• Muita, jotka joutuu/ on tekemisissä kaltoinkohtelian kanssa?

    Hei!

    Onko täällä muita, jotka joutuu välillä tapamaan tilanteen sanelemana kaltoinkohteliaa?
    Oman tekijä on äiti ja omaan erittäin ison lähipiirin jossa, äiti on hyvin keskeinen henkilö/ minulla on edelleen kotona asuvia sisaruksia. Nään tällä hetkellä harvoin kaltoinkohteliaa, joudun muutaman 2-3 kertaa vuodessa tapamaan, kun on sisaruksien syntttäreitä, häitä yms. Johon kokoontuu kaikki silloin tulee, myös hän.

    Alussa tapaamiset oli rankkoja olin dissossa alusta loppuun asti. Nykyään tilanne helpompi. Tänään tapasin hänet ja hän puhui asioista, jotka sai mut tosi vihaiseksi ja nyt oon itkenyt tosi paljon. En oo ahdistunut, mutta tunteet nousee pintaan. Viha ja suru.

    Miten te selviätte, jotka joudutte välillä kaltoinkohteliaa tapamaan tilanteista, joissa näette kyseisen henkilön?
  • Hei!

    Onko täällä muita, jotka joutuu välillä tapamaan tilanteen sanelemana kaltoinkohteliaa?
    Oman tekijä on äiti ja omaan erittäin ison lähipiirin jossa, äiti on hyvin keskeinen henkilö/ minulla on edelleen kotona asuvia sisaruksia. Nään tällä hetkellä harvoin kaltoinkohteliaa, joudun muutaman 2-3 kertaa vuodessa tapamaan, kun on sisaruksien syntttäreitä, häitä yms. Johon kokoontuu kaikki silloin tulee, myös hän.

    Alussa tapaamiset oli rankkoja olin dissossa alusta loppuun asti. Nykyään tilanne helpompi. Tänään tapasin hänet ja hän puhui asioista, jotka sai mut tosi vihaiseksi ja nyt oon itkenyt tosi paljon. En oo ahdistunut, mutta tunteet nousee pintaan. Viha ja suru.

    Miten te selviätte, jotka joudutte välillä kaltoinkohteliaa tapamaan tilanteista, joissa näette kyseisen henkilön?
  • Mä tapaan hyvin usein ihmisiä, jotka on vaikuttaneet mun huonoon oloon tai olleet luomassa traumoja. Nyt on yks ystävyyssuhde katkolla sen vuoksi ja äitiin oon ollut hyvin vähän yhteydessä viimeiseen vuoteen (nyt yhtäkkiä huomaan, että kommunikointi on taas vähän helpompaa). Isästä en osaa sanoa vielä mitään, kun ne traumat on ihan käsittelemättä. Nähtiin kyllä hetken aikaa sitten ja tajusin, että tapaamiseen liittyi paljon ristiriitaisia tunteita, joita en vielä osaa hahmottaa ja käsitellä.
  • Mä tapaan hyvin usein ihmisiä, jotka on vaikuttaneet mun huonoon oloon tai olleet luomassa traumoja. Nyt on yks ystävyyssuhde katkolla sen vuoksi ja äitiin oon ollut hyvin vähän yhteydessä viimeiseen vuoteen (nyt yhtäkkiä huomaan, että kommunikointi on taas vähän helpompaa). Isästä en osaa sanoa vielä mitään, kun ne traumat on ihan käsittelemättä. Nähtiin kyllä hetken aikaa sitten ja tajusin, että tapaamiseen liittyi paljon ristiriitaisia tunteita, joita en vielä osaa hahmottaa ja käsitellä.
  • Minulla äiti on yksi kaltoinkohtelija, mutta minulla on todella ristiriitainen suhde äitiin. Vuoteen 2016 asti en muistanut lähes mitään lapsuudestani, en edes äidin kaltoinkohtelua. Minulla oli todella hyvät ja läheiset välit äitiini ja ajattelin, että minua on siunattu maailman parhaalla äidillä. Kun aloin muistaa asioita lapsuudestani, mm. kamalan pelon äitiä kohtaan, meidän välinen suhteemme muuttui ristiriitaisemmaksi.

    Toisaalta rakastan äitiä todella paljon, hän on minulle läheisin ja tärkein ihminen ja pidän häntä suuressa arvossa. Toisaalta kannan kaunaa ja olen katkera äidille, äiti ei ole kantanut vastuuta omasta lapsestaan, äiti on kussut oman elämänsä ja "siinä sivussa" kussut yhden lapsen kokonaan, ja minä joudun vielä 14 vuotta kaiken jälkeen maksamaan äidin virheistä. Minä olen sairas äidin virheiden takia. Äiti on epäonnistunut äitinä, äidin kuuluukin kärsiä ja kokea tuskaa. Mutta äiti on minun enkelini, minä haluan suojella äitiä kaikelta pahalta. Mutta äiti on syypää minun sekopäisyyteeni, eihän se ole edes osannut antaa turvallista kotia minulle lapsena.

    Normaalissa olossani, kun olen Minä, minä pystyn olemaan äidin kanssa ihan hyvin. Soittelemme yleensä päivittäin, ainakin viestittelemme, ja näemme muutaman kerran viikossa kun asumme ihan lähekkäin. Mutta sitten kun dissosioin, alan tuntea taas katkeruutta äitiä kohtaan ja minun on vaikea kommunikoida hänen kanssaan. En pysty antamaan äidille anteeksi, hänen tekonsa ovat anteeksiantamattomia. Hän on tehnyt väärin, rikkonut jopa lakia (jättänyt minut heitteille) minun hoidossani.

    Kaiken lisäksi äiti on nykyään melko tunnekylmä. Kun olen asioiden palauduttua mieleeni keskustellut äidin kanssa asioista, hän ei näytä kokevan lainkaan pahaa oloa tekemistään virheistä, ei lainkaan katumusta, ei aitoa pahoittelua. Se saa minut vielä vihaisemmaksi. Silloinkin kun olen Minä, haluaisin välillä hieroa pahaa oloani äidin naamaan, että hän tuntisi edes jotain katumusta teoistaan. Haluaisin, että äiti tuntisi edes jotain tekemistään virheistä, että äiti pystyisi rehellisesti ja aidosti pahoittelemaan. Mutta pyrin hiljentämään tuon halun, unohtamaan sen, että oloni olisi helpompi äidin seurassa.

    Silloin kun dissosiaatio on pahaa, en selviä vuorovaikutuksesta äidin kanssa kunnialla. Välttelen katsekontaktia, vastaan lyhyesti äidin kysymyksiin ja yritän lopettaa kontaktin mahdollisimman pian. Välttelen äitiä ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten kohtelen äitiä kun en pysty edes sanomaan, miksi käyttäydyn niin. Silloin kun olen oma itseni, minä pystyn työntämään katkeruuteni mieleni perukoille ja olemaan rennosti äidin seurassa.

    Toivottavasti tästä vastauksesta oli sinulle jotain iloa, vaikka aika sekavaksi sepustukseksi tämä taisi jäädä. Voimia kaltoinkohtelijan kohtaamiseen!
  • Minulla äiti on yksi kaltoinkohtelija, mutta minulla on todella ristiriitainen suhde äitiin. Vuoteen 2016 asti en muistanut lähes mitään lapsuudestani, en edes äidin kaltoinkohtelua. Minulla oli todella hyvät ja läheiset välit äitiini ja ajattelin, että minua on siunattu maailman parhaalla äidillä. Kun aloin muistaa asioita lapsuudestani, mm. kamalan pelon äitiä kohtaan, meidän välinen suhteemme muuttui ristiriitaisemmaksi.

    Toisaalta rakastan äitiä todella paljon, hän on minulle läheisin ja tärkein ihminen ja pidän häntä suuressa arvossa. Toisaalta kannan kaunaa ja olen katkera äidille, äiti ei ole kantanut vastuuta omasta lapsestaan, äiti on kussut oman elämänsä ja "siinä sivussa" kussut yhden lapsen kokonaan, ja minä joudun vielä 14 vuotta kaiken jälkeen maksamaan äidin virheistä. Minä olen sairas äidin virheiden takia. Äiti on epäonnistunut äitinä, äidin kuuluukin kärsiä ja kokea tuskaa. Mutta äiti on minun enkelini, minä haluan suojella äitiä kaikelta pahalta. Mutta äiti on syypää minun sekopäisyyteeni, eihän se ole edes osannut antaa turvallista kotia minulle lapsena.

    Normaalissa olossani, kun olen Minä, minä pystyn olemaan äidin kanssa ihan hyvin. Soittelemme yleensä päivittäin, ainakin viestittelemme, ja näemme muutaman kerran viikossa kun asumme ihan lähekkäin. Mutta sitten kun dissosioin, alan tuntea taas katkeruutta äitiä kohtaan ja minun on vaikea kommunikoida hänen kanssaan. En pysty antamaan äidille anteeksi, hänen tekonsa ovat anteeksiantamattomia. Hän on tehnyt väärin, rikkonut jopa lakia (jättänyt minut heitteille) minun hoidossani.

    Kaiken lisäksi äiti on nykyään melko tunnekylmä. Kun olen asioiden palauduttua mieleeni keskustellut äidin kanssa asioista, hän ei näytä kokevan lainkaan pahaa oloa tekemistään virheistä, ei lainkaan katumusta, ei aitoa pahoittelua. Se saa minut vielä vihaisemmaksi. Silloinkin kun olen Minä, haluaisin välillä hieroa pahaa oloani äidin naamaan, että hän tuntisi edes jotain katumusta teoistaan. Haluaisin, että äiti tuntisi edes jotain tekemistään virheistä, että äiti pystyisi rehellisesti ja aidosti pahoittelemaan. Mutta pyrin hiljentämään tuon halun, unohtamaan sen, että oloni olisi helpompi äidin seurassa.

    Silloin kun dissosiaatio on pahaa, en selviä vuorovaikutuksesta äidin kanssa kunnialla. Välttelen katsekontaktia, vastaan lyhyesti äidin kysymyksiin ja yritän lopettaa kontaktin mahdollisimman pian. Välttelen äitiä ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten kohtelen äitiä kun en pysty edes sanomaan, miksi käyttäydyn niin. Silloin kun olen oma itseni, minä pystyn työntämään katkeruuteni mieleni perukoille ja olemaan rennosti äidin seurassa.

    Toivottavasti tästä vastauksesta oli sinulle jotain iloa, vaikka aika sekavaksi sepustukseksi tämä taisi jäädä. Voimia kaltoinkohtelijan kohtaamiseen!
  • Quote Originally Posted by bambi View Post
    Normaalissa olossani, kun olen Minä, minä pystyn olemaan äidin kanssa ihan hyvin. Soittelemme yleensä päivittäin, ainakin viestittelemme, ja näemme muutaman kerran viikossa kun asumme ihan lähekkäin. Mutta sitten kun dissosioin, alan tuntea taas katkeruutta äitiä kohtaan ja minun on vaikea kommunikoida hänen kanssaan. En pysty antamaan äidille anteeksi, hänen tekonsa ovat anteeksiantamattomia. Hän on tehnyt väärin, rikkonut jopa lakia (jättänyt minut heitteille) minun hoidossani.

    Kaiken lisäksi äiti on nykyään melko tunnekylmä. Kun olen asioiden palauduttua mieleeni keskustellut äidin kanssa asioista, hän ei näytä kokevan lainkaan pahaa oloa tekemistään virheistä, ei lainkaan katumusta, ei aitoa pahoittelua. Se saa minut vielä vihaisemmaksi. Silloinkin kun olen Minä, haluaisin välillä hieroa pahaa oloani äidin naamaan, että hän tuntisi edes jotain katumusta teoistaan. Haluaisin, että äiti tuntisi edes jotain tekemistään virheistä, että äiti pystyisi rehellisesti ja aidosti pahoittelemaan. Mutta pyrin hiljentämään tuon halun, unohtamaan sen, että oloni olisi helpompi äidin seurassa.

    Silloin kun dissosiaatio on pahaa, en selviä vuorovaikutuksesta äidin kanssa kunnialla. Välttelen katsekontaktia, vastaan lyhyesti äidin kysymyksiin ja yritän lopettaa kontaktin mahdollisimman pian. Välttelen äitiä ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten kohtelen äitiä kun en pysty edes sanomaan, miksi käyttäydyn niin. Silloin kun olen oma itseni, minä pystyn työntämään katkeruuteni mieleni perukoille ja olemaan rennosti äidin seurassa.
    Hurjan tuttua juttua. Pari vuotta sitten olimme äidin kanssa tosi läheisiä, soittelimme paljon ja puhuimme kaikki asiat. (Oikeasti oli asioita joista emme puhuneet, esimerkiksi jos äiti kohteli minua huonosti tai minun oli paha olla oli asioita, joista ei puhuttu.)

    Sitten terapian alettua aloin ottaa äitiin etäisyyttä. Alkoi juuri tuollainen katsekontaktin vältteleminen, lyhyesti puhuminen ja muu välttely, jota en kyennyt itse hallitsemaan. Se aiheutti pahaa mieltä äidissä, minussa itsessäni ja sivusta katsojissa. Minä sain pahiksen roolin, vaikka en kyennyt sille mitään! Tätä jatkuu edelleen.

    Välillä romahdin johonkin iloisen pikkulapsen moodiin ja kykenin todella hyvään ja lämpöiseen vuorovaikutukseen. En kuitenkaan omana aikuisena itsenäni. Sekin tuntui oudolta. Nyt on ehkä vähän aikuisempi vuorovaikutus alkamassa, mutta kun se vaatii sitä että minä olen aikuinen, järkevä, vastuullinen, ystävällinen, jämäkkä ja anteeksiantava. Ihan oikeesti, miksi se aina menee näin, että lopputulos on se että Pikkuinen Pii ottaa aikuisen roolin, kun siihen ei kukaan muu kykene, ja alkaa hoivata muita ettei niitten olisi paha mieli? Ei siis tässäkään vaiheessa tullut sitä hetkeä, että pikkuinen Pii olisi voinut vetäytyvänä, vihaisena ja sulkeutuneena saada olla olemassa ja hoivaa omalta äidiltään? Ei todellakaan. Pii parani sen verran että unohti moiset haaveensa ja alkoi aikuiseksi ja järkeväksi uusilla terapiassa opituilla tavoilla ja alkoi taas suojella ja hoivata äitiään. Asian ydin taitaa olla siinä, että minun pitää aina olla porukan järkevin. Kun äiti ei kykene, kyllä minä kykenen. Pikkulapsesta lähtien ollut näiin. Mun on puhuttava tästä terapeutille. Minullahan "paraneminen" on osin traumakäyttäytymisen kehittynyttä muotoa ....

    Nyt hukkasin itse asian. Äidin reaktio minun käyttäytymisen muuttumiseen on myös tunnekylmyys. Hän ei tunnu välittävän vaikka en enää soittele, hän ei ota minuun yhteyttä, ei tartte minua mihinkään (mutta silti laskee minun varaani asioita), ei välitä itkustani vaan tulee itse itkemään viereeni.
  • Quote Originally Posted by bambi View Post
    Normaalissa olossani, kun olen Minä, minä pystyn olemaan äidin kanssa ihan hyvin. Soittelemme yleensä päivittäin, ainakin viestittelemme, ja näemme muutaman kerran viikossa kun asumme ihan lähekkäin. Mutta sitten kun dissosioin, alan tuntea taas katkeruutta äitiä kohtaan ja minun on vaikea kommunikoida hänen kanssaan. En pysty antamaan äidille anteeksi, hänen tekonsa ovat anteeksiantamattomia. Hän on tehnyt väärin, rikkonut jopa lakia (jättänyt minut heitteille) minun hoidossani.

    Kaiken lisäksi äiti on nykyään melko tunnekylmä. Kun olen asioiden palauduttua mieleeni keskustellut äidin kanssa asioista, hän ei näytä kokevan lainkaan pahaa oloa tekemistään virheistä, ei lainkaan katumusta, ei aitoa pahoittelua. Se saa minut vielä vihaisemmaksi. Silloinkin kun olen Minä, haluaisin välillä hieroa pahaa oloani äidin naamaan, että hän tuntisi edes jotain katumusta teoistaan. Haluaisin, että äiti tuntisi edes jotain tekemistään virheistä, että äiti pystyisi rehellisesti ja aidosti pahoittelemaan. Mutta pyrin hiljentämään tuon halun, unohtamaan sen, että oloni olisi helpompi äidin seurassa.

    Silloin kun dissosiaatio on pahaa, en selviä vuorovaikutuksesta äidin kanssa kunnialla. Välttelen katsekontaktia, vastaan lyhyesti äidin kysymyksiin ja yritän lopettaa kontaktin mahdollisimman pian. Välttelen äitiä ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten kohtelen äitiä kun en pysty edes sanomaan, miksi käyttäydyn niin. Silloin kun olen oma itseni, minä pystyn työntämään katkeruuteni mieleni perukoille ja olemaan rennosti äidin seurassa.
    Hurjan tuttua juttua. Pari vuotta sitten olimme äidin kanssa tosi läheisiä, soittelimme paljon ja puhuimme kaikki asiat. (Oikeasti oli asioita joista emme puhuneet, esimerkiksi jos äiti kohteli minua huonosti tai minun oli paha olla oli asioita, joista ei puhuttu.)

    Sitten terapian alettua aloin ottaa äitiin etäisyyttä. Alkoi juuri tuollainen katsekontaktin vältteleminen, lyhyesti puhuminen ja muu välttely, jota en kyennyt itse hallitsemaan. Se aiheutti pahaa mieltä äidissä, minussa itsessäni ja sivusta katsojissa. Minä sain pahiksen roolin, vaikka en kyennyt sille mitään! Tätä jatkuu edelleen.

    Välillä romahdin johonkin iloisen pikkulapsen moodiin ja kykenin todella hyvään ja lämpöiseen vuorovaikutukseen. En kuitenkaan omana aikuisena itsenäni. Sekin tuntui oudolta. Nyt on ehkä vähän aikuisempi vuorovaikutus alkamassa, mutta kun se vaatii sitä että minä olen aikuinen, järkevä, vastuullinen, ystävällinen, jämäkkä ja anteeksiantava. Ihan oikeesti, miksi se aina menee näin, että lopputulos on se että Pikkuinen Pii ottaa aikuisen roolin, kun siihen ei kukaan muu kykene, ja alkaa hoivata muita ettei niitten olisi paha mieli? Ei siis tässäkään vaiheessa tullut sitä hetkeä, että pikkuinen Pii olisi voinut vetäytyvänä, vihaisena ja sulkeutuneena saada olla olemassa ja hoivaa omalta äidiltään? Ei todellakaan. Pii parani sen verran että unohti moiset haaveensa ja alkoi aikuiseksi ja järkeväksi uusilla terapiassa opituilla tavoilla ja alkoi taas suojella ja hoivata äitiään. Asian ydin taitaa olla siinä, että minun pitää aina olla porukan järkevin. Kun äiti ei kykene, kyllä minä kykenen. Pikkulapsesta lähtien ollut näiin. Mun on puhuttava tästä terapeutille. Minullahan "paraneminen" on osin traumakäyttäytymisen kehittynyttä muotoa ....

    Nyt hukkasin itse asian. Äidin reaktio minun käyttäytymisen muuttumiseen on myös tunnekylmyys. Hän ei tunnu välittävän vaikka en enää soittele, hän ei ota minuun yhteyttä, ei tartte minua mihinkään (mutta silti laskee minun varaani asioita), ei välitä itkustani vaan tulee itse itkemään viereeni.
  • Voi hyvänen aika, kuin mun suulla puhuisitte! Mä rakastan mun äitä joskus, tällä hetkellä vihaan.. mä oon kuitenkin sairaanloisin riippuvainen hänestä.. mä olisin ihan hukassa ilman sitä.. mä en osaa olla aikuinen, vaan aina haen hänen hyväksynnän kaikkeen. Jos teen jotain oman pään mukaan ja valinnat on vääriä on helvetti irti.. vaikka kyse olis tytön sukkahousuista, laittaakko vai ei.. "äiti, laitanko vai en?" Mä kysyn..se hallitsee mua pelolla.. mä vajosin taas johonki lapsi-oloon.. äiti-rakas, mä vihaan sua!
  • Voi hyvänen aika, kuin mun suulla puhuisitte! Mä rakastan mun äitä joskus, tällä hetkellä vihaan.. mä oon kuitenkin sairaanloisin riippuvainen hänestä.. mä olisin ihan hukassa ilman sitä.. mä en osaa olla aikuinen, vaan aina haen hänen hyväksynnän kaikkeen. Jos teen jotain oman pään mukaan ja valinnat on vääriä on helvetti irti.. vaikka kyse olis tytön sukkahousuista, laittaakko vai ei.. "äiti, laitanko vai en?" Mä kysyn..se hallitsee mua pelolla.. mä vajosin taas johonki lapsi-oloon.. äiti-rakas, mä vihaan sua!
  • Terapia kyllä kaniini auttaisi tuohon, jos vain jaksat sen läpikäydä. Terapeutista tulee "varavanhempi" jonka turvin sen liian tiukan napanuoran saa katki. Sen jälkeen voi alkaa oman itsen etsiminen.
  • Terapia kyllä kaniini auttaisi tuohon, jos vain jaksat sen läpikäydä. Terapeutista tulee "varavanhempi" jonka turvin sen liian tiukan napanuoran saa katki. Sen jälkeen voi alkaa oman itsen etsiminen.
  • Siinä onkin työmaa.. oon niin peloissani eikä äiti hellitä otetta.. mä rakastan sitä mutta oon alkanu toivoo sen kuolemaa koska oon ajatellu etten muuten pääse siitä.. terapiaa juu tarvitsisin monestakin syystä.. on kolmekymppisen tuskallista elää lapsen, korkeintaan teinin tasolla niin usein.. kiitos taas vastauksesta, mä yritän sitä terapiaa, vaikka en edesntiedä millä maksaisin sen..
  • Siinä onkin työmaa.. oon niin peloissani eikä äiti hellitä otetta.. mä rakastan sitä mutta oon alkanu toivoo sen kuolemaa koska oon ajatellu etten muuten pääse siitä.. terapiaa juu tarvitsisin monestakin syystä.. on kolmekymppisen tuskallista elää lapsen, korkeintaan teinin tasolla niin usein.. kiitos taas vastauksesta, mä yritän sitä terapiaa, vaikka en edesntiedä millä maksaisin sen..
  • Mä joudun tapaamaan alkoholisti äitiäni. Oon monet kerrat laittanu välit poikki mutta jotenki se vaan aina saa manipuloitua mut sopimaan sen kanssa. Ei se edes taida tajuta kuinka pahasti se on pilannu mun mielenterveyden, empä mä sitä oo ees kertonu sille. Monesti on tehny mieli vaan oksentaa kaikki ulos mitä mietin siitä ihmisestä, mutta en vaan saa jostain syystä sanottua.
  • Mä joudun tapaamaan alkoholisti äitiäni. Oon monet kerrat laittanu välit poikki mutta jotenki se vaan aina saa manipuloitua mut sopimaan sen kanssa. Ei se edes taida tajuta kuinka pahasti se on pilannu mun mielenterveyden, empä mä sitä oo ees kertonu sille. Monesti on tehny mieli vaan oksentaa kaikki ulos mitä mietin siitä ihmisestä, mutta en vaan saa jostain syystä sanottua.
  • Mä oon kans yrittäny sanoa kuinka sekasin mä tänäpäivnä oon sen takia..
    Mutta luulen et sen syyllisyys on niin kova ettei se pysty myöntää mitään..
    Tai sitten se on niin sairas ettei näe.
    Tai ollu aina niin kännissä ettei muista..
    Sille mun huumeiden käyttö on oiva ase; sun ongelmat johtuu huumeista..
    No mulla on onneksi hoitaja n joka ymmärtää, sanoi kerran ettei mun menneisyydellä oo ihme että aloin käyttää..
  • Mä oon kans yrittäny sanoa kuinka sekasin mä tänäpäivnä oon sen takia..
    Mutta luulen et sen syyllisyys on niin kova ettei se pysty myöntää mitään..
    Tai sitten se on niin sairas ettei näe.
    Tai ollu aina niin kännissä ettei muista..
    Sille mun huumeiden käyttö on oiva ase; sun ongelmat johtuu huumeista..
    No mulla on onneksi hoitaja n joka ymmärtää, sanoi kerran ettei mun menneisyydellä oo ihme että aloin käyttää..
  • Voimia kaikille näiden läheisten kaltoinkohtelijoiden kanssa ja vaikka ei olisi niin läheisiäkään
  • Voimia kaikille näiden läheisten kaltoinkohtelijoiden kanssa ja vaikka ei olisi niin läheisiäkään
  • Voisin postata tänne itse.

    Oon tosi väsynyt äidin
    temppuiluun. Tuntuu, että
    katkaisen kaikkiin muihin välit,
    jos pistäisin äitiin kokonaan
    välit poikki.

    Äiti kutsui itse itsensä mun
    kotiin. Se ei kyl tuu tänne!!

    Sit ollut ihan karsee kun,
    oon nähnyt häntä muiden kans
    samaan aikaan.

    Hän on päättänyt, että saa
    mitä haluaa.

    Hän ei sitä multa saa!!!!!!!
  • Voisin postata tänne itse.

    Oon tosi väsynyt äidin
    temppuiluun. Tuntuu, että
    katkaisen kaikkiin muihin välit,
    jos pistäisin äitiin kokonaan
    välit poikki.

    Äiti kutsui itse itsensä mun
    kotiin. Se ei kyl tuu tänne!!

    Sit ollut ihan karsee kun,
    oon nähnyt häntä muiden kans
    samaan aikaan.

    Hän on päättänyt, että saa
    mitä haluaa.

    Hän ei sitä multa saa!!!!!!!
  • Pidä puolesi @lasiprinsessa! Mulla kesti liian kauan oppia olemaan päästämättä kaltoinkohtelija elämääni ja kotiini. Tuottaa tuskaa kun koko mun muu lapsuusperhe hyväksyy ja jopa ihailee tätä kaltoinkohtelijaani. Siksi irtautumiseni on kestänyt niin kauan. Olen yrittänyt olla "kunnolla" jotta välit perheenjäseniin eivät katkesisi. Tämä on tapahtunut oman hyvinvointini kustannuksella. Mulla oli kaksikymppisenä lupavaasti alkanut itsenäistymis- ja irtaantumisvaihe. Tuolloin kaltoinkohtelija kiristi otettaan ja jälkeenpäin asiaa katsoessani näen tuon vaiheen julmana siipieni katkaisuna.
    Ei ole helppoa, kun sinulla kyseessä on oma äiti eli suurin mahdollinen ristiriita, kun kyseessä tärkein turvan ja rakkauden antaja (siis kuuluisi olla). Voimia sinulle
  • Pidä puolesi @lasiprinsessa! Mulla kesti liian kauan oppia olemaan päästämättä kaltoinkohtelija elämääni ja kotiini. Tuottaa tuskaa kun koko mun muu lapsuusperhe hyväksyy ja jopa ihailee tätä kaltoinkohtelijaani. Siksi irtautumiseni on kestänyt niin kauan. Olen yrittänyt olla "kunnolla" jotta välit perheenjäseniin eivät katkesisi. Tämä on tapahtunut oman hyvinvointini kustannuksella. Mulla oli kaksikymppisenä lupavaasti alkanut itsenäistymis- ja irtaantumisvaihe. Tuolloin kaltoinkohtelija kiristi otettaan ja jälkeenpäin asiaa katsoessani näen tuon vaiheen julmana siipieni katkaisuna.
    Ei ole helppoa, kun sinulla kyseessä on oma äiti eli suurin mahdollinen ristiriita, kun kyseessä tärkein turvan ja rakkauden antaja (siis kuuluisi olla). Voimia sinulle
  • Kiitos eukkonen <3

    Olin aikoinani äidin kans
    hyvinkin läheinen. Pikkuhiljaa
    koin, että ei meen kauemmaksi.

    Ekan hiljaiselo vuoden jälkeen
    äiti meni ja rupes itkeen mua
    vasten. Lupasi tulla selvittään
    terapiaan kaikki. Mää uskoin
    ja annoin ajan. Hän ei sinne
    koskaan tullut.

    Otin lisää etäisyyttä ja aloin
    jättäytyä pois joistakin
    porukalla vietettävistä
    mökkireissuista yms. Samalla
    lopetin lapsuuden kodissa
    käymisen lähes kokonaan.

    Myöskin kaikki puhe/tekst katkesi
    äitiin ja poistin facesta.
    Sit aloin kuulla isältä, että
    äiti on poissa tolaltaan
    ja ota nyt yhteyttä sanoin ei.

    Kesäl -17 mentiin tyttöystävän
    kans siskon ylppäreille ja
    silloin äiti alkoi kehuskelemaan
    kuinka sai saman tekaistun
    autismi diagnoosin, kun mulla.
    Sanoin, että omani on kumottu
    ja tein selväksi, että
    "hänen kuntoutumis ihme" tarina
    on täysin virheellinen.

    Ton jälkeen äiti on ollutkin
    ihan täys perse.

    Nyt oon alkanut kutsua sisaruksii
    kotiini ja parantanut välejä
    muutamiin sisaruksii+ mummuun.
    Petaan tilannetta, missä äidin
    näkeminen joko loppuis kokonaan
    tai jäis hyvin vähäiseks.

    Mulle riitti.
  • Kiitos eukkonen <3

    Olin aikoinani äidin kans
    hyvinkin läheinen. Pikkuhiljaa
    koin, että ei meen kauemmaksi.

    Ekan hiljaiselo vuoden jälkeen
    äiti meni ja rupes itkeen mua
    vasten. Lupasi tulla selvittään
    terapiaan kaikki. Mää uskoin
    ja annoin ajan. Hän ei sinne
    koskaan tullut.

    Otin lisää etäisyyttä ja aloin
    jättäytyä pois joistakin
    porukalla vietettävistä
    mökkireissuista yms. Samalla
    lopetin lapsuuden kodissa
    käymisen lähes kokonaan.

    Myöskin kaikki puhe/tekst katkesi
    äitiin ja poistin facesta.
    Sit aloin kuulla isältä, että
    äiti on poissa tolaltaan
    ja ota nyt yhteyttä sanoin ei.

    Kesäl -17 mentiin tyttöystävän
    kans siskon ylppäreille ja
    silloin äiti alkoi kehuskelemaan
    kuinka sai saman tekaistun
    autismi diagnoosin, kun mulla.
    Sanoin, että omani on kumottu
    ja tein selväksi, että
    "hänen kuntoutumis ihme" tarina
    on täysin virheellinen.

    Ton jälkeen äiti on ollutkin
    ihan täys perse.

    Nyt oon alkanut kutsua sisaruksii
    kotiini ja parantanut välejä
    muutamiin sisaruksii+ mummuun.
    Petaan tilannetta, missä äidin
    näkeminen joko loppuis kokonaan
    tai jäis hyvin vähäiseks.

    Mulle riitti.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?