• En ole vielä terapiassa. Tai olin melkein viisi vuotta sitten. Silloin olin suljetulla ja näiden blackoutien takia kädet tikattiin kiinni hyvin monta kertaa. Nyt on psykiatrin käynti 6.4. Ongelma on, etten uskalla oikein kertoa kaikkea, mitä tunnen. Täällä kun ei dissoa tunneta. :/

    Insestiäidin tytär: On minulla ihmisiä, mutta enemmän haluaisin työntää heitä pois, etten satuttaisi heitä.
  • En ole vielä terapiassa. Tai olin melkein viisi vuotta sitten. Silloin olin suljetulla ja näiden blackoutien takia kädet tikattiin kiinni hyvin monta kertaa. Nyt on psykiatrin käynti 6.4. Ongelma on, etten uskalla oikein kertoa kaikkea, mitä tunnen. Täällä kun ei dissoa tunneta. :/

    Insestiäidin tytär: On minulla ihmisiä, mutta enemmän haluaisin työntää heitä pois, etten satuttaisi heitä.
  • Feelingsinside : Hei mulla oli ennen vihan kanssa vastaavaa blackout-meininkiä. Napsahti ja seuraava kunnon muistikuva on siitä, kun istun keskellä tuhottua huonetta. Eli siis olin saanut raivokohtauksen. Toisinaan mulla liittyi väkivaltaisuutta muita kohtaan noihin (ja edelleen), joskus niihin liitty todella rankkaa itsetuhoisuutta. Nykyäänkin napsahtelen, mutta ilman blackouttia. Eli muistan kaiken. Osaan lisäksi myös jo enemmän estää tuollaisia napsahduksia.

    Piirsin joskus sellaisen kaavionkin tästä: http://imgur.com/a/sWZiH

    Päättelin, että tuollainen soppa on kontrolloimattoman raivokohtauksen sekä samassa yhteydessä blackouttien takana. Vastaavanlaisen tapahtumaketjun voisi ehkä löytää itsetuhoisuuden takaa?
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Feelingsinside : Hei mulla oli ennen vihan kanssa vastaavaa blackout-meininkiä. Napsahti ja seuraava kunnon muistikuva on siitä, kun istun keskellä tuhottua huonetta. Eli siis olin saanut raivokohtauksen. Toisinaan mulla liittyi väkivaltaisuutta muita kohtaan noihin (ja edelleen), joskus niihin liitty todella rankkaa itsetuhoisuutta. Nykyäänkin napsahtelen, mutta ilman blackouttia. Eli muistan kaiken. Osaan lisäksi myös jo enemmän estää tuollaisia napsahduksia.

    Piirsin joskus sellaisen kaavionkin tästä: http://imgur.com/a/sWZiH

    Päättelin, että tuollainen soppa on kontrolloimattoman raivokohtauksen sekä samassa yhteydessä blackouttien takana. Vastaavanlaisen tapahtumaketjun voisi ehkä löytää itsetuhoisuuden takaa?
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Riippis, joo. vasta pari vuotta terapian alkamisen jälkeen mulla alko olla paniikkikohtauksia.
    siis niin, että kerroin terapiassa ja sit tavailtiin vihkosesta just noita tunnusmerkkejä ja pikkuhiljaa tajusin, että mulla on ollut näitä aina. olin vaan kärsinyt ne, jotenkin lipunut yli sen paniikissa tempovan maiseman/osan ja sitten unohtanut koko jutun. niitä vaan tuli aina joskus ja ne oli kestettävä. tunnistin ne aina kun se hetki tuli ja unohdin sitten. mulla oli selkeä kuva kyllä paniikkihäiriöstä. ihminen juoksee tukka pystyssä täysiä päin seinää huutaen. ja koska en, ei ollut. ei tietenkään ollut.

    niiden nouseminen tajuntaan oli yksi ekoja merkkejä siitä, että jotain tapahtui, että olin oikealla tiellä vihdoinkin. että tämä terapia toimi ja minussa tapahtui juttuja. niihin kohtauksiin sain xanaxia.

    olen nyt kolmeen vuoteen syönyt niitä 1,5 tablettia, puolikas kerrallaan. mulla on tosi korkea kynnys käyttää lääkkeitä. mutta minun kuulema pitäisi, koska terapia on taas edennyt hankalaan vaiheeseen ja ahdistuskohtauksia tulee pitkästä aikaa usein ja sit romahdan siksi päivää, vähintään. lääkkeen käyttäminen olisi kuulema yksi vaihe kohti itsestä huolen pitämistä. epäilen sitä, mutta niin epäilen epäilyjänikin. en tiedä kuka täällä häärää. ei järki oo kovin kummosiin ratkaisuihin johtanut ennenkään.

    Sonic The Hedgehog : olipa hyvä kuvaus paniikista sulla. ja tuttu. tää ei osaa kuvata/kokea tunteita vielä kovin hyvin, mutta on ilahduttavaa lukea niistä. . ja rautahaarniskoista. se on pakko olla kun on solmuruoska.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä kajaq; 25-06-17 klo 14:54.
  • Riippis, joo. vasta pari vuotta terapian alkamisen jälkeen mulla alko olla paniikkikohtauksia.
    siis niin, että kerroin terapiassa ja sit tavailtiin vihkosesta just noita tunnusmerkkejä ja pikkuhiljaa tajusin, että mulla on ollut näitä aina. olin vaan kärsinyt ne, jotenkin lipunut yli sen paniikissa tempovan maiseman/osan ja sitten unohtanut koko jutun. niitä vaan tuli aina joskus ja ne oli kestettävä. tunnistin ne aina kun se hetki tuli ja unohdin sitten. mulla oli selkeä kuva kyllä paniikkihäiriöstä. ihminen juoksee tukka pystyssä täysiä päin seinää huutaen. ja koska en, ei ollut. ei tietenkään ollut.

    niiden nouseminen tajuntaan oli yksi ekoja merkkejä siitä, että jotain tapahtui, että olin oikealla tiellä vihdoinkin. että tämä terapia toimi ja minussa tapahtui juttuja. niihin kohtauksiin sain xanaxia.

    olen nyt kolmeen vuoteen syönyt niitä 1,5 tablettia, puolikas kerrallaan. mulla on tosi korkea kynnys käyttää lääkkeitä. mutta minun kuulema pitäisi, koska terapia on taas edennyt hankalaan vaiheeseen ja ahdistuskohtauksia tulee pitkästä aikaa usein ja sit romahdan siksi päivää, vähintään. lääkkeen käyttäminen olisi kuulema yksi vaihe kohti itsestä huolen pitämistä. epäilen sitä, mutta niin epäilen epäilyjänikin. en tiedä kuka täällä häärää. ei järki oo kovin kummosiin ratkaisuihin johtanut ennenkään.

    Sonic The Hedgehog : olipa hyvä kuvaus paniikista sulla. ja tuttu. tää ei osaa kuvata/kokea tunteita vielä kovin hyvin, mutta on ilahduttavaa lukea niistä. . ja rautahaarniskoista. se on pakko olla kun on solmuruoska.
  • Mulla on kovaa ahdistusta tosi harvoin, oon jotenkin päässyt niskan päälle sitä, mikä sen aiheuttaa. Suurimpana on, että pelkään tosissani, että joku on agressiivinen konflikti tilanteissa ja ahdistun/ alan pelkäämään. Nyt viime kerralla aloinkin itkemään ja osoitin aitoa itseäni.Toinen osapuoli ymmärsi todella ja sain todella suuret anteeksi pyynnöt. Toinen on hylkääminen. Monesti yritän aukoo ahdistusta, puhumalla, itkemällä rauhottaa itseäni menemällä läheisen ihmisen lähelle =)
  • Mulla on kovaa ahdistusta tosi harvoin, oon jotenkin päässyt niskan päälle sitä, mikä sen aiheuttaa. Suurimpana on, että pelkään tosissani, että joku on agressiivinen konflikti tilanteissa ja ahdistun/ alan pelkäämään. Nyt viime kerralla aloinkin itkemään ja osoitin aitoa itseäni.Toinen osapuoli ymmärsi todella ja sain todella suuret anteeksi pyynnöt. Toinen on hylkääminen. Monesti yritän aukoo ahdistusta, puhumalla, itkemällä rauhottaa itseäni menemällä läheisen ihmisen lähelle =)
  • Mulla oli taas eilen pitkästä aikaa ahdistunut olo, semmonen inhottava väsynyt raivoahdistus että olis tehnyt mieli huutaa, itkeä ja repiä itsensä riekaleiksi. Huutoa tai itkua ei tullut pihalle joten purin vitutukseni pakkomielteiseen siivoamiseen ja pakotin itseni kuntosalille, vaikka huimasi ja heikotti - se auttoi lopulta vähän ja illalla kärttyilin miehelle silleen että molemmat naurettiin mun lapselliselle kiukuttelulle.

    Mulla oli mukava mutta raskas sosiaalinen juhannusviikonloppu takana ja jo sunnuntaina alkoi olla pientä kärttyisyyttä päällä ja ihmisten jutut kyllästyttää. Mulla toi voimakas ahdistus näyttäisi usein seuraavan sellaisia tilanteita, kun oon ollut pitkään ihmisten seurassa ilman että saa kunnolla touhuta omia juttujani ja olla omissa oloissani. Aiemmin yhdistin tän ilmiön osaan, jonka nimesin Kummitukseksi. Luulen, että mun vihantunteet on ainakin osittain siinä, koska en muuten oikein osaa olla kunnolla vihainen (ja mähän siis tykkään ihmisistä ja oon tosi sosiaalinen, HEHEH). Oon ehkä osannut nyt jossain määrin hyväksyä nää tunteet osaksi itseäni, mutta silti ne yllättää aina takavasemmalta. En tiiä mitä tapahtuu, jos pääsen/joudun joskus taas oikeisiin säännöllisiin töihin. Opinko purkamaan ihmisvihaani ja ahdistuneisuuttani jotenkin järkevästi vai pääseekö se kasvamaan tuhoisin mittoihin? Iskeekö mulle siinä vaiheessa taas masennus?
  • Mulla oli taas eilen pitkästä aikaa ahdistunut olo, semmonen inhottava väsynyt raivoahdistus että olis tehnyt mieli huutaa, itkeä ja repiä itsensä riekaleiksi. Huutoa tai itkua ei tullut pihalle joten purin vitutukseni pakkomielteiseen siivoamiseen ja pakotin itseni kuntosalille, vaikka huimasi ja heikotti - se auttoi lopulta vähän ja illalla kärttyilin miehelle silleen että molemmat naurettiin mun lapselliselle kiukuttelulle.

    Mulla oli mukava mutta raskas sosiaalinen juhannusviikonloppu takana ja jo sunnuntaina alkoi olla pientä kärttyisyyttä päällä ja ihmisten jutut kyllästyttää. Mulla toi voimakas ahdistus näyttäisi usein seuraavan sellaisia tilanteita, kun oon ollut pitkään ihmisten seurassa ilman että saa kunnolla touhuta omia juttujani ja olla omissa oloissani. Aiemmin yhdistin tän ilmiön osaan, jonka nimesin Kummitukseksi. Luulen, että mun vihantunteet on ainakin osittain siinä, koska en muuten oikein osaa olla kunnolla vihainen (ja mähän siis tykkään ihmisistä ja oon tosi sosiaalinen, HEHEH). Oon ehkä osannut nyt jossain määrin hyväksyä nää tunteet osaksi itseäni, mutta silti ne yllättää aina takavasemmalta. En tiiä mitä tapahtuu, jos pääsen/joudun joskus taas oikeisiin säännöllisiin töihin. Opinko purkamaan ihmisvihaani ja ahdistuneisuuttani jotenkin järkevästi vai pääseekö se kasvamaan tuhoisin mittoihin? Iskeekö mulle siinä vaiheessa taas masennus?
  • Mä huomasin tänään sellasta mistä Pii on puhunut tässä ja muuallakin. Sitä on aina välillä, mut en oo ajatellut et se on sama, tai jaatellut sitä ollenkaan tai jotakin. En oo huomannut sitä. Sellasesta ahdistuksesta joka ei tunnu ahdistukselta. En tiedä onks se sitä, mut se vois olla. Ku mulla joskus on, mut omasta mielestä oon sillon tavallaan onnellinen. Siihen liittyy et tekee mieli olla itsetuhonen tavallaan, mut ei oikeesti, vaan sellasia pieniä juttuja, joitten ei oo tarkotus tuhota oikeesti, mut ne auttaa. Voi olla tarkotus tuhota, mut ei tappaa, ei liity epätoivoa tai sellasta mitään huonoa siihen. Mulla liittyy siihen tosi vahvasti se, et se on salaisuus, ja jotain ihan omaa ja sit oon onnellinen. Omasta mielestä. Mut sillon ku on se olo, niin kyllä siihen liittyy se et tuntuu ylhäällä mahassa ja rinnassa sellanen olo. Ja nyt vaikka ku pesin hampaat ni oksensin samalla. Muutenki voin sillon oksentaa, mut siitä tulee vaan hyvä mieli, eikä tunnu pahalta ollenkaan. Tai tavallaan, en osaa oikeen selittää. Mutta kun Pii sanoi jossain siitä, et ajatteli aina et on vaan sillai erilainen, et pitää siitä et satuttaa itseensä, ni mulle tulee se sama. Ku joskus se on sellasta hyvän mielen juttua.

    En kyllä ajattele et se olis ahdistus, mutta jostain tuli mieleen, että on mulla joskus ne samat oireet. Et jos se on? Mä ajattelen et ahdistus on se toinen tunne, jolloin ei voi mitään, ku mikään ei auta. Jotkut osat yrittää jotain ja se on ihan muuta ku vaan se, että tekee jotain ku se on salaista ja kivaa ja siitä tulee jotenki hyvä mieli.

    On sillon vähän irrallaan ja vaikee keskittyä samaan ku muut. Ehkä se olo, et se on omaa kokonaan tulee siitä ku on vähä irrallaan tilanteesta joka tapahtuu. Se on kivaa. Ja sit haluu mennä tekemään jotain, joka kai lasketaan itsetuhoiseks, mut mun mielestä lisää sitä kivaa oloa.

    Nii että mä oon kai onnellinen ku oon sopivasti ahdistunut? En osaa ihan selittää tätä.

    edit. Mä kestän huonosti hyvää mieltä, ni oikeesti sopiva ahdistus on varmaan mun kivoin tunne. Sen kestää, mut se ei oo paha.

    En oo ihan varma kuka oon, ku sanon ihan sujuvasti minä, enkä me. Ja kirjotan tänne tällasta. Outoo.

    Jotkut toiset tulee katumaan tätä tosi paljon myöhemmin kun ei näitä pitänyt enää kirjottaa, eisaa, voi eikä pysty kun hajoaa. Mut mä jätän tän silti tähän. Heippa.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä A(J)H; 29-09-17 klo 21:36.

  • Mä huomasin tänään sellasta mistä Pii on puhunut tässä ja muuallakin. Sitä on aina välillä, mut en oo ajatellut et se on sama, tai jaatellut sitä ollenkaan tai jotakin. En oo huomannut sitä. Sellasesta ahdistuksesta joka ei tunnu ahdistukselta. En tiedä onks se sitä, mut se vois olla. Ku mulla joskus on, mut omasta mielestä oon sillon tavallaan onnellinen. Siihen liittyy et tekee mieli olla itsetuhonen tavallaan, mut ei oikeesti, vaan sellasia pieniä juttuja, joitten ei oo tarkotus tuhota oikeesti, mut ne auttaa. Voi olla tarkotus tuhota, mut ei tappaa, ei liity epätoivoa tai sellasta mitään huonoa siihen. Mulla liittyy siihen tosi vahvasti se, et se on salaisuus, ja jotain ihan omaa ja sit oon onnellinen. Omasta mielestä. Mut sillon ku on se olo, niin kyllä siihen liittyy se et tuntuu ylhäällä mahassa ja rinnassa sellanen olo. Ja nyt vaikka ku pesin hampaat ni oksensin samalla. Muutenki voin sillon oksentaa, mut siitä tulee vaan hyvä mieli, eikä tunnu pahalta ollenkaan. Tai tavallaan, en osaa oikeen selittää. Mutta kun Pii sanoi jossain siitä, et ajatteli aina et on vaan sillai erilainen, et pitää siitä et satuttaa itseensä, ni mulle tulee se sama. Ku joskus se on sellasta hyvän mielen juttua.

    En kyllä ajattele et se olis ahdistus, mutta jostain tuli mieleen, että on mulla joskus ne samat oireet. Et jos se on? Mä ajattelen et ahdistus on se toinen tunne, jolloin ei voi mitään, ku mikään ei auta. Jotkut osat yrittää jotain ja se on ihan muuta ku vaan se, että tekee jotain ku se on salaista ja kivaa ja siitä tulee jotenki hyvä mieli.

    On sillon vähän irrallaan ja vaikee keskittyä samaan ku muut. Ehkä se olo, et se on omaa kokonaan tulee siitä ku on vähä irrallaan tilanteesta joka tapahtuu. Se on kivaa. Ja sit haluu mennä tekemään jotain, joka kai lasketaan itsetuhoiseks, mut mun mielestä lisää sitä kivaa oloa.

    Nii että mä oon kai onnellinen ku oon sopivasti ahdistunut? En osaa ihan selittää tätä.

    edit. Mä kestän huonosti hyvää mieltä, ni oikeesti sopiva ahdistus on varmaan mun kivoin tunne. Sen kestää, mut se ei oo paha.

    En oo ihan varma kuka oon, ku sanon ihan sujuvasti minä, enkä me. Ja kirjotan tänne tällasta. Outoo.

    Jotkut toiset tulee katumaan tätä tosi paljon myöhemmin kun ei näitä pitänyt enää kirjottaa, eisaa, voi eikä pysty kun hajoaa. Mut mä jätän tän silti tähän. Heippa.

  • Joo A(J)H. Toi kuulostaa monella tavalla tutulta. Mun vaan tekee mieli lisätä tähän, että mulla tossa ahdistuksessa on ehkä erotettavissa kaksi vaihetta. Niitä ennenkin olin varmaan ahdistunut, mutta koska olin lapsi, niin se oli ihan erilaista.

    Eka vaihe alkoi kun olin jotain 13-14 -vuotias ja jatkui jonnekin kolmenkympin tienoille. Tuolloin en omasta mielestäni ollut masentunut tai ahdistunut ollenkaan. Minä en vaan omasta mielestäni osannut kaikkea sellaista mitä olisi pitänyt osata. Ja tämä ihan siksi että olin vaan jollain tavalla kyvytön. Joskus tuli tosi paha kausi, mutta kun se oli ohi, lakkasin ajattelemasta asiaa ja toivoin, että sellaista ei tule enää. Jälkikäteen voin ajatella, että tein päivittäin ja välillä pakonomaisesti asioita, mitkä ovat kuin oppikirjaesimerkkejä ahdistuksen säätelykeinoista. En vaan tajunnut, että ne liittyvät ahdistukseen. Tein niitä koska nautin niistä. Vielä nytkin on hieman hankala tavoittaa sitä tunnetilaa, jonka vallassa kutakin asiaa tein. Minä esimerkiksi leikkelin ihoa sormistani ja jaloistani, koska se oli hauskaa. En kyennyt lopettamaan, vaikka sormiin sattui ja hermot vaurioitui. Tarve leikellä ihoa on edelleen olemassa, mutta nykyään kykenen hallitsemaan sitä hyvin ja pystyn tajuamaan, että olen tekemättä sitä täysin monta kuukautta ja sitten jossain stressaantumisen vaiheessa se alkaa kiinnostaa kovasti.

    Toinen vaihe alkoi kun oli jo yli kolmekymmentä ja se liittyy ilmeisesti akuuttiin traumaperäiseen stressihäiriöön. Oletan että minulla on taudin kompleksinen muoto jonka päälle tuli parista palasta koostuva akuutti stressihäiriö. Tälle tilalle tyypillistä oli jatkuva ahdistuneisuus, jonka pilkoin sellaiseksi hierarkiaksi, jossa olin jatkuvasti ahdistunut jostain asiasta ja jos korjasin yhden asian, tilalle tuli uusia ahdistuksen aiheita. Tällöin pienien ja harmittomien ahdistuksen aiheiden oli tarkoitus estää isoja ahdistuksen aiheita tulemasta esiin. Tällöin olin tosiaan onnellisin, kun oli joku sopivan pieni mutta kuitenkin riittävän iso huoli murehdittavana ja sen varjolla oli mahdollista pitää kaikkia muita stressin ja ahdistuksen aiheita kaapissa.
  • Joo A(J)H. Toi kuulostaa monella tavalla tutulta. Mun vaan tekee mieli lisätä tähän, että mulla tossa ahdistuksessa on ehkä erotettavissa kaksi vaihetta. Niitä ennenkin olin varmaan ahdistunut, mutta koska olin lapsi, niin se oli ihan erilaista.

    Eka vaihe alkoi kun olin jotain 13-14 -vuotias ja jatkui jonnekin kolmenkympin tienoille. Tuolloin en omasta mielestäni ollut masentunut tai ahdistunut ollenkaan. Minä en vaan omasta mielestäni osannut kaikkea sellaista mitä olisi pitänyt osata. Ja tämä ihan siksi että olin vaan jollain tavalla kyvytön. Joskus tuli tosi paha kausi, mutta kun se oli ohi, lakkasin ajattelemasta asiaa ja toivoin, että sellaista ei tule enää. Jälkikäteen voin ajatella, että tein päivittäin ja välillä pakonomaisesti asioita, mitkä ovat kuin oppikirjaesimerkkejä ahdistuksen säätelykeinoista. En vaan tajunnut, että ne liittyvät ahdistukseen. Tein niitä koska nautin niistä. Vielä nytkin on hieman hankala tavoittaa sitä tunnetilaa, jonka vallassa kutakin asiaa tein. Minä esimerkiksi leikkelin ihoa sormistani ja jaloistani, koska se oli hauskaa. En kyennyt lopettamaan, vaikka sormiin sattui ja hermot vaurioitui. Tarve leikellä ihoa on edelleen olemassa, mutta nykyään kykenen hallitsemaan sitä hyvin ja pystyn tajuamaan, että olen tekemättä sitä täysin monta kuukautta ja sitten jossain stressaantumisen vaiheessa se alkaa kiinnostaa kovasti.

    Toinen vaihe alkoi kun oli jo yli kolmekymmentä ja se liittyy ilmeisesti akuuttiin traumaperäiseen stressihäiriöön. Oletan että minulla on taudin kompleksinen muoto jonka päälle tuli parista palasta koostuva akuutti stressihäiriö. Tälle tilalle tyypillistä oli jatkuva ahdistuneisuus, jonka pilkoin sellaiseksi hierarkiaksi, jossa olin jatkuvasti ahdistunut jostain asiasta ja jos korjasin yhden asian, tilalle tuli uusia ahdistuksen aiheita. Tällöin pienien ja harmittomien ahdistuksen aiheiden oli tarkoitus estää isoja ahdistuksen aiheita tulemasta esiin. Tällöin olin tosiaan onnellisin, kun oli joku sopivan pieni mutta kuitenkin riittävän iso huoli murehdittavana ja sen varjolla oli mahdollista pitää kaikkia muita stressin ja ahdistuksen aiheita kaapissa.
  • Mun on pakko jatkaa edellistä vastausta. Kirjoitin sitä yöllä silmät ristissä ja lopetin siihen, että en pysynyt enää hereillä, sen sijaan että olisin tarkistanut että kirjoitin oikein. Tässä näkyy nyt sekin, että en osaa kirjoittaa tästä asiasta yhtä oikeaa kuvausta. Piti kirjoittaa, että en enää nauti ihon leikkelystä, enkä tee sitä enää, ja siitä tiedän, että murrosiän oireilu oli ahdistuksen hoitoa eikä mikään pysyvä erikoispiirre minussa. Toisaalta piti kirjoittaa, että edelleen saan impulsseja leikkelyyn, mutta nyt olen parantunut niin paljon ja ymmärrän itseäni, että tajuan selvästi miten se liittyy tietyntyyppiseen ahdistukseen tai stressiin. Ihan oikeasti, voisin kirjoittaa kirkkain silmin molemmat - keskenään ristiriitaiset - kuvaukset.

    Ja jos joku ihmettelee ristiriitaisia vastauksia, niin tässä ahdistusasiassa minulla on myös paraneminen käynnissä. Alussa oli akuutin stressireaktion aiheuttama päällekkäisten ahdistusten viidakko. Pitkään olen työstänyt eri tyyppisiä ahdistuksia päällimmäisistä liikkeelle lähtien. Nyt ollaan jo niin syvällä, että alan opetella tuntemaan tunteita, jotka ahdistuksen alla on piilossa. Osa tulee osan kaltaisina kokemuksina minusta eri ikäisinä ikäviä tunteita kokevina lapsina. Osa tulee fyysisinä oireina. Nyt juuri on työn alla rintakipu. Se liittyy tilanteisiin joissa minulla on paha mieli, ei siis mitään hienompaa kuvausta ole olemassa vielä. Kerran kuluneella viikolla sain siihen yhdistymään tarpeen itkeä ja kykenin näyttämään (osin tarkoituksella) toiselle ihmiselle, että nyt itkettää. Siellä ahdistuksen alla on todellakin tunteita!
  • Mun on pakko jatkaa edellistä vastausta. Kirjoitin sitä yöllä silmät ristissä ja lopetin siihen, että en pysynyt enää hereillä, sen sijaan että olisin tarkistanut että kirjoitin oikein. Tässä näkyy nyt sekin, että en osaa kirjoittaa tästä asiasta yhtä oikeaa kuvausta. Piti kirjoittaa, että en enää nauti ihon leikkelystä, enkä tee sitä enää, ja siitä tiedän, että murrosiän oireilu oli ahdistuksen hoitoa eikä mikään pysyvä erikoispiirre minussa. Toisaalta piti kirjoittaa, että edelleen saan impulsseja leikkelyyn, mutta nyt olen parantunut niin paljon ja ymmärrän itseäni, että tajuan selvästi miten se liittyy tietyntyyppiseen ahdistukseen tai stressiin. Ihan oikeasti, voisin kirjoittaa kirkkain silmin molemmat - keskenään ristiriitaiset - kuvaukset.

    Ja jos joku ihmettelee ristiriitaisia vastauksia, niin tässä ahdistusasiassa minulla on myös paraneminen käynnissä. Alussa oli akuutin stressireaktion aiheuttama päällekkäisten ahdistusten viidakko. Pitkään olen työstänyt eri tyyppisiä ahdistuksia päällimmäisistä liikkeelle lähtien. Nyt ollaan jo niin syvällä, että alan opetella tuntemaan tunteita, jotka ahdistuksen alla on piilossa. Osa tulee osan kaltaisina kokemuksina minusta eri ikäisinä ikäviä tunteita kokevina lapsina. Osa tulee fyysisinä oireina. Nyt juuri on työn alla rintakipu. Se liittyy tilanteisiin joissa minulla on paha mieli, ei siis mitään hienompaa kuvausta ole olemassa vielä. Kerran kuluneella viikolla sain siihen yhdistymään tarpeen itkeä ja kykenin näyttämään (osin tarkoituksella) toiselle ihmiselle, että nyt itkettää. Siellä ahdistuksen alla on todellakin tunteita!
  • Ei siinä oo mitään ihmeellistä, että on kahta tai montaa mieltä.

    Me ollaan koko ajan niin eri mieltä, että on tosi paljon, mistä ei voi sanoa mitään, koska sanois niistä ajatuksista minkä vaan, se tekis jonkun toisen itsetuhoiseksi ja hävettäis niin paljon. Sit ei voi puhua mitään, mutta ei pysty ajattelemaan mitään muutakaan. Lopputuloksena on vähän niinku halvaantunut. Ei vartalolta, kun päässä. Vartalo on viettänyt kesän tuijottamalla tyhjään ja itkemällä monta tuntii päivässä ja me ollaan yritetty ymmärtää mitä tapahtuu. Muttei siitä voi puhua. Jos joku sanoo mistään siitä mitään, siitä tulee pahempaa.

    Nyt on välillä jotain muutakin.

    Mutta tollasissa pienemmissä asioissa ennen oli sellanen olo usein, et valehtelee. Vaikka keskittyy sanomaan tosi tarkkaan kaikki oikein, ni silti myöhemmin huomaa että ei se niin oo. Sitä valehteluoloa ei oo enää. Se vaivaa silti, että sit tulee väärin leimatuksi siks mitä joku toinen sanoi. Muttei enää tunnu, että on sillai vastuussa siitä, että se olis oma syy. Ja mä oon oppinut, ettei pidä perua sitä mitä on ensin sanonut, ku jättää vaan just auki kaikki vaihtoehdot, ettei tarvi kohta taas korjata. Ja pienissä asioissa pitää vaan sietää sitä, että on puhunut mitä sattuu.

    En mä usko että täällä kukaan ajattelee, että joku on valehdellut siks, että sillä on samasta monta versioo. Vierailijat voi ihmetellä, muttei kukaan, jolla on osia.

  • Ei siinä oo mitään ihmeellistä, että on kahta tai montaa mieltä.

    Me ollaan koko ajan niin eri mieltä, että on tosi paljon, mistä ei voi sanoa mitään, koska sanois niistä ajatuksista minkä vaan, se tekis jonkun toisen itsetuhoiseksi ja hävettäis niin paljon. Sit ei voi puhua mitään, mutta ei pysty ajattelemaan mitään muutakaan. Lopputuloksena on vähän niinku halvaantunut. Ei vartalolta, kun päässä. Vartalo on viettänyt kesän tuijottamalla tyhjään ja itkemällä monta tuntii päivässä ja me ollaan yritetty ymmärtää mitä tapahtuu. Muttei siitä voi puhua. Jos joku sanoo mistään siitä mitään, siitä tulee pahempaa.

    Nyt on välillä jotain muutakin.

    Mutta tollasissa pienemmissä asioissa ennen oli sellanen olo usein, et valehtelee. Vaikka keskittyy sanomaan tosi tarkkaan kaikki oikein, ni silti myöhemmin huomaa että ei se niin oo. Sitä valehteluoloa ei oo enää. Se vaivaa silti, että sit tulee väärin leimatuksi siks mitä joku toinen sanoi. Muttei enää tunnu, että on sillai vastuussa siitä, että se olis oma syy. Ja mä oon oppinut, ettei pidä perua sitä mitä on ensin sanonut, ku jättää vaan just auki kaikki vaihtoehdot, ettei tarvi kohta taas korjata. Ja pienissä asioissa pitää vaan sietää sitä, että on puhunut mitä sattuu.

    En mä usko että täällä kukaan ajattelee, että joku on valehdellut siks, että sillä on samasta monta versioo. Vierailijat voi ihmetellä, muttei kukaan, jolla on osia.

  • Mä tunnistan ahdistuksia ja tunnistan pienten ahdistuksien taakse piilotettuja isoja ahdistuksia. Ja sitä kehollista ahdistusta. Ja itsetuhoista, koska siitä tulee jotenkin hyvä mieli, vaikkei muka ahdistakaan. Ja tunnistan valehtelun tunteenkin. Ja myös sen, että on vaikeaa puhua, ettei tallo osien varpaille. Jälkimmäisen kanssa paras tapa on yrittää antaa osien olla erillään. "Toi tuntee aitä, tää tuntee tätä". Ei noista voi muuten puhua ilman, että sanoo väärin. Mutta sitten kokemukset menee jaetuiksi osissa. Ettei jotenkin kokonaista asiaa saa kaikille. Vaan paloja menee tilanteista. Ei yhteisesti, vaan eri tilanteet eri tyypeille. Äh, en osaa ilmaista itseäni.

    Ahdistus on hankalaa kun sitä on monenlaista. Ja paljon. Ja monesta asiasta. Enimmäkseen mua ei mun mielestä ahdista. Mutta niitä muita ahdistaa... mutta ei se liity muhun

    Jotenkin hankala selittää. Tää on iso sotku päässä. Kaikki on solmussa. Pää on puuroa.

    Eteenpäin, sano joku. Ja sitä kai tässä tehdään.
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Mä tunnistan ahdistuksia ja tunnistan pienten ahdistuksien taakse piilotettuja isoja ahdistuksia. Ja sitä kehollista ahdistusta. Ja itsetuhoista, koska siitä tulee jotenkin hyvä mieli, vaikkei muka ahdistakaan. Ja tunnistan valehtelun tunteenkin. Ja myös sen, että on vaikeaa puhua, ettei tallo osien varpaille. Jälkimmäisen kanssa paras tapa on yrittää antaa osien olla erillään. "Toi tuntee aitä, tää tuntee tätä". Ei noista voi muuten puhua ilman, että sanoo väärin. Mutta sitten kokemukset menee jaetuiksi osissa. Ettei jotenkin kokonaista asiaa saa kaikille. Vaan paloja menee tilanteista. Ei yhteisesti, vaan eri tilanteet eri tyypeille. Äh, en osaa ilmaista itseäni.

    Ahdistus on hankalaa kun sitä on monenlaista. Ja paljon. Ja monesta asiasta. Enimmäkseen mua ei mun mielestä ahdista. Mutta niitä muita ahdistaa... mutta ei se liity muhun

    Jotenkin hankala selittää. Tää on iso sotku päässä. Kaikki on solmussa. Pää on puuroa.

    Eteenpäin, sano joku. Ja sitä kai tässä tehdään.
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • En osaa sanoa teille oikein muuta kuin voimia ahdistuksen kanssa! Se on kamala tunne. .__.

    Mulla ahdistus oli hyvin vahvasti läsnä ennen kun tuli edes mitään dissosiaatio-oireita. Jos ei siis lasketa sitä että olen alkanut tajuamaan että jotain niiden suuntaista saattoi olla jo teininä. Tai kai se on ahdistusta. Simmonen todella painostava tunne ylävatsassa/rinnassa ja ihan kamala olo. Ehkä vähän panikoivakin olo. Tätä on ollut eri asteista. Välillä ahdistaa vähän, sen kanssa tulee toimeen ja siihen auttaa usein musiikki tai se että tekee jotain mihin saa ajatukset upotettua. Ja sitten on voimakkaampaa ahdistusta, mihin auttaa musiikki vähän. Ihmisille jutteleminen kanssa auttaa usein. Mutta aina sitä ei saa selätettyä ilman rauhoittavaa, jos on pahana. Ja sitten on "maailma kaatuu niskaan, en jaksa, en pysty" ahdistusromahdus, joka lamaannuttaa mut sängyn/sohvan pohjalle itkemään. Siihen en ole löytänyt muuta apua kuin rauhoittava. En pysty tekemään sen aikana oikein mitään. Sieltä sängyn/sohvan pohjalta ylös nouseminen tuntuu täysin ylivoimaselta. Korkeintaan sen rauhoittavan pystyy hakemaan. Ja sitten takaisin odottamaan että se vaikuttaa. (Näin sivumennen sanoen sekin on P:stä sillä toisin kuin lääkäri lupaili se ei auta millään muotoa puolessa tunnissa. Kolmessa vartissa tulee agressiivinen olo ja vihaan kaikkea ja n. tunti ottamisesta se alkaa taittaa kamalalta ololta pahinta terää.)

    Saattaisihan siinä romahdusahdistuksessakin ehkä auttaa musiikki, jos sen saisi päälle. En tiedä. Kaverille olen joskus onnistunut laittamaan viestiä, se on ehkä auttanut vähän. En ole ihan varma.

    Kaikenasteisissa ahdistuksissa mulla on nykyisin kaverina hiljattain hankkimani pehmolelu (ei saa nauraa) jonka sylissä/kainalossa/rintaa vasten pitäminen tuo jonkinlaista lohtua. Samoin jos ylipäätään puristan jotain rintaani vasten se auttaa. Sekin auttaisi jos joku halaisi tiukasti, mutta se ei ole liian usein mahdollista. :( Ehkä mua auttaisi joku painopeitto kanssa. Meidän peitot on liian kevyitä... Nykyisin ahdistus on entistä enemmän vartalossa niin silläkin halaus yms auttaa. Mua saattaa ahdistaa vartalosta ilman että päätä ahdistaa (hämmentävät asiat, jotka on monille teille varmaan arkipäivää vol 15).
  • En osaa sanoa teille oikein muuta kuin voimia ahdistuksen kanssa! Se on kamala tunne. .__.

    Mulla ahdistus oli hyvin vahvasti läsnä ennen kun tuli edes mitään dissosiaatio-oireita. Jos ei siis lasketa sitä että olen alkanut tajuamaan että jotain niiden suuntaista saattoi olla jo teininä. Tai kai se on ahdistusta. Simmonen todella painostava tunne ylävatsassa/rinnassa ja ihan kamala olo. Ehkä vähän panikoivakin olo. Tätä on ollut eri asteista. Välillä ahdistaa vähän, sen kanssa tulee toimeen ja siihen auttaa usein musiikki tai se että tekee jotain mihin saa ajatukset upotettua. Ja sitten on voimakkaampaa ahdistusta, mihin auttaa musiikki vähän. Ihmisille jutteleminen kanssa auttaa usein. Mutta aina sitä ei saa selätettyä ilman rauhoittavaa, jos on pahana. Ja sitten on "maailma kaatuu niskaan, en jaksa, en pysty" ahdistusromahdus, joka lamaannuttaa mut sängyn/sohvan pohjalle itkemään. Siihen en ole löytänyt muuta apua kuin rauhoittava. En pysty tekemään sen aikana oikein mitään. Sieltä sängyn/sohvan pohjalta ylös nouseminen tuntuu täysin ylivoimaselta. Korkeintaan sen rauhoittavan pystyy hakemaan. Ja sitten takaisin odottamaan että se vaikuttaa. (Näin sivumennen sanoen sekin on P:stä sillä toisin kuin lääkäri lupaili se ei auta millään muotoa puolessa tunnissa. Kolmessa vartissa tulee agressiivinen olo ja vihaan kaikkea ja n. tunti ottamisesta se alkaa taittaa kamalalta ololta pahinta terää.)

    Saattaisihan siinä romahdusahdistuksessakin ehkä auttaa musiikki, jos sen saisi päälle. En tiedä. Kaverille olen joskus onnistunut laittamaan viestiä, se on ehkä auttanut vähän. En ole ihan varma.

    Kaikenasteisissa ahdistuksissa mulla on nykyisin kaverina hiljattain hankkimani pehmolelu (ei saa nauraa) jonka sylissä/kainalossa/rintaa vasten pitäminen tuo jonkinlaista lohtua. Samoin jos ylipäätään puristan jotain rintaani vasten se auttaa. Sekin auttaisi jos joku halaisi tiukasti, mutta se ei ole liian usein mahdollista. :( Ehkä mua auttaisi joku painopeitto kanssa. Meidän peitot on liian kevyitä... Nykyisin ahdistus on entistä enemmän vartalossa niin silläkin halaus yms auttaa. Mua saattaa ahdistaa vartalosta ilman että päätä ahdistaa (hämmentävät asiat, jotka on monille teille varmaan arkipäivää vol 15).
  • Meillä on monta pehmolelua kans. Oikein hyllyllinen. Lapsiosille, ne rakastaa niitä. Ja ne saa niistä lohtua. Me nukutaanki lelu kainalossa taas. Eli ei naureta, hyvä jos auttaa!

    Mulla auttaa painopeitto jos keho karkaa täysin olemattomaksi ilman, että haluan sitä. Tai "painopeitto", mä nimittäin kääriydyn sillon mattoon!
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Meillä on monta pehmolelua kans. Oikein hyllyllinen. Lapsiosille, ne rakastaa niitä. Ja ne saa niistä lohtua. Me nukutaanki lelu kainalossa taas. Eli ei naureta, hyvä jos auttaa!

    Mulla auttaa painopeitto jos keho karkaa täysin olemattomaksi ilman, että haluan sitä. Tai "painopeitto", mä nimittäin kääriydyn sillon mattoon!
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Oli mullakin lapsena hirveästi pehmoleluja. Tai on ne edelleen olemassa, mut annettu suurin osa meidän lapselle tai sitten vaan lojuvat kaapissa. Eikä mulla ole lapsiosaa. Nuorin on teini-ikäinen. Mutta me tykätään tosta pehmolelusta ja se lohduttaa, vaikka oon aikuinen.
  • Oli mullakin lapsena hirveästi pehmoleluja. Tai on ne edelleen olemassa, mut annettu suurin osa meidän lapselle tai sitten vaan lojuvat kaapissa. Eikä mulla ole lapsiosaa. Nuorin on teini-ikäinen. Mutta me tykätään tosta pehmolelusta ja se lohduttaa, vaikka oon aikuinen.
  • Saa aikuisillaki olla pehmoleluja
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!
  • Saa aikuisillaki olla pehmoleluja
    Nimimerkin takana:
    - Kiltti & Lapsi (5v), Ysi (9v), Muksis, Paniikki (2v)
    - Joel (18v), Andrew (17v), Aleksi & Aleksandra (17v), Topi (19v), Mika (17-18v), Juuso (16v)
    - Aada (22v), Stiina (24v), Joonatan (20v)- Äiti (35-45v), PP (35-40v), Veera (75)
    - Sarita (kuollut), Ashira (vampyyri)
    - Anna Lyytinen (minätila), Kade (minätila)
    + muut

    P.S. Pahoittelen typoja, joita teen puhelimella kirjoittaessani!

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?