• Kun ei ole enää muuta elämää

    Onko muilla tällaista ja mikä tähän auttais?
    Mulla on usein, että ei oo enää oikein muuta elämää kuin nää traumajutut ja kaikki mitä oon kokenut. Kaikki liittyy jotenkin siihen. Terapia. Ryhmät. Kirjat, joita luen. Musiikki, jota kuuntelen. Ajatukset pyörii vain näissä asioissa. Se, missä hengailen netissä. Ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa.
    Kaikki muu vain tuntuu turhalta, eikä kiinnosta. Ei huvita viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka ei ymmärrä edes vähän.

    Mut toisaalta tääkin on aika rankkaa, varsinkin, kun ajatukset on jatkuvasti tässä
    Osat, jotka ovat kirjoittaneet:
    Pieni pelokas
    ​Uhmatuhma
  • Onko muilla tällaista ja mikä tähän auttais?
    Mulla on usein, että ei oo enää oikein muuta elämää kuin nää traumajutut ja kaikki mitä oon kokenut. Kaikki liittyy jotenkin siihen. Terapia. Ryhmät. Kirjat, joita luen. Musiikki, jota kuuntelen. Ajatukset pyörii vain näissä asioissa. Se, missä hengailen netissä. Ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa.
    Kaikki muu vain tuntuu turhalta, eikä kiinnosta. Ei huvita viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka ei ymmärrä edes vähän.

    Mut toisaalta tääkin on aika rankkaa, varsinkin, kun ajatukset on jatkuvasti tässä
    Osat, jotka ovat kirjoittaneet:
    Pieni pelokas
    ​Uhmatuhma
  • Välillä. Oon omaan traumataustaani ja dissosiaatiooni herännyt vasta ihan viime aikoina, ja yritän ihan tiedostetusti ottaa välillä etäisyyttä näihin asioihin. Mulla on paha tapa jumiutua (ihan kaikissa itseäni kiinnostavissa aiheissa, oli se sitten puutarhanhoito tai traumojen kanssa eläminen) sellaseen kuumeiseen tiedonhakuun, pohdintaan ja suunnitteluun, ja se aiheuttaa välillä ihan hirveetä päänsärkyä, derealisaatiota ja ahdistusta. Jos näenkin kavereita tai keskustelen esimerkiksi facebookissa ihmisten kanssa, keskustelunaiheet siirtyvät hyvin usein disso- ja traumajuttuihin, vaikka se lisää ahdistusta entisestään. Tuntuu että oon jumissa aivoissani, ja ne kramppaa sen yhden asian ympärille. Yleensä saan rentoutettua pääni ihan vain tekemällä kotitöitä tai puuhastelemalla jotain mahdollisimman rauhallisesti ja läsnäollen. Rauhallisuus ja tarkoituksellinen rentoutuminen on tässä se avainsana, koska myös kotityöt menee mulla helposti semmosen maanisen suorittamisen puolelle.

    Toisinaan päätän ihan varta vasten, että nyt menen näkemään kivoja ihmisiä enkä aio keskustella mistään vakavasta, en ainakaan omista traumapohdinnoistani. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Muut asiat tuntuu samantekeviltä, mutta sitten ne jutut, mihin keskittyy omasta tahdostaan, aiheuttaa ahdistusta jatkuessaan liian pakonomaisina. (Kivatkin jutut. Ei oo helppoo.)
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 7-8 v)
    Lätäkkötyttö (6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)

    + muuta sekalaista sakkia

    Osani eivät ole kovin eriytyneitä, vaan ne ovat läsnä yhdessä "anp":ni kanssa. En siis sairasta DIDiä. Minulla ei ole diagnosoitu varsinaista dissosiaatiohäiriötä ja olen löytänyt osani keskustelemalla ja huomioimalla ja kuuntelemalla. Heitä löytyy toisinaan lisää ja he alkavat puhua omassa tahdissaan, kun hetki on sopiva.
  • Välillä. Oon omaan traumataustaani ja dissosiaatiooni herännyt vasta ihan viime aikoina, ja yritän ihan tiedostetusti ottaa välillä etäisyyttä näihin asioihin. Mulla on paha tapa jumiutua (ihan kaikissa itseäni kiinnostavissa aiheissa, oli se sitten puutarhanhoito tai traumojen kanssa eläminen) sellaseen kuumeiseen tiedonhakuun, pohdintaan ja suunnitteluun, ja se aiheuttaa välillä ihan hirveetä päänsärkyä, derealisaatiota ja ahdistusta. Jos näenkin kavereita tai keskustelen esimerkiksi facebookissa ihmisten kanssa, keskustelunaiheet siirtyvät hyvin usein disso- ja traumajuttuihin, vaikka se lisää ahdistusta entisestään. Tuntuu että oon jumissa aivoissani, ja ne kramppaa sen yhden asian ympärille. Yleensä saan rentoutettua pääni ihan vain tekemällä kotitöitä tai puuhastelemalla jotain mahdollisimman rauhallisesti ja läsnäollen. Rauhallisuus ja tarkoituksellinen rentoutuminen on tässä se avainsana, koska myös kotityöt menee mulla helposti semmosen maanisen suorittamisen puolelle.

    Toisinaan päätän ihan varta vasten, että nyt menen näkemään kivoja ihmisiä enkä aio keskustella mistään vakavasta, en ainakaan omista traumapohdinnoistani. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Muut asiat tuntuu samantekeviltä, mutta sitten ne jutut, mihin keskittyy omasta tahdostaan, aiheuttaa ahdistusta jatkuessaan liian pakonomaisina. (Kivatkin jutut. Ei oo helppoo.)
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 7-8 v)
    Lätäkkötyttö (6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)

    + muuta sekalaista sakkia

    Osani eivät ole kovin eriytyneitä, vaan ne ovat läsnä yhdessä "anp":ni kanssa. En siis sairasta DIDiä. Minulla ei ole diagnosoitu varsinaista dissosiaatiohäiriötä ja olen löytänyt osani keskustelemalla ja huomioimalla ja kuuntelemalla. Heitä löytyy toisinaan lisää ja he alkavat puhua omassa tahdissaan, kun hetki on sopiva.
  • Tuohon auttaa aika. Jossain vaiheessa olet näitä juttuja miettinyt tarpeeksi ja sitten alkavat taas muut jutut ja ihmiset kiinnostaa. Juuri näin tämä toipuminen tapahtuu.
  • Tuohon auttaa aika. Jossain vaiheessa olet näitä juttuja miettinyt tarpeeksi ja sitten alkavat taas muut jutut ja ihmiset kiinnostaa. Juuri näin tämä toipuminen tapahtuu.
  • Mulle taas dissojuttujen miettiminen on nykyisin kuin karkkia ja lomaa! Koska muutoin mietin ja työskentelen ja annan tukea niille jotka elää tietyntyyppisessä kestotraumassa just nyt. Niiden kanssa ei puhuta dissosta vaan ylipäätään kamalista asioita, koska se on niiden arkea. Siis ajatelkaa esim sotapakolaisia jne. Joten kun joskus hetkeksi saan miettiä MENNEITÄ traumoja ja niiden dissovaikutuksia, niin se on ihan lomaa!! Hassua mutta totta...
    En siis mitenkään vähättele menneiden traumojen vaikutusta, hyvänen aika, ja siksihän nää akuutit kestotraumat on surullisia - joten niihin verrattuna on ihanaa ja rohkaisevaa että JOIDENKIN ihmisten traumat on jo takana päin ja ovat päässeet alkamaan parantumisen... Ettehän käsitä mua väärin!! Mutta se antaa toivoa niille jotka elää traumassa nykyhetkessä.

    Mut aquamarine: kyllä toisaalta on hyvä että välistä oikein opettelee "lomailua". Mulla on periaate että iltaisin ja viikonloppuisin yritän tietoisesti tehdä jotain mukavaa ja vaikka ostaa herkkuja ja lukea jotain ihan muuta. Koska niin säilyy voimavaroja jatkoa ajatellen. Se on kai sellaista "hyvinvointiseinän" eli resurssien kasvattamista.Tottakai tulee tilanteita jne, mutta jollei tietoisesti ajattelisi muuta, ei kohta pystyis kuuntelemaan vaikeita juttuja lainkaan. Vastapaino on tärkeää pidemmän päälle.
    Vaikka totta myös tuo että aikansa kutakin ja että kuuluu paranemisprosessiinkin aktiivinen miettiminen. Mutta lienee osa sitä hyvinvoinnin ja omahoidon opettelua että heittää välistä aivot narikkaan näistäkin...
  • Mulle taas dissojuttujen miettiminen on nykyisin kuin karkkia ja lomaa! Koska muutoin mietin ja työskentelen ja annan tukea niille jotka elää tietyntyyppisessä kestotraumassa just nyt. Niiden kanssa ei puhuta dissosta vaan ylipäätään kamalista asioita, koska se on niiden arkea. Siis ajatelkaa esim sotapakolaisia jne. Joten kun joskus hetkeksi saan miettiä MENNEITÄ traumoja ja niiden dissovaikutuksia, niin se on ihan lomaa!! Hassua mutta totta...
    En siis mitenkään vähättele menneiden traumojen vaikutusta, hyvänen aika, ja siksihän nää akuutit kestotraumat on surullisia - joten niihin verrattuna on ihanaa ja rohkaisevaa että JOIDENKIN ihmisten traumat on jo takana päin ja ovat päässeet alkamaan parantumisen... Ettehän käsitä mua väärin!! Mutta se antaa toivoa niille jotka elää traumassa nykyhetkessä.

    Mut aquamarine: kyllä toisaalta on hyvä että välistä oikein opettelee "lomailua". Mulla on periaate että iltaisin ja viikonloppuisin yritän tietoisesti tehdä jotain mukavaa ja vaikka ostaa herkkuja ja lukea jotain ihan muuta. Koska niin säilyy voimavaroja jatkoa ajatellen. Se on kai sellaista "hyvinvointiseinän" eli resurssien kasvattamista.Tottakai tulee tilanteita jne, mutta jollei tietoisesti ajattelisi muuta, ei kohta pystyis kuuntelemaan vaikeita juttuja lainkaan. Vastapaino on tärkeää pidemmän päälle.
    Vaikka totta myös tuo että aikansa kutakin ja että kuuluu paranemisprosessiinkin aktiivinen miettiminen. Mutta lienee osa sitä hyvinvoinnin ja omahoidon opettelua että heittää välistä aivot narikkaan näistäkin...
  • Nykyhetkeen keskittyminen on
    tärkeää oman voinnin paranemisen kannalta. Suosittelen miettimään asioita, joista oikeesti pidät ja rentouttaa. Onko se metsään
    meno? Uiminen? Jonkun ihmisen
    tapaaminen? Leipominen? Lukeminen mikä vaan (:

    Nykyhetkeen ankkuroituminen voi
    alkuun olla rankkaa, mut
    itsellä auttoi pahimman yli, kun opettelin etsimään asioita mistä nykyhetkessä nautin, sitä kautta sain ankkuroitua menneisyydestä
    tähän päivään. Hidasta ja
    hankalaa, mutta nyt
    käsisydämmellä, kun voin nykyään paremmin ja pääsin jopa
    lääkityksen astettaiseen alas
    ajoon kyllä kannatti <3
  • Nykyhetkeen keskittyminen on
    tärkeää oman voinnin paranemisen kannalta. Suosittelen miettimään asioita, joista oikeesti pidät ja rentouttaa. Onko se metsään
    meno? Uiminen? Jonkun ihmisen
    tapaaminen? Leipominen? Lukeminen mikä vaan (:

    Nykyhetkeen ankkuroituminen voi
    alkuun olla rankkaa, mut
    itsellä auttoi pahimman yli, kun opettelin etsimään asioita mistä nykyhetkessä nautin, sitä kautta sain ankkuroitua menneisyydestä
    tähän päivään. Hidasta ja
    hankalaa, mutta nyt
    käsisydämmellä, kun voin nykyään paremmin ja pääsin jopa
    lääkityksen astettaiseen alas
    ajoon kyllä kannatti <3
  • Minulla oli pitkään ainoa nykyhetkeen ankkuroitumiskeino ja 'mukava tekeminen' lämmin suihku. Aina kun oli paha olo ja halusin rauhoittua edes vähän, menin suihkuun. Siis joka päivä ja väliin useastikin päivässä. Se auttoi sekä henkiseen että fyysiseen kipuun. Vettä kului kyllä tolkuttomasti.

    Nyt niitä rauhoittumiskeinoja ja trauma-ajatuksista irrottautumiskeinoja on jo paljon enemmän. Rauhoittavaksi vedeksi riittää melkein ajatus järvestä. Pienin askelin tämäkin etenee...
  • Minulla oli pitkään ainoa nykyhetkeen ankkuroitumiskeino ja 'mukava tekeminen' lämmin suihku. Aina kun oli paha olo ja halusin rauhoittua edes vähän, menin suihkuun. Siis joka päivä ja väliin useastikin päivässä. Se auttoi sekä henkiseen että fyysiseen kipuun. Vettä kului kyllä tolkuttomasti.

    Nyt niitä rauhoittumiskeinoja ja trauma-ajatuksista irrottautumiskeinoja on jo paljon enemmän. Rauhoittavaksi vedeksi riittää melkein ajatus järvestä. Pienin askelin tämäkin etenee...
  • Aquamarine: tunnistan kyllä ton ilmiön itsessäkin jossain määrin. Että alkaa harrastaa omaa sairauttaan. Ja tunnistan ton ajatuksen, että pitää muita asioita jotenkin samantekevinä, eikä pysty oikeen tuntemaan yhteyttä ns. tavanomaisiin aiheisiin, on tavallaan vieraantunut kaikesta muusta kuin traumajutuista. Siinä voi olla yritystä jotenkin kohdata asoita ja käsitellä, mutta sitten se voi jotenkin johtaa vaan kauemmas. Se voi kapeuttaa elämää. Koska kyllähän nyt elämässä on kysymys oikeastaan paljon kaikesta muustakin, juuri siitä nykyhetkestä (jossa siis oletettavasti traumaattinen tapahtuma ei enää jatku). Lisäksi mikään tietomäärä ei korvaa sitä, että lopulta on kärsittävä oma menneisyytensä ja tunnettava niitä tunteita. Mutta toisaalta, toi harrastaminen ja uppoutuminen voi itsessään olla vaihe, joka on vain läpikäytävä. En tiiä.

    Mä yritän säädellä sitä kuinka paljon "harrastan" tätä traumajuttua. Lapset pakottaa elämään nykyhetkessä. Liikunta tai muu ruumiillinen suorittaminen (pihatyöt, kantaminen, siivoaminen jne.) auttaa mua. Ja joo, yhdyn edellisiin kirjoittajiin siinä, että pienin askelin ja harjoittelemalla.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Aquamarine: tunnistan kyllä ton ilmiön itsessäkin jossain määrin. Että alkaa harrastaa omaa sairauttaan. Ja tunnistan ton ajatuksen, että pitää muita asioita jotenkin samantekevinä, eikä pysty oikeen tuntemaan yhteyttä ns. tavanomaisiin aiheisiin, on tavallaan vieraantunut kaikesta muusta kuin traumajutuista. Siinä voi olla yritystä jotenkin kohdata asoita ja käsitellä, mutta sitten se voi jotenkin johtaa vaan kauemmas. Se voi kapeuttaa elämää. Koska kyllähän nyt elämässä on kysymys oikeastaan paljon kaikesta muustakin, juuri siitä nykyhetkestä (jossa siis oletettavasti traumaattinen tapahtuma ei enää jatku). Lisäksi mikään tietomäärä ei korvaa sitä, että lopulta on kärsittävä oma menneisyytensä ja tunnettava niitä tunteita. Mutta toisaalta, toi harrastaminen ja uppoutuminen voi itsessään olla vaihe, joka on vain läpikäytävä. En tiiä.

    Mä yritän säädellä sitä kuinka paljon "harrastan" tätä traumajuttua. Lapset pakottaa elämään nykyhetkessä. Liikunta tai muu ruumiillinen suorittaminen (pihatyöt, kantaminen, siivoaminen jne.) auttaa mua. Ja joo, yhdyn edellisiin kirjoittajiin siinä, että pienin askelin ja harjoittelemalla.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Minulla on hyvin paljon kokemusta siitä, että koko elämä pyörii traumoissa. Olen elänyt niissä, vaikka en ole halunnut. Olen hakenut apua, mutten ole saanut oikeanlaista apua kunnes nyt on aukeamassa mahdollisuus. *peukut pystyyn ja kädet ristiin* Mä oon kolunnut läpi netin lääkärijuttuja, lukenut ihmisten juttuja jonkin verran ja ennenkaikkea itseanalysoinut itseäni (huokaus) ja yrittänyt itse "terapoida" itseni kuntoon - keksiä itse keinoja, joilla päästä traumoissa elämisestäni samalla, kun hoitava tahoni on sanonut minulle, ettei minulla ole traumoja. Elämä on ollut sellaista traumasuota, jonka ulkopuolella olen pyörittänyt hataraa ihmisen roolia. Minulla ei valitettavasti ole vielä vinkkejä, mikä auttaisi - olen itse vasta niin alussa, vaikka koko elämäni elänyt tätä helvettiä. Minua on kannatellut usko ja pari läheisintä ihmistä. Kevennys: ja suklaa. Nyt toivon, että tielleni on johdatettu ammatti-ihmisiä, jotka osaavat ja joiden asenne on empaattisempi.
    Toivon, että nimimerkkiäni ei mainita keskustelussa - väliaikainen toive.
  • Minulla on hyvin paljon kokemusta siitä, että koko elämä pyörii traumoissa. Olen elänyt niissä, vaikka en ole halunnut. Olen hakenut apua, mutten ole saanut oikeanlaista apua kunnes nyt on aukeamassa mahdollisuus. *peukut pystyyn ja kädet ristiin* Mä oon kolunnut läpi netin lääkärijuttuja, lukenut ihmisten juttuja jonkin verran ja ennenkaikkea itseanalysoinut itseäni (huokaus) ja yrittänyt itse "terapoida" itseni kuntoon - keksiä itse keinoja, joilla päästä traumoissa elämisestäni samalla, kun hoitava tahoni on sanonut minulle, ettei minulla ole traumoja. Elämä on ollut sellaista traumasuota, jonka ulkopuolella olen pyörittänyt hataraa ihmisen roolia. Minulla ei valitettavasti ole vielä vinkkejä, mikä auttaisi - olen itse vasta niin alussa, vaikka koko elämäni elänyt tätä helvettiä. Minua on kannatellut usko ja pari läheisintä ihmistä. Kevennys: ja suklaa. Nyt toivon, että tielleni on johdatettu ammatti-ihmisiä, jotka osaavat ja joiden asenne on empaattisempi.
    Toivon, että nimimerkkiäni ei mainita keskustelussa - väliaikainen toive.
  • En mäkään tee oikeestaan mitään enää. Ei se haittaa, mä oon jo tosi väsynyt.

  • En mäkään tee oikeestaan mitään enää. Ei se haittaa, mä oon jo tosi väsynyt.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?