• Todellisuuteen herääminen

    Onko muilla ollut sellainen tilanne että on ollut vuosikausia ihan sumussa ja zombiena, turtana ym.? Musta tuntuu että alan vasta nyt heräämään todellisuuteen kunnolla. Oli psyykelääkehelvetti, parisuhdehelvetti jne. Vasta nyt herään ihan kunnolla. Olen oikeasti sairas tai ainakin ollut, en vain omassa mielessä vaan ihan oikeasti.. Pelottaa että menen taas sekaisin. On ihan traumatisoitunut olo ja kyllä sen huomaa ulkopuoleltakin. Siksi en viiti lähteä ihmisten ilmoille...Oon siis nyt ollut yksin omassa kotona että kykenisin kohtaamaan kaiken sen mitä mulle on tapahtunut. Se on ainoa joka auttaa, että mietin yksikseni asioita, ainakin tällä hetkellä. Mua yritettiin työntää ihmisten ilmoille vaikka se vain hidasti toipumista. Onneksi kukaan ei enää tee sitä. Välillä on oikeasti hyvä olla yksin. Miten voi mennä terapiaan jos ei ole ensin kohdannut niitä asioita mitä on tapahtunut? Mitä mä siellä puhuisin?
  • Onko muilla ollut sellainen tilanne että on ollut vuosikausia ihan sumussa ja zombiena, turtana ym.? Musta tuntuu että alan vasta nyt heräämään todellisuuteen kunnolla. Oli psyykelääkehelvetti, parisuhdehelvetti jne. Vasta nyt herään ihan kunnolla. Olen oikeasti sairas tai ainakin ollut, en vain omassa mielessä vaan ihan oikeasti.. Pelottaa että menen taas sekaisin. On ihan traumatisoitunut olo ja kyllä sen huomaa ulkopuoleltakin. Siksi en viiti lähteä ihmisten ilmoille...Oon siis nyt ollut yksin omassa kotona että kykenisin kohtaamaan kaiken sen mitä mulle on tapahtunut. Se on ainoa joka auttaa, että mietin yksikseni asioita, ainakin tällä hetkellä. Mua yritettiin työntää ihmisten ilmoille vaikka se vain hidasti toipumista. Onneksi kukaan ei enää tee sitä. Välillä on oikeasti hyvä olla yksin. Miten voi mennä terapiaan jos ei ole ensin kohdannut niitä asioita mitä on tapahtunut? Mitä mä siellä puhuisin?
  • Välillä on ihan varmasti hyvä olla yksin, mutta vain välillä. Kyllä kotiin eristäytyminen on ihan oikeasti huono juttu ja on ihan syytäkin patistella itsekin itseään ihmisten ilmoille. Kotona yksin rupeaa ajatukset kiertämään kehää ja ei siinä kyllä mikään todellisuus tule kohdatuksi vaan mitä enemmän eristäytyy niin sitä vääristyneemmäksi rupeaa ne ajatuksetkin kääntymään. Tai näin minä sen koen, voin olla väärässä mutta en ole kyllä koskaan kuullut että kotiin eristäytyminen olisi missään tilanteessa hyväksi.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Välillä on ihan varmasti hyvä olla yksin, mutta vain välillä. Kyllä kotiin eristäytyminen on ihan oikeasti huono juttu ja on ihan syytäkin patistella itsekin itseään ihmisten ilmoille. Kotona yksin rupeaa ajatukset kiertämään kehää ja ei siinä kyllä mikään todellisuus tule kohdatuksi vaan mitä enemmän eristäytyy niin sitä vääristyneemmäksi rupeaa ne ajatuksetkin kääntymään. Tai näin minä sen koen, voin olla väärässä mutta en ole kyllä koskaan kuullut että kotiin eristäytyminen olisi missään tilanteessa hyväksi.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Ei sun tarvitse kohdata niitä asioita yksin kotona, ennen kuin voit mennä terapiaan. Mä en pystynyt yhtään mitään aluksi. Takaumat vaan pyöri silmissä ja menin eri dissosumusta toiseen, olin ahdistunut ja olisin halunnut vain olla kotona hiljaisuudessa. Menneet pyöri mun ympärillä ja ehkä jotain tiedostinkin ja muistin, mutta en pystynyt tekemään mitään itseni hyväksi tai oikein muidenkaan. Terapia oli aluksi sellaista, että kun terapeutti kysyi mitä mulle kuuluu, vastasin AINA "kiitos hyvää" ja hymyilin. Sitten aloin kertoa mitä kaikkea olen perheen kanssa tehnyt kuluneella viikolla. Retket ja kyläilyt. Toinen mun vakio aihe oli, että käytiin puhelimesta läpi uhkausviestit ja käsiteltiin pelkoja. Pikkuhiljaa se kaaos asettui. Ollaan opeteltu automaattihymyilystä pois, vaikken vielä osaa. Olen siis se ihminen, joka hymyilee teille kadulla. Mun on jotenkin pakko hymyillä kun kohtaan ihmisen kasvot. Sehän ei niin hirveästi haittaa kivojen ihmisten kanssa, eikä ihmiset pelästy mun hymyä, mutta lähetän vääriä viestejä jos joku on oikeasti uhkaava. Olen myös tajunnut, että mitä mulle kuuluu ei tarkoita, mitä olen tehnyt toisten ihmisten hyväksi. Sulla on varmaan ihan eri haasteet, mutta joka tapauksessa sinne terapiaan voi mennä rankasti keskeneräisenä. Ja jos menet traumaterapiaan, se tiedostamisprosessi on hidas, siellä ei pidä osata kertoa mitkä on ne syyt miksi on tullut. Hyvä terapeutti näkee ne kyllä kertomattakin.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Ei sun tarvitse kohdata niitä asioita yksin kotona, ennen kuin voit mennä terapiaan. Mä en pystynyt yhtään mitään aluksi. Takaumat vaan pyöri silmissä ja menin eri dissosumusta toiseen, olin ahdistunut ja olisin halunnut vain olla kotona hiljaisuudessa. Menneet pyöri mun ympärillä ja ehkä jotain tiedostinkin ja muistin, mutta en pystynyt tekemään mitään itseni hyväksi tai oikein muidenkaan. Terapia oli aluksi sellaista, että kun terapeutti kysyi mitä mulle kuuluu, vastasin AINA "kiitos hyvää" ja hymyilin. Sitten aloin kertoa mitä kaikkea olen perheen kanssa tehnyt kuluneella viikolla. Retket ja kyläilyt. Toinen mun vakio aihe oli, että käytiin puhelimesta läpi uhkausviestit ja käsiteltiin pelkoja. Pikkuhiljaa se kaaos asettui. Ollaan opeteltu automaattihymyilystä pois, vaikken vielä osaa. Olen siis se ihminen, joka hymyilee teille kadulla. Mun on jotenkin pakko hymyillä kun kohtaan ihmisen kasvot. Sehän ei niin hirveästi haittaa kivojen ihmisten kanssa, eikä ihmiset pelästy mun hymyä, mutta lähetän vääriä viestejä jos joku on oikeasti uhkaava. Olen myös tajunnut, että mitä mulle kuuluu ei tarkoita, mitä olen tehnyt toisten ihmisten hyväksi. Sulla on varmaan ihan eri haasteet, mutta joka tapauksessa sinne terapiaan voi mennä rankasti keskeneräisenä. Ja jos menet traumaterapiaan, se tiedostamisprosessi on hidas, siellä ei pidä osata kertoa mitkä on ne syyt miksi on tullut. Hyvä terapeutti näkee ne kyllä kertomattakin.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Oma rauhoittumisaika on tärkeää, mutta myös muiden ihmisten näkeminen, ettei vieraannu aivan siitä normien mukaisesta elämästä. Siis ihan näkeminen, että käy katselemassa muita ihmisiä. Ei ole pakko mennä avautumaan säännöllisesti jonkun luokse. Tavallinen elämä ja tavallisten asioiden tekeminen niin, että niihin liittyy edes väljästi muita ihmisiä, se on tärkeää. Minä itse olen yksin viihtyvä. Siis vapaaehtoisesti yksin viihtyvä tietäen, että minulla on ihmisiä joiden luokse voin mennä heti kun tahdon.

    Jos itsensä vain pakottaa jonkun seuraan, niin ei sekään ihan hyvä ole... mieluiten joku sellainen ihmissuhde, joka mahdollisimman vähän kuormittaa. Tämä voi olla hassua, mutta minä juttelin aina samalle kaupan kassalle. Muutama hassu lause vaihdettiin melkein joka päivä kun kävin ostoksilla. Sekin oli ihmissuhde, tervehdyttäväkin, kun ei koskaan ollut mitään ilkeyttä ilmassa. Oli myös jotenkin oudosti mukavaa, kun kassaneiti oli myötätuntoinen kun kerroin nukkuneeni huonosti painajaisten takia. Toisella kertaa olin ollut pitkään poissa niin se sama nainen kysyi mitä kuuluu, kun ei ole näkynyt kaupassa. Valitse sinäkin sellainen muiden ihmisten kohtaaminen joka ei ole liian kuormittava, mutta pitää edes hentoista yhteyttä yllä. Se voi olla harrastus. Se voi olla sama kahvila jossa piipahdat joka viikko ja vaihdat samat repliikit myyjän kanssa, katselet ihmisiä, olet vain. Se voi olla joku oikeasti läheinen ystävä, jonka kanssa teet tavallisia arkisia juttuja, et terapioi tai kaivele mitään raskaita juttuja. Olet vain mukavasti.

    Eihän se noin helppoa ole. Raskaus raahautuu mukana niin, että arkisten kivojen juttujen tekeminen on mahdottomuuden takana. Silti sinne kannattaa pyrkiä, pienin, sopivan kokoisin askelin. Ei pakottamalla vaan lempeästi. Jos sinusta tuntuu että terapeutti liian aggressiivisesti työntää sinua sosiaalistumaan niin puhukaa siitä. Yrittäkää löytää joku kompromissi siihen, kuinka paljon sosiaalisuutta ja muiden ihmisten seuraa välttää. Kyllä se sosiaalisuuskin alkaa jossain välissä enentyä, kun oma olo paranee. Yhteys vain täytyy säilyttää edes pienenä ja hentona, että paluu vielä onnistuu suhteellisen kivuttomasti.
  • Oma rauhoittumisaika on tärkeää, mutta myös muiden ihmisten näkeminen, ettei vieraannu aivan siitä normien mukaisesta elämästä. Siis ihan näkeminen, että käy katselemassa muita ihmisiä. Ei ole pakko mennä avautumaan säännöllisesti jonkun luokse. Tavallinen elämä ja tavallisten asioiden tekeminen niin, että niihin liittyy edes väljästi muita ihmisiä, se on tärkeää. Minä itse olen yksin viihtyvä. Siis vapaaehtoisesti yksin viihtyvä tietäen, että minulla on ihmisiä joiden luokse voin mennä heti kun tahdon.

    Jos itsensä vain pakottaa jonkun seuraan, niin ei sekään ihan hyvä ole... mieluiten joku sellainen ihmissuhde, joka mahdollisimman vähän kuormittaa. Tämä voi olla hassua, mutta minä juttelin aina samalle kaupan kassalle. Muutama hassu lause vaihdettiin melkein joka päivä kun kävin ostoksilla. Sekin oli ihmissuhde, tervehdyttäväkin, kun ei koskaan ollut mitään ilkeyttä ilmassa. Oli myös jotenkin oudosti mukavaa, kun kassaneiti oli myötätuntoinen kun kerroin nukkuneeni huonosti painajaisten takia. Toisella kertaa olin ollut pitkään poissa niin se sama nainen kysyi mitä kuuluu, kun ei ole näkynyt kaupassa. Valitse sinäkin sellainen muiden ihmisten kohtaaminen joka ei ole liian kuormittava, mutta pitää edes hentoista yhteyttä yllä. Se voi olla harrastus. Se voi olla sama kahvila jossa piipahdat joka viikko ja vaihdat samat repliikit myyjän kanssa, katselet ihmisiä, olet vain. Se voi olla joku oikeasti läheinen ystävä, jonka kanssa teet tavallisia arkisia juttuja, et terapioi tai kaivele mitään raskaita juttuja. Olet vain mukavasti.

    Eihän se noin helppoa ole. Raskaus raahautuu mukana niin, että arkisten kivojen juttujen tekeminen on mahdottomuuden takana. Silti sinne kannattaa pyrkiä, pienin, sopivan kokoisin askelin. Ei pakottamalla vaan lempeästi. Jos sinusta tuntuu että terapeutti liian aggressiivisesti työntää sinua sosiaalistumaan niin puhukaa siitä. Yrittäkää löytää joku kompromissi siihen, kuinka paljon sosiaalisuutta ja muiden ihmisten seuraa välttää. Kyllä se sosiaalisuuskin alkaa jossain välissä enentyä, kun oma olo paranee. Yhteys vain täytyy säilyttää edes pienenä ja hentona, että paluu vielä onnistuu suhteellisen kivuttomasti.
  • Terapiassa menneisyys kohdataan.

    Oon ollut 3.5 vuotta terapiassa menestynyt siinä poikkeuksellisen hyvin (: Oon nykyään työ ja toimintakykyinen 10kk takana ilman päivääkään saikkua <3

    Tässä on ollut vuosia aikaa miettiä asioita ja käsitellä niitä. Mutta, vuosien prosessoinnin jälkeen oon oppinut, että omalla kohdalla ei ollutkaan oikeastaan käsitellä tapahtuneita, vaan oppia elämään niiden kanssa. Oppia kommunkoimaan osien kanssa ja muuttaa viholliset ystäviksi, oppia armollisuutta ja kiltti itselleen. Entinen tuomitseva ja väkisin eteenpäin puskeva lasiprinsessa on poissa. Tilalla on lämmin, itseään arvostava ja omien arvojensa tunteva ihminen.

    On tärkeä ymmärtää mitä on tapahtunut, jotta voi ymmärtää itseään, mutta loppu peleissä tärkeintä on oppia elämään nykyisyydessä sellaisena, kuin on menneisyydestä huolimatta. Terapian alussa ajattelin aivan toisin. Vielä vuosi sitten.

    Tosiaan kotona yksin oleminen ja muista vieraantuminen tekee todella hallaa psyykkeelle, vaikka koetkin sen olevan hyvää. Se pitemmän päälle pahentaa asioita :( Suosittelen varaamaan heti maanantaina lääkärin ja hakemaan apua. Tsemppiä <3
  • Terapiassa menneisyys kohdataan.

    Oon ollut 3.5 vuotta terapiassa menestynyt siinä poikkeuksellisen hyvin (: Oon nykyään työ ja toimintakykyinen 10kk takana ilman päivääkään saikkua <3

    Tässä on ollut vuosia aikaa miettiä asioita ja käsitellä niitä. Mutta, vuosien prosessoinnin jälkeen oon oppinut, että omalla kohdalla ei ollutkaan oikeastaan käsitellä tapahtuneita, vaan oppia elämään niiden kanssa. Oppia kommunkoimaan osien kanssa ja muuttaa viholliset ystäviksi, oppia armollisuutta ja kiltti itselleen. Entinen tuomitseva ja väkisin eteenpäin puskeva lasiprinsessa on poissa. Tilalla on lämmin, itseään arvostava ja omien arvojensa tunteva ihminen.

    On tärkeä ymmärtää mitä on tapahtunut, jotta voi ymmärtää itseään, mutta loppu peleissä tärkeintä on oppia elämään nykyisyydessä sellaisena, kuin on menneisyydestä huolimatta. Terapian alussa ajattelin aivan toisin. Vielä vuosi sitten.

    Tosiaan kotona yksin oleminen ja muista vieraantuminen tekee todella hallaa psyykkeelle, vaikka koetkin sen olevan hyvää. Se pitemmän päälle pahentaa asioita :( Suosittelen varaamaan heti maanantaina lääkärin ja hakemaan apua. Tsemppiä <3
  • Omien oivalluksien takana on useiden vuosien terapia. Älä lannistu, koska tämä prosessi on hidas.
  • Omien oivalluksien takana on useiden vuosien terapia. Älä lannistu, koska tämä prosessi on hidas.
  • Vähän Dandelion82:n kanssa samanmoisessa
    tilanteessa ollaan täällä. Asiat kirkastuu ja tajuan,
    millasessa suossa oon tarponu, vaikka kaikki
    vaikutti olevan ihan hyvin tai ainakin siedettävällä tolalla. Vaan eipä
    ollutkaan, ja nyt pitäis tehdä tiliä todellisuuden kanssa. Mikään ei
    kiinnosta ja haluaisin jättää koulutyöt tekemättä, ja kuvittelen,
    että se johtuu siitä, että ennen niin innostaneet koulutyöt on vaan
    muuttunu turhiksi. Haluaisin vaan rypee tuskassa että tajuaisin,
    mitä oikeesti on tapahtunu viime vuosina. Tajuan, että psyykeni
    kaipais aikaa ja rauhaa käsitellä vaikeita asioita, mutta miten paljon
    aikaa ja rauhaa on sopivasti? Kaikki seuraavat 3 kuukautta (oi kyllä!), yks
    päivä viikossa vai kaks tuntia päivässä?

    Hassua, mutta vaikuttaa siltä, että jos dissosiaatio on tarpeeks vahvaa,
    jopa PTSD:n voi dissosioida, eikä sitä tuu ainakaan kokonaan, vaan sen
    kokee sitten myöhemmin kun aika on sopiva. Tai en tiedä onko tää sekavan
    mieleni hourailua, ehkä tää on harhanen teoria.

    Kiitos kaikille jotka ootte kirjottaneet rohkasevia sanoja <3
  • Vähän Dandelion82:n kanssa samanmoisessa
    tilanteessa ollaan täällä. Asiat kirkastuu ja tajuan,
    millasessa suossa oon tarponu, vaikka kaikki
    vaikutti olevan ihan hyvin tai ainakin siedettävällä tolalla. Vaan eipä
    ollutkaan, ja nyt pitäis tehdä tiliä todellisuuden kanssa. Mikään ei
    kiinnosta ja haluaisin jättää koulutyöt tekemättä, ja kuvittelen,
    että se johtuu siitä, että ennen niin innostaneet koulutyöt on vaan
    muuttunu turhiksi. Haluaisin vaan rypee tuskassa että tajuaisin,
    mitä oikeesti on tapahtunu viime vuosina. Tajuan, että psyykeni
    kaipais aikaa ja rauhaa käsitellä vaikeita asioita, mutta miten paljon
    aikaa ja rauhaa on sopivasti? Kaikki seuraavat 3 kuukautta (oi kyllä!), yks
    päivä viikossa vai kaks tuntia päivässä?

    Hassua, mutta vaikuttaa siltä, että jos dissosiaatio on tarpeeks vahvaa,
    jopa PTSD:n voi dissosioida, eikä sitä tuu ainakaan kokonaan, vaan sen
    kokee sitten myöhemmin kun aika on sopiva. Tai en tiedä onko tää sekavan
    mieleni hourailua, ehkä tää on harhanen teoria.

    Kiitos kaikille jotka ootte kirjottaneet rohkasevia sanoja <3
  • @Mekaikkiminä tuo oli ihana ehdotus, että tekisi sellaisista pienimuotoisista kohtaamisista harrastuksen.

    Minulla on tällä hetkellä vähän sellainen olo etten haluaisi herätä todellisuuteen, esimerkiksi siihen minkä ikäinen olen. Olen elänyt jossain sumuverhon takana, ja heräillyt sieltä vain hetkellisesti aina jonkin kriisin herättelemänä. @Dandelion82 kuulostaa aika tutulta, että haluaisi miettiä rauhassa itse ennen kuin lähtee tuonne ulkomaailmaan. Kyllä jonkinlainen vakaus olisi hyvä saavuttaa että pystyy ottamaan ne sosiaalisen elämän haasteet heti kaada petiin. Toipumisaikaa on hyvä olla varsinkin jos on ollut kuormittavaa viime aikoina. Toki sit traumatisoituneella voi olla sitäkin, että jää sinne kotiin. Maailman kohtaamisesta tulee liian vaikeaa.

    Minä olen rakentanut oman maailman, johon en päästä ihmisiä ja josta en itse lähde kohtaamaan muita. Ja nyt koitan miettiä, että mikä on minua ja introverttia luonnettani ja mikä on jotain (kehityksellistä) traumaa. Vai olenko traumaa koko ihminen, ja nyt pitäisi purkaa se sitten että voisin olla se mitä olisin ehkä ollut ilman sitä kaikkea...
  • @Mekaikkiminä tuo oli ihana ehdotus, että tekisi sellaisista pienimuotoisista kohtaamisista harrastuksen.

    Minulla on tällä hetkellä vähän sellainen olo etten haluaisi herätä todellisuuteen, esimerkiksi siihen minkä ikäinen olen. Olen elänyt jossain sumuverhon takana, ja heräillyt sieltä vain hetkellisesti aina jonkin kriisin herättelemänä. @Dandelion82 kuulostaa aika tutulta, että haluaisi miettiä rauhassa itse ennen kuin lähtee tuonne ulkomaailmaan. Kyllä jonkinlainen vakaus olisi hyvä saavuttaa että pystyy ottamaan ne sosiaalisen elämän haasteet heti kaada petiin. Toipumisaikaa on hyvä olla varsinkin jos on ollut kuormittavaa viime aikoina. Toki sit traumatisoituneella voi olla sitäkin, että jää sinne kotiin. Maailman kohtaamisesta tulee liian vaikeaa.

    Minä olen rakentanut oman maailman, johon en päästä ihmisiä ja josta en itse lähde kohtaamaan muita. Ja nyt koitan miettiä, että mikä on minua ja introverttia luonnettani ja mikä on jotain (kehityksellistä) traumaa. Vai olenko traumaa koko ihminen, ja nyt pitäisi purkaa se sitten että voisin olla se mitä olisin ehkä ollut ilman sitä kaikkea...
  • Mäkin olen paininut tässä jonkun aikaa todellisuuden kanssa. Se yrittää hiipiä sisään, mä yritän vastustaa. Pelottaa. Kaikki.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mäkin olen paininut tässä jonkun aikaa todellisuuden kanssa. Se yrittää hiipiä sisään, mä yritän vastustaa. Pelottaa. Kaikki.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mulla on tällä hetkellä sellainen vähän epätoivoinen olo että voiko mua kukaan auttaa mua. Pystynkö edes käymään terapiassa. Niin paljon on pettymyksiä viime vuosilta ja viimeiset kymmenen vuotta olleet aika kamalaa. En ymmärrä miten mun elämä on voinut olla niin kamalaa kuin se on ollut.. Tiedostan että olen nyt masentunut ja se sumentaa ajattelukyvyn, tuntuu ettei tulevaisuudella ole tarjottavaa.
  • Mulla on tällä hetkellä sellainen vähän epätoivoinen olo että voiko mua kukaan auttaa mua. Pystynkö edes käymään terapiassa. Niin paljon on pettymyksiä viime vuosilta ja viimeiset kymmenen vuotta olleet aika kamalaa. En ymmärrä miten mun elämä on voinut olla niin kamalaa kuin se on ollut.. Tiedostan että olen nyt masentunut ja se sumentaa ajattelukyvyn, tuntuu ettei tulevaisuudella ole tarjottavaa.
  • Dandelion82,
    kokeile. Anna terapialle ja itsellesi mahdollisuus. Sulla ei ole mitään hävittävää. Niin mä tein vaikka en ihan uskonutkaan, että maailma voisi muuttua muka niin radikaalisti että tulevaisuus näyttäisi millään tavalla houkuttelevalta.
  • Dandelion82,
    kokeile. Anna terapialle ja itsellesi mahdollisuus. Sulla ei ole mitään hävittävää. Niin mä tein vaikka en ihan uskonutkaan, että maailma voisi muuttua muka niin radikaalisti että tulevaisuus näyttäisi millään tavalla houkuttelevalta.
  • Quote Originally Posted by Dandelion82 View Post
    Mulla on tällä hetkellä sellainen vähän epätoivoinen olo että voiko mua kukaan auttaa mua. Pystynkö edes käymään terapiassa. Niin paljon on pettymyksiä viime vuosilta ja viimeiset kymmenen vuotta olleet aika kamalaa. En ymmärrä miten mun elämä on voinut olla niin kamalaa kuin se on ollut.. Tiedostan että olen nyt masentunut ja se sumentaa ajattelukyvyn, tuntuu ettei tulevaisuudella ole tarjottavaa.
    Voisitko ajatella että annat hoitohenkilökunnan miettiä voiko sinua auttaa? Muistan että hoitohenkilöiden kanssa on ollut hankalaa, mutta voisikohan sitä hankaluutta koettaa työstää ja hiljalleen ratkoa. Minullakin oli alunperin suuri epäilys, että sitä mikä on pahasti solmussa ei saa korjattua, mutta kyllä ne solmut ovat yksi kerrallaan alkaneet aueta.
  • Quote Originally Posted by Dandelion82 View Post
    Mulla on tällä hetkellä sellainen vähän epätoivoinen olo että voiko mua kukaan auttaa mua. Pystynkö edes käymään terapiassa. Niin paljon on pettymyksiä viime vuosilta ja viimeiset kymmenen vuotta olleet aika kamalaa. En ymmärrä miten mun elämä on voinut olla niin kamalaa kuin se on ollut.. Tiedostan että olen nyt masentunut ja se sumentaa ajattelukyvyn, tuntuu ettei tulevaisuudella ole tarjottavaa.
    Voisitko ajatella että annat hoitohenkilökunnan miettiä voiko sinua auttaa? Muistan että hoitohenkilöiden kanssa on ollut hankalaa, mutta voisikohan sitä hankaluutta koettaa työstää ja hiljalleen ratkoa. Minullakin oli alunperin suuri epäilys, että sitä mikä on pahasti solmussa ei saa korjattua, mutta kyllä ne solmut ovat yksi kerrallaan alkaneet aueta.
  • Ei mulla tällä hetkellä ole kunnollista hoitokontaktia.. Kaikki on vähän kesken nyt.
  • Ei mulla tällä hetkellä ole kunnollista hoitokontaktia.. Kaikki on vähän kesken nyt.
  • Jossain välissä olin niin syvällä että luulin olevani oikeasti koomapotilas osastolla ja "todellisuuteni" olevan pelkkä harha onneksi en kokeillut teoriaani herätä todellisuuteen tappamalla itsensä. Niin kovin epätodellinen olotila, joskus on hetkiä jolloin kerään kaiken itseluottamuksen ja selätän epävarmuuden hahmottamalla realiteetit. Mutta se ei koskaan kestä entä jos looppi jatkuu ja jatkuu ilmeisesti tätä on kestänyt jo vuosia :)
  • Jossain välissä olin niin syvällä että luulin olevani oikeasti koomapotilas osastolla ja "todellisuuteni" olevan pelkkä harha onneksi en kokeillut teoriaani herätä todellisuuteen tappamalla itsensä. Niin kovin epätodellinen olotila, joskus on hetkiä jolloin kerään kaiken itseluottamuksen ja selätän epävarmuuden hahmottamalla realiteetit. Mutta se ei koskaan kestä entä jos looppi jatkuu ja jatkuu ilmeisesti tätä on kestänyt jo vuosia :)
  • @Spacecake420 tunnistan kuvailemasi täydellisen epätodellisen olon ja todellisuuden kyseenalaistamisen. Tuli mieleen nimimerkistäsi, että vaikuttaakohan huumeiden käyttö tällaiseen niin pahentavasti, että ilman niitää ei mennä niin syvälle? Vai onko muilla ollut näin? Itse siis olen entinen trippihippi, joka jatkoi uraa sekakäyttöön ja suoraan narkkariksi... Ja kaikki on hemmetisti selkeämpää ilman päihteitä

    Eristäytymisestä. Tunnistan ja lujaa. Olen nyt kolmen vuoden sosiaalisen mustan aukon jälkeen alkanut kiinnostua taas muista ihmisistä. Edelleen on raskasta olla edes vähän normaalin syrjässä kiinni. Vie voimia, mutta tekee hyvää. En enää ole niin linnottautunut kotiin. Yritän suunnata ulos ihmisten ilmoille. Pikkuhiljaa... ei tää oo helppoa.

    Mulla psykologi oli tauolla puoli vuotta kun en ollut kykenevä sitoutumaan hoitoon. Sitten alko uudestaan ja kuljen taksilla matkat vaikka kävellen, junalla tai bussillakin pääsisi. Tai nykyään kuljen bussillakin jos jaksan. Vaihtui psykologikin. Mä nään toivoa!!

    Nyt haluun vaan tietää, että lyökö fyysinen puoli kuolemantuomion vai saanko armahduksen. Koska mitä tässä suunnittelemaan mitään, jos potkaisee tyhjää kohta. Mutta ei siinä mitään, jos mä saan sen toivon niin kyllä mulle riittää, että on toivoa. Sen takia jaksaa jatkaa elämänsä kasailemista. Haluan sen toivon. Toivoa kiitos! En halua tappotuomiota.

    Mutta ei se tilanne varmaan niin paha ole. Ainahan mä selviän, joten kyllä mä nytkin! Nih!
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • @Spacecake420 tunnistan kuvailemasi täydellisen epätodellisen olon ja todellisuuden kyseenalaistamisen. Tuli mieleen nimimerkistäsi, että vaikuttaakohan huumeiden käyttö tällaiseen niin pahentavasti, että ilman niitää ei mennä niin syvälle? Vai onko muilla ollut näin? Itse siis olen entinen trippihippi, joka jatkoi uraa sekakäyttöön ja suoraan narkkariksi... Ja kaikki on hemmetisti selkeämpää ilman päihteitä

    Eristäytymisestä. Tunnistan ja lujaa. Olen nyt kolmen vuoden sosiaalisen mustan aukon jälkeen alkanut kiinnostua taas muista ihmisistä. Edelleen on raskasta olla edes vähän normaalin syrjässä kiinni. Vie voimia, mutta tekee hyvää. En enää ole niin linnottautunut kotiin. Yritän suunnata ulos ihmisten ilmoille. Pikkuhiljaa... ei tää oo helppoa.

    Mulla psykologi oli tauolla puoli vuotta kun en ollut kykenevä sitoutumaan hoitoon. Sitten alko uudestaan ja kuljen taksilla matkat vaikka kävellen, junalla tai bussillakin pääsisi. Tai nykyään kuljen bussillakin jos jaksan. Vaihtui psykologikin. Mä nään toivoa!!

    Nyt haluun vaan tietää, että lyökö fyysinen puoli kuolemantuomion vai saanko armahduksen. Koska mitä tässä suunnittelemaan mitään, jos potkaisee tyhjää kohta. Mutta ei siinä mitään, jos mä saan sen toivon niin kyllä mulle riittää, että on toivoa. Sen takia jaksaa jatkaa elämänsä kasailemista. Haluan sen toivon. Toivoa kiitos! En halua tappotuomiota.

    Mutta ei se tilanne varmaan niin paha ole. Ainahan mä selviän, joten kyllä mä nytkin! Nih!
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • @riippis, mä todella toivon ja uskon, että sä selviät ja että ei tule tappotuomiota. Tulisi toivo
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • @riippis, mä todella toivon ja uskon, että sä selviät ja että ei tule tappotuomiota. Tulisi toivo
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Tämä ei liity varsinaisesti käytyyn keskusteluun, mutta mulle tulee välillä äkillisiä heräämisen hetkiä, jolloin kuvittelen että herään todellisuuteen. Niissä hetkissä näen äkkiä itseni erillisenä, erilaisena ja vääränä, nolona, väärin ymmärtäneenä... Ne hetket tuntuu siltä, että sitten mä heräsin todellisuuteen ja näin kuinka kamala ja nolo itse oli ja kuinka kaikki oli koko ajan mun vikaa.

    Se tosiaan tuntuu heräämiseltä kirkkaaseen, raakaan päivänvaloon.

    Oikeasti se on kuiten kaltonkohteleva puoli. Häpeä. Se varoittaa, älä liity maailmaan ja ihmisiin ettet joudu karvaasti pettymään kun huomataan että olet erilainen. Vääränlainen. Nolo. Paha. Haiseva.

    Todelliseen todellisuuteen ehkä herätään pienissä paloissa edes takas seilaten.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Tämä ei liity varsinaisesti käytyyn keskusteluun, mutta mulle tulee välillä äkillisiä heräämisen hetkiä, jolloin kuvittelen että herään todellisuuteen. Niissä hetkissä näen äkkiä itseni erillisenä, erilaisena ja vääränä, nolona, väärin ymmärtäneenä... Ne hetket tuntuu siltä, että sitten mä heräsin todellisuuteen ja näin kuinka kamala ja nolo itse oli ja kuinka kaikki oli koko ajan mun vikaa.

    Se tosiaan tuntuu heräämiseltä kirkkaaseen, raakaan päivänvaloon.

    Oikeasti se on kuiten kaltonkohteleva puoli. Häpeä. Se varoittaa, älä liity maailmaan ja ihmisiin ettet joudu karvaasti pettymään kun huomataan että olet erilainen. Vääränlainen. Nolo. Paha. Haiseva.

    Todelliseen todellisuuteen ehkä herätään pienissä paloissa edes takas seilaten.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • olotila ei tunnu esim taikasienien vaikutuksen alaisena sen pahemmalta kun selvinpäinkään enkä nää suoraa yhteyttä huumeilla ja mielentilalla mutta vieroitusoireet tai valvominen ynnä muut huumeiden haitat voivat hetkellisesti pahentaa tilannetta huomattavasti. Ne ovat kuitenkin vuosien käytöllä turruttaneet aistit ja tunteet niin pahasti etten ennen hypnoosia huomannut omaavani näin hankalaa sairautta.
  • olotila ei tunnu esim taikasienien vaikutuksen alaisena sen pahemmalta kun selvinpäinkään enkä nää suoraa yhteyttä huumeilla ja mielentilalla mutta vieroitusoireet tai valvominen ynnä muut huumeiden haitat voivat hetkellisesti pahentaa tilannetta huomattavasti. Ne ovat kuitenkin vuosien käytöllä turruttaneet aistit ja tunteet niin pahasti etten ennen hypnoosia huomannut omaavani näin hankalaa sairautta.
  • @Spacecake420: kuinka usein sä sit käytät humehia, jos saa kysyä? Mulla ei oo omaa kokemusta muusta kun alkoholista, mutta voiko olla, että sunkin valitsemilla mömmöillä olisi pitkäaikaisvaikutuksia jotka ei näy suoraan käyttäessä, vaan pahentaa oloa hiljalleen? Omalla kohdalla oon huomannut, että jos käytän alkoholia yhtään säännöllisemmin eli esimerkiksi tissuttelen muutamana päivänä viikossa parin viikon ajan tai juon enemmän vaikka kolmena viikonloppuna peräkkäin (enkä siis siinä välissä ota arkipäivisin mitään), olo on todella surkea ja sitä myös tekee mieli lääkitä lisää alkoholilla. Oon onnistunut parantamaan oloani kun huomasin tän yhteyden ja vähensin juomista jonkin verran.
  • @Spacecake420: kuinka usein sä sit käytät humehia, jos saa kysyä? Mulla ei oo omaa kokemusta muusta kun alkoholista, mutta voiko olla, että sunkin valitsemilla mömmöillä olisi pitkäaikaisvaikutuksia jotka ei näy suoraan käyttäessä, vaan pahentaa oloa hiljalleen? Omalla kohdalla oon huomannut, että jos käytän alkoholia yhtään säännöllisemmin eli esimerkiksi tissuttelen muutamana päivänä viikossa parin viikon ajan tai juon enemmän vaikka kolmena viikonloppuna peräkkäin (enkä siis siinä välissä ota arkipäivisin mitään), olo on todella surkea ja sitä myös tekee mieli lääkitä lisää alkoholilla. Oon onnistunut parantamaan oloani kun huomasin tän yhteyden ja vähensin juomista jonkin verran.
  • Mä ainakin itse komppailen ajatusta, että välittömät vaikutukset ei oo sama ku pitkäaikaisvaikutukset. Ei mullakaan välittömässä kuosiolossa ollu mitään ihmeellisemiä oloja ku normaalisti. Selvinpäin itseasiassa pahemmat ja monesti on/offasin raitistumista ja alotin putken, koska selvänä olo tuntu vielä sekavammalta ku kuoseissa. Mutta kun pääsin lopulta päivittäiskäytöstä eroon ja jätin douppailut taakse niin huomasi kyllä sitten, mitä kaikkea ne lukuisat huumeet kuupalle ja todellisuudentajulle oli tehnyt. Mä en vaan huomannut sitä sillon.

    Nyt oon riskissä tilanteessa. Menee vahvat opiaatit yms. kipuihin ja oon vähentäny ja koittanu, etten söis niitä enää, kun en tarvi niin kipeesti. Mutta tänään kivut pakotti ottamaan tramaleita ja mä huomaan, että on tosi kiva olla. Tai ainahan mulla on opiaateissa tosi kiva olla. Ne oli mun lemppareita. Mutta mä tiedän, että tää on huono. Mä tunnen itteni ja tiedän tän kaavan kun oon sen niin usein eläny läpi raitistuessa. Mulla ei sais olla näin kiva olo ku oon ottanu kipulääkettä. En sais nauttia tästä minipöhnästä näin paljon enkä tästä seesteisen hyvästä olosta. Mun pitäis nauttia siitä, ettei oo kipuja eikä siitä kipulääkkeestä. Oon niin kovassa paineessa, että olis naurettavan helppoa päästää irti ja antaa mennä. Palata vanhaan ja flipata täysin uudestaan ja sitten kuolla, kun en sieltä kahta kertaa elävänä takas tulis. Mutten voi tehdä niin. Pakko vaan tajuta, että pitkällä tähtäimellä lyhytaikainen helpotus oloon ei oo yhtään **** mitään, ku jos saan tän hallittua ja vältän sen huumehelvetin toistumisen... Koska siellä mun pää viimeistään leviää.

    Anteeksi avautuminen. On liikaa kaikkea nyt.

    -Joel
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Mä ainakin itse komppailen ajatusta, että välittömät vaikutukset ei oo sama ku pitkäaikaisvaikutukset. Ei mullakaan välittömässä kuosiolossa ollu mitään ihmeellisemiä oloja ku normaalisti. Selvinpäin itseasiassa pahemmat ja monesti on/offasin raitistumista ja alotin putken, koska selvänä olo tuntu vielä sekavammalta ku kuoseissa. Mutta kun pääsin lopulta päivittäiskäytöstä eroon ja jätin douppailut taakse niin huomasi kyllä sitten, mitä kaikkea ne lukuisat huumeet kuupalle ja todellisuudentajulle oli tehnyt. Mä en vaan huomannut sitä sillon.

    Nyt oon riskissä tilanteessa. Menee vahvat opiaatit yms. kipuihin ja oon vähentäny ja koittanu, etten söis niitä enää, kun en tarvi niin kipeesti. Mutta tänään kivut pakotti ottamaan tramaleita ja mä huomaan, että on tosi kiva olla. Tai ainahan mulla on opiaateissa tosi kiva olla. Ne oli mun lemppareita. Mutta mä tiedän, että tää on huono. Mä tunnen itteni ja tiedän tän kaavan kun oon sen niin usein eläny läpi raitistuessa. Mulla ei sais olla näin kiva olo ku oon ottanu kipulääkettä. En sais nauttia tästä minipöhnästä näin paljon enkä tästä seesteisen hyvästä olosta. Mun pitäis nauttia siitä, ettei oo kipuja eikä siitä kipulääkkeestä. Oon niin kovassa paineessa, että olis naurettavan helppoa päästää irti ja antaa mennä. Palata vanhaan ja flipata täysin uudestaan ja sitten kuolla, kun en sieltä kahta kertaa elävänä takas tulis. Mutten voi tehdä niin. Pakko vaan tajuta, että pitkällä tähtäimellä lyhytaikainen helpotus oloon ei oo yhtään **** mitään, ku jos saan tän hallittua ja vältän sen huumehelvetin toistumisen... Koska siellä mun pää viimeistään leviää.

    Anteeksi avautuminen. On liikaa kaikkea nyt.

    -Joel
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?