia esimerkkejä? Miten koet niiden vuorovaikutustilanteiden ja omien "ihmistenlukutaitosi" poikkeavan siitä, kun olet oman perheesi seurassa? Tuntuuko susta, että se tunteiden tunnistamisen vaikeus voisi johtua esimerkiksi ahdistuksesta ja pelosta, vai onko sun tunnetila yleensä ns. rauhallinen silloinkin, kun kommunikointi on vaikeaa? Vai onko senkin tunnistaminen juuri siksi vaikeaa, että omien tunteiden tunnistaminen on sulle vaikeaa? (Olipas typerä lause, toivottavasti ymmärsit mitä haen tällä :'D)

    Mulla on itsekin ollut tosi paljon vaikeuksia tossa kommunikoinnissa. Sosiaalisten tilanteiden fobia poistettiin diagnoosilistasta vasta pari vuotta sitten, ja luulen että toi sertraliini oli isossa osassa tässä "paranemisessa" (olen syönyt sitä nyt muistaakseni seitsemän vuotta, enkä oo ihan hetkeen lopettamassa). Mulla oli aiemmin ihan hirveät suorituspaineet ja ahdistunut olo ihmisten seurassa, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen kelasin päässäni läpi kaiken mitä olin sanonut ja ruoskin itseäni siitä miten typerästi olin käyttäytynyt ja mitä idioottimaista olin sanonut. Se, mitä halusin olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan vastannut sitä minää, joka todellisuudessa olin ihmisten seurassa, ja vihasin itseäni sen takia. Siedättäminen ei auttanut, päinvastoin koin sosiaalisen toiminnan vain vahvistavan sitä itsevihaa ja kauhua. Silti vain jääräpäisesti Kävin ihmisten ilmoilla (koska disso).

    kääk, myöhästyin kirjoittelun takia bussista. No, tämä oli tärkeää.
  • Mä luulen että Piillä on tunteiden tunnistamisen suhteen sama kuin mulla ja monella muulla, niitä ei todella tunnista, koska niitä ei ole sanoitettu aikanaan ja/tai on ollut kiellettyä tuntea ja siksi ne on pyyhitty pois. Pii korjannee jos meni väärin.

    Esim voi tietää olevansa surullinen siksi että kyyneleet valuu, mutta ilman kyyneleitä ei tietäisi että tämä tunne joka minussa nyt on, on surua. Mulla on esmes semmoista, että tajuan jännittäväni, koska vatsassa tuntuu perhosia. En kuitenkaan tunne sitä jännitystä, tunnen vain ne perhoset. Yllätyn huomatessani että äänikin värisee, joo, tääkin kuuluu jännitykseen. Samoin tiedän olevani vihainen siitä, kun havaitsen sen äänensävystäni ja kehonkielestäni tai ajatuksistani, en kuitenkaan tavallaan tunne sitä. Hyvin usein mulla menee juuri näin, seuraan ja tarkkailen käytöstäni ja päättelen sen perusteella, mitä tunnen. Toimii isoissa tunteissa, pienissä ei. En esim osaa sanoa, mitä juuri nyt tunnen, tässä kirjoitellessani. Tunnenko mitään? Tunteeko ihmiset yleensä koko ajan jotain? Mikä se perusolotila-tunne on nimeltään, onko sillä edes nimeä?
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mä luulen että Piillä on tunteiden tunnistamisen suhteen sama kuin mulla ja monella muulla, niitä ei todella tunnista, koska niitä ei ole sanoitettu aikanaan ja/tai on ollut kiellettyä tuntea ja siksi ne on pyyhitty pois. Pii korjannee jos meni väärin.

    Esim voi tietää olevansa surullinen siksi että kyyneleet valuu, mutta ilman kyyneleitä ei tietäisi että tämä tunne joka minussa nyt on, on surua. Mulla on esmes semmoista, että tajuan jännittäväni, koska vatsassa tuntuu perhosia. En kuitenkaan tunne sitä jännitystä, tunnen vain ne perhoset. Yllätyn huomatessani että äänikin värisee, joo, tääkin kuuluu jännitykseen. Samoin tiedän olevani vihainen siitä, kun havaitsen sen äänensävystäni ja kehonkielestäni tai ajatuksistani, en kuitenkaan tavallaan tunne sitä. Hyvin usein mulla menee juuri näin, seuraan ja tarkkailen käytöstäni ja päättelen sen perusteella, mitä tunnen. Toimii isoissa tunteissa, pienissä ei. En esim osaa sanoa, mitä juuri nyt tunnen, tässä kirjoitellessani. Tunnenko mitään? Tunteeko ihmiset yleensä koko ajan jotain? Mikä se perusolotila-tunne on nimeltään, onko sillä edes nimeä?
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Inmyhead, aivan, kiitos paljon selvennyksestä. Mun on vaikea hahmottaa sitä miten toiset kokee tunteet tai kokeeko ollenkaan kun itselläni toi toimii tosi erilailla. Ahdistuneisuus/jännittyneisyys on mulla jonkinasteisena se perustila, sitten taas muita tunteita koen tai olen kokematta vähän kummallisissa tilanteissa (tunnistan ne kyllä jossain määrin). Mulla on ongelmana, että en tiedä mitä mun "kuuluu" tuntea tai ajatella missäkin tilanteessa ja se aiheuttaa hämmennystä.
  • Inmyhead, aivan, kiitos paljon selvennyksestä. Mun on vaikea hahmottaa sitä miten toiset kokee tunteet tai kokeeko ollenkaan kun itselläni toi toimii tosi erilailla. Ahdistuneisuus/jännittyneisyys on mulla jonkinasteisena se perustila, sitten taas muita tunteita koen tai olen kokematta vähän kummallisissa tilanteissa (tunnistan ne kyllä jossain määrin). Mulla on ongelmana, että en tiedä mitä mun "kuuluu" tuntea tai ajatella missäkin tilanteessa ja se aiheuttaa hämmennystä.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Mä luulen että Piillä on tunteiden tunnistamisen suhteen sama kuin mulla ja monella muulla, niitä ei todella tunnista, koska niitä ei ole sanoitettu aikanaan ja/tai on ollut kiellettyä tuntea ja siksi ne on pyyhitty pois. Pii korjannee jos meni väärin.

    Esim voi tietää olevansa surullinen siksi että kyyneleet valuu, mutta ilman kyyneleitä ei tietäisi että tämä tunne joka minussa nyt on, on surua. Mulla on esmes semmoista, että tajuan jännittäväni, koska vatsassa tuntuu perhosia. En kuitenkaan tunne sitä jännitystä, tunnen vain ne perhoset. Yllätyn huomatessani että äänikin värisee, joo, tääkin kuuluu jännitykseen. Samoin tiedän olevani vihainen siitä, kun havaitsen sen äänensävystäni ja kehonkielestäni tai ajatuksistani, en kuitenkaan tavallaan tunne sitä. Hyvin usein mulla menee juuri näin, seuraan ja tarkkailen käytöstäni ja päättelen sen perusteella, mitä tunnen. Toimii isoissa tunteissa, pienissä ei. En esim osaa sanoa, mitä juuri nyt tunnen, tässä kirjoitellessani. Tunnenko mitään? Tunteeko ihmiset yleensä koko ajan jotain? Mikä se perusolotila-tunne on nimeltään, onko sillä edes nimeä?
    LOPPUOSAA KOSKEE TRIGGERIVAROITUS AIHEENA VÄKIVALTA

    Joo, tunnistan tästä paljon. Olen hyvin konkreettinen. Tiedän että minua itkettää jos silmästäni tulee vettä. Jos itku tuntuu pelkästään kurkussa, tunnistan itkun tarpeen paljon huonommin. Osaan sanoa muille että minua itkettää, mutta en kovin hyvin tiedä, olenko surullinen, vihainen, väsynyt vai jotain muuta. En tiedä, mistä muista syistä ihmiset saattavat itkeä. Luultavasti nämä tunteet piiloutuvat minulla väsymyksen alle, jolloin itken sitä että en jaksa. Ylipäätänsä minkä tahansa tunteen voi piilottaa vihan alle. En kuitenkaan tunne traumaattista vihaa vielä juuri ollenkaan, vaan se on enemmän sellaista ärtymystä kaikenlaisista arjen asioista. Tunteet siis toimii defensseinä toisiaan vastaan sen lisäksi että en tunne niitä kunnolla. En tajua kovin hyvin myöskään sitä jos olen väsynyt, nälkäinen tai kipeä. Joudunkin tosissani miettimään, että ahdistaako minua vai onko minun vain nälkä, onko minulla epätodellinen olo vai olenko väsynyt. Ahdistustakin on viime viikkoina ollut järkyttävissä mittasuhteissa, siis hyperventilointi olisi varmaan seuraava askel pahempaan suuntaan, mutta se on minulla ollut lähes kokonaan fyysistä oireitta. Olen siis hyvillä mielin ja iloinen, eikä mikään huoleta, mutta sydän hakkaa, on vaikea hengittää ja koko ylävartaloon sattuu niin että sen takia mistään ei tule mitään. Henkinen puoli tulee vain siitä mukaan, että ymmärrän järjellä yhteyden ajattelemieni ajatusten ja fyysisten oireiden välillä. Voi siis todella sanoa, että ruumiis, tunteet ja ajatukset on hyvin erillään toisistaan. Arkielämän tilanteissa tiedän heti jos jossain asiassa on jotain ongelmaa, mutta mietin ensin järjellä miksi en pidä kyseisestä asiasta ja perustelen itselleni huolellisesti, miksi minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja eihän mielipiteeni ole millään tavalla väärä, kohtuuton tai ristiriidassa jonkun muun ihmisen edun kanssa. Sitten vasta tunnen asiaan liittyvän tunteen kun se on järkipuolen hyväksymä.

    Oikeista tunteistakin minulla on jonkun verran kokemusta. Tunnen kyllä erilaisia tunteita, kun minulla on rauhallinen, turvallinen ja hyvä olo sekä mieluiten vireystilani on riittävän alhaalla. Näin käy helpoiten yksin kotona illalla. Toisten ihmisten aikana tunteiden tunteminen on vaikeaa. On kuin palosireeni huutaisi että "Tunteminen vaarallista, muita ihmisiä lähistöllä". Minulle on myös hyvin tyypillistä tahtoen ja tahtomattani käyttäytyä niin, että tunneilmaisu ei näy kehonkielessä tai äänessä. Luultavasti kykenen normaalia lähenevään tunneilmaisuun, jos tunteeni ovat lieviä. Mitä voimakkaampaa tunnetta koen, sen ilmeettömämmäksi muutun. Esimerkiksi tässä viikonloppuna sain kaupan parkkihallissa paniikkikohtauksen. Istuin autoon ja totesin puolisolle, että nyt on vaikea olo. Kysyin näkyykö se päällepäin ja hän vastasi että ei näkynyt tai kuulunut millään tavalla ulospäin. Laitoin siis ostoksia ja lapsia autoon ja puhelin ihan normaalisti, vaikka olo oli sellainen että kohta pitää istua maahan.

    Ja ne syyt. Kai niitä on pitkä liuta. Tunteita ei ole sanoitettu kun olin lapsi, mutta ei sitä tainnut silloin tehdä muidenkaan vanhemmat. Pahempaa oli että opin että omilla tunteilla ja tarpeilla ei ollut merkitystä. Jos halusin jotain, varsinkin isompana, oli aika selvää että en saanut sitä. Vanhempien omat traumat taisi aktivoitua ja reaktio oli raju. Ei saanut haluta asioita. Kun kolautin pääni pienenä, sain lohdutusta, mutta kun isompana lapsena tuli vaikeita tilanteita eteen, vaikkapa koulukiusaamista tai yksinäisyyttä tai se että kadotin tavaran tai en osannut jotain, niistä kertominen aiheutti häpäisemistä, syyllistämistä tai muuta henkistä väkivaltaa. Vihan, uhman ja eri mieltä olemisen ilmaiseminen oli molemmille vanhemmille vaikeaa. Siitä seurasi fyysistä väkivaltaa tai rajua henkistä väkivaltaa. Samat reaktiot seurasivat toisinaan myös naurua, iloa ja riemua. Niin, ja "sokerina pohjalla", lapsen avuttomuus ja hoivan tarve oli isälle ilmeisesti voimakas triggeri, joka irrotti isästä sadistisen puolen esiin. Sitten puhuttiinkin jo tilanteista joissa puhuttiin kuolemasta ja sen uhasta. Niin, että tuntuu aika vähäiseltä ongelmalta, että tunteita ei ole sanoitettu lapsena. Se totaalinen tunteiden kieltäminen on ollut minulla suurempi ongelma.

    Ihan kuin päätavoite olisi ollut se, että kukaan ei saa huomata miltä tuntuu. Se että en tunne, on ollut yksi keino muiden joukossa saavuttaa tämä tavoite. Sitä asiaa, että olen aivan varmasti käyttänyt tunteiden pois sulkemista työkaluna selvitä tunteiden kanssa, en vielä tunnista itsessäni kovin hyvin. Nyt kun tunteet tulee, tajuan kyllä että tunteet ovat hirveitä ja niiden kokeminen on kovaa työtä tottumattomalle.

    Voi olla niinkin että ne traumoihin liittyvät tunteet on ylivoimaisen hirveitä. Ei kai se ole isojen tunteiden aihe, jos puoliso unohtaa ostaa maitoa kaupasta vaikka lupasi. Kyllä minä siitä selviän ja mahdollisesti tunnen ne tunteet aika oikein. Nämä joka mahdollisesta ärsykkeestä esiin puskevat traumatunteet on vaikeita ja niistä minä en tahdo selvitä.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Pii; 21-06-2017 klo 17:32.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Mä luulen että Piillä on tunteiden tunnistamisen suhteen sama kuin mulla ja monella muulla, niitä ei todella tunnista, koska niitä ei ole sanoitettu aikanaan ja/tai on ollut kiellettyä tuntea ja siksi ne on pyyhitty pois. Pii korjannee jos meni väärin.

    Esim voi tietää olevansa surullinen siksi että kyyneleet valuu, mutta ilman kyyneleitä ei tietäisi että tämä tunne joka minussa nyt on, on surua. Mulla on esmes semmoista, että tajuan jännittäväni, koska vatsassa tuntuu perhosia. En kuitenkaan tunne sitä jännitystä, tunnen vain ne perhoset. Yllätyn huomatessani että äänikin värisee, joo, tääkin kuuluu jännitykseen. Samoin tiedän olevani vihainen siitä, kun havaitsen sen äänensävystäni ja kehonkielestäni tai ajatuksistani, en kuitenkaan tavallaan tunne sitä. Hyvin usein mulla menee juuri näin, seuraan ja tarkkailen käytöstäni ja päättelen sen perusteella, mitä tunnen. Toimii isoissa tunteissa, pienissä ei. En esim osaa sanoa, mitä juuri nyt tunnen, tässä kirjoitellessani. Tunnenko mitään? Tunteeko ihmiset yleensä koko ajan jotain? Mikä se perusolotila-tunne on nimeltään, onko sillä edes nimeä?
    LOPPUOSAA KOSKEE TRIGGERIVAROITUS AIHEENA VÄKIVALTA

    Joo, tunnistan tästä paljon. Olen hyvin konkreettinen. Tiedän että minua itkettää jos silmästäni tulee vettä. Jos itku tuntuu pelkästään kurkussa, tunnistan itkun tarpeen paljon huonommin. Osaan sanoa muille että minua itkettää, mutta en kovin hyvin tiedä, olenko surullinen, vihainen, väsynyt vai jotain muuta. En tiedä, mistä muista syistä ihmiset saattavat itkeä. Luultavasti nämä tunteet piiloutuvat minulla väsymyksen alle, jolloin itken sitä että en jaksa. Ylipäätänsä minkä tahansa tunteen voi piilottaa vihan alle. En kuitenkaan tunne traumaattista vihaa vielä juuri ollenkaan, vaan se on enemmän sellaista ärtymystä kaikenlaisista arjen asioista. Tunteet siis toimii defensseinä toisiaan vastaan sen lisäksi että en tunne niitä kunnolla. En tajua kovin hyvin myöskään sitä jos olen väsynyt, nälkäinen tai kipeä. Joudunkin tosissani miettimään, että ahdistaako minua vai onko minun vain nälkä, onko minulla epätodellinen olo vai olenko väsynyt. Ahdistustakin on viime viikkoina ollut järkyttävissä mittasuhteissa, siis hyperventilointi olisi varmaan seuraava askel pahempaan suuntaan, mutta se on minulla ollut lähes kokonaan fyysistä oireitta. Olen siis hyvillä mielin ja iloinen, eikä mikään huoleta, mutta sydän hakkaa, on vaikea hengittää ja koko ylävartaloon sattuu niin että sen takia mistään ei tule mitään. Henkinen puoli tulee vain siitä mukaan, että ymmärrän järjellä yhteyden ajattelemieni ajatusten ja fyysisten oireiden välillä. Voi siis todella sanoa, että ruumiis, tunteet ja ajatukset on hyvin erillään toisistaan. Arkielämän tilanteissa tiedän heti jos jossain asiassa on jotain ongelmaa, mutta mietin ensin järjellä miksi en pidä kyseisestä asiasta ja perustelen itselleni huolellisesti, miksi minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni ja eihän mielipiteeni ole millään tavalla väärä, kohtuuton tai ristiriidassa jonkun muun ihmisen edun kanssa. Sitten vasta tunnen asiaan liittyvän tunteen kun se on järkipuolen hyväksymä.

    Oikeista tunteistakin minulla on jonkun verran kokemusta. Tunnen kyllä erilaisia tunteita, kun minulla on rauhallinen, turvallinen ja hyvä olo sekä mieluiten vireystilani on riittävän alhaalla. Näin käy helpoiten yksin kotona illalla. Toisten ihmisten aikana tunteiden tunteminen on vaikeaa. On kuin palosireeni huutaisi että "Tunteminen vaarallista, muita ihmisiä lähistöllä". Minulle on myös hyvin tyypillistä tahtoen ja tahtomattani käyttäytyä niin, että tunneilmaisu ei näy kehonkielessä tai äänessä. Luultavasti kykenen normaalia lähenevään tunneilmaisuun, jos tunteeni ovat lieviä. Mitä voimakkaampaa tunnetta koen, sen ilmeettömämmäksi muutun. Esimerkiksi tässä viikonloppuna sain kaupan parkkihallissa paniikkikohtauksen. Istuin autoon ja totesin puolisolle, että nyt on vaikea olo. Kysyin näkyykö se päällepäin ja hän vastasi että ei näkynyt tai kuulunut millään tavalla ulospäin. Laitoin siis ostoksia ja lapsia autoon ja puhelin ihan normaalisti, vaikka olo oli sellainen että kohta pitää istua maahan.

    Ja ne syyt. Kai niitä on pitkä liuta. Tunteita ei ole sanoitettu kun olin lapsi, mutta ei sitä tainnut silloin tehdä muidenkaan vanhemmat. Pahempaa oli että opin että omilla tunteilla ja tarpeilla ei ollut merkitystä. Jos halusin jotain, varsinkin isompana, oli aika selvää että en saanut sitä. Vanhempien omat traumat taisi aktivoitua ja reaktio oli raju. Ei saanut haluta asioita. Kun kolautin pääni pienenä, sain lohdutusta, mutta kun isompana lapsena tuli vaikeita tilanteita eteen, vaikkapa koulukiusaamista tai yksinäisyyttä tai se että kadotin tavaran tai en osannut jotain, niistä kertominen aiheutti häpäisemistä, syyllistämistä tai muuta henkistä väkivaltaa. Vihan, uhman ja eri mieltä olemisen ilmaiseminen oli molemmille vanhemmille vaikeaa. Siitä seurasi fyysistä väkivaltaa tai rajua henkistä väkivaltaa. Samat reaktiot seurasivat toisinaan myös naurua, iloa ja riemua. Niin, ja "sokerina pohjalla", lapsen avuttomuus ja hoivan tarve oli isälle ilmeisesti voimakas triggeri, joka irrotti isästä sadistisen puolen esiin. Sitten puhuttiinkin jo tilanteista joissa puhuttiin kuolemasta ja sen uhasta. Niin, että tuntuu aika vähäiseltä ongelmalta, että tunteita ei ole sanoitettu lapsena. Se totaalinen tunteiden kieltäminen on ollut minulla suurempi ongelma.

    Ihan kuin päätavoite olisi ollut se, että kukaan ei saa huomata miltä tuntuu. Se että en tunne, on ollut yksi keino muiden joukossa saavuttaa tämä tavoite. Sitä asiaa, että olen aivan varmasti käyttänyt tunteiden pois sulkemista työkaluna selvitä tunteiden kanssa, en vielä tunnista itsessäni kovin hyvin. Nyt kun tunteet tulee, tajuan kyllä että tunteet ovat hirveitä ja niiden kokeminen on kovaa työtä tottumattomalle.

    Voi olla niinkin että ne traumoihin liittyvät tunteet on ylivoimaisen hirveitä. Ei kai se ole isojen tunteiden aihe, jos puoliso unohtaa ostaa maitoa kaupasta vaikka lupasi. Kyllä minä siitä selviän ja mahdollisesti tunnen ne tunteet aika oikein. Nämä joka mahdollisesta ärsykkeestä esiin puskevat traumatunteet on vaikeita ja niistä minä en tahdo selvitä.
  • Quote Originally Posted by Sonic The Hedgehog View Post
    Pii, mulle heräsi hirvee kasa kysymyksiä tuosta sun viimeisimmästä kommentista. Toivottavasti et pane pahaksesi. Millä tavalla koet lukevasi ihmisiä väärin? Osaatko sanoa jotain ihan konkreettisia esimerkkejä? Miten koet niiden vuorovaikutustilanteiden ja omien "ihmistenlukutaitosi" poikkeavan siitä, kun olet oman perheesi seurassa? Tuntuuko susta, että se tunteiden tunnistamisen vaikeus voisi johtua esimerkiksi ahdistuksesta ja pelosta, vai onko sun tunnetila yleensä ns. rauhallinen silloinkin, kun kommunikointi on vaikeaa? Vai onko senkin tunnistaminen juuri siksi vaikeaa, että omien tunteiden tunnistaminen on sulle vaikeaa? (Olipas typerä lause, toivottavasti ymmärsit mitä haen tällä :'D)

    Mulla on itsekin ollut tosi paljon vaikeuksia tossa kommunikoinnissa. Sosiaalisten tilanteiden fobia poistettiin diagnoosilistasta vasta pari vuotta sitten, ja luulen että toi sertraliini oli isossa osassa tässä "paranemisessa" (olen syönyt sitä nyt muistaakseni seitsemän vuotta, enkä oo ihan hetkeen lopettamassa). Mulla oli aiemmin ihan hirveät suorituspaineet ja ahdistunut olo ihmisten seurassa, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen kelasin päässäni läpi kaiken mitä olin sanonut ja ruoskin itseäni siitä miten typerästi olin käyttäytynyt ja mitä idioottimaista olin sanonut. Se, mitä halusin olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan vastannut sitä minää, joka todellisuudessa olin ihmisten seurassa, ja vihasin itseäni sen takia. Siedättäminen ei auttanut, päinvastoin koin sosiaalisen toiminnan vain vahvistavan sitä itsevihaa ja kauhua. Silti vain jääräpäisesti Kävin ihmisten ilmoilla (koska disso).

    kääk, myöhästyin kirjoittelun takia bussista. No, tämä oli tärkeää.
    Vastasinkin jo Inmyheadille paljon varmaan tästäkin asiasta. Luulen että kaikki tunteisiin liittyvä on minulla niin lapsen kengissä - tai oikeastaan pahempaa kuin tämä - aivan vinksalleen kehittynyt monimutkainen koneisto on parempi kuvaus, että myös muiden ihmisten lukeminen on vaikeaa.

    Ainakin terapiassa käy usein niin, että kun suljen tunteet pois päältä, se tarkoittaa sitä, että en näe niitä terapeutissa. Tällöin minusta tuntuu, että en kykene kertomaan terapeutille, kuinka kauheaa tai väärin joku asia on. Tavallaan se on totta, että en kykene, kun en kerran näytä tunteita ilmeillä, keholla ja äänellä. Toisaalta terapeutti väittää että hän kyllä tavoittaa ne tunteet, koska terapeutit mystisesti tavoittaa nekin tunteet, joita potilas ei osaa ilmaista. Joko siinä käy sitten niin, että terapeutin oma tunneilmaisu ei ole täydellistä kun minulla ei ole täysi tunneilmaisu tai minä en kykene lukemaan terapeutin tunteita vaikka hän ne näyttää. En tiedä tarkkaan mitä siinä tapahtuu, mutta samat ilmiöt ne tapahtuu kaikissa muissakin ihmissuhteissani.

    Luen myös herkeämättä ympäristöstä vaaran merkkejä ja minulle ne ovat ihmisiä, jotka arvaamattomasti kilahtavat ja sitten käy huonosti. Tällä tavalla tulee skannattua muista ihmisistä kaikki pienetkin harmitukset. Jos ollaan vaikka kyläpaikassa, huomaan että emännällä on jotain hämminkiä. Mielikuvitukseni saattaa tehdä paljon työtä pohtiessaan mikä on vikana. Sehän voi olla että hän on suuttunut minulle, kun en riisunut kenkiäni sisään tullessa. Oikeasti häntä voi harmittaa vaikkapa likilaskuinen kääretorttu. Ihmisten ei kai kuulu tarkkailla toisia niin tarkasti kuin minä tarkkailen. Kun reagoin väärin ymmärtämiini toisten tunteisiin, mennään usein metsään.

    Minä en siis vielä tiedä tarkkaan, missä menee metsään. Se on tilannesidonnaista. Joskus vuorovaikutus onnistuu tosi hyvin ja joskus se onnistuu huonommin ja joskus on ihan katastrofaalinen tilanne. Minulle ahdistus on niin voimakasta yhtä tunnetta, että se blokkaa muut tunteet pois. Jos olen hyvin ahdistunut, pääasiallinen tunnetilani on yleensä pelko ja kauhu. Tällöin olen niin syvällä omassa tunteessani, että en näe mitään muuta kuin vaaran merkit. Tunteiden tunteminen vaatii rauhallisen hetken. Rauhallisuus ei kuitenkaan takaa, että tunteita tulee, koska rauhallisuus voi tarkoittaa myös tunteiden sulkemista lähes kokonaan pois käytöstä. Tällöin tiedän olevani surullinen tai vihainen, mutta en tunne sitä.
  • Quote Originally Posted by Sonic The Hedgehog View Post
    Pii, mulle heräsi hirvee kasa kysymyksiä tuosta sun viimeisimmästä kommentista. Toivottavasti et pane pahaksesi. Millä tavalla koet lukevasi ihmisiä väärin? Osaatko sanoa jotain ihan konkreettisia esimerkkejä? Miten koet niiden vuorovaikutustilanteiden ja omien "ihmistenlukutaitosi" poikkeavan siitä, kun olet oman perheesi seurassa? Tuntuuko susta, että se tunteiden tunnistamisen vaikeus voisi johtua esimerkiksi ahdistuksesta ja pelosta, vai onko sun tunnetila yleensä ns. rauhallinen silloinkin, kun kommunikointi on vaikeaa? Vai onko senkin tunnistaminen juuri siksi vaikeaa, että omien tunteiden tunnistaminen on sulle vaikeaa? (Olipas typerä lause, toivottavasti ymmärsit mitä haen tällä :'D)

    Mulla on itsekin ollut tosi paljon vaikeuksia tossa kommunikoinnissa. Sosiaalisten tilanteiden fobia poistettiin diagnoosilistasta vasta pari vuotta sitten, ja luulen että toi sertraliini oli isossa osassa tässä "paranemisessa" (olen syönyt sitä nyt muistaakseni seitsemän vuotta, enkä oo ihan hetkeen lopettamassa). Mulla oli aiemmin ihan hirveät suorituspaineet ja ahdistunut olo ihmisten seurassa, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen kelasin päässäni läpi kaiken mitä olin sanonut ja ruoskin itseäni siitä miten typerästi olin käyttäytynyt ja mitä idioottimaista olin sanonut. Se, mitä halusin olla ihmisten seurassa, ei ollenkaan vastannut sitä minää, joka todellisuudessa olin ihmisten seurassa, ja vihasin itseäni sen takia. Siedättäminen ei auttanut, päinvastoin koin sosiaalisen toiminnan vain vahvistavan sitä itsevihaa ja kauhua. Silti vain jääräpäisesti Kävin ihmisten ilmoilla (koska disso).

    kääk, myöhästyin kirjoittelun takia bussista. No, tämä oli tärkeää.
    Vastasinkin jo Inmyheadille paljon varmaan tästäkin asiasta. Luulen että kaikki tunteisiin liittyvä on minulla niin lapsen kengissä - tai oikeastaan pahempaa kuin tämä - aivan vinksalleen kehittynyt monimutkainen koneisto on parempi kuvaus, että myös muiden ihmisten lukeminen on vaikeaa.

    Ainakin terapiassa käy usein niin, että kun suljen tunteet pois päältä, se tarkoittaa sitä, että en näe niitä terapeutissa. Tällöin minusta tuntuu, että en kykene kertomaan terapeutille, kuinka kauheaa tai väärin joku asia on. Tavallaan se on totta, että en kykene, kun en kerran näytä tunteita ilmeillä, keholla ja äänellä. Toisaalta terapeutti väittää että hän kyllä tavoittaa ne tunteet, koska terapeutit mystisesti tavoittaa nekin tunteet, joita potilas ei osaa ilmaista. Joko siinä käy sitten niin, että terapeutin oma tunneilmaisu ei ole täydellistä kun minulla ei ole täysi tunneilmaisu tai minä en kykene lukemaan terapeutin tunteita vaikka hän ne näyttää. En tiedä tarkkaan mitä siinä tapahtuu, mutta samat ilmiöt ne tapahtuu kaikissa muissakin ihmissuhteissani.

    Luen myös herkeämättä ympäristöstä vaaran merkkejä ja minulle ne ovat ihmisiä, jotka arvaamattomasti kilahtavat ja sitten käy huonosti. Tällä tavalla tulee skannattua muista ihmisistä kaikki pienetkin harmitukset. Jos ollaan vaikka kyläpaikassa, huomaan että emännällä on jotain hämminkiä. Mielikuvitukseni saattaa tehdä paljon työtä pohtiessaan mikä on vikana. Sehän voi olla että hän on suuttunut minulle, kun en riisunut kenkiäni sisään tullessa. Oikeasti häntä voi harmittaa vaikkapa likilaskuinen kääretorttu. Ihmisten ei kai kuulu tarkkailla toisia niin tarkasti kuin minä tarkkailen. Kun reagoin väärin ymmärtämiini toisten tunteisiin, mennään usein metsään.

    Minä en siis vielä tiedä tarkkaan, missä menee metsään. Se on tilannesidonnaista. Joskus vuorovaikutus onnistuu tosi hyvin ja joskus se onnistuu huonommin ja joskus on ihan katastrofaalinen tilanne. Minulle ahdistus on niin voimakasta yhtä tunnetta, että se blokkaa muut tunteet pois. Jos olen hyvin ahdistunut, pääasiallinen tunnetilani on yleensä pelko ja kauhu. Tällöin olen niin syvällä omassa tunteessani, että en näe mitään muuta kuin vaaran merkit. Tunteiden tunteminen vaatii rauhallisen hetken. Rauhallisuus ei kuitenkaan takaa, että tunteita tulee, koska rauhallisuus voi tarkoittaa myös tunteiden sulkemista lähes kokonaan pois käytöstä. Tällöin tiedän olevani surullinen tai vihainen, mutta en tunne sitä.
  • Quote Originally Posted by Sonic The Hedgehog View Post
    Ahdistuneisuus/jännittyneisyys on mulla jonkinasteisena se perustila,
    Mun "urani" mt-potilaana lähti siitä kun jouduin muutamaksi päiväksi tilanteeseen joka jännitti niin paljon että päätin hakea ekaa kertaa elämässäni rauhoittavia avuksi. Niitä käyttäessäni tulinkin normaaliksi, eli sosiaaliset pelot ja ahdistus katosi. En ollut sitä ennen tiennyt, että mulla on tuommoinen tila jatkuvasti päällä. Olin niin hämmästynyt ja ilahtunut että päätin siltä seisomalta että tätähän on saatava lisää ja lähdin hankkimaan apua ja tässä sitä nyt ollaan

    Pii, sun isä on ehkä mun isän synnärillä erotettu kaksonen. Jokseenkin tismalleen kuin mun lapsuudenkodista noi sun kokemukset. Aika jännä myös toi tunteiden tunteminen illalla kotona, mulla on ollut paljolti samaa ja olen lukuisia kertoja toistellut terpallekin että vain yksin kotona on riittävän turvallista että voin tuntea tunteita.

    Voi hyvinkin olla että se tunteiden sanoittamattomuus on vain pikku sivupolku kaikessa traumatisoitumisessa. Mä vaan jotenkin näen sen aika perustavanlaatuisena asiana, joka vaikuttaa tähän lopputulemaan. En tiedä olenko oikeassa vai väärässä eikä sen ole väliäkään, ajattelen vain että lapsi jolla on sanat tunteille, saattaa mahdollisesti selvitä vähäisemmällä vaurioitumisella samanlaisista oloista, koska se pystyisi ainakin vähän paremmin käsittelemään asioita. Niin tai näin, kovaa hommaa on yrittää aikuisena tajuta tunteitaan ja uskaltaa kokea niitä ja vieläpä jopa jakaa toisten ihmisten kanssa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Quote Originally Posted by Sonic The Hedgehog View Post
    Ahdistuneisuus/jännittyneisyys on mulla jonkinasteisena se perustila,
    Mun "urani" mt-potilaana lähti siitä kun jouduin muutamaksi päiväksi tilanteeseen joka jännitti niin paljon että päätin hakea ekaa kertaa elämässäni rauhoittavia avuksi. Niitä käyttäessäni tulinkin normaaliksi, eli sosiaaliset pelot ja ahdistus katosi. En ollut sitä ennen tiennyt, että mulla on tuommoinen tila jatkuvasti päällä. Olin niin hämmästynyt ja ilahtunut että päätin siltä seisomalta että tätähän on saatava lisää ja lähdin hankkimaan apua ja tässä sitä nyt ollaan

    Pii, sun isä on ehkä mun isän synnärillä erotettu kaksonen. Jokseenkin tismalleen kuin mun lapsuudenkodista noi sun kokemukset. Aika jännä myös toi tunteiden tunteminen illalla kotona, mulla on ollut paljolti samaa ja olen lukuisia kertoja toistellut terpallekin että vain yksin kotona on riittävän turvallista että voin tuntea tunteita.

    Voi hyvinkin olla että se tunteiden sanoittamattomuus on vain pikku sivupolku kaikessa traumatisoitumisessa. Mä vaan jotenkin näen sen aika perustavanlaatuisena asiana, joka vaikuttaa tähän lopputulemaan. En tiedä olenko oikeassa vai väärässä eikä sen ole väliäkään, ajattelen vain että lapsi jolla on sanat tunteille, saattaa mahdollisesti selvitä vähäisemmällä vaurioitumisella samanlaisista oloista, koska se pystyisi ainakin vähän paremmin käsittelemään asioita. Niin tai näin, kovaa hommaa on yrittää aikuisena tajuta tunteitaan ja uskaltaa kokea niitä ja vieläpä jopa jakaa toisten ihmisten kanssa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Löytyykö muilta tavaroita jotka herättävät turvallisuuden tunnetta?
    Itsellä on vanhasta korvakorusta tehty riipus sekä yksi lämmin neulepaita.
    Nyt on sellainen hetki elämässä että opettelen vihdoin olemaan yksin ja tiedostan että siitä tulee vaikeaa. Yritän kerätä turvaa ympärille vaikeiden hetkien varalle.
    Nyt on hieman kuuma neulepaidalle joten kirjoita tätä riipus kiedottuna kämmenen. Mitä muut puuhaavat yksin ollessaan? Mitkä on sellaisia asioita joihin voitte keskittyä edes satunnaisesti?

    Minä myös koen nuo mainitut mindfulness asiat hyödylliseksi, tietyllä tavalla. Harjoituksen pitää olla tietynlainen että voin keskittyä yhtään. Käytän aina samaa lukijaa jonka ääni miellyttää minua.
    Myös kehoon kohdistuvat harjoitukset ovat vaikeita eivätkä usein onnistu.
    Viveca. vv. Tunteidenpuolustaja. Pärjäävä.
  • Löytyykö muilta tavaroita jotka herättävät turvallisuuden tunnetta?
    Itsellä on vanhasta korvakorusta tehty riipus sekä yksi lämmin neulepaita.
    Nyt on sellainen hetki elämässä että opettelen vihdoin olemaan yksin ja tiedostan että siitä tulee vaikeaa. Yritän kerätä turvaa ympärille vaikeiden hetkien varalle.
    Nyt on hieman kuuma neulepaidalle joten kirjoita tätä riipus kiedottuna kämmenen. Mitä muut puuhaavat yksin ollessaan? Mitkä on sellaisia asioita joihin voitte keskittyä edes satunnaisesti?

    Minä myös koen nuo mainitut mindfulness asiat hyödylliseksi, tietyllä tavalla. Harjoituksen pitää olla tietynlainen että voin keskittyä yhtään. Käytän aina samaa lukijaa jonka ääni miellyttää minua.
    Myös kehoon kohdistuvat harjoitukset ovat vaikeita eivätkä usein onnistu.
    Viveca. vv. Tunteidenpuolustaja. Pärjäävä.
  • Multa löytyy =) pehmolelu. Sain sen ollessani 8 vuotiaana. Hyvin harvoin on öitä, jolloin se ei olis mun vieressä (: Se symbolisoi mulle turvallisuutta. Oon pitänyt siitä tosi hyvää huolta ja onkin ehjä =)

    Mulla vointiin vaikuttaa runojen kirjoittaminen. Niihin saan purettua tunteitani. Rakastan musiikkia, kuuntelen ihan kauheesti se rentouttaa ja saa ajatuksia muualle. Rakastan liikuntaa ja ulkoilua ja pyöräilyä, mikään ei oo niin ihanaa, kun ajaa ja ei oo oikeesti mitään hajua mihin on menossa. Kesällä kuunnella musiikkia ja tujotella pilviä. Talvella mennä ulos ihailemaan viileää päivää ja tulla sisälle teekupposen ääreen. Rakastan tähtiä, niitä on ihana katsella.

    Sit olla läheisten kanssa, kattoo telkkaria, keskustella, käydä kahviloissa. Eniten rentoudun marjoja poimiessa metsässä, sielä ei oo ihmisiä saa vaan ihailla luonnon kauneutta ja olla hiljaa.

    Kaipaan omaa aikaa hiljaisuutta, koska työ vaatii paljon läsnä oloa.
  • Multa löytyy =) pehmolelu. Sain sen ollessani 8 vuotiaana. Hyvin harvoin on öitä, jolloin se ei olis mun vieressä (: Se symbolisoi mulle turvallisuutta. Oon pitänyt siitä tosi hyvää huolta ja onkin ehjä =)

    Mulla vointiin vaikuttaa runojen kirjoittaminen. Niihin saan purettua tunteitani. Rakastan musiikkia, kuuntelen ihan kauheesti se rentouttaa ja saa ajatuksia muualle. Rakastan liikuntaa ja ulkoilua ja pyöräilyä, mikään ei oo niin ihanaa, kun ajaa ja ei oo oikeesti mitään hajua mihin on menossa. Kesällä kuunnella musiikkia ja tujotella pilviä. Talvella mennä ulos ihailemaan viileää päivää ja tulla sisälle teekupposen ääreen. Rakastan tähtiä, niitä on ihana katsella.

    Sit olla läheisten kanssa, kattoo telkkaria, keskustella, käydä kahviloissa. Eniten rentoudun marjoja poimiessa metsässä, sielä ei oo ihmisiä saa vaan ihailla luonnon kauneutta ja olla hiljaa.

    Kaipaan omaa aikaa hiljaisuutta, koska työ vaatii paljon läsnä oloa.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?