• Tähän ketjuun on tullut paljon hienoja vastauksia. Olen lukenut niitä ja yrittänyt moneen kertaan vastata, mutta siitä ei ole tullut mitään. Olen aikamoisessa muutostilassa. Yritän pähkäillä onko minulla osia tai minätiloja (kyllä niitä on), miten ne voisi luokitella (tämä on vaikeampi määritellä) ja mikä on oikeaa minua ja mikä on sitä muidenkin kirjoittajien kuvaamaa fasadia. Persoonallisuushäiriön pähkäily tuo tähän oman lisänsä, enkä tiedä millä käsitteillä minun pitäisi ja kannattaisi itseäni kuvata. Pidän dissosiaatiosta käsitteenä niin paljon enemmän kuin persoonallisuushäiriöstä. Persoonallisuushäiriö on hirveä sana. Jos on dissosiaatiota, niin on edes jotain normaalia ja hyvää. Persoonallisuushäiriö, vaikka kuvaisikin samaa asiaa, on jotenkin niin pelkän häiriön leimaama.

    Minulla on osia jotka on kuin muutaman vuoden ikäiseksi jääneitä lapsen tunteita, tarpeita ja tekemisiä. Ilo ja nauru, leikki, uteliaisuus, uhmaikä, halaamisen tarve. Osa niistä on ollut olemassa jo kauan. Osan joka tanssii ja nauraa olen tuntenut koko aikuisikäni, osan joka haluaa huolenpitoa ja olla pieni siitä saakka kun aloin seurustella puolison kanssa (sillä on ollut siitä asti nimikin), uhmaikäinen ja hylätyksi tullut lapsi ovat kai tunteina olleet olemassa aina mutta sellaisia tunteita ei ole saanut tuntea joten ne ovat tulleet esiin vasta terapian myötä. Iltaisin päässäni itkee myös joskus vauva. Jos nämä tunteet ovat normaaleja tunteita, niin sitten minä en ole ikinä saanut kokea oikeita tunteita. Eli traumatisoitumisesta puhutaan, oli tässä mukana dissosiaatiota tai ei.

    Muutaman vuoden iässä, viimeistään alle kouluikäisenä, olen joutunut unohtamaan omat tarpeeni ja tunteeni. Identiteettiini muodostui aika voimakas uhrautumisen mentaliteetti. Minulla ei ole niin väliä, minut voidaan uhrata, kyllä minä pärjään, en minä mitään tarvitse, en edes kysy mitään. Olen syrjässä ja olen hiljaa. Paniikki ja hätäännys iski tuon tuostakin milloin mistäkin asiasta. Ja siihen rinnalle alkoi muodostua sellainen vahva ulkokuori hoitamaan niitä työtehtäviä joita hoidettavaksi tuli. Ja kaikki lapsenomainen leikkiminen ja iloisuus jatkoi elämäänsä jossain kolmannessa ulottuvuudessa. Tätä jatkui jonnekin murrosikään asti.

    Voisikohan tuota minun uhrautuvaa ja ylikilttiä nössöpuoltani alkaa kutsua Jesseksi?

    Murrosiässä syntyi vahva ja voimakas ulkokuori siitä lapsuuden vahvasta ulkokuoresta. Ulkokuori koostuu monesta osasta, joista viha taitaa olla yksi. Viha puolustaa minua äärimmäisissä tilanteissa - yleensä huonolla menestyksellä eli minulle suututaan. Tiedän täsmälleen missä tilanteessa se syntyi ja samalla syntyi pakoon juokseva hahmo myös. Ulkokuoreen kuuluu myös paljon erilaisia työrooleja, joiden turvin voin käydä töissä ja tehdä kaikki työt mitä pitää tehdä. Myös Jessen hommat. Ulkokuori ei naura eikä itke. Ulkokuori on äärimmäisen sitkeä.

    Ulkokuorella on nyt tosi ruma nimi. Kuka haluaa olla nimeltään ulkokuori? Itse asiassa tämän viikon muutostyö on sen ymmärtämistä, että ulkokuoreni ei ole pelkkä ulkokuori. Sen ansiosta olen saanut rakennettua itselleni oman elämän. Ilman ulkokuorta hoivaisin varmaan nyt omia iäkkäitä vanhempiani, itkisin katkerana kuinka elämä valuu ohi ja haaveilisin iltaisin asioista joita en uskaltaisi ikinä toteuttaa. Ja samalla tavalla kuin murrosiässä kaikki ihmiset löytää itsestään sellaista persoonallisuutta, jota lapsessa ei vielä näy, niin samalla tavalla minunkin aikuisessa minässäni kuuluu olla jotain sellaista mitä ei näkynyt lapsessa. Olen kohdellut ulkokuorta rumasti terapiassa ja nyt joudun korjaamaan käytöstä.

    Ulkokuoren rinnalla elämäänsä jatkoi läheisriippuvainen puoli minusta eli Jesse. Alan pitää nimestä. Tästä se lähtee nimeäminen. Ja se puoli joka hätääntyy eikä suoriudu. Ja ne iloiset ja lapselliset puolet. Selviä on myöskin sisäiset äänet jotka haukkuu ja solvaa minua sekä isäni ja äitini sisäistykset jotka kohtelevat huonosti muita ihmisiä. On havainnoijaa, analysoijaa, selittäjää ja muuta metatason porukkaa paljonkin. Sekä erilaisia mielipiteitä eri asioihin liittyen.

    Osia jotka olen nimennyt ja tunnistan on nyt noin 10-20 kappeletta ja sitten on tunneosat ja mielipideosat ja kontrolliosat, jotka ovat rajoiltaan niin häilyviä, että en tiedä onko niitä olemassa vai ei ole, mutta koko persoonan hajanaisuus aiheuttaa ongelmia.

    Osa näistä osista kuuluu keskusteluna päässä. Muutama on siellä kuin unisymboleina ja se mikä on jännä on, että olen piirtänyt ja maalannut niitä näkyviin jo kauan aikaa sitten tietämättä mitä piirrän. Tämän takia kyselin Nannu niistä unisymboleista. Osa osista ottaa ns. kehon hallintaan, mutta vain silloin kun se on mahdollista. Ongelmia kyllä syntyy jos vaikkapa puoliso ei ole yhtä innostunut kainaloista kutittamisesta kuin minä jossain lapsimoodissa, eli en saa osaa helposti pois päältä. Jos puoliso kutittamisen seurauksena vaikkapa liukastuisi ja joutuisin auttamaan hänet ylös, niin silloin osa vaihtuisi tietenkin salamannopeasti, mutta jos hän ärsyyntyy niin sitten seuraa hankala tilanne jossa lapsiosa jää loukattuna vaatimaan että sen pitää saada kutittaa. Suurin osa osista näyttää ja kuulostaa minulta, mutta muutama muuttaa puhetyyliä ja äänensävyä ja yksi on esimerkiksi äänille yliherkkä.

    Tosi sekavaa.
  • Tähän ketjuun on tullut paljon hienoja vastauksia. Olen lukenut niitä ja yrittänyt moneen kertaan vastata, mutta siitä ei ole tullut mitään. Olen aikamoisessa muutostilassa. Yritän pähkäillä onko minulla osia tai minätiloja (kyllä niitä on), miten ne voisi luokitella (tämä on vaikeampi määritellä) ja mikä on oikeaa minua ja mikä on sitä muidenkin kirjoittajien kuvaamaa fasadia. Persoonallisuushäiriön pähkäily tuo tähän oman lisänsä, enkä tiedä millä käsitteillä minun pitäisi ja kannattaisi itseäni kuvata. Pidän dissosiaatiosta käsitteenä niin paljon enemmän kuin persoonallisuushäiriöstä. Persoonallisuushäiriö on hirveä sana. Jos on dissosiaatiota, niin on edes jotain normaalia ja hyvää. Persoonallisuushäiriö, vaikka kuvaisikin samaa asiaa, on jotenkin niin pelkän häiriön leimaama.

    Minulla on osia jotka on kuin muutaman vuoden ikäiseksi jääneitä lapsen tunteita, tarpeita ja tekemisiä. Ilo ja nauru, leikki, uteliaisuus, uhmaikä, halaamisen tarve. Osa niistä on ollut olemassa jo kauan. Osan joka tanssii ja nauraa olen tuntenut koko aikuisikäni, osan joka haluaa huolenpitoa ja olla pieni siitä saakka kun aloin seurustella puolison kanssa (sillä on ollut siitä asti nimikin), uhmaikäinen ja hylätyksi tullut lapsi ovat kai tunteina olleet olemassa aina mutta sellaisia tunteita ei ole saanut tuntea joten ne ovat tulleet esiin vasta terapian myötä. Iltaisin päässäni itkee myös joskus vauva. Jos nämä tunteet ovat normaaleja tunteita, niin sitten minä en ole ikinä saanut kokea oikeita tunteita. Eli traumatisoitumisesta puhutaan, oli tässä mukana dissosiaatiota tai ei.

    Muutaman vuoden iässä, viimeistään alle kouluikäisenä, olen joutunut unohtamaan omat tarpeeni ja tunteeni. Identiteettiini muodostui aika voimakas uhrautumisen mentaliteetti. Minulla ei ole niin väliä, minut voidaan uhrata, kyllä minä pärjään, en minä mitään tarvitse, en edes kysy mitään. Olen syrjässä ja olen hiljaa. Paniikki ja hätäännys iski tuon tuostakin milloin mistäkin asiasta. Ja siihen rinnalle alkoi muodostua sellainen vahva ulkokuori hoitamaan niitä työtehtäviä joita hoidettavaksi tuli. Ja kaikki lapsenomainen leikkiminen ja iloisuus jatkoi elämäänsä jossain kolmannessa ulottuvuudessa. Tätä jatkui jonnekin murrosikään asti.

    Voisikohan tuota minun uhrautuvaa ja ylikilttiä nössöpuoltani alkaa kutsua Jesseksi?

    Murrosiässä syntyi vahva ja voimakas ulkokuori siitä lapsuuden vahvasta ulkokuoresta. Ulkokuori koostuu monesta osasta, joista viha taitaa olla yksi. Viha puolustaa minua äärimmäisissä tilanteissa - yleensä huonolla menestyksellä eli minulle suututaan. Tiedän täsmälleen missä tilanteessa se syntyi ja samalla syntyi pakoon juokseva hahmo myös. Ulkokuoreen kuuluu myös paljon erilaisia työrooleja, joiden turvin voin käydä töissä ja tehdä kaikki työt mitä pitää tehdä. Myös Jessen hommat. Ulkokuori ei naura eikä itke. Ulkokuori on äärimmäisen sitkeä.

    Ulkokuorella on nyt tosi ruma nimi. Kuka haluaa olla nimeltään ulkokuori? Itse asiassa tämän viikon muutostyö on sen ymmärtämistä, että ulkokuoreni ei ole pelkkä ulkokuori. Sen ansiosta olen saanut rakennettua itselleni oman elämän. Ilman ulkokuorta hoivaisin varmaan nyt omia iäkkäitä vanhempiani, itkisin katkerana kuinka elämä valuu ohi ja haaveilisin iltaisin asioista joita en uskaltaisi ikinä toteuttaa. Ja samalla tavalla kuin murrosiässä kaikki ihmiset löytää itsestään sellaista persoonallisuutta, jota lapsessa ei vielä näy, niin samalla tavalla minunkin aikuisessa minässäni kuuluu olla jotain sellaista mitä ei näkynyt lapsessa. Olen kohdellut ulkokuorta rumasti terapiassa ja nyt joudun korjaamaan käytöstä.

    Ulkokuoren rinnalla elämäänsä jatkoi läheisriippuvainen puoli minusta eli Jesse. Alan pitää nimestä. Tästä se lähtee nimeäminen. Ja se puoli joka hätääntyy eikä suoriudu. Ja ne iloiset ja lapselliset puolet. Selviä on myöskin sisäiset äänet jotka haukkuu ja solvaa minua sekä isäni ja äitini sisäistykset jotka kohtelevat huonosti muita ihmisiä. On havainnoijaa, analysoijaa, selittäjää ja muuta metatason porukkaa paljonkin. Sekä erilaisia mielipiteitä eri asioihin liittyen.

    Osia jotka olen nimennyt ja tunnistan on nyt noin 10-20 kappeletta ja sitten on tunneosat ja mielipideosat ja kontrolliosat, jotka ovat rajoiltaan niin häilyviä, että en tiedä onko niitä olemassa vai ei ole, mutta koko persoonan hajanaisuus aiheuttaa ongelmia.

    Osa näistä osista kuuluu keskusteluna päässä. Muutama on siellä kuin unisymboleina ja se mikä on jännä on, että olen piirtänyt ja maalannut niitä näkyviin jo kauan aikaa sitten tietämättä mitä piirrän. Tämän takia kyselin Nannu niistä unisymboleista. Osa osista ottaa ns. kehon hallintaan, mutta vain silloin kun se on mahdollista. Ongelmia kyllä syntyy jos vaikkapa puoliso ei ole yhtä innostunut kainaloista kutittamisesta kuin minä jossain lapsimoodissa, eli en saa osaa helposti pois päältä. Jos puoliso kutittamisen seurauksena vaikkapa liukastuisi ja joutuisin auttamaan hänet ylös, niin silloin osa vaihtuisi tietenkin salamannopeasti, mutta jos hän ärsyyntyy niin sitten seuraa hankala tilanne jossa lapsiosa jää loukattuna vaatimaan että sen pitää saada kutittaa. Suurin osa osista näyttää ja kuulostaa minulta, mutta muutama muuttaa puhetyyliä ja äänensävyä ja yksi on esimerkiksi äänille yliherkkä.

    Tosi sekavaa.
  • Mun edellisen viestin piti olla alunpitäen paljon pidempi, mutta pyyhin ja pyyhin asioita jatkuvasti pois. Nyt ehkä kuitenkin haluan sanoa yhden poispyyhityn jutun.

    Mä ajattelen että aika moni asia on jatkumoa, jonka toisessa päässä on terve ihminen, keskellä pikkuisen vaurioitunut ihminen ja toisessa päässä enemmän vaurioitunut ihminen. Tälleen mun psykiatri on selittänyt persoonallisuushäiriötä, että kaikilla on niitä luonteenpiirteitä, ihan kaikilla superterveilläkin. Vasta kun niistä alkaa olla haittaa ihmiselle itselleen, aletaan puhua persoonallisuushäiriöstä.

    Ajattelen että samalla tapaa ne "lapsiosat" tmv on ihan normaaleja. Joka ikisellä ihmisellä on näitä tunteita, myös niitä vaillejäämisen kokemusten aiheuttamia tunteita, kun ei kukaan täällä vielä täydellistä lapsuutta ole elänyt. Mutta sitten jossain kohtaa jatkumoa näistä jutuista alkaa olla haittaa ihmiselle itselleen ja silloin ruvetaan saamaan diagnoosia ja hoitoakin toivottavasti. Mistään ufolasta kotoisin me tai kukaan muukaan ei ole kuitenkaan kotoisin, vaan samat tunteet koskee kaikkia ihmisiä.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mun edellisen viestin piti olla alunpitäen paljon pidempi, mutta pyyhin ja pyyhin asioita jatkuvasti pois. Nyt ehkä kuitenkin haluan sanoa yhden poispyyhityn jutun.

    Mä ajattelen että aika moni asia on jatkumoa, jonka toisessa päässä on terve ihminen, keskellä pikkuisen vaurioitunut ihminen ja toisessa päässä enemmän vaurioitunut ihminen. Tälleen mun psykiatri on selittänyt persoonallisuushäiriötä, että kaikilla on niitä luonteenpiirteitä, ihan kaikilla superterveilläkin. Vasta kun niistä alkaa olla haittaa ihmiselle itselleen, aletaan puhua persoonallisuushäiriöstä.

    Ajattelen että samalla tapaa ne "lapsiosat" tmv on ihan normaaleja. Joka ikisellä ihmisellä on näitä tunteita, myös niitä vaillejäämisen kokemusten aiheuttamia tunteita, kun ei kukaan täällä vielä täydellistä lapsuutta ole elänyt. Mutta sitten jossain kohtaa jatkumoa näistä jutuista alkaa olla haittaa ihmiselle itselleen ja silloin ruvetaan saamaan diagnoosia ja hoitoakin toivottavasti. Mistään ufolasta kotoisin me tai kukaan muukaan ei ole kuitenkaan kotoisin, vaan samat tunteet koskee kaikkia ihmisiä.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.
    A(J)H. Kun tulee tempaistuksi aikuisten maailmaan, niin sitä on pakko luulla olevansa iso, mutta 11-vuotias on oikeasti vielä tosi pieni.
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.
    A(J)H. Kun tulee tempaistuksi aikuisten maailmaan, niin sitä on pakko luulla olevansa iso, mutta 11-vuotias on oikeasti vielä tosi pieni.
  • Elät ja sitten joku painaa pause-nappulaa. Sisäinen aikasi pysähtyy mutta fyysinen, ulkopuolinen aika jatkaa kulkuaan, mutta et tiedä sitä. Sitten joku painaa uudelleen play-nappulaa ja oletat jatkavasi siitä mihin jäit, mutta todellisuus ympärilläsi, ruumiisi jne. on muuttunut. Lisäksi itsessäsi on tuntemattomia osia, toisia, sirpaleita. Ikäänkuin kranaatti olisi räjähtänyt minuudessasi. Sinulla ei ole käsitystä siitä, mitä on oikeasti tapahtunut.

    Siis kai osa on jonkinsorttinen androidi, johon on istutettu muistoja elämästä, jota ei koskaan eletty. Ja toisaalta muistoja puuttuu siitä, mitä on eletty. Ja toisaalta mitään eroa näiden välillä ei voi enää edes tehdä.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Elät ja sitten joku painaa pause-nappulaa. Sisäinen aikasi pysähtyy mutta fyysinen, ulkopuolinen aika jatkaa kulkuaan, mutta et tiedä sitä. Sitten joku painaa uudelleen play-nappulaa ja oletat jatkavasi siitä mihin jäit, mutta todellisuus ympärilläsi, ruumiisi jne. on muuttunut. Lisäksi itsessäsi on tuntemattomia osia, toisia, sirpaleita. Ikäänkuin kranaatti olisi räjähtänyt minuudessasi. Sinulla ei ole käsitystä siitä, mitä on oikeasti tapahtunut.

    Siis kai osa on jonkinsorttinen androidi, johon on istutettu muistoja elämästä, jota ei koskaan eletty. Ja toisaalta muistoja puuttuu siitä, mitä on eletty. Ja toisaalta mitään eroa näiden välillä ei voi enää edes tehdä.
    K
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Outoa, et siitä on vain kuukausi, ku kirjotin tähän ketjuun eka kerran. Tuntuu pidemmältä ajalta, ja oon jo muuttanut mieltä ja aatellut osia eri tavalla uudelleen. Olinki jo sillon miettinyt jotain, minkä luulin et huomasin vasta äskettäin. Tää kirjotus on omaa pohdintaa itseä varten. Ehkä joku voi saada kiinni, mitä ajan takaa ja huomata et itsellä on jotain saman tapaista. Varmaan tulee pitkä mietintö.

    Nyt aattelen, et mulla on sekä osia, että minätiloja. Niitä minätiloja on kolme ja ne on kaikki minä, käyttää itsestään sanaa minä, ja puhuu toisista minuista erillisinä. Tai siis mä puhun toisista minuista erillisinä, ku oon vaan yks kerrallaan.

    Mulle minätila on jotain, joka on pohjalla ja jonka päälle tai viereen tulee lisäksi osia. Minätilojen ero on tunteissa, ei missään muussa. Niitä ei varmaan foorumilla huomaa, koska kaikki on minä ja käyttää samaa kieltä, on samat maneerit jne. Itse huomaan ne, en heti kun se muuttuu, se muuttuu liukumalla, mut sit kun tila on päällä, olo on ihan erilainen. Erilainen samalla tavalla ku sillon, ku tulee jokin osa, mutta osilla on mun kanssa erillisiä ajatuksia ja tapoja.

    Keskimmäinen minätila on se, joka on ollut viime aikoina eniten päällä, sen koen minätiloista oikeimmaksi. Siitä tilasta oon kirjottanut tänne selvästi eniten. Siinä tilassa osat toimii niinku nyt luulen, et oon ne kirjoittanut (ehkä oon joskus kirjottanut jotain muutakin). Eli tietyt osat liukuu muhun niin, et sen osan ja mun ajatukset ja tunteet tulee yhdeksi ja mä itse tavallaan muutun siksi osaksi. Osa ei tunnu erilliseltä, joka tulee itsen kanssa samaan aikaan, niin et päässä olis monet ihan erilaiset ajatukset, vaan siellä on osien mukaan vaihtuvia ajatuksia. Tietyt osat toimii kyllä eri tavalla ja on ihan erillisiä aina.

    Siinä minätilassa koen tosi paljon tunteita, sen mukaan mikä osa on lähellä ja sillon siedän niitä, ku ne on jaettuja jonkun osan kanssa, vaikka tuntuukin omilta, koska osan kanssa tulee se sulautuminen. Siinä minätilassa, varsinkin jos osat on kauempana, mulle voi tulla ihan omiakin tunteita, mut sillon ku ne on vaan mun varassa, en kestä niitä ollenkaan. Siinä minätilassa pakenen omia tunteita käytöksiin, jotka ei ehkä oo ihan terveitä reaktioita siihen, mille tuntuu ja mitä ympärillä tapahtuu. Mua alkaa panettaa, ihan epätoivoisella vimmalla ja ihan sama mitä ympärillä on. Se voi olla tosi random reaktio siihen, mikä se tunne on ja mistä ulkosesta jutusta se johtuu.

    Keskimmäisessä minätilassa tulee disso-oireita. Sellasia, et kiputunto ei toimi, jos en huomaa ajatella sitä, ja toisten tunteet, sekä fyysiset että psyykkiset, tarttuu. Rakkailla ihmisillä ja mulla ei oo selvää rajaa.

    Ulospäin terveimmän oloista minätilaa oon kuvannut täällä tunteettomaksi, mut se ei oikeestaan oo tunteeton. Siinä minätilassa mulla on taito tuntea paremmin ihan omia tunteita sitä kohtaan mitä tapahtuu, samaan tapaan ku miten terveet kokee. Sillon traumatisoituneet tunteet ja traumat itse, ja trauman vauriot siinä tunteiden kestokyvyssä ei vaikuta. Olo tuntuu tunteettomalta, ku tunteet on niin pieniä tavallaan, tai jotenki terveitä ja ne tuntuu pieniltä. Ne sopii asianmukaisesti tilanteisiin. Ne ei oo vaikeita kestää, irrotan niistä nopeesti ja annan mennä, mut niitä ei tarvi erikseen työntää pois. Sillon se mitä tapahtuu oikeesti ei sekotu mihinkään vanhaan, traumat ei potki.

    Siinä minätilassa sellasetkin osat, jotka muuten sulautuu muhun tullessaan, on erillisiä. Siinä tilassa päähän voi tulla keskusteluja ja hälyä, mut on selvää, mitkä niistä on sen minätilan omat ajatukset ja mitkä jonkun osan. Sillon pystyn analysoimaan ja erottelemaan osia tosi hyvin. Sillon en ymmärrä mun muita minätiloja, itseäni muissa minätiloissa, koska niissä oon sairas, ylireagoiva ja ongelmainen. Tuntuu ihan et miks ihmeessä. Hävettää omat reaktiot.

    Toinen vaihtoehto on et tollasta minätilaa ei oo, vaan se johtuu siitä, et Nooan (tai jonkun uuden osan) tapa tuntea on sulautunut muhun ja koen sen omakseni, mutta sen muu olemus ei oo läsnä. Mut nyt aattelen sen minätilaksi. Siinä minätilassa oon toimiva. Sillon voisin lähtee harrastamaan ihan normaalisti, pärjäisin normaalikoulussa, voisin tavata kavereita, jotka ei tiedä et oon päästä vialla, eikä ne huomais mitään. Sillon osaan työntää osia kauemmas, jos tulee häly, sulkea niitä pois. Silti siinä tilassa ei tuu disso-oireita, ei mitään ala puuttua tai en itse katoa, eikä maailmakaan katoo tai mee kauas. Toiset ihmiset on erillisiä, maailma on erillinen.

    "Tunteettoman" minätilan ollessa päällä on ihan hyvä olo niin kauan ku on muiden kanssa ja tekee jotain. Jos lakkaa tekemästä, tila tuntuu ohuelta ja vajaalta.

    Sit on kolmas minätila, keskeltä toiseen suuntaan, jollon oon ihan sekasin. En saa kiinni mistään, en hahmota osia enkä pysty pitämään niitä mielessä, en todellakaan pysty aattelemaan niistä mitään uutta tai huomaamaan oikeen muutakaan älyllisesti. En pysty ajattelemaan. Kaikki on palasina, pirstaleina. On pelkkää sotkua ja epätoivoa siitä, ettei yhtään tiedä kuka tai mikä on. Päässä tuntuu paniikki ja ne pirstaleet. Olot hyppii, kun ne törmää pirstaleiden reunoihin. Kaikkee on liikaa, mut siitä ei saa kiinni. Ei pysty kuvaamaan siitä tilasta muuta, ku et on sekaisin, ihan sekaisin. Tunteille ei löydy nimiä, kaikki muuttuu koko ajan. Tai oikeestaan löytyy nimet, mut ne ei auta ymmärtämään. Omat rajat puuttuu suhteessa kaikkeen, ihmisiin, maailmaan ja omiin osiin. Kaikki ympäristöstä pääsee itsen sisään ja luulee et se on totta. Ja vielä siinä muodossa, miten traumat kaiken vääntää.

    Minätilat ei naksahda yhdestä toiseksi, niillä ei oo rajaa, vaan ne on liukumo, jolla siirtyilee. Joskus on jotain jostain kahden väliltä. Itseasiassa siellä "terveemmässä" päässä liukumoa ei enää oo ehkä niin terve mille kirjottaessa äsken tuntui, siellä ihan laidalla on tunteettomampaa. Kun katoo kosketus omiin traumoihin, ni se syö empatiaa myös. Ei osaa samaistua tunteeseen, jota ei itsessä oo. Empatian puuttumista huomaa siellä ihan laidalla. Se puuttuu itseä, mut muitakin kohtaan. Ehkä se on se syy, miksi siellä reunalla ei oo kuitenkaan hyvä olla, vaikka nykyhetkessä tapahtuvia asioita tuntee normaalisti.

    Toisella laidallakaan ei pysty empatiaan, kun on niin solmussa, eikä itsellä oo rajoja. Jotta vois ymmärtää toista, pitää ymmärtää, et se on erillinen ja silläkin on tunteet, sellasetkin, jotka ei kohdistu minuun. Siinä laidassa ei tajua, et on erillinen, vaan luulee, et kaikki koskee itseä ja johtuu itsestä. Toiset ihmisetkin, vaikkei pysty tietoisesti niin ajattelemaan. On ihan taynnä itsesyytöstä ja voi huonosti, vaikka totuus on, et oikeestaan on siksi tosi empatiekyvytön muitakin kohtaan ja vääntää toisten viestejä. Mut ei tahallaan. Sillon on ihan varmasti tosi raskas muille. Tunnistan, ku muut on sellasia, ja se tuntuu kyllä itselle pahalta, vaikka tajuaa et ei se sen toisen syy oo. Sillä on vaan paha olla ja siksi se aattelee, et mäkin oon paha ja haluun sille pahaa. Että kaikki haluaa pahaa. Sillon voi huojua jossain syvän itsesäälin ja itsesyytösten välillä myös. Olla uhri ja syyllinen heiluvasti miten sattuu.

    Käytän näistä nyt tässä sanaa minätila, kun tolla liukumolla tuntuu, et on monta eri minää, jotka on kuitenkin kaikki minä. Ehkä se ei oo oikee sana siitä. Jotain sekaisuus-, traumaan kinnittymis- ja tunneasteita ne kuitenkin on, jotka vaikuttaa.

    Ennen oli selkeemmin niin, et pärjäävyys tuli esiin, kun sitä tarvi ja sekaisuus, kun jäin yksin, mut nykyään ei oo enää niin selkeesti niin.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä A(J)H; 05-03-17 klo 18:08.

  • Outoa, et siitä on vain kuukausi, ku kirjotin tähän ketjuun eka kerran. Tuntuu pidemmältä ajalta, ja oon jo muuttanut mieltä ja aatellut osia eri tavalla uudelleen. Olinki jo sillon miettinyt jotain, minkä luulin et huomasin vasta äskettäin. Tää kirjotus on omaa pohdintaa itseä varten. Ehkä joku voi saada kiinni, mitä ajan takaa ja huomata et itsellä on jotain saman tapaista. Varmaan tulee pitkä mietintö.

    Nyt aattelen, et mulla on sekä osia, että minätiloja. Niitä minätiloja on kolme ja ne on kaikki minä, käyttää itsestään sanaa minä, ja puhuu toisista minuista erillisinä. Tai siis mä puhun toisista minuista erillisinä, ku oon vaan yks kerrallaan.

    Mulle minätila on jotain, joka on pohjalla ja jonka päälle tai viereen tulee lisäksi osia. Minätilojen ero on tunteissa, ei missään muussa. Niitä ei varmaan foorumilla huomaa, koska kaikki on minä ja käyttää samaa kieltä, on samat maneerit jne. Itse huomaan ne, en heti kun se muuttuu, se muuttuu liukumalla, mut sit kun tila on päällä, olo on ihan erilainen. Erilainen samalla tavalla ku sillon, ku tulee jokin osa, mutta osilla on mun kanssa erillisiä ajatuksia ja tapoja.

    Keskimmäinen minätila on se, joka on ollut viime aikoina eniten päällä, sen koen minätiloista oikeimmaksi. Siitä tilasta oon kirjottanut tänne selvästi eniten. Siinä tilassa osat toimii niinku nyt luulen, et oon ne kirjoittanut (ehkä oon joskus kirjottanut jotain muutakin). Eli tietyt osat liukuu muhun niin, et sen osan ja mun ajatukset ja tunteet tulee yhdeksi ja mä itse tavallaan muutun siksi osaksi. Osa ei tunnu erilliseltä, joka tulee itsen kanssa samaan aikaan, niin et päässä olis monet ihan erilaiset ajatukset, vaan siellä on osien mukaan vaihtuvia ajatuksia. Tietyt osat toimii kyllä eri tavalla ja on ihan erillisiä aina.

    Siinä minätilassa koen tosi paljon tunteita, sen mukaan mikä osa on lähellä ja sillon siedän niitä, ku ne on jaettuja jonkun osan kanssa, vaikka tuntuukin omilta, koska osan kanssa tulee se sulautuminen. Siinä minätilassa, varsinkin jos osat on kauempana, mulle voi tulla ihan omiakin tunteita, mut sillon ku ne on vaan mun varassa, en kestä niitä ollenkaan. Siinä minätilassa pakenen omia tunteita käytöksiin, jotka ei ehkä oo ihan terveitä reaktioita siihen, mille tuntuu ja mitä ympärillä tapahtuu. Mua alkaa panettaa, ihan epätoivoisella vimmalla ja ihan sama mitä ympärillä on. Se voi olla tosi random reaktio siihen, mikä se tunne on ja mistä ulkosesta jutusta se johtuu.

    Keskimmäisessä minätilassa tulee disso-oireita. Sellasia, et kiputunto ei toimi, jos en huomaa ajatella sitä, ja toisten tunteet, sekä fyysiset että psyykkiset, tarttuu. Rakkailla ihmisillä ja mulla ei oo selvää rajaa.

    Ulospäin terveimmän oloista minätilaa oon kuvannut täällä tunteettomaksi, mut se ei oikeestaan oo tunteeton. Siinä minätilassa mulla on taito tuntea paremmin ihan omia tunteita sitä kohtaan mitä tapahtuu, samaan tapaan ku miten terveet kokee. Sillon traumatisoituneet tunteet ja traumat itse, ja trauman vauriot siinä tunteiden kestokyvyssä ei vaikuta. Olo tuntuu tunteettomalta, ku tunteet on niin pieniä tavallaan, tai jotenki terveitä ja ne tuntuu pieniltä. Ne sopii asianmukaisesti tilanteisiin. Ne ei oo vaikeita kestää, irrotan niistä nopeesti ja annan mennä, mut niitä ei tarvi erikseen työntää pois. Sillon se mitä tapahtuu oikeesti ei sekotu mihinkään vanhaan, traumat ei potki.

    Siinä minätilassa sellasetkin osat, jotka muuten sulautuu muhun tullessaan, on erillisiä. Siinä tilassa päähän voi tulla keskusteluja ja hälyä, mut on selvää, mitkä niistä on sen minätilan omat ajatukset ja mitkä jonkun osan. Sillon pystyn analysoimaan ja erottelemaan osia tosi hyvin. Sillon en ymmärrä mun muita minätiloja, itseäni muissa minätiloissa, koska niissä oon sairas, ylireagoiva ja ongelmainen. Tuntuu ihan et miks ihmeessä. Hävettää omat reaktiot.

    Toinen vaihtoehto on et tollasta minätilaa ei oo, vaan se johtuu siitä, et Nooan (tai jonkun uuden osan) tapa tuntea on sulautunut muhun ja koen sen omakseni, mutta sen muu olemus ei oo läsnä. Mut nyt aattelen sen minätilaksi. Siinä minätilassa oon toimiva. Sillon voisin lähtee harrastamaan ihan normaalisti, pärjäisin normaalikoulussa, voisin tavata kavereita, jotka ei tiedä et oon päästä vialla, eikä ne huomais mitään. Sillon osaan työntää osia kauemmas, jos tulee häly, sulkea niitä pois. Silti siinä tilassa ei tuu disso-oireita, ei mitään ala puuttua tai en itse katoa, eikä maailmakaan katoo tai mee kauas. Toiset ihmiset on erillisiä, maailma on erillinen.

    "Tunteettoman" minätilan ollessa päällä on ihan hyvä olo niin kauan ku on muiden kanssa ja tekee jotain. Jos lakkaa tekemästä, tila tuntuu ohuelta ja vajaalta.

    Sit on kolmas minätila, keskeltä toiseen suuntaan, jollon oon ihan sekasin. En saa kiinni mistään, en hahmota osia enkä pysty pitämään niitä mielessä, en todellakaan pysty aattelemaan niistä mitään uutta tai huomaamaan oikeen muutakaan älyllisesti. En pysty ajattelemaan. Kaikki on palasina, pirstaleina. On pelkkää sotkua ja epätoivoa siitä, ettei yhtään tiedä kuka tai mikä on. Päässä tuntuu paniikki ja ne pirstaleet. Olot hyppii, kun ne törmää pirstaleiden reunoihin. Kaikkee on liikaa, mut siitä ei saa kiinni. Ei pysty kuvaamaan siitä tilasta muuta, ku et on sekaisin, ihan sekaisin. Tunteille ei löydy nimiä, kaikki muuttuu koko ajan. Tai oikeestaan löytyy nimet, mut ne ei auta ymmärtämään. Omat rajat puuttuu suhteessa kaikkeen, ihmisiin, maailmaan ja omiin osiin. Kaikki ympäristöstä pääsee itsen sisään ja luulee et se on totta. Ja vielä siinä muodossa, miten traumat kaiken vääntää.

    Minätilat ei naksahda yhdestä toiseksi, niillä ei oo rajaa, vaan ne on liukumo, jolla siirtyilee. Joskus on jotain jostain kahden väliltä. Itseasiassa siellä "terveemmässä" päässä liukumoa ei enää oo ehkä niin terve mille kirjottaessa äsken tuntui, siellä ihan laidalla on tunteettomampaa. Kun katoo kosketus omiin traumoihin, ni se syö empatiaa myös. Ei osaa samaistua tunteeseen, jota ei itsessä oo. Empatian puuttumista huomaa siellä ihan laidalla. Se puuttuu itseä, mut muitakin kohtaan. Ehkä se on se syy, miksi siellä reunalla ei oo kuitenkaan hyvä olla, vaikka nykyhetkessä tapahtuvia asioita tuntee normaalisti.

    Toisella laidallakaan ei pysty empatiaan, kun on niin solmussa, eikä itsellä oo rajoja. Jotta vois ymmärtää toista, pitää ymmärtää, et se on erillinen ja silläkin on tunteet, sellasetkin, jotka ei kohdistu minuun. Siinä laidassa ei tajua, et on erillinen, vaan luulee, et kaikki koskee itseä ja johtuu itsestä. Toiset ihmisetkin, vaikkei pysty tietoisesti niin ajattelemaan. On ihan taynnä itsesyytöstä ja voi huonosti, vaikka totuus on, et oikeestaan on siksi tosi empatiekyvytön muitakin kohtaan ja vääntää toisten viestejä. Mut ei tahallaan. Sillon on ihan varmasti tosi raskas muille. Tunnistan, ku muut on sellasia, ja se tuntuu kyllä itselle pahalta, vaikka tajuaa et ei se sen toisen syy oo. Sillä on vaan paha olla ja siksi se aattelee, et mäkin oon paha ja haluun sille pahaa. Että kaikki haluaa pahaa. Sillon voi huojua jossain syvän itsesäälin ja itsesyytösten välillä myös. Olla uhri ja syyllinen heiluvasti miten sattuu.

    Käytän näistä nyt tässä sanaa minätila, kun tolla liukumolla tuntuu, et on monta eri minää, jotka on kuitenkin kaikki minä. Ehkä se ei oo oikee sana siitä. Jotain sekaisuus-, traumaan kinnittymis- ja tunneasteita ne kuitenkin on, jotka vaikuttaa.

    Ennen oli selkeemmin niin, et pärjäävyys tuli esiin, kun sitä tarvi ja sekaisuus, kun jäin yksin, mut nykyään ei oo enää niin selkeesti niin.

  • Mulla on yksi anp eli arki minä =)

    enp eli sivuosia arvioisin olevan 5-8 kappaletta ^^

    No siis osat osa ihmistä itseään. Psyyke on kasvaessa paineen alla lähtenyt murtumaan, missä mieli on pikkuhiljaa alkanut erottaa eri traumoja tunteita yms irti toisistaan ja ne tuntuu kuin, olisin vieraan ihmisen tunteita ja kuin, joku toinen olisi minussa. Se on kuitenkin osa tärkeä sellainen minuutta.

    Koen osat olevan eri puolia itsessäni. Jotka edustaa mun erillaisia tunteita ja ajatuksia, joita koin trauma aikana. Ja niiden ansiosta selvisin traumoista. Vaikka, ne tuo hankaluuksia elämään aika ajoin. Ne kantaa tärkeitä tunteita ja jokaisella osalla on tarkoituksensa. Jokaisen muodustumiselle on syynsä.
  • Mulla on yksi anp eli arki minä =)

    enp eli sivuosia arvioisin olevan 5-8 kappaletta ^^

    No siis osat osa ihmistä itseään. Psyyke on kasvaessa paineen alla lähtenyt murtumaan, missä mieli on pikkuhiljaa alkanut erottaa eri traumoja tunteita yms irti toisistaan ja ne tuntuu kuin, olisin vieraan ihmisen tunteita ja kuin, joku toinen olisi minussa. Se on kuitenkin osa tärkeä sellainen minuutta.

    Koen osat olevan eri puolia itsessäni. Jotka edustaa mun erillaisia tunteita ja ajatuksia, joita koin trauma aikana. Ja niiden ansiosta selvisin traumoista. Vaikka, ne tuo hankaluuksia elämään aika ajoin. Ne kantaa tärkeitä tunteita ja jokaisella osalla on tarkoituksensa. Jokaisen muodustumiselle on syynsä.
  • Oon nyt ihan eri mieltä osien jutuista ku ekan kerran ku kirjotin tähän ketjuun, vaikka se miten aattelin sillon oli ihan loogista ja nyt ei oo yhtään. Ehkä mä vaan sekotan ite nyt selvää juttua, mut ku tuntuu oudolta.

    Mulle on tullut omista osista sellanen mielikuva, et ne on piirrettävissä puuksi, jossa oksat haarautuu. Jotkut isommat oksat on haarautunu eri suuntiin jo tosi aikasin ja sit ne on vielä haarautunu moniin suuntiin. Aattelin et yritän piirtää sellasen puun joku kerta. Huomasin et mulla on minä ja osia jotka suojaa mua, ja sit Elias (tai joku sen edeltäjä) on irronnutki jo aiemmin ja sillä on osia, jotka suojaa sitä. Vaikka se onkin tunneosa, ni se ei jaksa slti kaikkee ja osa sen jutuista meni vielä erikseen. Jossain alussa meidän on silti ollut pakko olla samaa. Osa ei varmaan voi muuttua ANP-osasta EP:ksi, ni en oikeen ymmärrä miten kaikki on käynyt, ku jotenki joku Eliaksen edeltäjä on kuitenki hoitanut arkijuttujakin joskus. Vai oliko sen mun edeltäjä. öh.. onko sellasta asiaa. Tai sit on joku toinen ANP, jota Elias ja siihen liittyvät palat suojaa. Mut sekään ei sovi teoriaan, kun ANP jakautuu kahtia vasta ku ensin ANP ja EP on revennyt toisistaan, ja sit vielä EP moneen osaan.. Ja nyt mulla on olo, et ihan alussa olis ollut kaks ANP-osaa ja niillä erilliset tarinat. Ehkä se piirtäminen selkiyttää..

    Piti kuitenki kysyä, et onko muut huomannut sellasta, et osilla on omia suojaosia, kantamassa jotain, mikä tieto rikkois sen osan?

    Outoa et kaikki on silti olemassa mun takia. Muka. Musta tuntuu et kaikki on olemassa Eliaksen takia, ja sen lisäksi on irrallista sälää.

    En oo yhtään varma kuka meistä on oikein tai alkuperäisin. Jos ristimänimi onki jäänyt ihan väärälle palalle ja siks kaikki tuntuu niin sekavalta. EN TIEDÄ YHTÄÄN KUKA OON!!!!!!!

  • Oon nyt ihan eri mieltä osien jutuista ku ekan kerran ku kirjotin tähän ketjuun, vaikka se miten aattelin sillon oli ihan loogista ja nyt ei oo yhtään. Ehkä mä vaan sekotan ite nyt selvää juttua, mut ku tuntuu oudolta.

    Mulle on tullut omista osista sellanen mielikuva, et ne on piirrettävissä puuksi, jossa oksat haarautuu. Jotkut isommat oksat on haarautunu eri suuntiin jo tosi aikasin ja sit ne on vielä haarautunu moniin suuntiin. Aattelin et yritän piirtää sellasen puun joku kerta. Huomasin et mulla on minä ja osia jotka suojaa mua, ja sit Elias (tai joku sen edeltäjä) on irronnutki jo aiemmin ja sillä on osia, jotka suojaa sitä. Vaikka se onkin tunneosa, ni se ei jaksa slti kaikkee ja osa sen jutuista meni vielä erikseen. Jossain alussa meidän on silti ollut pakko olla samaa. Osa ei varmaan voi muuttua ANP-osasta EP:ksi, ni en oikeen ymmärrä miten kaikki on käynyt, ku jotenki joku Eliaksen edeltäjä on kuitenki hoitanut arkijuttujakin joskus. Vai oliko sen mun edeltäjä. öh.. onko sellasta asiaa. Tai sit on joku toinen ANP, jota Elias ja siihen liittyvät palat suojaa. Mut sekään ei sovi teoriaan, kun ANP jakautuu kahtia vasta ku ensin ANP ja EP on revennyt toisistaan, ja sit vielä EP moneen osaan.. Ja nyt mulla on olo, et ihan alussa olis ollut kaks ANP-osaa ja niillä erilliset tarinat. Ehkä se piirtäminen selkiyttää..

    Piti kuitenki kysyä, et onko muut huomannut sellasta, et osilla on omia suojaosia, kantamassa jotain, mikä tieto rikkois sen osan?

    Outoa et kaikki on silti olemassa mun takia. Muka. Musta tuntuu et kaikki on olemassa Eliaksen takia, ja sen lisäksi on irrallista sälää.

    En oo yhtään varma kuka meistä on oikein tai alkuperäisin. Jos ristimänimi onki jäänyt ihan väärälle palalle ja siks kaikki tuntuu niin sekavalta. EN TIEDÄ YHTÄÄN KUKA OON!!!!!!!

  • Joo, mulla ainakin näyttää käyneen niin, terapeutin kanssa pohdittiin sitä, että oon irrottanut osia ja vielä osien osia tietyissä ikävaiheissa. Esim mulla oli alun perin aika montakin n.10v osaa, koska ei yks eikä kaks osaa riittänyt kantamaan kaikkea, vaan osat hajos uudelleen kun tapahtui niin paljon. Teininä on käynyt toinen tämmönen, ainakin Turkoosi/Olivia ovat niin saman asian kaks eri näkökulmaa ja muutenkin samantyyppiset, esim. kummallakaan ei omasta mielestään ole nimeä koska alun perin ovat irronneet niin rajusti, olleet ihan poissa, kantaneet nimeämöttömiä tunteita. Vaikuttaa tällä hetkellä siltä että Turkoosi tekee kaikkensa auttaakseen Oliviaa, mutta Olivia ei meinaa uskoa että hänellä on lupa edes saada apua (haluaa sitä kyllä, sen huomaa).

    Aikaisemmin Peppilotta oli sellainen outo yleinen syntipukki. Hoki minulle että hän epäonnistui, hän teki, hän sitä ja tätä, suojasi muita osia siltä että kohdistan huomiota heihin liian pian ja samalla minua lapsena siltä tunteelta että asiat eivät ole hallinnassani. Nyt kun Peppi on saanut luvan olla täysin tavallinen tyttö ja myös luvan olla kantamatta koko systeemin isoja raskaita asioita, siitä lähtien on näkynyt paljon paremmin että mitä osat itse asiassa kantavat ja mitä ovat tehneet.

    Se kun vielä selviäisi kuka "minä" olen, mutta ehkä se tästä rakentuu joksikin ehyehköksi tarinaksi jossain kohtaa.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Joo, mulla ainakin näyttää käyneen niin, terapeutin kanssa pohdittiin sitä, että oon irrottanut osia ja vielä osien osia tietyissä ikävaiheissa. Esim mulla oli alun perin aika montakin n.10v osaa, koska ei yks eikä kaks osaa riittänyt kantamaan kaikkea, vaan osat hajos uudelleen kun tapahtui niin paljon. Teininä on käynyt toinen tämmönen, ainakin Turkoosi/Olivia ovat niin saman asian kaks eri näkökulmaa ja muutenkin samantyyppiset, esim. kummallakaan ei omasta mielestään ole nimeä koska alun perin ovat irronneet niin rajusti, olleet ihan poissa, kantaneet nimeämöttömiä tunteita. Vaikuttaa tällä hetkellä siltä että Turkoosi tekee kaikkensa auttaakseen Oliviaa, mutta Olivia ei meinaa uskoa että hänellä on lupa edes saada apua (haluaa sitä kyllä, sen huomaa).

    Aikaisemmin Peppilotta oli sellainen outo yleinen syntipukki. Hoki minulle että hän epäonnistui, hän teki, hän sitä ja tätä, suojasi muita osia siltä että kohdistan huomiota heihin liian pian ja samalla minua lapsena siltä tunteelta että asiat eivät ole hallinnassani. Nyt kun Peppi on saanut luvan olla täysin tavallinen tyttö ja myös luvan olla kantamatta koko systeemin isoja raskaita asioita, siitä lähtien on näkynyt paljon paremmin että mitä osat itse asiassa kantavat ja mitä ovat tehneet.

    Se kun vielä selviäisi kuka "minä" olen, mutta ehkä se tästä rakentuu joksikin ehyehköksi tarinaksi jossain kohtaa.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Minulla ei ole tästä yhtään mitään tietoa eikä kokemusta myöskään. Tai jos on, niin olen lukenut tämän jostain enkä muista mistä. Mutta yhtä kaikki, vastaan silti.

    Jos ihmisellä on did ja oikein perusteellisesti sivupersoonia, niin voisiko olla niin, että tuo anp/ep -jako ei enää ole (aina) käyttökelpoinen?
  • Minulla ei ole tästä yhtään mitään tietoa eikä kokemusta myöskään. Tai jos on, niin olen lukenut tämän jostain enkä muista mistä. Mutta yhtä kaikki, vastaan silti.

    Jos ihmisellä on did ja oikein perusteellisesti sivupersoonia, niin voisiko olla niin, että tuo anp/ep -jako ei enää ole (aina) käyttökelpoinen?
  • Aloin miettiä koko juttua, kun tajusin et vaikka Elias on muuten ihan jähmettynyt, ni se voi tulla vartaloon ja Tanssia. Isolla t:llä, se tanssii paremmin ku kukaan muu meistä, vaikka aika moni tykkää tanssia ja jotkut osaakin. Aattelin aluks, et se on vaan sitä, et sillä on isot tunteet ja halu kertoa, ja tanssiessa ei tarvi sanoa mitään mikä hävettää, ni se vaan lähtee liikkeelle ja kaikki tulee siitä ulos. Sen koreografiat on kyl tosi brutaaleja. Sit aloin tajuta, et sillä on silti myös kaikkein paras tekniikka ja vartalonhallinta. Mä tanssin, mut Elias Tanssii.

    Muistin ku oon ollut joskus pienempänä yhdessä maassa asuessa yksityisopetuksessa tanssista ja siellä tehtiin paljon kivuliaita juttuja ja opeteltiin miten kipu suljetaan pois. Muistan, ku sillon itkin usein samalla ku tanssin ja se opettaja sano et ei se haittaa, hyvältä näyttää, ei ne tuomarit tiedä mitä siellä itket, laitetaan dramaattiset koreografiat. Iloa voi tanssia sit ku on ensin opittu tanssimaan tuskaa, ni sit siinäkin on joku syvyys. Siellä tehtii paljon venytyksiä ja nivelten liikkuvuusjuttuja, joita ei kyllä Suomessa tehtäis ihan niin. Se kivun tunteminen ja poislaittaminen oli ihan juttu. Luulen et Elias on syntynyt sillon siellä. Se olis ihan loogista siks, ku se kantaa pahoinpitelyjen fyysistä puolta, niin tietenki se joka osas muutenkin sietää kipua näyttämättä, tuli siihen tilanteeseen, enkä minä. Ja sekään ei oikeestaan tunne sitä kipua, se on jossain kokonaan erillään, silti vaikka se kantaa sitä fyysistä puolta. Nii et Eliaskin dissosioi. Vaikka se on tunneosa.

    Oikeestaan se kantaa fyysisen puolen tunnepuolta. En osaa selittää. Kuitenkin sitä fyysistä väkivaltaa. Ja psyykkistä se ei vaan ymmärrä. Se on huorapojilla.

    Lisäys: Se et Elias on ollut se joka on mukana kaikessa mikä liittyy tanssiin, selittää aika paljon sitä, mitä muuta siin maailmassa ja sieltä maailmasta tulevien kaverien kanssa on ollut. Tai millanen oon ite ollut niiden kanssa. Jotenki luulin vielä vähän aikaa sitten, et se olin minä. En oo halunnut ajatella et sen lisäks on voinu olla tosi paljon ihan muuta. Muita osia. En kestäny ajatella sitä, ku olin uskonut kuitenki jotenki et oon ollut Elias, kunnes poikaystävä tuli. Ei se tainnu mennä ihan niin. Ei se ollutkaan kovin loogista. Ku kyllä oon aina tiennyt et Elias on toinen, en minä. Elias ei aina oo ollut yhtä jähmettynyt. Mut mä taidan kuitenki muistaa Eliaksen juttuja enemmän ku omia tai muiden osien tietyltä ajalta. Sit se tarkottais, et aika paljon puuttuu kaikkia paloja, joita en muista.

    Ja jossain on Oliver, joka kuiskaa nimensä mun korvaan aina ku ajattelen Eliasta.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä A(J)H; 09-04-17 klo 22:21.

  • Aloin miettiä koko juttua, kun tajusin et vaikka Elias on muuten ihan jähmettynyt, ni se voi tulla vartaloon ja Tanssia. Isolla t:llä, se tanssii paremmin ku kukaan muu meistä, vaikka aika moni tykkää tanssia ja jotkut osaakin. Aattelin aluks, et se on vaan sitä, et sillä on isot tunteet ja halu kertoa, ja tanssiessa ei tarvi sanoa mitään mikä hävettää, ni se vaan lähtee liikkeelle ja kaikki tulee siitä ulos. Sen koreografiat on kyl tosi brutaaleja. Sit aloin tajuta, et sillä on silti myös kaikkein paras tekniikka ja vartalonhallinta. Mä tanssin, mut Elias Tanssii.

    Muistin ku oon ollut joskus pienempänä yhdessä maassa asuessa yksityisopetuksessa tanssista ja siellä tehtiin paljon kivuliaita juttuja ja opeteltiin miten kipu suljetaan pois. Muistan, ku sillon itkin usein samalla ku tanssin ja se opettaja sano et ei se haittaa, hyvältä näyttää, ei ne tuomarit tiedä mitä siellä itket, laitetaan dramaattiset koreografiat. Iloa voi tanssia sit ku on ensin opittu tanssimaan tuskaa, ni sit siinäkin on joku syvyys. Siellä tehtii paljon venytyksiä ja nivelten liikkuvuusjuttuja, joita ei kyllä Suomessa tehtäis ihan niin. Se kivun tunteminen ja poislaittaminen oli ihan juttu. Luulen et Elias on syntynyt sillon siellä. Se olis ihan loogista siks, ku se kantaa pahoinpitelyjen fyysistä puolta, niin tietenki se joka osas muutenkin sietää kipua näyttämättä, tuli siihen tilanteeseen, enkä minä. Ja sekään ei oikeestaan tunne sitä kipua, se on jossain kokonaan erillään, silti vaikka se kantaa sitä fyysistä puolta. Nii et Eliaskin dissosioi. Vaikka se on tunneosa.

    Oikeestaan se kantaa fyysisen puolen tunnepuolta. En osaa selittää. Kuitenkin sitä fyysistä väkivaltaa. Ja psyykkistä se ei vaan ymmärrä. Se on huorapojilla.

    Lisäys: Se et Elias on ollut se joka on mukana kaikessa mikä liittyy tanssiin, selittää aika paljon sitä, mitä muuta siin maailmassa ja sieltä maailmasta tulevien kaverien kanssa on ollut. Tai millanen oon ite ollut niiden kanssa. Jotenki luulin vielä vähän aikaa sitten, et se olin minä. En oo halunnut ajatella et sen lisäks on voinu olla tosi paljon ihan muuta. Muita osia. En kestäny ajatella sitä, ku olin uskonut kuitenki jotenki et oon ollut Elias, kunnes poikaystävä tuli. Ei se tainnu mennä ihan niin. Ei se ollutkaan kovin loogista. Ku kyllä oon aina tiennyt et Elias on toinen, en minä. Elias ei aina oo ollut yhtä jähmettynyt. Mut mä taidan kuitenki muistaa Eliaksen juttuja enemmän ku omia tai muiden osien tietyltä ajalta. Sit se tarkottais, et aika paljon puuttuu kaikkia paloja, joita en muista.

    Ja jossain on Oliver, joka kuiskaa nimensä mun korvaan aina ku ajattelen Eliasta.

  • Mulla oli terapian aluksi anp ja tosi monta ep:tä (monta kymmentä). Mulla on dissiaatiohäiriö. Olen ymmärtänyt, että jos anp on mennyt useampaan osaan tai sitä ei ole, kyseessä on didi. Voi olla, että muistan väärin tämän.

    En tiedä miten tärkeää on määritellä osat, koska kuitenkin osat olet yhteensä sinä itse. Kuitenkin itse on vaikea löytää, ellei pysty näkemään itsään samaistumatta yksinomaan osien tai minätilojen pintoihin.

    Mulle ratkaisevinta oli nähdä kontrolli ja sen jälkeen oli mahdollista tajuta itsensä. Kontrolli oli kuin etikettinä anp:n päällä. Ep:t oli tosi erillaisia. Niitä integroitui suuri määrä nopeaan tahtiin turvallisuuden tuomisella ja osien hyväksymisellä. Riitti että kerran käveli kaupungin halki osan kanssa. Vastasi sen kipeisiin, yksinkertaisiin ja muotoutumattomiin kysymyksiin. Sellaisia osia en nimennyt tai ajatellut hahmona sen kummemmin. Ne ilmeni pelkoahdistuksena ja integroitui sisäisenä helpotuksen huokauksena.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • Mulla oli terapian aluksi anp ja tosi monta ep:tä (monta kymmentä). Mulla on dissiaatiohäiriö. Olen ymmärtänyt, että jos anp on mennyt useampaan osaan tai sitä ei ole, kyseessä on didi. Voi olla, että muistan väärin tämän.

    En tiedä miten tärkeää on määritellä osat, koska kuitenkin osat olet yhteensä sinä itse. Kuitenkin itse on vaikea löytää, ellei pysty näkemään itsään samaistumatta yksinomaan osien tai minätilojen pintoihin.

    Mulle ratkaisevinta oli nähdä kontrolli ja sen jälkeen oli mahdollista tajuta itsensä. Kontrolli oli kuin etikettinä anp:n päällä. Ep:t oli tosi erillaisia. Niitä integroitui suuri määrä nopeaan tahtiin turvallisuuden tuomisella ja osien hyväksymisellä. Riitti että kerran käveli kaupungin halki osan kanssa. Vastasi sen kipeisiin, yksinkertaisiin ja muotoutumattomiin kysymyksiin. Sellaisia osia en nimennyt tai ajatellut hahmona sen kummemmin. Ne ilmeni pelkoahdistuksena ja integroitui sisäisenä helpotuksen huokauksena.
    Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Huumattu tyttö törmäilee seiniin (9v.)
    Kissamaa(12v) Maa (9v.)
    Turkoosi (teini)Laser (teini)
    Tyttö tanssii kädet ilmassa (teini)
    Erittäin Salainen (teini)
    N A (mies, vetää sua turpaan)
    Kuoleman väsynyt (teini) pää lasivitriinissä
  • Ai sullakin Mariini integroitui pieniä osia noin aluksi. Mulla myös. Muistan aina miten ekana päivänä kun sanoin sisäänpäin, "hyvä on, olette olemassa, anteeksi etten ole auttanut teitä, nyt alan auttaa", sekuntien sisällä eka osa juoksi syliin ja suli pois. Tunsin myös sen syvän helpotuksen huokauksen kun tunnustin heidän olemassaolonsa ja lupasin auttaa - ja pidin huolta että lupaus alkoi pitää mahdollisimman pian.

    Mulla on toi ANP-asia aika hämmentävä. Tässä kevättalven aikana oon muistanut tosi paljon lapsuudesta ja teini-iästä sellaisia vähintäänkin kohtuullisia mutta jopa hyviä muistoja, ja kun oon niissä muistoissa, en miellä olevani traumatisoitunut tai että mulla on osia. Niistä ei muodostu myöskään samalla lailla hahmoja mieleen kuin traumaosista muodostuu, vaan enemmänkin ikään kuin oma elämäntarina näyttää hieman järkevämmältä - näistä asioista sain siis voimaa, noita asioita mä tein ilokseni. Nyt kun mulla muutama entinen traumaosa ylitti rajan surusta ja ankeudesta sinne tavallisen ja iloisen lapsuuden puolelle, aistin että siellä on runsaasti leikkisyyttä, iloa ja naurua, ja näen minkälaisissa paikoissa leikkivät, mutta en enää näe samalla tavalla kuin ennen miltä he itse näyttävät.

    Mutta mun Aikuinen ei vain vieläkään tunnu olevan sitä jatkumoa, vaan koen tosi vahvasti että se syntyi/luotiin muutama vuosi sitten että mun pieleen menneestä elämästä alkaisi vihdoin tulla jotain. Pahvinannusta en tiedä milloin hän on ilmaantunut, mutta todellakaan ei ole ollut kuvioissa aina. Kumpikin tietää että on traumoja ja osia, mutta Pahvinannu välillä ottaa asiakseen peittää mun kaikki omat surut ja murheet ja jopa melkein kaikki tunteet. Siis kontrolli-tyyppinen. Mullekin Pahvinannun näkeminen tunteikkaasta Aikuisestani erillisenä oli tosi suuri juttu, koska siinä meni monta illuusiota itsestäni, ja pystyin alkaa sopimaan Pahvin kanssa, milloin ei tarvitse tulla tunteiden eteen esim. terapiassa, ja milloin ei tarvitse arjessa ja ystävien kanssa väkisten näyttää ulospäin siltä että ajattelen koko ajan kaikesta positiivisesti tai toistaa keskusteluissa tiettyjä kaavoja. Pahvi osaa kyllä huolehtia itsestään ja toisista tosi asiallisesti, mikä on erittäin hyvä. Jos tipun nuorempaan ANP-tyyppiseen osaan niin ne taidot ei oo läheskään niin tutut.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Ai sullakin Mariini integroitui pieniä osia noin aluksi. Mulla myös. Muistan aina miten ekana päivänä kun sanoin sisäänpäin, "hyvä on, olette olemassa, anteeksi etten ole auttanut teitä, nyt alan auttaa", sekuntien sisällä eka osa juoksi syliin ja suli pois. Tunsin myös sen syvän helpotuksen huokauksen kun tunnustin heidän olemassaolonsa ja lupasin auttaa - ja pidin huolta että lupaus alkoi pitää mahdollisimman pian.

    Mulla on toi ANP-asia aika hämmentävä. Tässä kevättalven aikana oon muistanut tosi paljon lapsuudesta ja teini-iästä sellaisia vähintäänkin kohtuullisia mutta jopa hyviä muistoja, ja kun oon niissä muistoissa, en miellä olevani traumatisoitunut tai että mulla on osia. Niistä ei muodostu myöskään samalla lailla hahmoja mieleen kuin traumaosista muodostuu, vaan enemmänkin ikään kuin oma elämäntarina näyttää hieman järkevämmältä - näistä asioista sain siis voimaa, noita asioita mä tein ilokseni. Nyt kun mulla muutama entinen traumaosa ylitti rajan surusta ja ankeudesta sinne tavallisen ja iloisen lapsuuden puolelle, aistin että siellä on runsaasti leikkisyyttä, iloa ja naurua, ja näen minkälaisissa paikoissa leikkivät, mutta en enää näe samalla tavalla kuin ennen miltä he itse näyttävät.

    Mutta mun Aikuinen ei vain vieläkään tunnu olevan sitä jatkumoa, vaan koen tosi vahvasti että se syntyi/luotiin muutama vuosi sitten että mun pieleen menneestä elämästä alkaisi vihdoin tulla jotain. Pahvinannusta en tiedä milloin hän on ilmaantunut, mutta todellakaan ei ole ollut kuvioissa aina. Kumpikin tietää että on traumoja ja osia, mutta Pahvinannu välillä ottaa asiakseen peittää mun kaikki omat surut ja murheet ja jopa melkein kaikki tunteet. Siis kontrolli-tyyppinen. Mullekin Pahvinannun näkeminen tunteikkaasta Aikuisestani erillisenä oli tosi suuri juttu, koska siinä meni monta illuusiota itsestäni, ja pystyin alkaa sopimaan Pahvin kanssa, milloin ei tarvitse tulla tunteiden eteen esim. terapiassa, ja milloin ei tarvitse arjessa ja ystävien kanssa väkisten näyttää ulospäin siltä että ajattelen koko ajan kaikesta positiivisesti tai toistaa keskusteluissa tiettyjä kaavoja. Pahvi osaa kyllä huolehtia itsestään ja toisista tosi asiallisesti, mikä on erittäin hyvä. Jos tipun nuorempaan ANP-tyyppiseen osaan niin ne taidot ei oo läheskään niin tutut.
    Eva, Sini, Pieni Lohduttaja, Tyttö kädet korvilla
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Emilia, Minä (ANP), Muskeli
    Pahvinannu, Yrjö


    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Mutta mun Aikuinen ei vain vieläkään tunnu olevan sitä jatkumoa, vaan koen tosi vahvasti että se syntyi/luotiin muutama vuosi sitten että mun pieleen menneestä elämästä alkaisi vihdoin tulla jotain.
    Tämä tuntuu todella tutulta. Olisinko minä tehnyt vähän samantapaiset asiat mutta oikeastaan kolmessa eri vaiheessa.

    Lapsena olin hyvin erilainen kuin mitä olen nyt. En oikein saa kiinni millainen olin tai minkälainen minun olisi pitänyt olla ilman traumoja. Joka tapauksessa en olisi pärjännyt siinä ympäristössä, missä elin, terveeksi aikuiseksi. Jouduin muuttamaan itseäni rajusti murrosiässä kasvattamalla ympärilleni ikäänkuin vahvan ja vihaisen kuoren. Lähempänä aikuisikää muokkasin kuoren sellaiseksi, joka pärjää osaamalla. Tässä muutoksessa on alku nykyiselle minälle. Sosiaaliset taidot jäi kuitenkin kovin vajaiksi ja itsenäistyminen lapsuudenkotoa puutteelliseksi ja nuorena aikuisena olinkin monta vuotta täysin hukassa itseni kanssa ja maailmassa jonka sääntöjä en osannut - ja traumatisoituminen jatkui. Sitten aloitin tyhjästä yllättäen uuden kehitysvaiheen. Keksin mitä alan tehdä elämässä ja samalla jalostin ulkokuoreni entistä vahvemmaksi ja osaavammaksi ja opettelin myös sosiaalisia taitoja. Tässä muutoksessa syntyi se aikuinen minäni, joka hankki ammatin ja perheen. Myöhemmin aikuisiän traumatisoituminen jatkui ja kiihtyi pahemmaksi kuin ikinä ennen. Hukkasin taas itseni, koska minulla ei edelleenkään ollut riittävästi aikuisuutta selvitä kaikesta. Jollain tavalla näkisin, että nyt terapiassa kokoan itseäni minäksi kolmatta kertaa. Toivottavasti nyt tulee pysyvästi hyvä minä.
  • Quote Originally Posted by Nannu View Post
    Mutta mun Aikuinen ei vain vieläkään tunnu olevan sitä jatkumoa, vaan koen tosi vahvasti että se syntyi/luotiin muutama vuosi sitten että mun pieleen menneestä elämästä alkaisi vihdoin tulla jotain.
    Tämä tuntuu todella tutulta. Olisinko minä tehnyt vähän samantapaiset asiat mutta oikeastaan kolmessa eri vaiheessa.

    Lapsena olin hyvin erilainen kuin mitä olen nyt. En oikein saa kiinni millainen olin tai minkälainen minun olisi pitänyt olla ilman traumoja. Joka tapauksessa en olisi pärjännyt siinä ympäristössä, missä elin, terveeksi aikuiseksi. Jouduin muuttamaan itseäni rajusti murrosiässä kasvattamalla ympärilleni ikäänkuin vahvan ja vihaisen kuoren. Lähempänä aikuisikää muokkasin kuoren sellaiseksi, joka pärjää osaamalla. Tässä muutoksessa on alku nykyiselle minälle. Sosiaaliset taidot jäi kuitenkin kovin vajaiksi ja itsenäistyminen lapsuudenkotoa puutteelliseksi ja nuorena aikuisena olinkin monta vuotta täysin hukassa itseni kanssa ja maailmassa jonka sääntöjä en osannut - ja traumatisoituminen jatkui. Sitten aloitin tyhjästä yllättäen uuden kehitysvaiheen. Keksin mitä alan tehdä elämässä ja samalla jalostin ulkokuoreni entistä vahvemmaksi ja osaavammaksi ja opettelin myös sosiaalisia taitoja. Tässä muutoksessa syntyi se aikuinen minäni, joka hankki ammatin ja perheen. Myöhemmin aikuisiän traumatisoituminen jatkui ja kiihtyi pahemmaksi kuin ikinä ennen. Hukkasin taas itseni, koska minulla ei edelleenkään ollut riittävästi aikuisuutta selvitä kaikesta. Jollain tavalla näkisin, että nyt terapiassa kokoan itseäni minäksi kolmatta kertaa. Toivottavasti nyt tulee pysyvästi hyvä minä.
  • Minä olen kokoamassa itseäni aikuiseksi nyt. Aika pitkällä jo ollaan. Oikeastaan jouduin kasvamaan kaikki ikävaiheet läpi uudestaan. Osittain niin, että eri ikäiset persoonanosat alkoivat kasvaa vanhemmiksi, mutta silti siinä oli Minä, joka kasvoi koko ajan tasaisesti muiden tukemana, yhdessä. Nyt olen Minä. Osat on vielä olemassa silti... jollain tasolla ainakin. Ei enää niin vahvasti suojana. En tarvitse enää niin hurjan vahvaa suojakerrosta, koska olen jo Minä, melkein aikuinen, en vain joku joka vimmatusti yrittää esittää aikuista, joku joka on silti sisältä rikki ja aivan pieni, tarvitseva... Minun tarvitsevuuteni on kasvamassa myös valmiiksi. En etsi enää äitiä, tai osani eivät etsi äitiä. Tavallaan ne sekä ovat että eivät ole saaneet äitiä tämän prosessin aikana. Se on vielä vähän kesken, suru ja luopumistyö. Sen pienen minän hyvästely, joka kärsi niin monta vuotta. Se sama pieni minä on kasvanut nyt isommaksi, pieni minä on aina minussa vaikka olenkin iso... en osaa enää selittää kai. Jotain suurta kuitenkin liikkuu taas, muuttuu ja kiertyy valmiiksi kehäksi.

    Uskon että tästä tulee oikeasti pysyvä, kestävämpi minä. En enää pelkää pienempiä vastoinkäymisiä niin paljon. En odota kauhulla seuraavaa romahdusta. Saattaa se tulla, mutta Minä pärjään jo hyvin. Ihan itse. Ja silti - tuntuu niin kipeältä sanoa Minä itse. Näinkö se sitten menikin? Minä ohitin oman tarvitsevuuden kauteni, kasvoin sen ohi, joudun hyvästelemään senkin ettei tarvitsevuus saanut koskaan täyttymystään, silloin... se aika ei tule enää koskaan, se jolloin olisin tarvinnut...

    Huomaan että puhun paljon enemmän nyt Minusta, en ole enää niin paljon Me. Silti vielä Me on olemassa. Tämä on kai taas joku välivaihe. Kipuinen välivaihe. On kipeää laskea suojaus kokonaan alas ja kokeilla, joko kestän. Ja kun sen on kerran laskenut, näen etten voi enää nostaa sitä suojakseni. Sekin aika on mennyt. Hyvästelen suojanikin.

    Osat olivat minun haarniskani, minun maalatut narrinkasvoni, minun suojani. Jotain mistä tuli me, että olisin enemmän turvassa, koskemattomampi.
  • Minä olen kokoamassa itseäni aikuiseksi nyt. Aika pitkällä jo ollaan. Oikeastaan jouduin kasvamaan kaikki ikävaiheet läpi uudestaan. Osittain niin, että eri ikäiset persoonanosat alkoivat kasvaa vanhemmiksi, mutta silti siinä oli Minä, joka kasvoi koko ajan tasaisesti muiden tukemana, yhdessä. Nyt olen Minä. Osat on vielä olemassa silti... jollain tasolla ainakin. Ei enää niin vahvasti suojana. En tarvitse enää niin hurjan vahvaa suojakerrosta, koska olen jo Minä, melkein aikuinen, en vain joku joka vimmatusti yrittää esittää aikuista, joku joka on silti sisältä rikki ja aivan pieni, tarvitseva... Minun tarvitsevuuteni on kasvamassa myös valmiiksi. En etsi enää äitiä, tai osani eivät etsi äitiä. Tavallaan ne sekä ovat että eivät ole saaneet äitiä tämän prosessin aikana. Se on vielä vähän kesken, suru ja luopumistyö. Sen pienen minän hyvästely, joka kärsi niin monta vuotta. Se sama pieni minä on kasvanut nyt isommaksi, pieni minä on aina minussa vaikka olenkin iso... en osaa enää selittää kai. Jotain suurta kuitenkin liikkuu taas, muuttuu ja kiertyy valmiiksi kehäksi.

    Uskon että tästä tulee oikeasti pysyvä, kestävämpi minä. En enää pelkää pienempiä vastoinkäymisiä niin paljon. En odota kauhulla seuraavaa romahdusta. Saattaa se tulla, mutta Minä pärjään jo hyvin. Ihan itse. Ja silti - tuntuu niin kipeältä sanoa Minä itse. Näinkö se sitten menikin? Minä ohitin oman tarvitsevuuden kauteni, kasvoin sen ohi, joudun hyvästelemään senkin ettei tarvitsevuus saanut koskaan täyttymystään, silloin... se aika ei tule enää koskaan, se jolloin olisin tarvinnut...

    Huomaan että puhun paljon enemmän nyt Minusta, en ole enää niin paljon Me. Silti vielä Me on olemassa. Tämä on kai taas joku välivaihe. Kipuinen välivaihe. On kipeää laskea suojaus kokonaan alas ja kokeilla, joko kestän. Ja kun sen on kerran laskenut, näen etten voi enää nostaa sitä suojakseni. Sekin aika on mennyt. Hyvästelen suojanikin.

    Osat olivat minun haarniskani, minun maalatut narrinkasvoni, minun suojani. Jotain mistä tuli me, että olisin enemmän turvassa, koskemattomampi.
  • Aikaa ennen terapiaa mulla oli 'oloja' enkä osia osaa vieläkään ajatella.
    Itse asiassa ajatus 'pienistä osista' 'pikkuisista' ärsyttää järjettömästi.
    Tunnen vihaa. Ne ovat joutavia. Rääpäleitä.


    ja samalla tiedän, että hyökkään mieluummin itseni vastaan
    kuin otan riskin koko systeemin kaatumisesta,
    yli 50-vuotta toimineen järjestelyn muutoksesta.
    tiedän että pelkään. ja vihaan sitäkin.

    Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Mä olen huomannut, että viha suojeleekin pelkoa. Siis että silloin kun osasirkus on vihainen, joku siellä alla pelkää ihan mielettömästi tai voi muuten pahoin. Ei se viha olekaan pahin juttu. Nyt pysähdyn (tai siis yritän) aina vihakohtauksen aikana miettimään, miksi ne vihaiset haluaa suojella ja mitä ne suojelee tällä kertaa. Oikeasti, en tee aina niin vaikka pitäis, koska se tunne siellä vihan alla on myös oksettavan paha. En mä tiedä, haluanko oikeasti onkia sen esiin ja yrittää SILLE tehdä jotain. Joskus viha on helpompaa. Ainakin musta tuntuu silloin, että puolustaudun hyvin eikä kukaan voi tehdä mulle pahaa, ainakaan kovin paljon.
    Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post

    Helppo se on tänään sanoa, kun pariin päivään ei oo ollu mitään elämää suurempaa vihaa.

    Lainasin Pelottava viha-ketjusta Mekaikkiminän tekstin,sillä se avas mulle eka kertaa reitin osiini. ja vihaani niitä kohtaan.
    Kiitos Mekaikkiminä.

    On mulla ollut niihin yhteys. läheisin ihmissuhde. mutta jouduin jättämään ne elämän takia kylmiöön, horrokseen, ja nyt kuplii vaan raivo eikä ole oikotietä suon yli.


    ------
    luin tekstin uudestaan. luin ketjun uudestaan. ja tekstin. ja tajusin sen itsestään selvyyden, että vihani syntyi hylkäämisestä. minut hylättiin, minä hylkään itseni aina uudestaan. raivo asettui keinuviksi aalloiksi, hengitys tasaantui näen huoneen seinät tunnen tuolin ja näppiksen, jalat. en ole ennen uskaltanut näkyä näin vahvasti.

    Viimeisin muokkaus käyttäjältä kajaq; 13-11-17 klo 19:24.
  • Aikaa ennen terapiaa mulla oli 'oloja' enkä osia osaa vieläkään ajatella.
    Itse asiassa ajatus 'pienistä osista' 'pikkuisista' ärsyttää järjettömästi.
    Tunnen vihaa. Ne ovat joutavia. Rääpäleitä.


    ja samalla tiedän, että hyökkään mieluummin itseni vastaan
    kuin otan riskin koko systeemin kaatumisesta,
    yli 50-vuotta toimineen järjestelyn muutoksesta.
    tiedän että pelkään. ja vihaan sitäkin.

    Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Mä olen huomannut, että viha suojeleekin pelkoa. Siis että silloin kun osasirkus on vihainen, joku siellä alla pelkää ihan mielettömästi tai voi muuten pahoin. Ei se viha olekaan pahin juttu. Nyt pysähdyn (tai siis yritän) aina vihakohtauksen aikana miettimään, miksi ne vihaiset haluaa suojella ja mitä ne suojelee tällä kertaa. Oikeasti, en tee aina niin vaikka pitäis, koska se tunne siellä vihan alla on myös oksettavan paha. En mä tiedä, haluanko oikeasti onkia sen esiin ja yrittää SILLE tehdä jotain. Joskus viha on helpompaa. Ainakin musta tuntuu silloin, että puolustaudun hyvin eikä kukaan voi tehdä mulle pahaa, ainakaan kovin paljon.
    Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post

    Helppo se on tänään sanoa, kun pariin päivään ei oo ollu mitään elämää suurempaa vihaa.

    Lainasin Pelottava viha-ketjusta Mekaikkiminän tekstin,sillä se avas mulle eka kertaa reitin osiini. ja vihaani niitä kohtaan.
    Kiitos Mekaikkiminä.

    On mulla ollut niihin yhteys. läheisin ihmissuhde. mutta jouduin jättämään ne elämän takia kylmiöön, horrokseen, ja nyt kuplii vaan raivo eikä ole oikotietä suon yli.


    ------
    luin tekstin uudestaan. luin ketjun uudestaan. ja tekstin. ja tajusin sen itsestään selvyyden, että vihani syntyi hylkäämisestä. minut hylättiin, minä hylkään itseni aina uudestaan. raivo asettui keinuviksi aalloiksi, hengitys tasaantui näen huoneen seinät tunnen tuolin ja näppiksen, jalat. en ole ennen uskaltanut näkyä näin vahvasti.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?