• ADHD

    Muistelen muutaman foorumilaisen maininneen, että heillä on ADHD-diagnoosi. Luulen, että mullakin saattaa olla ADHD ja olisin kovin iloinen jos voitte jakaa omia kokemuksianne asiasta. Milloin ADHD sulla diagnosoitiin, miten se ilmenee/on ilmennyt sulla aikuisena ja lapsena, onko diagnoosista ollut jotakin hyötyä (oletko esimerkiksi pystynyt sen jälkeen paremmin hyväksymään, havainnoimaan ja kontrolloimaan käytöstäsi) ja ennen kaikkea miten sen erottaa dissosiaatio-oireista? Onko ADHD-oireisiin olemassa oikeasti hyviä lääkkeitä tai erityisiä terapiakeinoja, joiden avulla helpottaa elämäänsä?

    Olen jo pitkään epäillyt itselläni ADHD:ta, kaikki sen tunnusmerkit täyttyy ja nettitesteissä tulee täysiä pisteitä. Ystävänikin totesi, että se ei ihmettelisi ollenkaan jos mulla diagnosoitaisiin ADHD kun joskus puhuin hänelle tästä epäilyksestäni. Mun huomio herpaantuu "tylsistä" asioista todella helposti ja erilaiset ärsykkeet vie mun huomion jatkuvasti, oli se sitten ohi lentävä kimalainen tai uusi ajatus kesken keskustelun. Kotiaskareita tehdessä vaeltelen ympäriinsä kasa tavaroita käsissäni ja jätän rojua vääriin paikkoihin, koska löydän koko ajan uutta touhuttavaa ja unohdan mitä olin aiemmin tekemässä. Olin jo taaperona tosi kova viipottamaan ja mulle piti laittaa valjaat etten olisi juossut tieheni. Myöhästelen jatkuvasti, mikä on ollut mulle aika iso ongelma ihan tarhaikäisestä pitäen (sain kokea mm. fyysistä väkivaltaa hajamielisyyteni tähden).

    Toisaalta olen aina pystynyt keskittymään itseäni kiinnostaviin asioihin todella hyvin ja viihtynyt esimerkiksi kirjojen parissa, mistä syystä mulla ei ikinä ole lapsena ADHD:ta epäiltykään (olin muutenkin tosi kiltti ja helppo muksu). Inhoan keskeneräisiä asioita ja haluan saattaa työ- ja harrastusprojektit mahdollisimman tehokkaasti loppuun. Olen lukenut, että "ylikeskittyminen" kiinnostaviin kohteisiin suorastaan pakkomielteisesti on myös yksi ADHD-päisen ihmisen ominaisuus ja tota taipumusta multa todellakin löytyy. Häilyn ja heilun paikasta toiseen kunnes löydän jotain mikä vie mun huomion täydellisesti, enkä sitten kuule tai näe muuta saati muista syödä tai käydä vessassa kun Keskityn.

    En ole vielä maininnut epäilyksestäni psykiatrilleni, mutta terapeuttini kanssa olen keskustellut asiasta ja hän ei näe mitään syytä hankkia tälle keskittymis"ongelmalleni" diagnoosia. Sikäli olen samaa mieltä hänen kanssaan, ettei kaikkea käytöstä ja erikoisia persoonanpiirteitä ole tarpeen lokeroida ja kaiken mahdollisen medikalisointi on hanurista, mutta jos diagnoosista on todella jotain hyötyä, voisin kysyä aiheesta myös psykiatriltani kun seuraavan kerran näen hänet. Olen lukenut, että ADHD:n hoitoon käytetyt lääkkeet ovat tehottomia ja niillä on ikäviä sivuvaikutuksia. Onko teillä henkilökohtaista kokemusta lääkityksestä ja muista hoitomuodoista?

    ADHD:n erottaminen dissosiaatio-oireista mietityttää myös. Olen pohtinut monta kertaa terapeuttini kanssa, että hajamielisyyteni ja keskittymiskyvyttömyyteni saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että mulle ei pienenä opetettu tervettä tapaa irrottautua päänsisäisestä maailmastani ja jakaa aikaani mielekkäällä tavalla "oikean maailman" velvoitteiden kesken. Kaikki tämä oppi tapahtui väkivallan kautta: mulle huudettiin, mua tukistettiin ja potkittiin, sain luunappeja, mua syyllistettiin. Se ei auttanut, vaan päinvastoin ajoi mut entistä tiukemmin päänsisäiseen poterooni: juuri silloin kun mun pitäisi keskittyä oikeaan maailmaan ja irrottautua ajatuksistani ja kuvitelmistani, ahdistun ja dissosioin, koska mun lapsuudessa ne tilanteet oli kaikista hirveimpiä. Näin ollen on mahdollista, että mun hajamielisyys, keskittymiskyvyttömyys ja myöhästely ei johdu synnynnäisestä neurologisesta poikkeavuudesta vaan traumasta.

    Olen tosiaan erittäin kiitollinen kaikista kommenteista ja kokemuksista. Tää aihe on mietityttänyt mua kevään myötä aina vaan enemmän ja enemmän.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Muistelen muutaman foorumilaisen maininneen, että heillä on ADHD-diagnoosi. Luulen, että mullakin saattaa olla ADHD ja olisin kovin iloinen jos voitte jakaa omia kokemuksianne asiasta. Milloin ADHD sulla diagnosoitiin, miten se ilmenee/on ilmennyt sulla aikuisena ja lapsena, onko diagnoosista ollut jotakin hyötyä (oletko esimerkiksi pystynyt sen jälkeen paremmin hyväksymään, havainnoimaan ja kontrolloimaan käytöstäsi) ja ennen kaikkea miten sen erottaa dissosiaatio-oireista? Onko ADHD-oireisiin olemassa oikeasti hyviä lääkkeitä tai erityisiä terapiakeinoja, joiden avulla helpottaa elämäänsä?

    Olen jo pitkään epäillyt itselläni ADHD:ta, kaikki sen tunnusmerkit täyttyy ja nettitesteissä tulee täysiä pisteitä. Ystävänikin totesi, että se ei ihmettelisi ollenkaan jos mulla diagnosoitaisiin ADHD kun joskus puhuin hänelle tästä epäilyksestäni. Mun huomio herpaantuu "tylsistä" asioista todella helposti ja erilaiset ärsykkeet vie mun huomion jatkuvasti, oli se sitten ohi lentävä kimalainen tai uusi ajatus kesken keskustelun. Kotiaskareita tehdessä vaeltelen ympäriinsä kasa tavaroita käsissäni ja jätän rojua vääriin paikkoihin, koska löydän koko ajan uutta touhuttavaa ja unohdan mitä olin aiemmin tekemässä. Olin jo taaperona tosi kova viipottamaan ja mulle piti laittaa valjaat etten olisi juossut tieheni. Myöhästelen jatkuvasti, mikä on ollut mulle aika iso ongelma ihan tarhaikäisestä pitäen (sain kokea mm. fyysistä väkivaltaa hajamielisyyteni tähden).

    Toisaalta olen aina pystynyt keskittymään itseäni kiinnostaviin asioihin todella hyvin ja viihtynyt esimerkiksi kirjojen parissa, mistä syystä mulla ei ikinä ole lapsena ADHD:ta epäiltykään (olin muutenkin tosi kiltti ja helppo muksu). Inhoan keskeneräisiä asioita ja haluan saattaa työ- ja harrastusprojektit mahdollisimman tehokkaasti loppuun. Olen lukenut, että "ylikeskittyminen" kiinnostaviin kohteisiin suorastaan pakkomielteisesti on myös yksi ADHD-päisen ihmisen ominaisuus ja tota taipumusta multa todellakin löytyy. Häilyn ja heilun paikasta toiseen kunnes löydän jotain mikä vie mun huomion täydellisesti, enkä sitten kuule tai näe muuta saati muista syödä tai käydä vessassa kun Keskityn.

    En ole vielä maininnut epäilyksestäni psykiatrilleni, mutta terapeuttini kanssa olen keskustellut asiasta ja hän ei näe mitään syytä hankkia tälle keskittymis"ongelmalleni" diagnoosia. Sikäli olen samaa mieltä hänen kanssaan, ettei kaikkea käytöstä ja erikoisia persoonanpiirteitä ole tarpeen lokeroida ja kaiken mahdollisen medikalisointi on hanurista, mutta jos diagnoosista on todella jotain hyötyä, voisin kysyä aiheesta myös psykiatriltani kun seuraavan kerran näen hänet. Olen lukenut, että ADHD:n hoitoon käytetyt lääkkeet ovat tehottomia ja niillä on ikäviä sivuvaikutuksia. Onko teillä henkilökohtaista kokemusta lääkityksestä ja muista hoitomuodoista?

    ADHD:n erottaminen dissosiaatio-oireista mietityttää myös. Olen pohtinut monta kertaa terapeuttini kanssa, että hajamielisyyteni ja keskittymiskyvyttömyyteni saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että mulle ei pienenä opetettu tervettä tapaa irrottautua päänsisäisestä maailmastani ja jakaa aikaani mielekkäällä tavalla "oikean maailman" velvoitteiden kesken. Kaikki tämä oppi tapahtui väkivallan kautta: mulle huudettiin, mua tukistettiin ja potkittiin, sain luunappeja, mua syyllistettiin. Se ei auttanut, vaan päinvastoin ajoi mut entistä tiukemmin päänsisäiseen poterooni: juuri silloin kun mun pitäisi keskittyä oikeaan maailmaan ja irrottautua ajatuksistani ja kuvitelmistani, ahdistun ja dissosioin, koska mun lapsuudessa ne tilanteet oli kaikista hirveimpiä. Näin ollen on mahdollista, että mun hajamielisyys, keskittymiskyvyttömyys ja myöhästely ei johdu synnynnäisestä neurologisesta poikkeavuudesta vaan traumasta.

    Olen tosiaan erittäin kiitollinen kaikista kommenteista ja kokemuksista. Tää aihe on mietityttänyt mua kevään myötä aina vaan enemmän ja enemmän.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Mulla on ADHD. Sain diagnoosin vasta aikuisena, muutama vuosi sitten. Ennen kuin aloitin traumaterapian. En käytä lääkitystä - sitä oli tarkoitus kokeilla tänä vuonna, mutta muista syistä johtuen se ei nyt tulekaan kysymykseen. Olen helpottunut. Pelkäsin lääkkeen mahdollisia sivuvaikutuksia. Pärjään aika kivasti näinkin, kun olen toimintaterapeutin kanssa saanut opetella itselleni sopivia selviytymiskeinoja.

    Oma traumaterapeuttini on epäillyt moneen otteeseen, että ADHD ei ehkä olisikaan ADHD, vaan dissosiaatiota ja osittain pienten persoonanosien lapsekkuutta. Mietin tätä itsekin vuoden verran, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kyllä se on oikea ADHD. En epäile enää.

    Pystyn erottamaan dissosiaatiokeskittymättömyyden ADHD-keskittymisongelmista. En pystynyt heti, meni liikaa aikaa vakauttamiseen ja persoonaruletin hallintaan. Lyhyesti voisin sanoa, että kun minulla on ADHD-keskittymisongelma, siihen ei liity mitään muistoja, kummallisia kehokokemuksia, sumuisuutta tai ajatuksen tahmeutta. Olen keskittymiskyvytön persoonanosasta riippumatta, mielialasta riippumatta. Dissosiaatioon liittyy hyvin vahvasti sumuinen ja etäinen olo. Pystyn dissosiaatiosumun tullessa kokoamaan itseni ja pakottamaan sen pois niin, että sitten on taas ihan kirkas ja selvä olo. Suvussa on paljon täsmälleen saman tyyppistä ADHD:ta ja koska se on voimakkaasti perinnöllistä, on aivan loogistakin että minulla on oikea ADHD. Yhdellä lapsellanikin on ja vähän veikkaan, että toinenkin tapaus saa vielä diagnoosin tästä perheestä.

    Tämä traumatausta kyllä pahentaa radikaalisti ADHD-oireilua. Minulla ei ole voimavaroja juurikaan hallita keskittymättömyyttä aikuisesti näpertelemällä jotain pientä ja äänetöntä tai poistumalla huoneesta. Olen paremminkin holtiton ja kovaääninen kuin viisivuotias ylivilkas poika. Holtittomuus on muutenkin leimannut tekemisiäni, varsinkin nuorempana kun tietämättäni kärsin kovista disso-oireista. Olin kuulemma mielenkiintoista ja jännittävää seuraa. Hehheh. Sellaisina päivinä kun persoonaruletti antaa minun olla rauhassa, olen yhtä lailla vaihtelevan keskittymiskykyinen - mutta pystyn suhtautumaan siihen järkevästi, hahmotan hyvin mihin pystyn ja mihin en, osaan pitää taukoja ja jaksottaa tekemiseni niin että saan projektin valmiiksi määräaikaan mennessä, osaan pitää huolta että verensokeri pysyy tasaisena, osaan pyytää apua siihen mikä ei nyt vaan suju. ADHD tekee elämästä haastavampaa, mutta se ei näy minusta niin vahvasti ulos päin muille kuin kaikkein tutuimmille silloin, kun olen vain Minä.

    Mikä merkitys diagnoosin saamisella sitten oli? No se, että sain lopulta varmistuksen epäilylleni, että näen maailman jotenkin eri tavoin kuin muut. Muistan jo alakouluikäisestä miettineeni, miksi maailma on minulle vaikeampi kuin muille. Pärjäsin koulussa todella hyvin, siksi kukaan ei koskaan puuttunut muihin ongelmiini kai - mutta kärsin koko kouluajan, oikeastaan diagnoosin saantiin saakka viiltävästä erilaisuuden kokemuksen tunteesta. Vaikka yritin olla kuin muut, se ei onnistunut. Minä olin aina jotenkin outo, erilainen, toisesta ulottuvuudesta. Vahingossa, silloinkin kun yritin parhaani mukaan sulautua massaan. Aina löysin itseni jostain oudosta, näkyvästä tilanteesta ja minun ympärilläni tapahtui koko ajan jotain yllättävää tai hämmentävää. Minulta puuttui kokonaan hahmotuskyky sellaisen sosiaalisen koodiston suhteen, jota ei koskaan opeteta vaan lapset oppivat mikä on sopivaa ja mikä ei vain tarkkailemalla muita. Minä en oppinut. Onnekseni sain hyvin nopeasti taiteilijan leiman otsaani ja sen varjolla sain olla melko omituinen ilman, että sitä pidettiin negatiivisena. Vain minä kärsin siitä että olin liian näkyvästä erilainen, koska en vain ymmärtänyt miten maailma toimii. Diagnoosin saanti oli helpotus, koska lakkasin vaatimasta itseltäni kaikkea sitä mitä pitäisi osata ja pystyä. Aloin keskittyä siihen missä olen hyvä. Surin ääneen lapsuusaikani sosiaaliset sotkut, kun kaverit puukottivat selkään kun omituisuuteni kävi kai liian ärsyttäväksi. Surin sen miten opettajat yhtä lukuun ottamatta eivät pystyneet sulattamaan ADHD-tyttöä luokassa. Surin käymättä jääneet koulut ja sen, miten toisen laista elämä olisi ollut, jos olisin saanut lääkityksen, miten itsetuntoni ei olisi niin romuna jos olisin kelvannut edes jollekulle ihan vain itsenäni. Miten äitini ei osannut suhtautua ADHD-piirteisiinkään mitenkään rakentavasti. Isä osasi, en tiedä miksi. Mutta isän takia minulla on edes hitunen auringonpaistetta lapsuuden mustassa maisemassa.

    Ehkä suurin anti aikuisena saadusta diagnoosista oli toimintaterapia. Minulla oli suuria vaikeuksia hallita arkirutiineita useamman lapsen kanssa. Ruokaa syötiin joka päivä, mutta kaikki muu oli mullin mallin. Kahden lapsen kanssa vielä paketti toimi, mutta sitten mentiin kai kolmannen kohdalla rajan yli ja minä en enää pystynyt hoitamaan perhettä ja taloutta 'niin kuin pitäisi'. Toimintaterapeutin avulla ollaan luotu arki, meidän näköinen arki joka rullaa sujuvasti. Tai niin sujuvasti kuin nyt on mahdollista silloin, kun perheen äidillä on voimakas ADHD, traumatausta ja ei mitään lääkitystä käytössä. Meillä tulee paljon hetken innostuksen tekemisiä päivän mittaan. "Mennään kaikki ulos, puhalletaan saippuakuplia ja syödään ruoka ulkona niin, että laitetaan penkit lumihankeen. Ja sitten maalataan ulkoportaat sormiväreillä!" Ja vesisateella koko perhe juoksee ulkona uikkarit päällä. Me tehdään paljon sellaista, mikä muissa perheissä ei tule kuuloonkaan - mutta lapsilla on arjen raamit nyt kohdillaan. En enää yritä olla sellainen aikuinen kuin 'pitää olla'.


    ***


    Tiedäthän, että ADHD on synnynnäinen ominaisuus? Et voi olla ADHD trauman takia. Trauma saattaa kyllä voimistaa oireita. Sinulla on ADHD - tai sitten ei ole. Mutta se kannattaa ehdottomasti selvittää. Minun nähdäkseni vaikutat hyvin tyypilliseltä ADHD-tyypiltä, jonka koulunkäynnin on pelastanut monipuolinen kiinnostus ja myös hyvä muistikapasiteetti. Olet voinut keskittyä siihen mikä kiinnostaa, oppinut helposti ja siltä osin pärjännyt hyvin.
  • Mulla on ADHD. Sain diagnoosin vasta aikuisena, muutama vuosi sitten. Ennen kuin aloitin traumaterapian. En käytä lääkitystä - sitä oli tarkoitus kokeilla tänä vuonna, mutta muista syistä johtuen se ei nyt tulekaan kysymykseen. Olen helpottunut. Pelkäsin lääkkeen mahdollisia sivuvaikutuksia. Pärjään aika kivasti näinkin, kun olen toimintaterapeutin kanssa saanut opetella itselleni sopivia selviytymiskeinoja.

    Oma traumaterapeuttini on epäillyt moneen otteeseen, että ADHD ei ehkä olisikaan ADHD, vaan dissosiaatiota ja osittain pienten persoonanosien lapsekkuutta. Mietin tätä itsekin vuoden verran, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kyllä se on oikea ADHD. En epäile enää.

    Pystyn erottamaan dissosiaatiokeskittymättömyyden ADHD-keskittymisongelmista. En pystynyt heti, meni liikaa aikaa vakauttamiseen ja persoonaruletin hallintaan. Lyhyesti voisin sanoa, että kun minulla on ADHD-keskittymisongelma, siihen ei liity mitään muistoja, kummallisia kehokokemuksia, sumuisuutta tai ajatuksen tahmeutta. Olen keskittymiskyvytön persoonanosasta riippumatta, mielialasta riippumatta. Dissosiaatioon liittyy hyvin vahvasti sumuinen ja etäinen olo. Pystyn dissosiaatiosumun tullessa kokoamaan itseni ja pakottamaan sen pois niin, että sitten on taas ihan kirkas ja selvä olo. Suvussa on paljon täsmälleen saman tyyppistä ADHD:ta ja koska se on voimakkaasti perinnöllistä, on aivan loogistakin että minulla on oikea ADHD. Yhdellä lapsellanikin on ja vähän veikkaan, että toinenkin tapaus saa vielä diagnoosin tästä perheestä.

    Tämä traumatausta kyllä pahentaa radikaalisti ADHD-oireilua. Minulla ei ole voimavaroja juurikaan hallita keskittymättömyyttä aikuisesti näpertelemällä jotain pientä ja äänetöntä tai poistumalla huoneesta. Olen paremminkin holtiton ja kovaääninen kuin viisivuotias ylivilkas poika. Holtittomuus on muutenkin leimannut tekemisiäni, varsinkin nuorempana kun tietämättäni kärsin kovista disso-oireista. Olin kuulemma mielenkiintoista ja jännittävää seuraa. Hehheh. Sellaisina päivinä kun persoonaruletti antaa minun olla rauhassa, olen yhtä lailla vaihtelevan keskittymiskykyinen - mutta pystyn suhtautumaan siihen järkevästi, hahmotan hyvin mihin pystyn ja mihin en, osaan pitää taukoja ja jaksottaa tekemiseni niin että saan projektin valmiiksi määräaikaan mennessä, osaan pitää huolta että verensokeri pysyy tasaisena, osaan pyytää apua siihen mikä ei nyt vaan suju. ADHD tekee elämästä haastavampaa, mutta se ei näy minusta niin vahvasti ulos päin muille kuin kaikkein tutuimmille silloin, kun olen vain Minä.

    Mikä merkitys diagnoosin saamisella sitten oli? No se, että sain lopulta varmistuksen epäilylleni, että näen maailman jotenkin eri tavoin kuin muut. Muistan jo alakouluikäisestä miettineeni, miksi maailma on minulle vaikeampi kuin muille. Pärjäsin koulussa todella hyvin, siksi kukaan ei koskaan puuttunut muihin ongelmiini kai - mutta kärsin koko kouluajan, oikeastaan diagnoosin saantiin saakka viiltävästä erilaisuuden kokemuksen tunteesta. Vaikka yritin olla kuin muut, se ei onnistunut. Minä olin aina jotenkin outo, erilainen, toisesta ulottuvuudesta. Vahingossa, silloinkin kun yritin parhaani mukaan sulautua massaan. Aina löysin itseni jostain oudosta, näkyvästä tilanteesta ja minun ympärilläni tapahtui koko ajan jotain yllättävää tai hämmentävää. Minulta puuttui kokonaan hahmotuskyky sellaisen sosiaalisen koodiston suhteen, jota ei koskaan opeteta vaan lapset oppivat mikä on sopivaa ja mikä ei vain tarkkailemalla muita. Minä en oppinut. Onnekseni sain hyvin nopeasti taiteilijan leiman otsaani ja sen varjolla sain olla melko omituinen ilman, että sitä pidettiin negatiivisena. Vain minä kärsin siitä että olin liian näkyvästä erilainen, koska en vain ymmärtänyt miten maailma toimii. Diagnoosin saanti oli helpotus, koska lakkasin vaatimasta itseltäni kaikkea sitä mitä pitäisi osata ja pystyä. Aloin keskittyä siihen missä olen hyvä. Surin ääneen lapsuusaikani sosiaaliset sotkut, kun kaverit puukottivat selkään kun omituisuuteni kävi kai liian ärsyttäväksi. Surin sen miten opettajat yhtä lukuun ottamatta eivät pystyneet sulattamaan ADHD-tyttöä luokassa. Surin käymättä jääneet koulut ja sen, miten toisen laista elämä olisi ollut, jos olisin saanut lääkityksen, miten itsetuntoni ei olisi niin romuna jos olisin kelvannut edes jollekulle ihan vain itsenäni. Miten äitini ei osannut suhtautua ADHD-piirteisiinkään mitenkään rakentavasti. Isä osasi, en tiedä miksi. Mutta isän takia minulla on edes hitunen auringonpaistetta lapsuuden mustassa maisemassa.

    Ehkä suurin anti aikuisena saadusta diagnoosista oli toimintaterapia. Minulla oli suuria vaikeuksia hallita arkirutiineita useamman lapsen kanssa. Ruokaa syötiin joka päivä, mutta kaikki muu oli mullin mallin. Kahden lapsen kanssa vielä paketti toimi, mutta sitten mentiin kai kolmannen kohdalla rajan yli ja minä en enää pystynyt hoitamaan perhettä ja taloutta 'niin kuin pitäisi'. Toimintaterapeutin avulla ollaan luotu arki, meidän näköinen arki joka rullaa sujuvasti. Tai niin sujuvasti kuin nyt on mahdollista silloin, kun perheen äidillä on voimakas ADHD, traumatausta ja ei mitään lääkitystä käytössä. Meillä tulee paljon hetken innostuksen tekemisiä päivän mittaan. "Mennään kaikki ulos, puhalletaan saippuakuplia ja syödään ruoka ulkona niin, että laitetaan penkit lumihankeen. Ja sitten maalataan ulkoportaat sormiväreillä!" Ja vesisateella koko perhe juoksee ulkona uikkarit päällä. Me tehdään paljon sellaista, mikä muissa perheissä ei tule kuuloonkaan - mutta lapsilla on arjen raamit nyt kohdillaan. En enää yritä olla sellainen aikuinen kuin 'pitää olla'.


    ***


    Tiedäthän, että ADHD on synnynnäinen ominaisuus? Et voi olla ADHD trauman takia. Trauma saattaa kyllä voimistaa oireita. Sinulla on ADHD - tai sitten ei ole. Mutta se kannattaa ehdottomasti selvittää. Minun nähdäkseni vaikutat hyvin tyypilliseltä ADHD-tyypiltä, jonka koulunkäynnin on pelastanut monipuolinen kiinnostus ja myös hyvä muistikapasiteetti. Olet voinut keskittyä siihen mikä kiinnostaa, oppinut helposti ja siltä osin pärjännyt hyvin.
  • Mekaikkiminä, paljon kiitoksia laajasta ja valaisevasta vastauksesta! Tunnistan paljon noita lapsuuden ja kouluajan ongelmia itselläni, just toi fiilis että mulla ei ole hajuakaan miten maailma ja sosiaaliset suhteet toimii, navigoin kaiken tämän keskellä tuurilla, en taidolla, ja koko ajan tapahtuu jotain tosi hämmentävää. Kiinnostavaa kuulla että sulla on samantyylinen kokemus koulumenestyksestä. Oon ihmetellyt että voiko mulla muka olla ADHD kun kuitenkin pärjäsin kakarana koulussa... tosin aika pitkälti läksyjä tekemättä ja nukkumalla tunneilla, köh.

    Ja juu, tiedän ADHD:n olevan synnynnäinen neurologinen ominaisuus (en sano poikkeama, koska se kuulostaa liian stigmatisoivalta), sen takia mä oon kovasti tätä pähkäillytkin. Otan aiheen puheeksi seuraavalla psykiatritapaamisella. Tässä sulle vielä kukka kiitokseksi pitkästä vastauksesta:
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Mekaikkiminä, paljon kiitoksia laajasta ja valaisevasta vastauksesta! Tunnistan paljon noita lapsuuden ja kouluajan ongelmia itselläni, just toi fiilis että mulla ei ole hajuakaan miten maailma ja sosiaaliset suhteet toimii, navigoin kaiken tämän keskellä tuurilla, en taidolla, ja koko ajan tapahtuu jotain tosi hämmentävää. Kiinnostavaa kuulla että sulla on samantyylinen kokemus koulumenestyksestä. Oon ihmetellyt että voiko mulla muka olla ADHD kun kuitenkin pärjäsin kakarana koulussa... tosin aika pitkälti läksyjä tekemättä ja nukkumalla tunneilla, köh.

    Ja juu, tiedän ADHD:n olevan synnynnäinen neurologinen ominaisuus (en sano poikkeama, koska se kuulostaa liian stigmatisoivalta), sen takia mä oon kovasti tätä pähkäillytkin. Otan aiheen puheeksi seuraavalla psykiatritapaamisella. Tässä sulle vielä kukka kiitokseksi pitkästä vastauksesta:
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Minähän en sinänsä asiasta mitään tiedä, mutta ihan vaan yleissivistyksen vuoksi voi olla hyvä muistaa se etteivät asiat ole yksiselitteisiä faktoja näissä jutuissa kovinkaan usein. Voi olla että ADHD on synnynnäinen ominaisuus (näkyy ilmeisesti sitten jo vastasyntyneessä jollain lailla, kuinkahan laajalla otoksella tämä on tutkittu), mutta voi myös olla ettei se ole. ADHD -diagnoosit ovat levinneet niin räjähdysmäisesti että aika moni olettaa jutussa olevan jotain pahasti vialla, on mahdotonta että mikään tämmöinen yleistyisi tätä tahtia eikä sekään ole todennäköistä että ennen kulkivat kaikki terveen papereilla. Toki tästä on eriäviä mielipiteitä, mutta ei varmuutta.

    Mun suosikkitraumatutkijani Bessel Van Der Kolk on sanonut useissa yhteyksissä että hänen mielestään ADHD-oireet on ihan suoraan traumaoireita. Heillä on paljon sellaista "perinteistä" traumatisoitumista, missä lasta pahoinpidellään, vanhemmat on narkkeja ja kohtelu sen mukaista. Kun olemassaolo on selviytymistä alkaen siitä että taaperoikäisen on löydettävä ruokaa itse itselleen, niin siitä aiheutuu kehityshäiriöitä aivoihin, oppimis- ja keskittymisvaikeuksia, sekä käytöshäiriöitä. Nämä ovat tyyppiesimerkki oireista, mitä näissä lapsissa nähdään traumojen seurauksina ja kas, ne ovat myös tyyppiesimerkki siitä, mitä ADHD-pojissa nähdään.

    Sellaistakin on esitetty, että ADHD-diagnoosi on tosi kätevä tapa pestä kätensä asiasta. Jos lapsen käytöshäiriöt ja oppimisvaikeudet kuitataan tällä niin vanhemmat säilyvät (jälleen kerran) puhtoisina ja syyttöminä, heidän ei tarvitse lakata kaltoinkohtelemasta lastaan, yhteiskunnan ei tarvitse panostaa kalliisiin hoitoihin, lääke on aina halvempi ratkaisu. Silleenkin olen kuullut väitettävän, ettei ainakaan ihan aina edes kyseltäisi lapsen traumataustoja kun mahdollista ADHD:tä tutkitaan, vaikka se pitäisi ilman muuta erotella koska etenkin lapselle väärä diagnoosi voi olla tosi tosi paha juttu.

    Aikuisena mä miettisin pariin otteeseen hyöty-haittasuhdetta. Toki on varmasti kiva jos saa laillisesti vetää piriä, laatu on hyvää ja kela vielä maksaa osan, mutta sitten se dg on siellä papereissa. Ehkä se ei haittaa jos ei välitä töihin mennä, mutta mä miettisin sitäkin puolta. Ettei käy niinkuin Dirkille. Siitä voi myös olla seurauksia myöhemmille terapiamahdollisuuksille, ADHD:n Käypä Hoito ei välttämättä ole terapia ja silloin terapia voidaan evätä koska vain vaikuttavaa hoitoa tarvitsee antaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Minähän en sinänsä asiasta mitään tiedä, mutta ihan vaan yleissivistyksen vuoksi voi olla hyvä muistaa se etteivät asiat ole yksiselitteisiä faktoja näissä jutuissa kovinkaan usein. Voi olla että ADHD on synnynnäinen ominaisuus (näkyy ilmeisesti sitten jo vastasyntyneessä jollain lailla, kuinkahan laajalla otoksella tämä on tutkittu), mutta voi myös olla ettei se ole. ADHD -diagnoosit ovat levinneet niin räjähdysmäisesti että aika moni olettaa jutussa olevan jotain pahasti vialla, on mahdotonta että mikään tämmöinen yleistyisi tätä tahtia eikä sekään ole todennäköistä että ennen kulkivat kaikki terveen papereilla. Toki tästä on eriäviä mielipiteitä, mutta ei varmuutta.

    Mun suosikkitraumatutkijani Bessel Van Der Kolk on sanonut useissa yhteyksissä että hänen mielestään ADHD-oireet on ihan suoraan traumaoireita. Heillä on paljon sellaista "perinteistä" traumatisoitumista, missä lasta pahoinpidellään, vanhemmat on narkkeja ja kohtelu sen mukaista. Kun olemassaolo on selviytymistä alkaen siitä että taaperoikäisen on löydettävä ruokaa itse itselleen, niin siitä aiheutuu kehityshäiriöitä aivoihin, oppimis- ja keskittymisvaikeuksia, sekä käytöshäiriöitä. Nämä ovat tyyppiesimerkki oireista, mitä näissä lapsissa nähdään traumojen seurauksina ja kas, ne ovat myös tyyppiesimerkki siitä, mitä ADHD-pojissa nähdään.

    Sellaistakin on esitetty, että ADHD-diagnoosi on tosi kätevä tapa pestä kätensä asiasta. Jos lapsen käytöshäiriöt ja oppimisvaikeudet kuitataan tällä niin vanhemmat säilyvät (jälleen kerran) puhtoisina ja syyttöminä, heidän ei tarvitse lakata kaltoinkohtelemasta lastaan, yhteiskunnan ei tarvitse panostaa kalliisiin hoitoihin, lääke on aina halvempi ratkaisu. Silleenkin olen kuullut väitettävän, ettei ainakaan ihan aina edes kyseltäisi lapsen traumataustoja kun mahdollista ADHD:tä tutkitaan, vaikka se pitäisi ilman muuta erotella koska etenkin lapselle väärä diagnoosi voi olla tosi tosi paha juttu.

    Aikuisena mä miettisin pariin otteeseen hyöty-haittasuhdetta. Toki on varmasti kiva jos saa laillisesti vetää piriä, laatu on hyvää ja kela vielä maksaa osan, mutta sitten se dg on siellä papereissa. Ehkä se ei haittaa jos ei välitä töihin mennä, mutta mä miettisin sitäkin puolta. Ettei käy niinkuin Dirkille. Siitä voi myös olla seurauksia myöhemmille terapiamahdollisuuksille, ADHD:n Käypä Hoito ei välttämättä ole terapia ja silloin terapia voidaan evätä koska vain vaikuttavaa hoitoa tarvitsee antaa.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • @Inmyhead - ADHD-diagnoosia ei saa helposti. ADHD on neurobiologinen poikkeama aivoissa. Lääkkeistä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Olen törmännyt myös oman traumaterapeuttini osalta tähän käsitykseen, että ADHD ei olekaan ADHD vaan traumatisoitumista. No, hän ei ole kovin hyvin perehtynyt ilmiön neurobiologiseen taustaan, ei tiennyt lääkitysten vaikutusperiaatteistakaan tai siitä miten ADHD-ihmisen aivot toimivat eri lailla kuin muilla. Onneksi psykoterapeutit eivät tee diagnooseja. Tulisi paljon vääriä.

    Diagnoosin saanti ei myöskään tarkoita että homma olisi sillä taputeltu ja sitten jatkettaisiin vain lääkkeen kanssa, hyvää jatkoa. Ei se tarkoita sitäkään, että kaikki laitettaisiin ADHD:n piikkiin. Nuo luettelemasi tyypilliset poikien oireet eivät edes ole tyypillisiä ADHD-oireita. Käytöshäiriöt eivät ole tyypillisiä. Niitä on enemmän asperger- ja autismitapauksilla. Samoin ylivilkkaus, erittäin monilla ei ole lainkaan mitään vilkkausongelmia. ADHD on keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelma, ei ylivilkkaus- tai käytösongelma. Oppiminen voi sujua aivan hyvin vaikka onkin ADHD. Ongelma on pään sisäinen kaoottisuus ja se, että aivot 'nukahtavat' ellei niitä jatkuvasti stimuloida.

    ADHD ei koskaan synny ympäristön vaikutuksesta. Se syntyy lapsen kanssa maailmaan samaan aikaan. Muita saman kaltaisia oireiluita voi kyllä olla.
  • @Inmyhead - ADHD-diagnoosia ei saa helposti. ADHD on neurobiologinen poikkeama aivoissa. Lääkkeistä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Olen törmännyt myös oman traumaterapeuttini osalta tähän käsitykseen, että ADHD ei olekaan ADHD vaan traumatisoitumista. No, hän ei ole kovin hyvin perehtynyt ilmiön neurobiologiseen taustaan, ei tiennyt lääkitysten vaikutusperiaatteistakaan tai siitä miten ADHD-ihmisen aivot toimivat eri lailla kuin muilla. Onneksi psykoterapeutit eivät tee diagnooseja. Tulisi paljon vääriä.

    Diagnoosin saanti ei myöskään tarkoita että homma olisi sillä taputeltu ja sitten jatkettaisiin vain lääkkeen kanssa, hyvää jatkoa. Ei se tarkoita sitäkään, että kaikki laitettaisiin ADHD:n piikkiin. Nuo luettelemasi tyypilliset poikien oireet eivät edes ole tyypillisiä ADHD-oireita. Käytöshäiriöt eivät ole tyypillisiä. Niitä on enemmän asperger- ja autismitapauksilla. Samoin ylivilkkaus, erittäin monilla ei ole lainkaan mitään vilkkausongelmia. ADHD on keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelma, ei ylivilkkaus- tai käytösongelma. Oppiminen voi sujua aivan hyvin vaikka onkin ADHD. Ongelma on pään sisäinen kaoottisuus ja se, että aivot 'nukahtavat' ellei niitä jatkuvasti stimuloida.

    ADHD ei koskaan synny ympäristön vaikutuksesta. Se syntyy lapsen kanssa maailmaan samaan aikaan. Muita saman kaltaisia oireiluita voi kyllä olla.
  • Mä olisin tässä Inmyheadin kanssa aika samoilla linjoilla kuitenkin. Mun käsityksen mukaan traumatutkijoilla ja ainakin Sinkkosella on näkemys, että oppimishäiriöt, käytöshäiriöt ja joskus myös adhd voivat olla traumaoire.

    Jonkun verran itse perehdyin adhd:n neurobiologiaan, kun miehen poika sitä sairastaa. Oireet oli varsin pahat, oli lääkitykset (auttoi), pienryhmät koulussa ja lastenpsykiatrinen kontakti. Käytöksestä äiti valitteli vuosia. Sattuneesta syystä tilanne äidillä kriisiytyi ja lapsi muutti meille kiireellisen sijoituksen kautta. Noin vuodessa muuton jälkeen lääkitys purettiin, lapsi siirtyi normiluokalle. Muuta selitystä ei ammattilaisten kanssa keksitty kuin olosuhteiden muutos. Missään nimessä en äitiä halua arvostella, enkä silloinkaan arvostellut. Mutta valitettavasti kävi ilmi, että lapsella oli ollut aika kaoottinen ympäristö, suoranaista laiminlyöntiä ravinnosta alkaen ja alle 10 vee oli usein vastuussa neljästä pikkusisaruksesta ikähaitarilla 1-5 vee.

    Itsestäni taas tiedän, että mulla oli aivan selkeitä oppimisvaikeuksia varsinkin ala-asteella. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ne näyttää traumaoireilta. Ketään ammattilaista tosin en ole konsultoinut.
  • Mä olisin tässä Inmyheadin kanssa aika samoilla linjoilla kuitenkin. Mun käsityksen mukaan traumatutkijoilla ja ainakin Sinkkosella on näkemys, että oppimishäiriöt, käytöshäiriöt ja joskus myös adhd voivat olla traumaoire.

    Jonkun verran itse perehdyin adhd:n neurobiologiaan, kun miehen poika sitä sairastaa. Oireet oli varsin pahat, oli lääkitykset (auttoi), pienryhmät koulussa ja lastenpsykiatrinen kontakti. Käytöksestä äiti valitteli vuosia. Sattuneesta syystä tilanne äidillä kriisiytyi ja lapsi muutti meille kiireellisen sijoituksen kautta. Noin vuodessa muuton jälkeen lääkitys purettiin, lapsi siirtyi normiluokalle. Muuta selitystä ei ammattilaisten kanssa keksitty kuin olosuhteiden muutos. Missään nimessä en äitiä halua arvostella, enkä silloinkaan arvostellut. Mutta valitettavasti kävi ilmi, että lapsella oli ollut aika kaoottinen ympäristö, suoranaista laiminlyöntiä ravinnosta alkaen ja alle 10 vee oli usein vastuussa neljästä pikkusisaruksesta ikähaitarilla 1-5 vee.

    Itsestäni taas tiedän, että mulla oli aivan selkeitä oppimisvaikeuksia varsinkin ala-asteella. Mitä enemmän asiaan perehdyn, sitä enemmän ne näyttää traumaoireilta. Ketään ammattilaista tosin en ole konsultoinut.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Sellaistakin on esitetty, että ADHD-diagnoosi on tosi kätevä tapa pestä kätensä asiasta. Jos lapsen käytöshäiriöt ja oppimisvaikeudet kuitataan tällä niin vanhemmat säilyvät (jälleen kerran) puhtoisina ja syyttöminä, heidän ei tarvitse lakata kaltoinkohtelemasta lastaan, yhteiskunnan ei tarvitse panostaa kalliisiin hoitoihin, lääke on aina halvempi ratkaisu. Silleenkin olen kuullut väitettävän, ettei ainakaan ihan aina edes kyseltäisi lapsen traumataustoja kun mahdollista ADHD:tä tutkitaan, vaikka se pitäisi ilman muuta erotella koska etenkin lapselle väärä diagnoosi voi olla tosi tosi paha juttu.
    Ei Suomessa toimita noin. Jos lapsi saa diagnoosin, hänelle järjestetään tukitoimia sen mukaan, kuinka vaikeaa keskittyminen on. Perheen kokonaistilanne ja tuen tarve kotiin kartoitetaan aina. Vanhempien tuen tarve kartoitetaan ja mahdollisesti käy ilmi, jos jommalla kummalla vanhemmalla on ADHD. Yleensä on, se on voimakkaasti perinnöllistä. Lääkkeestä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Ei ole myöskään tavallista, että kaltoinkohteleva vanhempi lähtisi hakemaan lapselleen diagnoosia. Se on niin työlästä ja kyllä siinä perheen asiat pengotaan todella huolella läpi.

    Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Aikuisena mä miettisin pariin otteeseen hyöty-haittasuhdetta. Toki on varmasti kiva jos saa laillisesti vetää piriä, laatu on hyvää ja kela vielä maksaa osan, mutta sitten se dg on siellä papereissa. Ehkä se ei haittaa jos ei välitä töihin mennä, mutta mä miettisin sitäkin puolta. Ettei käy niinkuin Dirkille. Siitä voi myös olla seurauksia myöhemmille terapiamahdollisuuksille, ADHD:n Käypä Hoito ei välttämättä ole terapia ja silloin terapia voidaan evätä koska vain vaikuttavaa hoitoa tarvitsee antaa.
    Edelleen lääkkeestä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Se parantaa keskittymiskykyä vain niillä, joilla aivokemia siltä osin on poikkeava. Lääke on yleensä välttämätön ADHD-aikuiselle, ETTÄ voisi tehdä töitä. Eikä ADHD-diagnoosi ole mikään leima otsassa. Toimintaterapia on todellakin tärkeimpiä osia ADHD:n hoidossa, ei lääkitys. Lääkitys ei ole ensisijainen hoitokeino koskaan.
  • Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Sellaistakin on esitetty, että ADHD-diagnoosi on tosi kätevä tapa pestä kätensä asiasta. Jos lapsen käytöshäiriöt ja oppimisvaikeudet kuitataan tällä niin vanhemmat säilyvät (jälleen kerran) puhtoisina ja syyttöminä, heidän ei tarvitse lakata kaltoinkohtelemasta lastaan, yhteiskunnan ei tarvitse panostaa kalliisiin hoitoihin, lääke on aina halvempi ratkaisu. Silleenkin olen kuullut väitettävän, ettei ainakaan ihan aina edes kyseltäisi lapsen traumataustoja kun mahdollista ADHD:tä tutkitaan, vaikka se pitäisi ilman muuta erotella koska etenkin lapselle väärä diagnoosi voi olla tosi tosi paha juttu.
    Ei Suomessa toimita noin. Jos lapsi saa diagnoosin, hänelle järjestetään tukitoimia sen mukaan, kuinka vaikeaa keskittyminen on. Perheen kokonaistilanne ja tuen tarve kotiin kartoitetaan aina. Vanhempien tuen tarve kartoitetaan ja mahdollisesti käy ilmi, jos jommalla kummalla vanhemmalla on ADHD. Yleensä on, se on voimakkaasti perinnöllistä. Lääkkeestä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Ei ole myöskään tavallista, että kaltoinkohteleva vanhempi lähtisi hakemaan lapselleen diagnoosia. Se on niin työlästä ja kyllä siinä perheen asiat pengotaan todella huolella läpi.

    Quote Originally Posted by Inmyhead View Post
    Aikuisena mä miettisin pariin otteeseen hyöty-haittasuhdetta. Toki on varmasti kiva jos saa laillisesti vetää piriä, laatu on hyvää ja kela vielä maksaa osan, mutta sitten se dg on siellä papereissa. Ehkä se ei haittaa jos ei välitä töihin mennä, mutta mä miettisin sitäkin puolta. Ettei käy niinkuin Dirkille. Siitä voi myös olla seurauksia myöhemmille terapiamahdollisuuksille, ADHD:n Käypä Hoito ei välttämättä ole terapia ja silloin terapia voidaan evätä koska vain vaikuttavaa hoitoa tarvitsee antaa.
    Edelleen lääkkeestä ei ole hyötyä sellaiselle, jolla ei ole ADHD. Se parantaa keskittymiskykyä vain niillä, joilla aivokemia siltä osin on poikkeava. Lääke on yleensä välttämätön ADHD-aikuiselle, ETTÄ voisi tehdä töitä. Eikä ADHD-diagnoosi ole mikään leima otsassa. Toimintaterapia on todellakin tärkeimpiä osia ADHD:n hoidossa, ei lääkitys. Lääkitys ei ole ensisijainen hoitokeino koskaan.
  • Unohtui - diagnoosia ei saa, elleivät oireet ole olleet aina. Jos ne ovat alkaneet vasta kouluiässä tai myöhemmin, silloin ehdottomasti ei ole kyseessä ADHD. Ihan pienellä vauvalla voi jo huomata oireita. Omalla lapsellani oli ensimmäisistä elintunneista havaittavissa selkeä, hyvin voimakas aistiyliherkkyys äänien ja tuntoaistin osalta. Aivan varmasti hän ei ollut vielä ehtinyt traumatisoitua minun seurastani kolmen tunnin ikäisenä.

    ADHD-lapsi voi aivan hyvin pärjätä ilman lääkkeitä kuten Muovailuvaha kuvaili. Yleensä olennaista onkin, että lapsen arjen raamit ovat kunnossa. Siksi aina käydään - tai PITÄISI käydä - hyvin tarkkaan läpi myös perheen kokonaistilanne. ADHD-lapsi on herkempi reagoimaan vähän kaikkeen, myös vanhempien ongelmiin. Oma ADHD-lapseni on siinäkin mielessä perheen ilmapuntari, että hän aistii hyvin herkästi minun sekavat mielialani. Silti, hänellä ei ole ADHD siksi että minä olen traumatisoitunut - mutta se että elinympäristö on huono, pahentaa kyllä oireilua. Juuri nyt hän ei oireile enää minun mielialoihini. Sen verran tasaiseksi tilanne on mennyt. Muovailuvahan kuvailemassa tapauksessa lapsella on todennäköisesti oikeastikin ADHD, mutta hän ei ole saanut kotona riittävästi tukea ja siksi oireet ovat olleet todella pahat ja ympäristön muutos auttoi noin paljon.

    Vääriäkin diagnooseja aivan varmasti tehdään. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että ei osata oikealla tavalla ymmärtää ja auttaa lasta - tai aikuista - jonka keskittymiskyky ei olen saman lainen kuin muilla.
  • Unohtui - diagnoosia ei saa, elleivät oireet ole olleet aina. Jos ne ovat alkaneet vasta kouluiässä tai myöhemmin, silloin ehdottomasti ei ole kyseessä ADHD. Ihan pienellä vauvalla voi jo huomata oireita. Omalla lapsellani oli ensimmäisistä elintunneista havaittavissa selkeä, hyvin voimakas aistiyliherkkyys äänien ja tuntoaistin osalta. Aivan varmasti hän ei ollut vielä ehtinyt traumatisoitua minun seurastani kolmen tunnin ikäisenä.

    ADHD-lapsi voi aivan hyvin pärjätä ilman lääkkeitä kuten Muovailuvaha kuvaili. Yleensä olennaista onkin, että lapsen arjen raamit ovat kunnossa. Siksi aina käydään - tai PITÄISI käydä - hyvin tarkkaan läpi myös perheen kokonaistilanne. ADHD-lapsi on herkempi reagoimaan vähän kaikkeen, myös vanhempien ongelmiin. Oma ADHD-lapseni on siinäkin mielessä perheen ilmapuntari, että hän aistii hyvin herkästi minun sekavat mielialani. Silti, hänellä ei ole ADHD siksi että minä olen traumatisoitunut - mutta se että elinympäristö on huono, pahentaa kyllä oireilua. Juuri nyt hän ei oireile enää minun mielialoihini. Sen verran tasaiseksi tilanne on mennyt. Muovailuvahan kuvailemassa tapauksessa lapsella on todennäköisesti oikeastikin ADHD, mutta hän ei ole saanut kotona riittävästi tukea ja siksi oireet ovat olleet todella pahat ja ympäristön muutos auttoi noin paljon.

    Vääriäkin diagnooseja aivan varmasti tehdään. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että ei osata oikealla tavalla ymmärtää ja auttaa lasta - tai aikuista - jonka keskittymiskyky ei olen saman lainen kuin muilla.
  • Niin kuin totesin, mielipiteitä on monia, faktaa ei niin paljon. Neurologit, jotka ADHD:n diagnosoivat, eivät välttämättä tiedä paljoakaan psykiatriasta tai traumoista. Otetaankohan muuten ADHD-diagnoosia varten aina kuvat? Tuli tässä mieleen, kun se kerran on neurologinen häiriö niin se kai sitten näkyy aivokuvissa, olis jännä nähdä semmoinen tutkimus missä on verrattu ADHD-aivokuvia trauma-aivokuviin ja osoitettu erot. Tai ehkä kehitys ei vielä ole ihan siellä saakka, mutta ei välttämättä kyllä ole kovinkaan kaukana tämä, kovin hyviä uudet kuvantamislaitteet.

    Pelkäänpä myös, että Suomessa toimitaan varsin monella tavalla. Vähän vaikea kuvitella että ADHD on ainoa sairaus johon saa joka puolella Suomea täsmälleen samanlaiset tutkimukset ja hoidot ja tuen kotiin. Hyvä homma, jos näin on.

    Ihan tosi mielenkiintoista olisi kuulla, miten vastasyntyneeltä diagnosoidaan ADHD (ja miksi).
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Inmyhead; 16-05-17 klo 17:21.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Niin kuin totesin, mielipiteitä on monia, faktaa ei niin paljon. Neurologit, jotka ADHD:n diagnosoivat, eivät välttämättä tiedä paljoakaan psykiatriasta tai traumoista. Otetaankohan muuten ADHD-diagnoosia varten aina kuvat? Tuli tässä mieleen, kun se kerran on neurologinen häiriö niin se kai sitten näkyy aivokuvissa, olis jännä nähdä semmoinen tutkimus missä on verrattu ADHD-aivokuvia trauma-aivokuviin ja osoitettu erot. Tai ehkä kehitys ei vielä ole ihan siellä saakka, mutta ei välttämättä kyllä ole kovinkaan kaukana tämä, kovin hyviä uudet kuvantamislaitteet.

    Pelkäänpä myös, että Suomessa toimitaan varsin monella tavalla. Vähän vaikea kuvitella että ADHD on ainoa sairaus johon saa joka puolella Suomea täsmälleen samanlaiset tutkimukset ja hoidot ja tuen kotiin. Hyvä homma, jos näin on.

    Ihan tosi mielenkiintoista olisi kuulla, miten vastasyntyneeltä diagnosoidaan ADHD (ja miksi).
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Eikä ole mikään ihme että vanhemmalla on vaikeuksia arjenhallinnan kanssa, jos itselläkin on ADHD - kuten usein on. Se on kaoottinen kierre, jonka katkaisu on todella vaikeaa. Siksi näkisin, että Muovailuvahan kertomassa tapauksessa ei ainakaan ole toimittu kuten piti, siis ei ole kartoitettu vanhempien tuen tarvetta ja kotitilannetta. Muuten mahdollisesti äitikin olisi saanut diagnoosin, apua ja arki olisi saatu rullaamaan normaalisti kuten meillä. Ja se taas olisi helpottanut lapsen oireilua, jolloin hänkään ei olisi tarvinnut noin massiivisia tukitoimia...

    Meillä seuraava tukitoimi ADHD-lapselle on se, että MINULLE aloitetaan ADHD-lääkitys. Pystyn tukemaan lasta paremmin, kun en itse ole niin keskittymiskyvytön tuuliviiri.

    Tämäkin liittyy löyhästi - diagnosoimaton ADHD ja siitä seuranneet ongelmat on yksi osa traumatisoitumistani. Siis kyllä niillä yhteyttä on, traumoilla ja ADHD-oireilla.
  • Eikä ole mikään ihme että vanhemmalla on vaikeuksia arjenhallinnan kanssa, jos itselläkin on ADHD - kuten usein on. Se on kaoottinen kierre, jonka katkaisu on todella vaikeaa. Siksi näkisin, että Muovailuvahan kertomassa tapauksessa ei ainakaan ole toimittu kuten piti, siis ei ole kartoitettu vanhempien tuen tarvetta ja kotitilannetta. Muuten mahdollisesti äitikin olisi saanut diagnoosin, apua ja arki olisi saatu rullaamaan normaalisti kuten meillä. Ja se taas olisi helpottanut lapsen oireilua, jolloin hänkään ei olisi tarvinnut noin massiivisia tukitoimia...

    Meillä seuraava tukitoimi ADHD-lapselle on se, että MINULLE aloitetaan ADHD-lääkitys. Pystyn tukemaan lasta paremmin, kun en itse ole niin keskittymiskyvytön tuuliviiri.

    Tämäkin liittyy löyhästi - diagnosoimaton ADHD ja siitä seuranneet ongelmat on yksi osa traumatisoitumistani. Siis kyllä niillä yhteyttä on, traumoilla ja ADHD-oireilla.
  • Ei vastasyntyneellä diagnosoidakaan ADHD:ta. Piirteet voi silti nähdä, kuten minun lapsella oli havaittavissa. Ei kukaan puhunut mitään ADHD:sta. Turhaa se olisi ollutkin.

    Neurologi ei diagnosoi ADHD:ta vaan alaan erikoistunut lastenpsykiatri. Aivoja ei kuvata, ei se ole nähtävissä aivokuvista. Tietääkseni aivokemia voitaisiin kyllä tutkia, mutta se on liian kallista. Autismia ja aspergeria epäiltäessä ei myöskään kuvata aivoja. Olisihan se kiinnostavaa jos tekniikka kehittyisi niin paljon, että osattaisiin aivot kuvaamalla sanoa onko potilaalla ADHD, DID, Asperger, autismia, psykoosi vai skitsofrenia. Vai ehkä niitä kaikkia.

    Erikoistuneilla lastenpsykiatreilla sitä faktaa on. Kuten kerroin että oma traumaterapeuttinikin mielellään näki aluksi minun ADHD-oireeni traumaoireina - mutta hänellä ei juurikaan ole alan erikoisosaamista. Oman alansa rautainen ammattilainen hän on.

    Ihan sen perusteella mitä olen itse seurannut muita joiden lasten nepsy-ongelmia selvitellään, kaikilla on se diagnoosin ja sitä myötä tuen saanti lapselle ollut todella vaikeaa. Sitten kun perheessä yksi on saanut diagnoosin, lääkitystä on kokeiltu ja se toimii, on ollut seuraavien kanssa helpompaa. ADHD:sta on olemassa useita periytyviä variantteja. Tarkoittaa sitä, että kun yhdelle suvun ADHD-henkilölle löytyy sopiva lääke, se sopii 99% varmuudella kaikille muillekin suvun ADHD-tapauksille.
  • Ei vastasyntyneellä diagnosoidakaan ADHD:ta. Piirteet voi silti nähdä, kuten minun lapsella oli havaittavissa. Ei kukaan puhunut mitään ADHD:sta. Turhaa se olisi ollutkin.

    Neurologi ei diagnosoi ADHD:ta vaan alaan erikoistunut lastenpsykiatri. Aivoja ei kuvata, ei se ole nähtävissä aivokuvista. Tietääkseni aivokemia voitaisiin kyllä tutkia, mutta se on liian kallista. Autismia ja aspergeria epäiltäessä ei myöskään kuvata aivoja. Olisihan se kiinnostavaa jos tekniikka kehittyisi niin paljon, että osattaisiin aivot kuvaamalla sanoa onko potilaalla ADHD, DID, Asperger, autismia, psykoosi vai skitsofrenia. Vai ehkä niitä kaikkia.

    Erikoistuneilla lastenpsykiatreilla sitä faktaa on. Kuten kerroin että oma traumaterapeuttinikin mielellään näki aluksi minun ADHD-oireeni traumaoireina - mutta hänellä ei juurikaan ole alan erikoisosaamista. Oman alansa rautainen ammattilainen hän on.

    Ihan sen perusteella mitä olen itse seurannut muita joiden lasten nepsy-ongelmia selvitellään, kaikilla on se diagnoosin ja sitä myötä tuen saanti lapselle ollut todella vaikeaa. Sitten kun perheessä yksi on saanut diagnoosin, lääkitystä on kokeiltu ja se toimii, on ollut seuraavien kanssa helpompaa. ADHD:sta on olemassa useita periytyviä variantteja. Tarkoittaa sitä, että kun yhdelle suvun ADHD-henkilölle löytyy sopiva lääke, se sopii 99% varmuudella kaikille muillekin suvun ADHD-tapauksille.
  • Varmaan olis lapsen äitikin tarvinnut enemmän tukea ja ehkä myös sen dg:n. Mutta samalla ko. äidin tausta on myös traumaattinen (tiedän kun oma äitini ja hänen äitinsä ovat olleet ystäviä) ja tämän miehen pojankin kohdalla on varmaan kiintymyssuhdehäiriö, nykyisillä tiedoillani kun pojan varhaislapsuutta mietin.

    Ajattelen siis itsekin, että yhteys on tai voi olla. Bessel van der Kolkin tutkimukset oli tosiaan mielenkiintoisia niiden aivokuvien osalta. Se, miten traumat vaikuttavat ihan siihen aivojen rakenteeseen oli mielenkiintoinen juttu. Se tavallaan vähän herätteli mua tajuamaan, että ehkä itse en ole ollut poikkeuksellisen tyhmä ja epäonnistunut lapsi, vaan ehkä mun aivoilla meni iso osa energiaa pärjäämiseen ja vaarojen kartoittamiseen. Besselin mukaan silloin jää aivoista tietyt osat vallan kehittymättä kunnolla, mikäli oikein muistan.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Muovailuvaha; 16-05-17 klo 17:36.
  • Varmaan olis lapsen äitikin tarvinnut enemmän tukea ja ehkä myös sen dg:n. Mutta samalla ko. äidin tausta on myös traumaattinen (tiedän kun oma äitini ja hänen äitinsä ovat olleet ystäviä) ja tämän miehen pojankin kohdalla on varmaan kiintymyssuhdehäiriö, nykyisillä tiedoillani kun pojan varhaislapsuutta mietin.

    Ajattelen siis itsekin, että yhteys on tai voi olla. Bessel van der Kolkin tutkimukset oli tosiaan mielenkiintoisia niiden aivokuvien osalta. Se, miten traumat vaikuttavat ihan siihen aivojen rakenteeseen oli mielenkiintoinen juttu. Se tavallaan vähän herätteli mua tajuamaan, että ehkä itse en ole ollut poikkeuksellisen tyhmä ja epäonnistunut lapsi, vaan ehkä mun aivoilla meni iso osa energiaa pärjäämiseen ja vaarojen kartoittamiseen. Besselin mukaan silloin jää aivoista tietyt osat vallan kehittymättä kunnolla, mikäli oikein muistan.
  • Voikohan adhd:lla olla mitään tekemistä synnytyksen aikaisen hapensaannin kanssa?
  • Voikohan adhd:lla olla mitään tekemistä synnytyksen aikaisen hapensaannin kanssa?
  • Tällä meidän lapsella siis oli taustalla hankala synnytys ja mahdollinen happivajaus myöskin.
  • Tällä meidän lapsella siis oli taustalla hankala synnytys ja mahdollinen happivajaus myöskin.
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Voikohan adhd:lla olla mitään tekemistä synnytyksen aikaisen hapensaannin kanssa?
    Ei mitään tietoa. Ei vaikuta kovin todennäköiseltä, yleensä sillä on ihan toisen sorttisia seurauksia. Mutta ihmisaivoissa on vielä niin paljon sellaista, mistä ei tiedetä tai ymmärretä tarpeeksi, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ainakaan minulla tai omalla lapsellani ei ole ollut hapenpuutetta, eikä silläkään sukulais-ADHD-henkilöllä jolla on myös diagnoosi meidän lisäksi. Ja sitten niillä muilla joilla on piirteitä mutta ei diagnoosia, niin ei ole tietääkseni kenelläkään ollut synnytyksessä mitään ongelmia. Sotii myös vähän sitä vastaan, että ADHD on voimakkaasti perinnöllinen. Paitsi jos sekin periytyy, että synnytyksessä tulee hapenpuute.

    Nyt en sano varmaksi, mutta hämärästi muistelen että äidin tupakoinnilla saattoi olla jotain yhteyttä lapsen ADHD-riskiin.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Mekaikkiminä; 16-05-17 klo 17:41.
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Voikohan adhd:lla olla mitään tekemistä synnytyksen aikaisen hapensaannin kanssa?
    Ei mitään tietoa. Ei vaikuta kovin todennäköiseltä, yleensä sillä on ihan toisen sorttisia seurauksia. Mutta ihmisaivoissa on vielä niin paljon sellaista, mistä ei tiedetä tai ymmärretä tarpeeksi, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ainakaan minulla tai omalla lapsellani ei ole ollut hapenpuutetta, eikä silläkään sukulais-ADHD-henkilöllä jolla on myös diagnoosi meidän lisäksi. Ja sitten niillä muilla joilla on piirteitä mutta ei diagnoosia, niin ei ole tietääkseni kenelläkään ollut synnytyksessä mitään ongelmia. Sotii myös vähän sitä vastaan, että ADHD on voimakkaasti perinnöllinen. Paitsi jos sekin periytyy, että synnytyksessä tulee hapenpuute.

    Nyt en sano varmaksi, mutta hämärästi muistelen että äidin tupakoinnilla saattoi olla jotain yhteyttä lapsen ADHD-riskiin.
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Tällä meidän lapsella siis oli taustalla hankala synnytys ja mahdollinen happivajaus myöskin.
    Kuvittelisin tuon perusteella, että hänellä on happivajauksen seurauksena oireita jotka menevät autismin kirjoon, voivat olla ADHD-tyyppisiä mutta ei ole yksiselitteisesti kyse ADHD:sta. Voi olla aspergeria tai autismiakin tai käytöshäiriöitä. Ei ole kovin herkullista sitten kasvaa vielä kotioloissa, joissa ei saa lainkaan tukea.
  • Quote Originally Posted by Muovailuvaha View Post
    Tällä meidän lapsella siis oli taustalla hankala synnytys ja mahdollinen happivajaus myöskin.
    Kuvittelisin tuon perusteella, että hänellä on happivajauksen seurauksena oireita jotka menevät autismin kirjoon, voivat olla ADHD-tyyppisiä mutta ei ole yksiselitteisesti kyse ADHD:sta. Voi olla aspergeria tai autismiakin tai käytöshäiriöitä. Ei ole kovin herkullista sitten kasvaa vielä kotioloissa, joissa ei saa lainkaan tukea.
  • Kyllä mä luulen, ett dg. oli oikea. Niin tai näin susi*****sta tilanteesta, joka näytti katastrofilta kaverin elämän suhteen päästiin eteenpäin. Lapsi on jo aikuinen lapsi ja maailmalla. On ammatillinen tutkinto suoritettu normi tavalla ja asuu ulkomailla. Tulevaisuus näyttänee tuleeko jotain traumoja käsittelyyn.
  • Kyllä mä luulen, ett dg. oli oikea. Niin tai näin susi*****sta tilanteesta, joka näytti katastrofilta kaverin elämän suhteen päästiin eteenpäin. Lapsi on jo aikuinen lapsi ja maailmalla. On ammatillinen tutkinto suoritettu normi tavalla ja asuu ulkomailla. Tulevaisuus näyttänee tuleeko jotain traumoja käsittelyyn.
  • Mielenkiintoista pohdintaa. Mä kans luin jonkun lääkärin mielipiteitä, että ADHD ei ole oma "tautinsa" ja että taustalla on yleensä muuta ongelmaa, mutta veikkaan että ehkä kyse on enemmänkin siitä, että on hirveän vaikea sanoa mitkä ominaisuudet ovat synnynnäisiä ja mitkä ympäristön aiheuttamia. Aion joka tapauksessa kysyä aiheesta psykiatrilta ja jos mahdollista, kokeilla niitä lääkkeitä.

    Inmyhead, kysytäänkö työpaikoilla oikeasti sairaustietoja? En tiedä haittaako se mua sinänsä, koska mun CV näyttää joka tapauksessa tosi pahalta kun opinnot on venyneet kymmeneen vuoteen sairauden takia eikä oman alan töitä ole kertynyt päivääkään. Noh, tulevaisuus näyttää ihan kivalta tällä hetkellä joka tapauksessa, oon osa-aikaisena pikkufirmassa jossa ketään ei kiinnosta kuinka hullu olen ja jos päädyn tonne yliopistolle tutkijaksi, niin sovin muuhun kummalliseen porukkaan kuin nenä naamaan.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Mielenkiintoista pohdintaa. Mä kans luin jonkun lääkärin mielipiteitä, että ADHD ei ole oma "tautinsa" ja että taustalla on yleensä muuta ongelmaa, mutta veikkaan että ehkä kyse on enemmänkin siitä, että on hirveän vaikea sanoa mitkä ominaisuudet ovat synnynnäisiä ja mitkä ympäristön aiheuttamia. Aion joka tapauksessa kysyä aiheesta psykiatrilta ja jos mahdollista, kokeilla niitä lääkkeitä.

    Inmyhead, kysytäänkö työpaikoilla oikeasti sairaustietoja? En tiedä haittaako se mua sinänsä, koska mun CV näyttää joka tapauksessa tosi pahalta kun opinnot on venyneet kymmeneen vuoteen sairauden takia eikä oman alan töitä ole kertynyt päivääkään. Noh, tulevaisuus näyttää ihan kivalta tällä hetkellä joka tapauksessa, oon osa-aikaisena pikkufirmassa jossa ketään ei kiinnosta kuinka hullu olen ja jos päädyn tonne yliopistolle tutkijaksi, niin sovin muuhun kummalliseen porukkaan kuin nenä naamaan.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Tää ei oikeestaan liity tähän keskusteluun mitenkään, mut tuli mieleen ylivilkkaudesta. Ku mulle sanottiin, oiskohan ollut viime viikolla, et "sä oot tosi vilkas, kun ottaa huomioon miten rauhallinen sä oot". Se tarkotti ihan yleisesti, ei vaan siinä tilanteessa.

    Sellasta voi olla, kun on hyvät diagnoosit.

  • Tää ei oikeestaan liity tähän keskusteluun mitenkään, mut tuli mieleen ylivilkkaudesta. Ku mulle sanottiin, oiskohan ollut viime viikolla, et "sä oot tosi vilkas, kun ottaa huomioon miten rauhallinen sä oot". Se tarkotti ihan yleisesti, ei vaan siinä tilanteessa.

    Sellasta voi olla, kun on hyvät diagnoosit.

  • Silloin kun olin ala-asteella, mun koulussa otettiin käyttöön uutena arviointikriteerinä aktiivisuus annettaessa arvosanoja kevät- tai talvitodistuksiin. Oppilaille annettiin siis arvosanat sekä osaamisesta että aktiivisuudesta. Jos ei uskaltanut puhua tai viitata, ei ollut aktiivinen. Varsinkaan silloin ei ollut aktiivinen kun epäsopiva ilme kasvoilla, vaikkapa hymyillen, istui pulpetissa eikä kuullut kun opettaja toisteli sun nimeä luokan edessä saati huomannut muiden lasten tuijotusta.

    Eihän se merkinnyt mitään vaikka osaaminen oli parhaassa mahdollisessa neliössä, jos aktiivisuus oli huonoin. Yhtä tyhjän kanssa jos suutaan ei saa auki vaikka tietää kaikki vastaukset. Lahjojen hukkaamista. Umpimielisyyttä.

    Ratkaisuksi otettiin äiti istumaan luokan takariviin. Äidinkin pystyi tietysti unohtamaan jos hän vain oli hiljaa. Mutta sitten kun äiti huuteli sieltä että kyllä sinä tämän tiedät, käsi pystyyn nyt, maa kutsuu.. oli ihan pakko alkaa olemaan aktiivinen. Ehkä äidin ääni saa mun huomion, sitä ei voi sivuuttaa. En tietenkään muista miten se lopulta meni mutta kai se äiti täytyi hoitaa pois sieltä luokasta niin varmaan minä skarppasin tarpeeksi kun sain taas käydä koulua yksin.

    Päiväkodissa olin leikkinyt yksin, eskaristakin on lähinnä ahdistavia muistikuvien palasia. Kouluun siirtyessä minut on varmaan vain jätetty yksin. En oikeastaan tiedä.

    Ajattelen että sosiaalisuus lasten kesken ja vuorovaikutusten verkosto opitaan kokemuksien kautta. Minulle niitä kokemuksia ei liiemmin syntynyt koska olin niin sisäänpäinkääntynyt ja haavemaailmoissani. Osasin toki kommunikoida ja olla vuorovaikutuksessa aikuisten kanssa, ongelma oli muut lapset. Oliko se sitten niin stressaavaa että taipumuksesta tuli pakokeino. Kai minä olin normaali naapurin lasten kanssa, tai hetkinen, en ehkä sittenkään.

    Minulle se on itsestäänselvyys että se on koulu joka on vääränlainen, ei lapset. Me laitetaan lapset luokkiin joissa parhaimmillaan on useampi kymmenen samanikäistä yksilöä ja käsketään niiden kilpailla keskenään. Raukkaparat jotka eivät sopeudu, ovat tietysti viallisia. Aiheen otsikkoon mulla ei ole sanottavaa kun en asiasta tiedä paljon mitään.

    Kouluongelmista ja muiden lasten joukkoon sopeutumisesta oma karvas kokemus hajanaisina muistoina. Tai muistojen tapaisina.
  • Silloin kun olin ala-asteella, mun koulussa otettiin käyttöön uutena arviointikriteerinä aktiivisuus annettaessa arvosanoja kevät- tai talvitodistuksiin. Oppilaille annettiin siis arvosanat sekä osaamisesta että aktiivisuudesta. Jos ei uskaltanut puhua tai viitata, ei ollut aktiivinen. Varsinkaan silloin ei ollut aktiivinen kun epäsopiva ilme kasvoilla, vaikkapa hymyillen, istui pulpetissa eikä kuullut kun opettaja toisteli sun nimeä luokan edessä saati huomannut muiden lasten tuijotusta.

    Eihän se merkinnyt mitään vaikka osaaminen oli parhaassa mahdollisessa neliössä, jos aktiivisuus oli huonoin. Yhtä tyhjän kanssa jos suutaan ei saa auki vaikka tietää kaikki vastaukset. Lahjojen hukkaamista. Umpimielisyyttä.

    Ratkaisuksi otettiin äiti istumaan luokan takariviin. Äidinkin pystyi tietysti unohtamaan jos hän vain oli hiljaa. Mutta sitten kun äiti huuteli sieltä että kyllä sinä tämän tiedät, käsi pystyyn nyt, maa kutsuu.. oli ihan pakko alkaa olemaan aktiivinen. Ehkä äidin ääni saa mun huomion, sitä ei voi sivuuttaa. En tietenkään muista miten se lopulta meni mutta kai se äiti täytyi hoitaa pois sieltä luokasta niin varmaan minä skarppasin tarpeeksi kun sain taas käydä koulua yksin.

    Päiväkodissa olin leikkinyt yksin, eskaristakin on lähinnä ahdistavia muistikuvien palasia. Kouluun siirtyessä minut on varmaan vain jätetty yksin. En oikeastaan tiedä.

    Ajattelen että sosiaalisuus lasten kesken ja vuorovaikutusten verkosto opitaan kokemuksien kautta. Minulle niitä kokemuksia ei liiemmin syntynyt koska olin niin sisäänpäinkääntynyt ja haavemaailmoissani. Osasin toki kommunikoida ja olla vuorovaikutuksessa aikuisten kanssa, ongelma oli muut lapset. Oliko se sitten niin stressaavaa että taipumuksesta tuli pakokeino. Kai minä olin normaali naapurin lasten kanssa, tai hetkinen, en ehkä sittenkään.

    Minulle se on itsestäänselvyys että se on koulu joka on vääränlainen, ei lapset. Me laitetaan lapset luokkiin joissa parhaimmillaan on useampi kymmenen samanikäistä yksilöä ja käsketään niiden kilpailla keskenään. Raukkaparat jotka eivät sopeudu, ovat tietysti viallisia. Aiheen otsikkoon mulla ei ole sanottavaa kun en asiasta tiedä paljon mitään.

    Kouluongelmista ja muiden lasten joukkoon sopeutumisesta oma karvas kokemus hajanaisina muistoina. Tai muistojen tapaisina.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?