• Hylkäystraumaan tippuminen

    Aika usein täällä puhutaan, että tippuu hylkäystraumaan esim. peruuntuneen terapian takia. Miten se teillä näyttäytyy? Mistä tunnistatte sen? Onko se näkynyt terapian eri vaiheissa eri tavalla?

    Palaan tähän itse vielä myöhemmin, jos ja kun hahmotan vähän.
  • Aika usein täällä puhutaan, että tippuu hylkäystraumaan esim. peruuntuneen terapian takia. Miten se teillä näyttäytyy? Mistä tunnistatte sen? Onko se näkynyt terapian eri vaiheissa eri tavalla?

    Palaan tähän itse vielä myöhemmin, jos ja kun hahmotan vähän.
  • Olin menossa aamulla hammaslääkäriin. Pelotti niinkuin aina. Sain tekstiviestin että terapeutti on sairaana. Vastasin että ok. Muutamassa sekunnissa pelko hävisi. Totesin huvittuneena että ei ole varaa pelätä, kun joutuu menemään hammaslääkäriin yksin eikä pääse terapiaan sen jälkeen. Pohdin vielä lisää ihan teoriassa, että näin siinä aina käy, saa apua mutta loppuviimein joutuu pärjäämään ihan itse. Hammaslääkärin jälkeen kotona selostin puolisolle, mitä oli tapahtunut ja yhtäkkiä tipuin hylätyksi lapseksi. Minut oli niin perinpohjaisesti hylätty että sille ei ollut mitään rajaa. Halasin puolisoa ja selitin valtavalla vauhdilla, miten terapia ei voi mitenkään toimia ja että kuinka joku maksettu ihminen voisi edes periaatteessa mallittaa vanhempia ja että ei tästä tule mitään. Samalla tarkkailin itseäni ja omituista käytöstäni ikäänkuin ulkoapäin. Illalla kyselin puolisolta, että miltä se puhetulva oli kuulostanut hänestä ja puoliso kertoi että olin halannut häntä kovasti, mutta en ollut puhunut juuri mitään. Se oli kai ollut sitten hyvin rajua sisäistä puhetta. Tästä alkoi tunteiden, tilojen ja oireiden vuoristorata mitä kesti päiviä. Muistan tämän hyvin, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun reagoin terapian peruuntumiseen. Sitä ennen se oli vain tuntunut tavalliseen tapaan pahalta. Toisella kertaa minulta peruttiin seuraava terapiakerta ja silloin suutuin niin että minulta lähti käytännössä taju. Siinä oli kaikenlaista muutakin tilannetta takana, mutta hylkääminen oli varmaan yksi syy.

    Sitten on ollut positiivisia kokemuksia eli suurta hämmästystä, liikutusta ja kiitollisuutta siitä, että terapeutti ei ole hylännyt minua vaikka olen kertonut vaikeita asioita, suuttunut niin että on taju lähtenyt, olen saanut ylimääräisiä terapiakertoja kun on vaikeaa tai on tehty joku muu poikkeusjärjestely. Minusta sekin on hylkäämistrauman aktivoitumista, kun huomaa että se ei aina toistukaan. Juuri nyt on menossa aika rauhallinen ja hyvä vaihe tässä suhteessa eli minulla on jonkinlainen sisäinen luottamus siihen, että terapeutti on olemassa eikä minun tarvitse tehdä näitä asioita yksin.

    Kotona puolison kanssa hylkäämistrauma aktivoituu pienissä tilanteissa eli kun puoliso lähtee pois saunan parvesta ja jättää minut sinne (en tiedä miksi juuri tämä on ollut niin vaikea paikka, ei tosin ole enää), kävelemme käsi kädessä ja hän irrottaa kätensä kädestäni, puhelun lopettaminen, se että puoliso menee nukkumaan eli vaikkapa sulkee silmänsä ja nukahtaa, katsekontaktin puute ja se jos hän ei kuuntele minua. Osa näistä muuten on jo parantunut, eli edistystä tapahtuu.

    Ne asiat missä on vielä työtä on ainakin hylkäystrauma joka iskee silloin kun itse teen jotain väärin tai en ole täydellinen, koska silloin minut voidaan hylätä. Tai jos joku muu lähelläni tekee väärin tai on epätäydellinen, koska sekin on syy hylätä minut. Ylipäätänsä mikä tahansa negatiivinen asia tai positiivisen asian puute, liittyi se sitten minuun tai ei, on syy hylätä minut.

    Kyllä näitä putoamisia tuntuu tosiaan olevan.
  • Olin menossa aamulla hammaslääkäriin. Pelotti niinkuin aina. Sain tekstiviestin että terapeutti on sairaana. Vastasin että ok. Muutamassa sekunnissa pelko hävisi. Totesin huvittuneena että ei ole varaa pelätä, kun joutuu menemään hammaslääkäriin yksin eikä pääse terapiaan sen jälkeen. Pohdin vielä lisää ihan teoriassa, että näin siinä aina käy, saa apua mutta loppuviimein joutuu pärjäämään ihan itse. Hammaslääkärin jälkeen kotona selostin puolisolle, mitä oli tapahtunut ja yhtäkkiä tipuin hylätyksi lapseksi. Minut oli niin perinpohjaisesti hylätty että sille ei ollut mitään rajaa. Halasin puolisoa ja selitin valtavalla vauhdilla, miten terapia ei voi mitenkään toimia ja että kuinka joku maksettu ihminen voisi edes periaatteessa mallittaa vanhempia ja että ei tästä tule mitään. Samalla tarkkailin itseäni ja omituista käytöstäni ikäänkuin ulkoapäin. Illalla kyselin puolisolta, että miltä se puhetulva oli kuulostanut hänestä ja puoliso kertoi että olin halannut häntä kovasti, mutta en ollut puhunut juuri mitään. Se oli kai ollut sitten hyvin rajua sisäistä puhetta. Tästä alkoi tunteiden, tilojen ja oireiden vuoristorata mitä kesti päiviä. Muistan tämän hyvin, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun reagoin terapian peruuntumiseen. Sitä ennen se oli vain tuntunut tavalliseen tapaan pahalta. Toisella kertaa minulta peruttiin seuraava terapiakerta ja silloin suutuin niin että minulta lähti käytännössä taju. Siinä oli kaikenlaista muutakin tilannetta takana, mutta hylkääminen oli varmaan yksi syy.

    Sitten on ollut positiivisia kokemuksia eli suurta hämmästystä, liikutusta ja kiitollisuutta siitä, että terapeutti ei ole hylännyt minua vaikka olen kertonut vaikeita asioita, suuttunut niin että on taju lähtenyt, olen saanut ylimääräisiä terapiakertoja kun on vaikeaa tai on tehty joku muu poikkeusjärjestely. Minusta sekin on hylkäämistrauman aktivoitumista, kun huomaa että se ei aina toistukaan. Juuri nyt on menossa aika rauhallinen ja hyvä vaihe tässä suhteessa eli minulla on jonkinlainen sisäinen luottamus siihen, että terapeutti on olemassa eikä minun tarvitse tehdä näitä asioita yksin.

    Kotona puolison kanssa hylkäämistrauma aktivoituu pienissä tilanteissa eli kun puoliso lähtee pois saunan parvesta ja jättää minut sinne (en tiedä miksi juuri tämä on ollut niin vaikea paikka, ei tosin ole enää), kävelemme käsi kädessä ja hän irrottaa kätensä kädestäni, puhelun lopettaminen, se että puoliso menee nukkumaan eli vaikkapa sulkee silmänsä ja nukahtaa, katsekontaktin puute ja se jos hän ei kuuntele minua. Osa näistä muuten on jo parantunut, eli edistystä tapahtuu.

    Ne asiat missä on vielä työtä on ainakin hylkäystrauma joka iskee silloin kun itse teen jotain väärin tai en ole täydellinen, koska silloin minut voidaan hylätä. Tai jos joku muu lähelläni tekee väärin tai on epätäydellinen, koska sekin on syy hylätä minut. Ylipäätänsä mikä tahansa negatiivinen asia tai positiivisen asian puute, liittyi se sitten minuun tai ei, on syy hylätä minut.

    Kyllä näitä putoamisia tuntuu tosiaan olevan.
  • En usko että mulla on varsinaisesti muuttunut se, kuinka hylkäystrauman aktivoituminen näkyy. Se mikä on muuttunut, kestän paremmin taukoja yleensä ja etenkin lyhyitä taukoja. Mulla hylkääminen on ydintrauma ja se on ihan tosi syvällä ja muuttuu ihan tolkuttoman hitaasti (mutta muuttuu kuitenkin).
    Alunperin mulle oli "tauko" jo viikon viimeisen terapian ja seuraavan viikon ekan terapian välinen aika. Silloin tauko merkitsi sitä että terapia loppui siksi aikaa ja terapeutti lakkasi olemasta (muuten kuin älyllisellä tasolla) mun päässä. Tämä on korjaantunut ja se on itse asiassa ihan tosi iso asia. Tuon korjautuminen teki myös pidemmät tauot helpommiksi.

    Tunteiden tunnistamisessa mä olen surkea edelleen. En tunnista niitä läheskään aina, vaan päättelen älyllisesti mitä ehkä voisin tuntea koska käyttäydyn näin ja kasvoillani on tälläinen ilme. Sitten jos olen sillä hetkellä kykenevä, jatkan päättelyketjua miettimällä mikä voisi olla syy tähän tunteeseen. Kuulostaa aika hullulta kyllä mutta ei tää siis kaikkea koske, vain kiellettyjä tunteita, joita mulla on esimerkiksi kaikki tarvitsevuuden tunteet mihin se "ei eroja terapeutista kiitos" myös lasketaan.

    Niinpä esim nyt mulla on ollut huono olo, mutta en ole tiennyt mistä se johtuu. En ole huomannut edes miettiä asiaa sen kummemmin, olen päätellyt sen johtuvan pyhistä sikäli että mulla on aina vaikeampaa silloin kun ei ole töitä pitämässä mua järjestyksessä. Kunnes nyt terapiassa havaitsin että mullapa ei olekaan mitään sanottavaa. Tuijottelen ikkunasta ulos, enkä pysty katsomaan terppaa. Vastailen yksitavuisesti ja tunnen suuttuvani sen sanoista, miten se ei ymmärrä ollenkaan mitä yritän sanoa!? Tajuan käyttäytyväni omituisesti, hävettää kun tajuan vaikuttavani pikkutytöltä joka ei saanut tikkaria kaupasta. Mietin miksi, luulen että siksi kun se puhuu tyhmiä eikä ymmärrä, koska en muista että olin tälläinen jo ennen kuin se ryhtyi ymmärtämättömäksi. Sitten muistan että hei, mustahan on tuntunut ennenkin siltä ettei se ymmärrä ja se onkin kertonut jostain muusta, en silti tajua mistä.

    Suunnilleen tässä kohdassa terppa mainitsee jotain vapusta ja asia loksahtaa kohdalleen mun päässä ja tajuan että ai niin joo, tää olikin taas tätä, pääsiäinen olis vielä mennyt mutta vappu siihen perään oli liikaa. Sitten käydään läpi noin miljoonannen kerran että kyllä, mulla on oikeus olla pettynyt ja vihainen näinkin tyhmästä asiasta, minkä asian nyt vihdoin tavoitankin myös tunnetasolla, jonkun aikaa. Jos terppa ei olisi sanonut mitään, olisin pystynyt päättelemään älyllisesti, tunteen tavoitan edelleen vain jos se sanoo ääneen että mulla on lupa tuntea niin. Jos on pidempi tauko eli se ei ole sanottamassa mun tunteita, niin sitten mulla on vaan huono olo jonka kykenen päättelemään johtuvan tauosta, mutta itse tunteen pystyn tuntemaan vain ajoittain ja hetkittäin. Silloin kun pystyn, mulla on toisaalta tietysti huono olo koska suren ja kaipaan terapiaani, mutta silti se on monta kertaa parempi olo kuin se kun en tavoita sitä tunnetta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • En usko että mulla on varsinaisesti muuttunut se, kuinka hylkäystrauman aktivoituminen näkyy. Se mikä on muuttunut, kestän paremmin taukoja yleensä ja etenkin lyhyitä taukoja. Mulla hylkääminen on ydintrauma ja se on ihan tosi syvällä ja muuttuu ihan tolkuttoman hitaasti (mutta muuttuu kuitenkin).
    Alunperin mulle oli "tauko" jo viikon viimeisen terapian ja seuraavan viikon ekan terapian välinen aika. Silloin tauko merkitsi sitä että terapia loppui siksi aikaa ja terapeutti lakkasi olemasta (muuten kuin älyllisellä tasolla) mun päässä. Tämä on korjaantunut ja se on itse asiassa ihan tosi iso asia. Tuon korjautuminen teki myös pidemmät tauot helpommiksi.

    Tunteiden tunnistamisessa mä olen surkea edelleen. En tunnista niitä läheskään aina, vaan päättelen älyllisesti mitä ehkä voisin tuntea koska käyttäydyn näin ja kasvoillani on tälläinen ilme. Sitten jos olen sillä hetkellä kykenevä, jatkan päättelyketjua miettimällä mikä voisi olla syy tähän tunteeseen. Kuulostaa aika hullulta kyllä mutta ei tää siis kaikkea koske, vain kiellettyjä tunteita, joita mulla on esimerkiksi kaikki tarvitsevuuden tunteet mihin se "ei eroja terapeutista kiitos" myös lasketaan.

    Niinpä esim nyt mulla on ollut huono olo, mutta en ole tiennyt mistä se johtuu. En ole huomannut edes miettiä asiaa sen kummemmin, olen päätellyt sen johtuvan pyhistä sikäli että mulla on aina vaikeampaa silloin kun ei ole töitä pitämässä mua järjestyksessä. Kunnes nyt terapiassa havaitsin että mullapa ei olekaan mitään sanottavaa. Tuijottelen ikkunasta ulos, enkä pysty katsomaan terppaa. Vastailen yksitavuisesti ja tunnen suuttuvani sen sanoista, miten se ei ymmärrä ollenkaan mitä yritän sanoa!? Tajuan käyttäytyväni omituisesti, hävettää kun tajuan vaikuttavani pikkutytöltä joka ei saanut tikkaria kaupasta. Mietin miksi, luulen että siksi kun se puhuu tyhmiä eikä ymmärrä, koska en muista että olin tälläinen jo ennen kuin se ryhtyi ymmärtämättömäksi. Sitten muistan että hei, mustahan on tuntunut ennenkin siltä ettei se ymmärrä ja se onkin kertonut jostain muusta, en silti tajua mistä.

    Suunnilleen tässä kohdassa terppa mainitsee jotain vapusta ja asia loksahtaa kohdalleen mun päässä ja tajuan että ai niin joo, tää olikin taas tätä, pääsiäinen olis vielä mennyt mutta vappu siihen perään oli liikaa. Sitten käydään läpi noin miljoonannen kerran että kyllä, mulla on oikeus olla pettynyt ja vihainen näinkin tyhmästä asiasta, minkä asian nyt vihdoin tavoitankin myös tunnetasolla, jonkun aikaa. Jos terppa ei olisi sanonut mitään, olisin pystynyt päättelemään älyllisesti, tunteen tavoitan edelleen vain jos se sanoo ääneen että mulla on lupa tuntea niin. Jos on pidempi tauko eli se ei ole sanottamassa mun tunteita, niin sitten mulla on vaan huono olo jonka kykenen päättelemään johtuvan tauosta, mutta itse tunteen pystyn tuntemaan vain ajoittain ja hetkittäin. Silloin kun pystyn, mulla on toisaalta tietysti huono olo koska suren ja kaipaan terapiaani, mutta silti se on monta kertaa parempi olo kuin se kun en tavoita sitä tunnetta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Hmm... Tajusin jotain nyt omasta tän hetken huonosta olosta. Tosin mun on todella vaikea sanoittaa tätä vielä. Oon osasta riippuen joko tosi rento ja pärjäävä enkä mieti mitään hylkäämisiä, tai sitten oon niin satavarma hylkäämisestä että yritän aiheuttaa sen itse että voin edes valita milloin se sattuu.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Hmm... Tajusin jotain nyt omasta tän hetken huonosta olosta. Tosin mun on todella vaikea sanoittaa tätä vielä. Oon osasta riippuen joko tosi rento ja pärjäävä enkä mieti mitään hylkäämisiä, tai sitten oon niin satavarma hylkäämisestä että yritän aiheuttaa sen itse että voin edes valita milloin se sattuu.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Okei, en ehkä tajua vieläkään. Mutta huono olo on, olen sietämätön (siis ihmisenä, kokonaan, huono ja epäonnistunut) ja toisaalta reippaasti käytän kaikkea "terapiassa oppimaani". Ollaan puhuttu itseni puolustamisesta, niin minä puolustan nyt huolellisesti kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ja olen ylpeä, miten hienosti jo pärjään. Että kun tämä terapia loppuu, niin olen jo paljon parempi ja pärjään kyllä.

    Ehkä mulla on myös kuten @Inmyhead kuvasi tauko terapian ja seuraavan välillä. Jotenkin ainakin jaksotan aikaa sen mukaan, milloin seuraava terapia on. Ehkä.

    Mulla siis taukoja tullut myös pääsiäisestä ja vapusta. Se on hankalaa, kun yhtä aikaa terapiahuoneeseen on ostettu sohva ja terapeutin tuolin paikka muuttui. Se on vähän lähempänä. Ehkä vähän vaikea hallita etäisyyttä tai jotain.

    Lisäksi olen varma, että terapeutti salaa inhoaa minua yhdestä jutusta minkä sanoin viimeisellä kerralla.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Muovailuvaha; 03-05-17 klo 07:01.
  • Okei, en ehkä tajua vieläkään. Mutta huono olo on, olen sietämätön (siis ihmisenä, kokonaan, huono ja epäonnistunut) ja toisaalta reippaasti käytän kaikkea "terapiassa oppimaani". Ollaan puhuttu itseni puolustamisesta, niin minä puolustan nyt huolellisesti kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ja olen ylpeä, miten hienosti jo pärjään. Että kun tämä terapia loppuu, niin olen jo paljon parempi ja pärjään kyllä.

    Ehkä mulla on myös kuten @Inmyhead kuvasi tauko terapian ja seuraavan välillä. Jotenkin ainakin jaksotan aikaa sen mukaan, milloin seuraava terapia on. Ehkä.

    Mulla siis taukoja tullut myös pääsiäisestä ja vapusta. Se on hankalaa, kun yhtä aikaa terapiahuoneeseen on ostettu sohva ja terapeutin tuolin paikka muuttui. Se on vähän lähempänä. Ehkä vähän vaikea hallita etäisyyttä tai jotain.

    Lisäksi olen varma, että terapeutti salaa inhoaa minua yhdestä jutusta minkä sanoin viimeisellä kerralla.
  • Luulen että minun ongelmani liittyy tähän. Olen tehnyt paljon töitä suojellakseni itseäni hylkäämisiltä. Olen tullut siinä niin taitavaksi, että tänään en ole riippuvainen kenestäkään. Olen mennyt liian pitkälle, en saa enää lainkaan kiinni siitä osasta joka tarvitsee toisia selvitäkseen. Siksi varmaan en koe sitä yksinäisyyttä.

    Elämä on helppoa kun on niin itsenäinen ettei kenenkään hylkääminen kosketa. Lohdullinen uni jota elän. Annan ihmisten tulla ja mennä, liikutun jos haluavat jäädä mutta en sure kun jatkavat matkaa. Enkä koskaan pyydä.

    Kuulostelen jos se kuitenkin tulisi vielä takaisin. En osaa sanoa mitä siihen tarvittaisiin. En kaipaa ketään valehtelemaan että hän seisoisi vieressä vaikka taivas tippuisi niskaan, kun ei sitä voi kukaan luvata, olen sen saanut karvaasti kokea. Kuitenkin yritän itse olla muille sellainen taivaan kannattelija.

    Olenpa umpisolmussa, todella.
  • Luulen että minun ongelmani liittyy tähän. Olen tehnyt paljon töitä suojellakseni itseäni hylkäämisiltä. Olen tullut siinä niin taitavaksi, että tänään en ole riippuvainen kenestäkään. Olen mennyt liian pitkälle, en saa enää lainkaan kiinni siitä osasta joka tarvitsee toisia selvitäkseen. Siksi varmaan en koe sitä yksinäisyyttä.

    Elämä on helppoa kun on niin itsenäinen ettei kenenkään hylkääminen kosketa. Lohdullinen uni jota elän. Annan ihmisten tulla ja mennä, liikutun jos haluavat jäädä mutta en sure kun jatkavat matkaa. Enkä koskaan pyydä.

    Kuulostelen jos se kuitenkin tulisi vielä takaisin. En osaa sanoa mitä siihen tarvittaisiin. En kaipaa ketään valehtelemaan että hän seisoisi vieressä vaikka taivas tippuisi niskaan, kun ei sitä voi kukaan luvata, olen sen saanut karvaasti kokea. Kuitenkin yritän itse olla muille sellainen taivaan kannattelija.

    Olenpa umpisolmussa, todella.
  • Mulla on nytkin terapiatauko ja outo olo. En oikein voi tännekään tulla, ainakaan kovin paljon, koska täytyy pärjätä, tiedättehän. Usein ennen taukoa olen viimisen kerran terapiassa reippaana. Vähän sellaisella jäähyväis- ja vilkutusasenteella. Että oikein kiva, kun pääset lomalle ja joo, kyllä mäkin tosiaan voisin tässä vähän lomailla. Ei voi kertoa mitään ikäviä juttuja, jotta toiselle ei vaan tule huono fiilis jäädä lomalle. Ettei vaan yhtään kukaan ajattele, että yrittäisi pilata toisen ilon tarkoituksella kostoksi tai ettei ainakaan sellaista ajattelisi, että voisi olla jotenkin sellaisessa asemassa, että voisi toisen iloon mitenkään vaikuttaa. Tyhmä ajatuskin! Ei terapeutit ajattele niiden asiakkaita lomalla. Mun terapeutti... Sillä on varmaan monta lasta ja ystävää ja lomapaikkaa ja kaikki hienoja tekemisiä ja olemisia ja ihan eri jotenkin sarjaa kuin nää mun... Että täällä vähän hankalaa nyt on, kun tämä loma ja nämä juhlapyhät liian peräjälkeen.

    Mun terapeutti ei muuten ole lomalla vaan joutuu olemaan toisaalla ja luultavasti hän miettii välillä, miten se vaikuttaa hänen tyyppeihin, joiden terapiakäynnit menee epäjärjestykseen.

    Terapiatauon jälkeen mun täytyy ensimmäisellä kerralla käyttäytyä vähän kuin joku vuokramökin avaimen palauttaja. Kerron miten on mennyt ja miten kivasti on jotenkin aika kulunut. Joku pieni korjaustarve on ehkä huomattu ja jotain.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mulla on nytkin terapiatauko ja outo olo. En oikein voi tännekään tulla, ainakaan kovin paljon, koska täytyy pärjätä, tiedättehän. Usein ennen taukoa olen viimisen kerran terapiassa reippaana. Vähän sellaisella jäähyväis- ja vilkutusasenteella. Että oikein kiva, kun pääset lomalle ja joo, kyllä mäkin tosiaan voisin tässä vähän lomailla. Ei voi kertoa mitään ikäviä juttuja, jotta toiselle ei vaan tule huono fiilis jäädä lomalle. Ettei vaan yhtään kukaan ajattele, että yrittäisi pilata toisen ilon tarkoituksella kostoksi tai ettei ainakaan sellaista ajattelisi, että voisi olla jotenkin sellaisessa asemassa, että voisi toisen iloon mitenkään vaikuttaa. Tyhmä ajatuskin! Ei terapeutit ajattele niiden asiakkaita lomalla. Mun terapeutti... Sillä on varmaan monta lasta ja ystävää ja lomapaikkaa ja kaikki hienoja tekemisiä ja olemisia ja ihan eri jotenkin sarjaa kuin nää mun... Että täällä vähän hankalaa nyt on, kun tämä loma ja nämä juhlapyhät liian peräjälkeen.

    Mun terapeutti ei muuten ole lomalla vaan joutuu olemaan toisaalla ja luultavasti hän miettii välillä, miten se vaikuttaa hänen tyyppeihin, joiden terapiakäynnit menee epäjärjestykseen.

    Terapiatauon jälkeen mun täytyy ensimmäisellä kerralla käyttäytyä vähän kuin joku vuokramökin avaimen palauttaja. Kerron miten on mennyt ja miten kivasti on jotenkin aika kulunut. Joku pieni korjaustarve on ehkä huomattu ja jotain.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Samaistun Hunturikko. Tuo mitä kuvasin aiemmin oli sitä kun tuo sinun kuvaamasi alkoi rakoilla suhteessa terapeuttiin. Suhteessa puolisoon se oli käynyt jo aiemmin, mutta kun se tapahtui vähitellen, olin kai ylläpitänyt mielikuvaa itsenäisyydestä ja tukeuduin häneen itseltäni salaa, vihaisuuden ja äkäisyyden varjolla tai lapsen kaltaisilla tavoilla. Ehkä se terapeuttiin tukeutuminen oli tosi pelottavaa ja hurjaa ihan siksi, että ne lapsena opitut mallit tarvitsemiselle ei olleet tietenkään käytössä ollenkaan - toisin kuin puolison kanssa ja silti aloin tarvita hoitoa.

    Tuttua on myös tunne siitä, että itse kantaa koko maailmaa. Puhuinkin tästä juuri äsken myös yhdessä toisessa ketjussa, kun ei välillä voi edes kauppaan mennä ostamaan tavallista ruokaa, kun pitää huolehtia omassa mielessä samalla koko kaupan toiminnasta. Se on kuin yritys siihen, että olisi edes joku joka ei hylkäisi vaan hoitaisi hommat. Kun se ei ollut äiti, eikä isä, eikä tilannetta katsoneet mutta sille sokeat sukulaiset, opettajat, lääkärit ja muut ihmiset, niin se on sitten minä. Ja aloitetaan ruokakaupasta ja jatketaan kaikille muille elämän osa-alueille. Minä hoidan ja huolehdin, otan kantaakseni ja olen vastuussa. Kiitos Hunturikko, oivalsin juuri jotain

    Tuttua oli myös Inmyheadin vastauksessa, mutta minulla ei ole ilmeisesti yhtä vahva hylkäystrauma kuin sinulla. Minulla oli lapsena myös paljon välittämistä. Ne jonkun pahan ja kauhean armoille jättämiset tai pakottamiset toki tuntuvat tätä vasten vielä pahemmilta. Minulla tunne siitä, että terapia katkeaa kun lähtee pois terapiahuoneesta, jatkui vajaat kaksi vuotta ja loppui muutama kuukausi sitten. Nyt oikein tunnen kuinka terapia kannnattelee minua silloinkin kun se ei ole päällä ja se tuntuu tosi mukavalta. Olen miettinyt, onko se periaatteessa sitä kun sanotaan että elämä kantaa. Pienellä lapsella samaa tunnetta on ehkä se, että muistaa että vanhemmat on olemassa vaikka niitä ei tarhapäivän aikana näykään. Olisiko niin että vasta sitten kun uskoo, että vanhemmat tulee hakemaan iltapäivällä, voi rauhassa leikkiä leikkejä ja osallistua tarhan toimintaan. Paljon muutakin tulee mieleen, mutta olen jo vaihtanut aihetta joten otan ne pois.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Pii; 03-05-17 klo 10:33.
  • Samaistun Hunturikko. Tuo mitä kuvasin aiemmin oli sitä kun tuo sinun kuvaamasi alkoi rakoilla suhteessa terapeuttiin. Suhteessa puolisoon se oli käynyt jo aiemmin, mutta kun se tapahtui vähitellen, olin kai ylläpitänyt mielikuvaa itsenäisyydestä ja tukeuduin häneen itseltäni salaa, vihaisuuden ja äkäisyyden varjolla tai lapsen kaltaisilla tavoilla. Ehkä se terapeuttiin tukeutuminen oli tosi pelottavaa ja hurjaa ihan siksi, että ne lapsena opitut mallit tarvitsemiselle ei olleet tietenkään käytössä ollenkaan - toisin kuin puolison kanssa ja silti aloin tarvita hoitoa.

    Tuttua on myös tunne siitä, että itse kantaa koko maailmaa. Puhuinkin tästä juuri äsken myös yhdessä toisessa ketjussa, kun ei välillä voi edes kauppaan mennä ostamaan tavallista ruokaa, kun pitää huolehtia omassa mielessä samalla koko kaupan toiminnasta. Se on kuin yritys siihen, että olisi edes joku joka ei hylkäisi vaan hoitaisi hommat. Kun se ei ollut äiti, eikä isä, eikä tilannetta katsoneet mutta sille sokeat sukulaiset, opettajat, lääkärit ja muut ihmiset, niin se on sitten minä. Ja aloitetaan ruokakaupasta ja jatketaan kaikille muille elämän osa-alueille. Minä hoidan ja huolehdin, otan kantaakseni ja olen vastuussa. Kiitos Hunturikko, oivalsin juuri jotain

    Tuttua oli myös Inmyheadin vastauksessa, mutta minulla ei ole ilmeisesti yhtä vahva hylkäystrauma kuin sinulla. Minulla oli lapsena myös paljon välittämistä. Ne jonkun pahan ja kauhean armoille jättämiset tai pakottamiset toki tuntuvat tätä vasten vielä pahemmilta. Minulla tunne siitä, että terapia katkeaa kun lähtee pois terapiahuoneesta, jatkui vajaat kaksi vuotta ja loppui muutama kuukausi sitten. Nyt oikein tunnen kuinka terapia kannnattelee minua silloinkin kun se ei ole päällä ja se tuntuu tosi mukavalta. Olen miettinyt, onko se periaatteessa sitä kun sanotaan että elämä kantaa. Pienellä lapsella samaa tunnetta on ehkä se, että muistaa että vanhemmat on olemassa vaikka niitä ei tarhapäivän aikana näykään. Olisiko niin että vasta sitten kun uskoo, että vanhemmat tulee hakemaan iltapäivällä, voi rauhassa leikkiä leikkejä ja osallistua tarhan toimintaan. Paljon muutakin tulee mieleen, mutta olen jo vaihtanut aihetta joten otan ne pois.
  • Hunturikko, tunnistan jotain tuostakin, minulla on vahvana se että minun ei saa tarvita ketään. Joku jossain täällä tarvitsee ja joskus erittäin harvoin kurkistaa esiin, ja eiväthän toiset voi tietää mistä erikoistilanteesta on kyse, eivät osaa toimia kun reipas ja itsenäinen Nannu itkee kun on niin ikävä ja tarvitsee ihmisiltä merkkejä että he eivät katoa. Ja sitten on vielä tuo tuhoaminen että katoaisivat edes minun tahtiini sitten.

    Terapeuttia opettelen ihan pikkuhiljalleen tarvitsemaan, koska järkevästi tiedän ettei vaikeimpiin kipuihin pääse kiinni ilman sellaista luottoa. Se on vain hirvittävää. Varsinkin nyt.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Hunturikko, tunnistan jotain tuostakin, minulla on vahvana se että minun ei saa tarvita ketään. Joku jossain täällä tarvitsee ja joskus erittäin harvoin kurkistaa esiin, ja eiväthän toiset voi tietää mistä erikoistilanteesta on kyse, eivät osaa toimia kun reipas ja itsenäinen Nannu itkee kun on niin ikävä ja tarvitsee ihmisiltä merkkejä että he eivät katoa. Ja sitten on vielä tuo tuhoaminen että katoaisivat edes minun tahtiini sitten.

    Terapeuttia opettelen ihan pikkuhiljalleen tarvitsemaan, koska järkevästi tiedän ettei vaikeimpiin kipuihin pääse kiinni ilman sellaista luottoa. Se on vain hirvittävää. Varsinkin nyt.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Mulla on näissä kyllä paljon mietittävää. Mulla näköjään tarve tulla tänne, kirjoittaa ja hakea ammatillista tietoa kasvaa näiden taukojen aikana. Yritän vissiin tiedollisesti kiinnostumalla hallita tätä asiaa.
  • Mulla on näissä kyllä paljon mietittävää. Mulla näköjään tarve tulla tänne, kirjoittaa ja hakea ammatillista tietoa kasvaa näiden taukojen aikana. Yritän vissiin tiedollisesti kiinnostumalla hallita tätä asiaa.
  • Kovasti tuttua on kirjoituksissa, vähän naurahdin Mariinille, noita samoja mäkin aina mietin. Kuinka terpalla on varmasti ihan tosi kivoja ystäviä ja harrastuksia ja perhe ja kaikkea ihanaa. Oli mulle aika iso asia kun tajusin että kyllä ne terpat joskus meitä ajattelee lomilla ja viikonloppuisin, alunpitäen luulin ettei ne tee niin. Mulla on nyt parina viikkona siirretty terapia-aika kun terppa on toisella paikkakunnalla kouluttamassa, sekin tässä rikkana rokassa tekemässä lisähankaluutta.

    Hunturikon jutut on täälläkin tuttuja, juuri noin mäkin olen suhtautunut. Vasta nyt olen alkanut tuntea yksinäisyyttä, vielä en tosin osaa tehdä sille asialle mitään.

    Myös sama kuin Muovailuvahalla, kun on tauko niin on tarve olla entistä enemmän täällä ja etsiä ja lukea tietoa ympäri nettiä. Youtubessa on paljon hyviä seminaareja aiheesta, vietin viime kesätauolla lukuisia tunteja niiden parissa, jotenkin se toi terppaa lähemmäksi.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Kovasti tuttua on kirjoituksissa, vähän naurahdin Mariinille, noita samoja mäkin aina mietin. Kuinka terpalla on varmasti ihan tosi kivoja ystäviä ja harrastuksia ja perhe ja kaikkea ihanaa. Oli mulle aika iso asia kun tajusin että kyllä ne terpat joskus meitä ajattelee lomilla ja viikonloppuisin, alunpitäen luulin ettei ne tee niin. Mulla on nyt parina viikkona siirretty terapia-aika kun terppa on toisella paikkakunnalla kouluttamassa, sekin tässä rikkana rokassa tekemässä lisähankaluutta.

    Hunturikon jutut on täälläkin tuttuja, juuri noin mäkin olen suhtautunut. Vasta nyt olen alkanut tuntea yksinäisyyttä, vielä en tosin osaa tehdä sille asialle mitään.

    Myös sama kuin Muovailuvahalla, kun on tauko niin on tarve olla entistä enemmän täällä ja etsiä ja lukea tietoa ympäri nettiä. Youtubessa on paljon hyviä seminaareja aiheesta, vietin viime kesätauolla lukuisia tunteja niiden parissa, jotenkin se toi terppaa lähemmäksi.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mua kans naurahdutti tuo @Mariini n juttu. En (vielä) oo tossa pisteessä, mutta niin hyvin kuvailtu ja voisin kuvitella joskus ajattelevani noin.

    Mutta tiedättekö, tässä "ero-reippaudessani" olen kirjoittanut yhdelle vanhalle kaverille kirjeen ja ilmoittanut kiinnostukseni toisessa kaupungissa olevaan lukupiiriin! Nyt sitä kuulkaa hankitaan ystäviä sen epäterveen ystävyyden ulkopuolelta, niih! (omassa ketjussa kirjottelin enemmän). Kyllä nyt on huolehdittu ystävien hankinnasta ja reippaana olemisesta! Mietitty siinä sivussa helpointa tapaa kuolla Rankka päivä. On. Ollut. Joo.
  • Mua kans naurahdutti tuo @Mariini n juttu. En (vielä) oo tossa pisteessä, mutta niin hyvin kuvailtu ja voisin kuvitella joskus ajattelevani noin.

    Mutta tiedättekö, tässä "ero-reippaudessani" olen kirjoittanut yhdelle vanhalle kaverille kirjeen ja ilmoittanut kiinnostukseni toisessa kaupungissa olevaan lukupiiriin! Nyt sitä kuulkaa hankitaan ystäviä sen epäterveen ystävyyden ulkopuolelta, niih! (omassa ketjussa kirjottelin enemmän). Kyllä nyt on huolehdittu ystävien hankinnasta ja reippaana olemisesta! Mietitty siinä sivussa helpointa tapaa kuolla Rankka päivä. On. Ollut. Joo.
  • Hyvä Muovailuvaha tästä ero-reippaudesta! Ja voimia rankkana päivänä samalla.
  • Hyvä Muovailuvaha tästä ero-reippaudesta! Ja voimia rankkana päivänä samalla.
  • Mua oikeesti niin naurattaa tää meininki. Yhtäaikaa oon niin hiton pärjäävä ja pääsen eteenpäin - ihan oikeasti yritän - ja toisaalta hajoilen niin helve*** tisti. Te tiiätte tän.
  • Mua oikeesti niin naurattaa tää meininki. Yhtäaikaa oon niin hiton pärjäävä ja pääsen eteenpäin - ihan oikeasti yritän - ja toisaalta hajoilen niin helve*** tisti. Te tiiätte tän.
  • @Inmyhead haluaisitko vinkata jotakin seminaareja? kiinnostaa.
  • @Inmyhead haluaisitko vinkata jotakin seminaareja? kiinnostaa.
  • Mä katton aika laajalla skaalalla muitakin kuin puhtaasti traumajuttuja, mutta traumaan keskittyvistä mä olen tykännyt kaikista Bessel Van Der Kolkin semmoista, tässä esmes yksi reilun kahden tunnin pläjäys viime lokakuulta https://www.youtube.com/watch?v=gXr_IB1ELCk Mun kaikkien aikojen ehdoton suosikki lohtu- ja validointivideo on tää Diane Langbergin: https://www.youtube.com/watch?v=otxAuHG9hKo&t=999s täytyy vaan kestää se, että sisältää jonkun verran paatoksellista uskonnollisuutta amerikkalaiseen tapaan, mutta muuten on ihan loistava.

    Lyhyempiä pätkiä on tietysti kanssa. Esim tää Jon Allenin: https://www.youtube.com/watch?v=N7gM...3YRxOj&index=6

    Psychalivella on Allan Schoren lyhyitä trauma-keho-pätkiä, esmes: https://www.youtube.com/watch?v=j_bf9r7Jcxs&t=16s tääkin on siis aivotyyppi eli enempi tietoa kuin lohtua.

    Tälläkin tyypillä on kiva selkeä tapa selittää, tässä häpeästä: https://www.youtube.com/watch?v=G0AEyuaFDvM&t=1s sillä muitakin joista oon tykännyt, ei suoraan traumajuttuja, tää on psykoterapeutti.

    Ylipäätään jos hakee jonkun tunnetun traumatyypin nimellä niin löytyy yleensä jotain katsomisen arvoista. Myös tietysti normihauilla löytyy, mutta sitten tulee mukaan myös vähemmän laadukasta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mä katton aika laajalla skaalalla muitakin kuin puhtaasti traumajuttuja, mutta traumaan keskittyvistä mä olen tykännyt kaikista Bessel Van Der Kolkin semmoista, tässä esmes yksi reilun kahden tunnin pläjäys viime lokakuulta https://www.youtube.com/watch?v=gXr_IB1ELCk Mun kaikkien aikojen ehdoton suosikki lohtu- ja validointivideo on tää Diane Langbergin: https://www.youtube.com/watch?v=otxAuHG9hKo&t=999s täytyy vaan kestää se, että sisältää jonkun verran paatoksellista uskonnollisuutta amerikkalaiseen tapaan, mutta muuten on ihan loistava.

    Lyhyempiä pätkiä on tietysti kanssa. Esim tää Jon Allenin: https://www.youtube.com/watch?v=N7gM...3YRxOj&index=6

    Psychalivella on Allan Schoren lyhyitä trauma-keho-pätkiä, esmes: https://www.youtube.com/watch?v=j_bf9r7Jcxs&t=16s tääkin on siis aivotyyppi eli enempi tietoa kuin lohtua.

    Tälläkin tyypillä on kiva selkeä tapa selittää, tässä häpeästä: https://www.youtube.com/watch?v=G0AEyuaFDvM&t=1s sillä muitakin joista oon tykännyt, ei suoraan traumajuttuja, tää on psykoterapeutti.

    Ylipäätään jos hakee jonkun tunnetun traumatyypin nimellä niin löytyy yleensä jotain katsomisen arvoista. Myös tietysti normihauilla löytyy, mutta sitten tulee mukaan myös vähemmän laadukasta.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Alku vaiheessa olin ihan riekaleina, kun terapia peruuntui. Koin, että terapeutti hylkäsi mut ja hoito loppuu. Nykyään en kohdista hylkäys traumaa terapeuttiin. Joskus huonompana hetkenä se tuntuu ikävältä. Tää oon siirtynyt avopuolisoon. Muistan varsinkin, kun oltiin etäsuhteessa, kun se ei päässyt mun luokse koin oloni tosi hylätyksi ja yksinäiseksi ihan kuin lapsena. Nykyään lähinnä silloin, kun oon pitkän päivän töissä eli 9-10h. Ja, kun tuun kotio ja sil on paljon omia juttuja yhteistä aikaa ei juuri ole niin saman tyylisiä fiilksiä. Oon oppinut nykyään ymmärtämään osaa, joka reagoi näihin ja yritän sisältä päin lähestyä kyseistä osaa ja sanoo, että et oo enää yksin <3
  • Alku vaiheessa olin ihan riekaleina, kun terapia peruuntui. Koin, että terapeutti hylkäsi mut ja hoito loppuu. Nykyään en kohdista hylkäys traumaa terapeuttiin. Joskus huonompana hetkenä se tuntuu ikävältä. Tää oon siirtynyt avopuolisoon. Muistan varsinkin, kun oltiin etäsuhteessa, kun se ei päässyt mun luokse koin oloni tosi hylätyksi ja yksinäiseksi ihan kuin lapsena. Nykyään lähinnä silloin, kun oon pitkän päivän töissä eli 9-10h. Ja, kun tuun kotio ja sil on paljon omia juttuja yhteistä aikaa ei juuri ole niin saman tyylisiä fiilksiä. Oon oppinut nykyään ymmärtämään osaa, joka reagoi näihin ja yritän sisältä päin lähestyä kyseistä osaa ja sanoo, että et oo enää yksin <3
  • Tosiaan psykoterapia vaan päättyy ensi keväänä. En usko, että tulisin samaan enää intensiivistä traumahoitoa sen jälkeen. Toisalta en tiedä haluaisinko. Osa musta on jotenkin valmis päättämään terapian ja kokeilemaan siipiä ilman sitä. Osa musta kokee tän irtaantumisen tosi ahdistavana. Onneks on vielä vuosi miettiä ratkaisua.
  • Tosiaan psykoterapia vaan päättyy ensi keväänä. En usko, että tulisin samaan enää intensiivistä traumahoitoa sen jälkeen. Toisalta en tiedä haluaisinko. Osa musta on jotenkin valmis päättämään terapian ja kokeilemaan siipiä ilman sitä. Osa musta kokee tän irtaantumisen tosi ahdistavana. Onneks on vielä vuosi miettiä ratkaisua.
  • Minulla oli aiemmin noita putoamisia, ne vaativat tapahtuakseen konkreettisen lopullisen hylkäämisen tai läheisen kuolemanvaaran. Nytkö minun täytyisi aloittaa terapia tarkoituksena tulla riippuvaiseksi jostain ja tavallaan palata samaan suohon josta olen työllä ja tuskalla rämpinyt ylös? Joku minussa pitää sitä tähänastisen elämäni huonoimpana ideana.

    Tämä foorumikin taitaa olla niitä paikkoja joita mun tulisi vältellä kun eläydyn liiaksi muiden vaiheisiin enkä enää tiedä mikä oli minua ja mikä jonkun muun.
  • Minulla oli aiemmin noita putoamisia, ne vaativat tapahtuakseen konkreettisen lopullisen hylkäämisen tai läheisen kuolemanvaaran. Nytkö minun täytyisi aloittaa terapia tarkoituksena tulla riippuvaiseksi jostain ja tavallaan palata samaan suohon josta olen työllä ja tuskalla rämpinyt ylös? Joku minussa pitää sitä tähänastisen elämäni huonoimpana ideana.

    Tämä foorumikin taitaa olla niitä paikkoja joita mun tulisi vältellä kun eläydyn liiaksi muiden vaiheisiin enkä enää tiedä mikä oli minua ja mikä jonkun muun.
  • Minä ajattelen sen niin, että (melkein) mikä tahansa selviytymismalli on ollut välttämätön ja hyvä kun sitä on alkanut käyttää, mutta sitten se alkaa rajoittaa elämää. Liian itsekseen selviävä jää joka tavalla liian yksin mikä ei ole ihmislajille luonteenomaista ja liian paljon toisiin tukeutuva tai väärällä tavalla tai vääriin ihmisiin tukeutuva on koko ajan hädissään oman riippuvuutensa kanssa. Enkä usko että on olemassa vain toista ääripäätä. Luultavasti jokainen on liian riippumaton johonkin suuntaan ja huonosti riippuvainen johonkin toiseen suuntaan. Ongelma tuleekin esille kunnolla vasta, kun olisi mahdollista alkaa olla riippuvainen toisista tai olisi mahdollista alkaa pärjätä omillaan tai tukeutua muihin terveesti. Silloin se vanha selviämismalli ei enää toimi niinkuin sen alunperin oli tarkoitus.

    Jossain vaiheessa traumaattiset olosuhteet toivottavasti jokaisella päättyvät tai lievittyvät, pääsee eroon tai osaa irrottautua vahingollisista ihmissuhteista, osaa asettaa rajoja ympärilleen jos ei halua/voi kokonaan irrottautua ja löytää uusia terveempiä ihmissuhteita. Tässä vaiheessa ne selviämismallit alkavat hiljalleen muuttua. Joskus muutos on hidas ja vaatii nopeutusta. Joskus muutos ei pääse alkamaan, kun on niin jumissa siinä omassa traumassaan. Näihin saa apua terapiasta. Luulen että terapeuttiin luottaminen, kiintyminen ja turvautuminen on monelle osa sitä samaa prosessia. Terapeutti on se terve ihmissuhde, jonka avulla voi katkaista tai rajoittaa niitä huonompia ihmissuhteita ja opetella luottamaan terveeseen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa, jos näissä asioissa on vaikeutta ja/tai elämästä puuttuu muita ihmisiä joiden kanssa sitä voisi harjoitella.
  • Minä ajattelen sen niin, että (melkein) mikä tahansa selviytymismalli on ollut välttämätön ja hyvä kun sitä on alkanut käyttää, mutta sitten se alkaa rajoittaa elämää. Liian itsekseen selviävä jää joka tavalla liian yksin mikä ei ole ihmislajille luonteenomaista ja liian paljon toisiin tukeutuva tai väärällä tavalla tai vääriin ihmisiin tukeutuva on koko ajan hädissään oman riippuvuutensa kanssa. Enkä usko että on olemassa vain toista ääripäätä. Luultavasti jokainen on liian riippumaton johonkin suuntaan ja huonosti riippuvainen johonkin toiseen suuntaan. Ongelma tuleekin esille kunnolla vasta, kun olisi mahdollista alkaa olla riippuvainen toisista tai olisi mahdollista alkaa pärjätä omillaan tai tukeutua muihin terveesti. Silloin se vanha selviämismalli ei enää toimi niinkuin sen alunperin oli tarkoitus.

    Jossain vaiheessa traumaattiset olosuhteet toivottavasti jokaisella päättyvät tai lievittyvät, pääsee eroon tai osaa irrottautua vahingollisista ihmissuhteista, osaa asettaa rajoja ympärilleen jos ei halua/voi kokonaan irrottautua ja löytää uusia terveempiä ihmissuhteita. Tässä vaiheessa ne selviämismallit alkavat hiljalleen muuttua. Joskus muutos on hidas ja vaatii nopeutusta. Joskus muutos ei pääse alkamaan, kun on niin jumissa siinä omassa traumassaan. Näihin saa apua terapiasta. Luulen että terapeuttiin luottaminen, kiintyminen ja turvautuminen on monelle osa sitä samaa prosessia. Terapeutti on se terve ihmissuhde, jonka avulla voi katkaista tai rajoittaa niitä huonompia ihmissuhteita ja opetella luottamaan terveeseen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa, jos näissä asioissa on vaikeutta ja/tai elämästä puuttuu muita ihmisiä joiden kanssa sitä voisi harjoitella.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?