• Mitä osat ovat?

    Nyt mä tavallaan luon oman ketjun niille teemoille mitä on avattu monessa muussa ketjussa. Ainakin Pii juuri kyseli toisaalta aiheesta ja A(J)H kysyi yhdessä ketjussa aiemmin ANP/EP eroista. Mä koen että tää on niin ISO aihe että siitä voi tehdä ihan oman ketjun.

    Mut oon miettinyt tätä. MITÄ osat on? Siis luulen että jokainen kokee vähän eri tavalla. Ja onko ne osia, sivupersoonia, minätiloja. Ja jos on osia, niin millaisia osia? Mikä osa on ANP, mikä EP? Mikä niiden ero on? Paitsi siis se teoreettinen minkä me kaikki tiedetään, mutta entä sellainen iloinen lapsiosa joka vaikka yrittää olla hirvittävän kiltti mutta ei muista traumaa. Traumaa jonka takia se yrittää olla hirvittävän kiltti. Kumpi tämä on? Tai vihainen 16vee teiniosa joka mulla ei koskaan ollut tilaa olla, osa joka on kiinnostunut maailmasta, politiikasta yms. Kun mä olin pääosin tuossa iässä ihan masentunut simpukka. Mulla on joskus jopa olo et jotkut osat on palasia niihin kohtiin mitä multa puuttui tai pohjia joille voi alkaa kasvamaan jotain mitä tarvitsen. Ne on alkuja joista voi syntyä jokin taito mitä ei vielä ole, vaikka tietystä muistosta tai vihan kokemuksesta herää tarve vetää rajoja. Tyyliin tuo kyseenalaistava kapinallinen puoli, joka on minä mutta ei silti oo. On jotain mitä mä oisin voinut olla teini-iässä jos olisi ollut tilaa. Jotkut osista taas on enempi minätiloja, tiedostettuja tai puolitiedostettuja toimintamalleja. Kuten mulla esim. läheisriippuvainen Hoivaaja-osa. Ja sit on sivupersoonia, osia joilla on oma ikä, keho, ajatusmaailma, mielipiteet ja ulkonäkö ja ties mitä. Meillä esim. Linda. Osat joista kokee et toi on aina ollut mutta piilossa. Jotka tuntuvat ihan vieraalta vaikka järjellä ne on osa mua. On osia jotka kantaa salaisuuksia. Ja mun kohdallani mun osat kantaa tosi isoa osaa mun muistoista.

    Sit on tää aikuisuus, minä tai ANP/ANP:t. Koetteko et teillä on yksi vai useita? Millaisia ne on? Miten ne nälyy arjessa ja eroaa EP-osista? Kuka on "minä"? Mitä on aikuisuus?

    Ovatko ne niitä tunteita itsessä mitä ei ole saanut ilmaista? Traumamuistoja joita on piiloteltu? Omia persooniaan jotka jakavat saman tyhjän kehon? Muuttuvatko ne, miten, miten yhdistyvät toisiin? Onkohan olemassa jotain kaiken selittävää teoriaa vai onko jokaisen käsitys omasta sisäisyydestään, osistaan, puolistaan tai minuudestaan aina ympäröivän maailman (esim. terapeutin ajatusmaailman, käytettyjen termien, oman ideologian) summa? Henkilökohtainen kokemus? Vai tieteellistä faktaa? Siis kyllä me kaikki varmaan ymmärretään ettei yhden ihmisen sisällä asu useaa eri ihmistä, vaan kyse on saman persoona pilkkoutumisesta. Täällä foorumilla meillä on samasta häiriöstä kärsiviä mutta monenlaisia. Yhden osalla on ihmisten nimet ja selkeät rajaukset, yhdellä ei ole osia, yhdellä tällainen sekava sillisalaatti jossa on minua, menneisyyttä ja nykyhetken defenssejä ihan sekaisin. Onko osat jotain tavallaan loogista ja jähmeää vai värittyykö ne alitajunnan symbolein ja mielikuvituksella?

    Miten sä koet tämän itse?

    Mä en usko yhtään että tässä on oikeaa ja väärää, mut haluan kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia.

    Kettukarkki jättää tän epäselvän kasan vaikeita kysymyksiä nyt tähän, kiittää ja kumartaa ja poistuu paikalta. Toivottavasti kukaan ei pahastu että tein tästä oma aiheensa.
    Minttu 8v, Murunen 8v. Enni 2v, Pikkuinen Eevi 4v, Magdalena 5v, Maria 11v.
    Myrsky 5v., Hissu
    Näkymätön tyttö, Haaveilija 15v, Prinsessa 15v., Linda 17v, Inka, Satu, Supergirl
    RR, Valo, Älli
    Kaaos
    + paljon muita. Aikuinen n. 30v.


    Blogi: Nurinkurintyttö ja sirpalemieli
  • Nyt mä tavallaan luon oman ketjun niille teemoille mitä on avattu monessa muussa ketjussa. Ainakin Pii juuri kyseli toisaalta aiheesta ja A(J)H kysyi yhdessä ketjussa aiemmin ANP/EP eroista. Mä koen että tää on niin ISO aihe että siitä voi tehdä ihan oman ketjun.

    Mut oon miettinyt tätä. MITÄ osat on? Siis luulen että jokainen kokee vähän eri tavalla. Ja onko ne osia, sivupersoonia, minätiloja. Ja jos on osia, niin millaisia osia? Mikä osa on ANP, mikä EP? Mikä niiden ero on? Paitsi siis se teoreettinen minkä me kaikki tiedetään, mutta entä sellainen iloinen lapsiosa joka vaikka yrittää olla hirvittävän kiltti mutta ei muista traumaa. Traumaa jonka takia se yrittää olla hirvittävän kiltti. Kumpi tämä on? Tai vihainen 16vee teiniosa joka mulla ei koskaan ollut tilaa olla, osa joka on kiinnostunut maailmasta, politiikasta yms. Kun mä olin pääosin tuossa iässä ihan masentunut simpukka. Mulla on joskus jopa olo et jotkut osat on palasia niihin kohtiin mitä multa puuttui tai pohjia joille voi alkaa kasvamaan jotain mitä tarvitsen. Ne on alkuja joista voi syntyä jokin taito mitä ei vielä ole, vaikka tietystä muistosta tai vihan kokemuksesta herää tarve vetää rajoja. Tyyliin tuo kyseenalaistava kapinallinen puoli, joka on minä mutta ei silti oo. On jotain mitä mä oisin voinut olla teini-iässä jos olisi ollut tilaa. Jotkut osista taas on enempi minätiloja, tiedostettuja tai puolitiedostettuja toimintamalleja. Kuten mulla esim. läheisriippuvainen Hoivaaja-osa. Ja sit on sivupersoonia, osia joilla on oma ikä, keho, ajatusmaailma, mielipiteet ja ulkonäkö ja ties mitä. Meillä esim. Linda. Osat joista kokee et toi on aina ollut mutta piilossa. Jotka tuntuvat ihan vieraalta vaikka järjellä ne on osa mua. On osia jotka kantaa salaisuuksia. Ja mun kohdallani mun osat kantaa tosi isoa osaa mun muistoista.

    Sit on tää aikuisuus, minä tai ANP/ANP:t. Koetteko et teillä on yksi vai useita? Millaisia ne on? Miten ne nälyy arjessa ja eroaa EP-osista? Kuka on "minä"? Mitä on aikuisuus?

    Ovatko ne niitä tunteita itsessä mitä ei ole saanut ilmaista? Traumamuistoja joita on piiloteltu? Omia persooniaan jotka jakavat saman tyhjän kehon? Muuttuvatko ne, miten, miten yhdistyvät toisiin? Onkohan olemassa jotain kaiken selittävää teoriaa vai onko jokaisen käsitys omasta sisäisyydestään, osistaan, puolistaan tai minuudestaan aina ympäröivän maailman (esim. terapeutin ajatusmaailman, käytettyjen termien, oman ideologian) summa? Henkilökohtainen kokemus? Vai tieteellistä faktaa? Siis kyllä me kaikki varmaan ymmärretään ettei yhden ihmisen sisällä asu useaa eri ihmistä, vaan kyse on saman persoona pilkkoutumisesta. Täällä foorumilla meillä on samasta häiriöstä kärsiviä mutta monenlaisia. Yhden osalla on ihmisten nimet ja selkeät rajaukset, yhdellä ei ole osia, yhdellä tällainen sekava sillisalaatti jossa on minua, menneisyyttä ja nykyhetken defenssejä ihan sekaisin. Onko osat jotain tavallaan loogista ja jähmeää vai värittyykö ne alitajunnan symbolein ja mielikuvituksella?

    Miten sä koet tämän itse?

    Mä en usko yhtään että tässä on oikeaa ja väärää, mut haluan kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia.

    Kettukarkki jättää tän epäselvän kasan vaikeita kysymyksiä nyt tähän, kiittää ja kumartaa ja poistuu paikalta. Toivottavasti kukaan ei pahastu että tein tästä oma aiheensa.
    Minttu 8v, Murunen 8v. Enni 2v, Pikkuinen Eevi 4v, Magdalena 5v, Maria 11v.
    Myrsky 5v., Hissu
    Näkymätön tyttö, Haaveilija 15v, Prinsessa 15v., Linda 17v, Inka, Satu, Supergirl
    RR, Valo, Älli
    Kaaos
    + paljon muita. Aikuinen n. 30v.


    Blogi: Nurinkurintyttö ja sirpalemieli
  • Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
  • Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
    1) Ovat ollee tarpeesta lähtien tai kehittyneet tarpeeseen. Siis, osa on traumoista, osa sitten siitä (sosiaalisen tai tunnetaidollisen) kehityksen vajavuudesta syntyneitä. Kaikilla on systeemissä selvästi joku Tehtävä. Hahmotan nykyään mielestäni tämän himmelin kokonaisuudessaan aika hyvin.
    2) Terapia ei ole ollut sellainen asia, että olisin sitä varten tarvinnut lisää osia. Tosin jossain välissä tuntui että niitä vain synty lisää koko ajan - mutta tosoaskassa ne kaikki olivat olemassa jo. Pystyn nyt hahmottamaan paremmin myös aiempaa elämääni ja sitä, kuka osista milloinkin on 'hallinnut' tai 'auttanut'. Jonkun verran osaan sanoa myös milloin osat ovat syntyneet, suunnilleen. En kaikista.
    3) Terapian alussa epäilin joka päivä osien olemassaoloa. Siitä huolimatta (tai sen takia) että elin jatkuvassa persoonarulettikaaoksessa. Olin myös sitä mieltä että olen aivan terve, olen vain keksinyt nämä naurettavat sivupersoonantapaiset, minulla on liian vilkas mielikuvitus ja terapeuttini on huijari, joka yrittää istuttaa minuun valemuistoja.
    4) Minusta tuntuu että koko elämäni on unta. Herään yleensä kokonaan vain silloin, kun pystyn itkemään. En katsele osiani kuin unta samoin kuin Nannu tekee. Symboliikka on kyllä vahvaa, kaikki epäsuora ilmaisu ja kertominen myös. Tai sitten puhun ihan hölynpölyä, en tiedä. Tuntuu niin unelta että onko sillä väliä?
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
    1) Ovat ollee tarpeesta lähtien tai kehittyneet tarpeeseen. Siis, osa on traumoista, osa sitten siitä (sosiaalisen tai tunnetaidollisen) kehityksen vajavuudesta syntyneitä. Kaikilla on systeemissä selvästi joku Tehtävä. Hahmotan nykyään mielestäni tämän himmelin kokonaisuudessaan aika hyvin.
    2) Terapia ei ole ollut sellainen asia, että olisin sitä varten tarvinnut lisää osia. Tosin jossain välissä tuntui että niitä vain synty lisää koko ajan - mutta tosoaskassa ne kaikki olivat olemassa jo. Pystyn nyt hahmottamaan paremmin myös aiempaa elämääni ja sitä, kuka osista milloinkin on 'hallinnut' tai 'auttanut'. Jonkun verran osaan sanoa myös milloin osat ovat syntyneet, suunnilleen. En kaikista.
    3) Terapian alussa epäilin joka päivä osien olemassaoloa. Siitä huolimatta (tai sen takia) että elin jatkuvassa persoonarulettikaaoksessa. Olin myös sitä mieltä että olen aivan terve, olen vain keksinyt nämä naurettavat sivupersoonantapaiset, minulla on liian vilkas mielikuvitus ja terapeuttini on huijari, joka yrittää istuttaa minuun valemuistoja.
    4) Minusta tuntuu että koko elämäni on unta. Herään yleensä kokonaan vain silloin, kun pystyn itkemään. En katsele osiani kuin unta samoin kuin Nannu tekee. Symboliikka on kyllä vahvaa, kaikki epäsuora ilmaisu ja kertominen myös. Tai sitten puhun ihan hölynpölyä, en tiedä. Tuntuu niin unelta että onko sillä väliä?
  • Selitän vähän, miten mun osat syntyi ja mille ne musta tuntuu, siinä tulee varmaan vastauksia noihin kysymyksiin. Jos yritän vastata numeroidusti, niin vastauksista tulee monimutkaisia ja vaikeita hahmottaa. Osia on kuitenki monta (nyt laskin 18) ja kaikilla on vähän erilaisia ominaisuuksia. Tästä tulee nyt tosi pitkä juttu, selitän tarkemmin alun, eli miten osat alkoi irtoilla.

    Isä ja pikkuveli kuolivat ku olin 11v. Me oltiin just muutettu Suomeen. Äiti tapasi uuden miehen ja se alkoi ihan järjestelmällisesti pahoinpidellä mua. Siihen liittyi paljon sellasta et vaikka isoja jälkiä jäi ja luita murtui, ni kuitenki muina aikoina oli vaikee uskoa, et sitä oli tapahtunut, kunnes se mies taas tuli meille. Ehkä siks koska äiti vaan sulki pois koko asian, sitä ei ollut eikä siitä saanut puhua. En saanut näyttää jälkiä enkä kipua. Siitä kieltämisestä paljon oli sanatonta, jos olis puhuttu niin sehän olis ollut myöntämistä. Sillon äitiä piti suojella. Tajusin vasta myöhemmin, et se vaan hylkäs mut. Jotkut osat ei kestä et se on niin, ne on eri mieltä.

    Elias on mun väkivaltatraumaosa, se on se, jota pahoinpideltiin. Tuntui et se tapahtuu jollekin toiselle. Olisin kuollut, jos olisin poistunut vaan kehosta kokonaan ja tullut reagoimattomaksi. Elias sai oman nimen ja eriytyi kokonaan erikseen ku se pahoinpitelyihin liittyvä tunne tuli ekan kerran muussa tilanteessa, josta jäi vähän hämärä muisto. Olin sillon 12 ja Eliaksesta jäi 12-vuotias. Se ei oo kasvanut, vaikka sen jälkeen vielä pahoinpideltiin. Erilleen meno pysäytti sen vanhenemisen. Ja varmaan muutkin syyt. Se ei halua murrosikää, muutenkin hävettää. Pahoinpitelyissä oli usein seksuaalisuuten liittyviä asioita. Tai enimmäkseen just niitä. Elias on erillinen osa, sivupersoona, jonka tullessa kehoon muisti sumenee. Sen tunteet voi vaikuttaa muhun kyllä kauempaakin, joskus ne tuntuu omilta silloin, joskus erillisemmiltä. Muistan sen muistot, mutta ne ei kosketa, paitsi sitä kautta et säälin Eliasta.

    Mä jatkoin eteenpäin ja samaan aikaan tapahtui paljon kaikkea muuta pahaa, muutin välillä pari kertaa viikossa paikasta toiseen, lastensuojelussa kohdeltiin toisissa paikoissa huonosti. (Samaan aikaan tapahtui muutakin, josta ei jäänyt muistikuvia, siitä kohta.) Aloin olla itsetuhoinen, vaikkei pahoinpitelyt koskettaneet mua, niin kaikki muu ***** kosketti. Mua itseä alkoi olla kaksi. Toinen ilmeni satuttavissa paikoissa, toinen jatkoi omaa koulua ja harrastuksia ja sillon ei ollut itsetuhoinen olo niin voimakkaana. Joskus saatoin kyllä sulkeutua vessaan kesken koulupäivän ja satuttaa itseäni siellä, vessassa oli eri todellisuus ku kavereiden seurassa. Yksin eri ku ihmisten kanssa.

    Kerran sit näin unta, jossa mulla oli sellanen sairaus, jossa alkoi vuotaa verta joka paikasta ja vaikka se aina tyrehtyi, tiesin unessa et siihen tautiin kuolee, lopulta veri loppuu ja kaikki muu sen mukana. Unessa aikuiset ei välittäneet, vaikka näkivät kaiken veren. Mut se ettei välitetty ei tuntunut pahalta. Se tuntui tosi hyvältä. Tiesin, et saan kuolla, et pääsen pois ja kukaan ei estä. Siitä tuli tosi tosi tosi turvallinen olo. Katselin sen unen itsetuho-osasta käsin ja se jäi siihen turvallisuuden tunteeseen kiinni ja alkoi tuntua erilliseltä. Osan nimi on Aksu, joka oli mun lempinimi silloin. Se on 13, eli samoin kuin Elias, sekin lopetti vanhenemisen irrottuaan. Aksu ei haluu vanheta, koska se todistaisi et on elossa. Aksu on enemmän mielentila ku kokonainen osa. Joskus se on kauempana ja sillon se tuntuu erilliseltä, kuitenki ku se tulee lähelle, sen tunteista tulee mun tunteet, meillä ei oo selvää rajaa. Se ei tuu mun kehoon ja satuta mua väkisin niin et huutaisin sisällä apua, vaan kun se tulee, ni mulle itselle tulee tosi vahva tarve tehdä se, mille meistä sillon tuntuu. En osaa kontrolloida sen liikkeitä, eikä tunnu luonnolliselle puhua sille, koska me ollaan sama. Saman asian kaksi puolta. Aksu on siitä hankala hoitaa, et se ei tahdo kuolla ja kokea kipua siksi, et ajattelis itsensä arvottomaksi tai vihaisi itseään tai muuta negatiivista. Itsetuho on turvallisuutta, sillon kaikki on hyvin ku sattuu/on nälkä/verta tulee tms. Kotona Elias otti vastaan pahoinpitelyt ja Aksu oli onnellinen sen jälkeisessä tilassa, ku koki pääsevänsä vähän lähemmäs kuolemaa. Ja siitä et saa olla rauhassa. Aksu EI HALUA apua. Apu on vaara. Uskon, et muistan suunnilleen kaikki Aksun traumat. Ne satuttaa myös mua, jos Aksu on lähellä, jos se on kauempana, ni ei tunnu miltään.

    Tajusin just jotain. Et eihän se ookaan Aksu, joka välillä lyö nyrkillä mun naamaa, se on ehkä Elias. Elias inhoo sitä mille me näytetään ja ottaa vallan vartalosta, Aksu ei välitä eikä ota. En kyllä tiedä osaisko Elias suojella itseään noin. Luulen et se ei osaa, se on vaan jähmettynyt.

    Muitakin osia on ollut jostain sieltä aika trauman alusta asti, koska multa puuttuu aikaa. Puuttuu aikaa yhdestä perhekodista 11-vuotiaana, joka oli ihan helvetti, ja sit sellasista kohdista ku pakenin öiksi kotoa pois ja en oikee tiedä missä oon ollut. Jotkut muistan, enimmäkseen en. Sillonkaan en muistanut, mut se muistamattomuus tuntui ihan luonnolliselta, en pelästynyt ja ihmetellyt sitä itse, yritin vaan salata muilta, et en itsekään tiedä missä oon ollut. Luulen et olin ehkä samassa paikassa missä olemisista muistan osan, mut niihin muistamattomiin kertoihin siellä liittyy vaan sellasta jota en haluu muistaa. Muistan kyllä olleeni muuallakin, ni ei se välttämättä oo niin. Ehkä oon vaan istunu jossain ja tuijottanu tyhjää.

    13-vuotiaana sain aivovamman ja mut huostaanotettiin kokonaan. Aiemmin sitä ei tehty, koska pahoinpitelijä ei asunut virallisesti samassa osoitteessa, vaikka sillä oli meidän avain ja se saattoi tulla miten vaan. Mut koska äiti hoiti kaiken lastensuojeluun päin oikein, ni huostaanotot oli aina uusia kiireisiä ja joskus jotain selvitysjaksoja ja pidempiä sairauslomia turvallisemmassa paikassa, esim. kun oli luita murtunut.

    Aivovamman jälkeen aloin kuitenki oireilla näkyvämmin ja välillä epäiltiin et se on neurologista ja välillä et psyykkistä. Osia alkoi tupsahdella, osa oli uusia ja hämmästelin niitä, ku musta tuliki yhtäkkiä joku muu. Alkoi tulla ihan positiivisiakin osia, jotka osaa jotain, mitä en itse osaa tai kestä, esimerkiks olla iloinen. Osaa (negatiivisista) osista en tuntenut ennestään, mut ne tuntui silti tutulta kun tulivat. Ehkä ne liittyy niihin, kun aikaa puuttuu aiemmasta elämästä. Tavallaan tiedän tai arvaan mitä niissä on sisällä, mut en haluu katsoo sinne. Ainakin yksi on puoliksi osa ja puoliksi takauma, se voi tulla vahvana takaumana ihan tietystä pahoinpitelystä tai sit jäädä kauemmas ja en vaan osaakaan hengittää. Traumaosia on paljon, muilla traumaosilla ku Aksulla ja Eliaksella ei oo kutsumanimeä tai ikää, ne ei oo niin kokonaisia. Yksi on kuollut, se luulee kuolleensa siinä pahoinpitelyssä jossa aivovamma tuli, nii et siitä tajuttomuudesta meitä heräs oikeestaan kaks, joista toinen on elossa ja toinen kuollut. Kun se tulee lähelle en oo itsekään varma, et jos se onki oikeessa enkä selvinnytkään.

    Sit on selkeitä ANP-osia, jotka elelee vain mun pään sisällä, mut kertoo ja kommentoi tapahtumia musta irrallaan. Yhteen liittyy hassu piirre, kun se alkaa kertoa, ni musta tuntuu et oon osa sarjakuvaa. Sit alan puhua niin, et mun puhe mahtuu hyvin puhekuplaan. Kuvittelen kuplan mun pään päälle, ja samaan aikaan tunnen itseni sekä kolmiulotteisessa maailmassa että saan kuvia, miltä sama näyttäis sarjakuvaruutuna. .. oon tosi outo..

    Ns. minästä en oo ihan varma onko mua yks vai useempia, liittyykö muutokset siihen miten osat liikkuu vai oonko oikeesti joskus toinen. Joskus minän muistot tuntuu kyllä tyhjiltä ja ei tallennu kunnolla ni ehkä mua on useempi, jotka kutsuu itseään minäksi. Ja joskus joku niistä kutsuu minää itsestään erilliseksikin. En osaa luokitella minä-osia, enkä huomaa ku ne vaihtuu. En tiedä huomaako muut.

    Mun sisäisen maailman asiat on enimmäkseen aika konkreettisia, sellasia mitä vois olla oikeesti. Paitsi toi sarjakuvamaailma. Siihen liittyy muitakin sarjakuvajuttuja. En elä siellä aina. On niissä symboliikkaakin, mut ne vois silti olla mahdollisia. Esim. et yksi osa mun päässä makaa aina yöllä kerrostalon katolla ja katselee tähtiä. Ne katto ja yksin oleminen ja korkee paikka liittyy siihen, mikä sen osan päälimmäiset tunteet on, tietty vapaus mutta silti joku kaiho, mut voishan oikeestikin joku maata siellä. Vain positiiviset, nimelliset ja iälliset osat elää jossain tietyssä maailmassa, mut niille on kaikille joku oma paikka, ne ei tunne toisiaan. Mussa ne sit joskus törmää kuitenkin ja joskus mussa ja Aksussa. Muut osat vaan katoaa jonnekin ja tulee jostain. Ai niin ja lapsiosan maailmassa elää nykyään turvallinen äitihahmo, joku hoitaja, jonka itse ihan vaan keksin sinne. Se ei tuu muhun koskaan, mut voin sen kautta joskus lohduttaa lapsiosaa ja viihdyttää sitä, et se pysyis siellä omassa maailmassa paremmin. En silti tietoisesti keksi niitä juttuja, joita se sanoo tai tekee, ne vaan tulee mieleen, ja se tekee niitä niinki et lapsiosa kertoo mulle mitä on ollut. En tiedä oikee miten sellanen pitäis laskea, onko se osa vai mielikuvitusta. Aiemmin mulla ei ollut ketään auttajia sisällä. Opin täältä, et sellasesta on hyötyä.

    Jotkut osat on kadotettuja tunteita ja taitoja, niistä tahtoisin tietää onko ne ANP- vai EP-osia. Ne on aika hallitsevia elämässä. Jotkut on traumaosia. Lasken traumaosiksi sellasetki joiden traumoja en tiedä, mut jotka voi pahoin. Sit on selostajaosia ja mahdollisesti monta minää. Niitä minuja ei oo laskettu siihen kahdeksaantoista, ku en hahmota niitä. Ai niin ja sit on se kerran käynyt vihaosa. Eli se on 19:s.

    Terapiassa en oo, ni en osaa sanoa sen vaikutuksista mitään. Listasin näitä edellispäivänä profiiliin ja nyt ku kirjotin niitä tähän, ni ne selkeytyi taas. Ehkä jatkan joku kerta näistä nimenhuuto-ketjuun, jota alotin jo aiemmin. Sieltä jäi pois vaikka kuinka monta, vaikka luulin et mainitsin kaikki joilla on nimi. Puolet jäi silti pois.

  • Selitän vähän, miten mun osat syntyi ja mille ne musta tuntuu, siinä tulee varmaan vastauksia noihin kysymyksiin. Jos yritän vastata numeroidusti, niin vastauksista tulee monimutkaisia ja vaikeita hahmottaa. Osia on kuitenki monta (nyt laskin 18) ja kaikilla on vähän erilaisia ominaisuuksia. Tästä tulee nyt tosi pitkä juttu, selitän tarkemmin alun, eli miten osat alkoi irtoilla.

    Isä ja pikkuveli kuolivat ku olin 11v. Me oltiin just muutettu Suomeen. Äiti tapasi uuden miehen ja se alkoi ihan järjestelmällisesti pahoinpidellä mua. Siihen liittyi paljon sellasta et vaikka isoja jälkiä jäi ja luita murtui, ni kuitenki muina aikoina oli vaikee uskoa, et sitä oli tapahtunut, kunnes se mies taas tuli meille. Ehkä siks koska äiti vaan sulki pois koko asian, sitä ei ollut eikä siitä saanut puhua. En saanut näyttää jälkiä enkä kipua. Siitä kieltämisestä paljon oli sanatonta, jos olis puhuttu niin sehän olis ollut myöntämistä. Sillon äitiä piti suojella. Tajusin vasta myöhemmin, et se vaan hylkäs mut. Jotkut osat ei kestä et se on niin, ne on eri mieltä.

    Elias on mun väkivaltatraumaosa, se on se, jota pahoinpideltiin. Tuntui et se tapahtuu jollekin toiselle. Olisin kuollut, jos olisin poistunut vaan kehosta kokonaan ja tullut reagoimattomaksi. Elias sai oman nimen ja eriytyi kokonaan erikseen ku se pahoinpitelyihin liittyvä tunne tuli ekan kerran muussa tilanteessa, josta jäi vähän hämärä muisto. Olin sillon 12 ja Eliaksesta jäi 12-vuotias. Se ei oo kasvanut, vaikka sen jälkeen vielä pahoinpideltiin. Erilleen meno pysäytti sen vanhenemisen. Ja varmaan muutkin syyt. Se ei halua murrosikää, muutenkin hävettää. Pahoinpitelyissä oli usein seksuaalisuuten liittyviä asioita. Tai enimmäkseen just niitä. Elias on erillinen osa, sivupersoona, jonka tullessa kehoon muisti sumenee. Sen tunteet voi vaikuttaa muhun kyllä kauempaakin, joskus ne tuntuu omilta silloin, joskus erillisemmiltä. Muistan sen muistot, mutta ne ei kosketa, paitsi sitä kautta et säälin Eliasta.

    Mä jatkoin eteenpäin ja samaan aikaan tapahtui paljon kaikkea muuta pahaa, muutin välillä pari kertaa viikossa paikasta toiseen, lastensuojelussa kohdeltiin toisissa paikoissa huonosti. (Samaan aikaan tapahtui muutakin, josta ei jäänyt muistikuvia, siitä kohta.) Aloin olla itsetuhoinen, vaikkei pahoinpitelyt koskettaneet mua, niin kaikki muu ***** kosketti. Mua itseä alkoi olla kaksi. Toinen ilmeni satuttavissa paikoissa, toinen jatkoi omaa koulua ja harrastuksia ja sillon ei ollut itsetuhoinen olo niin voimakkaana. Joskus saatoin kyllä sulkeutua vessaan kesken koulupäivän ja satuttaa itseäni siellä, vessassa oli eri todellisuus ku kavereiden seurassa. Yksin eri ku ihmisten kanssa.

    Kerran sit näin unta, jossa mulla oli sellanen sairaus, jossa alkoi vuotaa verta joka paikasta ja vaikka se aina tyrehtyi, tiesin unessa et siihen tautiin kuolee, lopulta veri loppuu ja kaikki muu sen mukana. Unessa aikuiset ei välittäneet, vaikka näkivät kaiken veren. Mut se ettei välitetty ei tuntunut pahalta. Se tuntui tosi hyvältä. Tiesin, et saan kuolla, et pääsen pois ja kukaan ei estä. Siitä tuli tosi tosi tosi turvallinen olo. Katselin sen unen itsetuho-osasta käsin ja se jäi siihen turvallisuuden tunteeseen kiinni ja alkoi tuntua erilliseltä. Osan nimi on Aksu, joka oli mun lempinimi silloin. Se on 13, eli samoin kuin Elias, sekin lopetti vanhenemisen irrottuaan. Aksu ei haluu vanheta, koska se todistaisi et on elossa. Aksu on enemmän mielentila ku kokonainen osa. Joskus se on kauempana ja sillon se tuntuu erilliseltä, kuitenki ku se tulee lähelle, sen tunteista tulee mun tunteet, meillä ei oo selvää rajaa. Se ei tuu mun kehoon ja satuta mua väkisin niin et huutaisin sisällä apua, vaan kun se tulee, ni mulle itselle tulee tosi vahva tarve tehdä se, mille meistä sillon tuntuu. En osaa kontrolloida sen liikkeitä, eikä tunnu luonnolliselle puhua sille, koska me ollaan sama. Saman asian kaksi puolta. Aksu on siitä hankala hoitaa, et se ei tahdo kuolla ja kokea kipua siksi, et ajattelis itsensä arvottomaksi tai vihaisi itseään tai muuta negatiivista. Itsetuho on turvallisuutta, sillon kaikki on hyvin ku sattuu/on nälkä/verta tulee tms. Kotona Elias otti vastaan pahoinpitelyt ja Aksu oli onnellinen sen jälkeisessä tilassa, ku koki pääsevänsä vähän lähemmäs kuolemaa. Ja siitä et saa olla rauhassa. Aksu EI HALUA apua. Apu on vaara. Uskon, et muistan suunnilleen kaikki Aksun traumat. Ne satuttaa myös mua, jos Aksu on lähellä, jos se on kauempana, ni ei tunnu miltään.

    Tajusin just jotain. Et eihän se ookaan Aksu, joka välillä lyö nyrkillä mun naamaa, se on ehkä Elias. Elias inhoo sitä mille me näytetään ja ottaa vallan vartalosta, Aksu ei välitä eikä ota. En kyllä tiedä osaisko Elias suojella itseään noin. Luulen et se ei osaa, se on vaan jähmettynyt.

    Muitakin osia on ollut jostain sieltä aika trauman alusta asti, koska multa puuttuu aikaa. Puuttuu aikaa yhdestä perhekodista 11-vuotiaana, joka oli ihan helvetti, ja sit sellasista kohdista ku pakenin öiksi kotoa pois ja en oikee tiedä missä oon ollut. Jotkut muistan, enimmäkseen en. Sillonkaan en muistanut, mut se muistamattomuus tuntui ihan luonnolliselta, en pelästynyt ja ihmetellyt sitä itse, yritin vaan salata muilta, et en itsekään tiedä missä oon ollut. Luulen et olin ehkä samassa paikassa missä olemisista muistan osan, mut niihin muistamattomiin kertoihin siellä liittyy vaan sellasta jota en haluu muistaa. Muistan kyllä olleeni muuallakin, ni ei se välttämättä oo niin. Ehkä oon vaan istunu jossain ja tuijottanu tyhjää.

    13-vuotiaana sain aivovamman ja mut huostaanotettiin kokonaan. Aiemmin sitä ei tehty, koska pahoinpitelijä ei asunut virallisesti samassa osoitteessa, vaikka sillä oli meidän avain ja se saattoi tulla miten vaan. Mut koska äiti hoiti kaiken lastensuojeluun päin oikein, ni huostaanotot oli aina uusia kiireisiä ja joskus jotain selvitysjaksoja ja pidempiä sairauslomia turvallisemmassa paikassa, esim. kun oli luita murtunut.

    Aivovamman jälkeen aloin kuitenki oireilla näkyvämmin ja välillä epäiltiin et se on neurologista ja välillä et psyykkistä. Osia alkoi tupsahdella, osa oli uusia ja hämmästelin niitä, ku musta tuliki yhtäkkiä joku muu. Alkoi tulla ihan positiivisiakin osia, jotka osaa jotain, mitä en itse osaa tai kestä, esimerkiks olla iloinen. Osaa (negatiivisista) osista en tuntenut ennestään, mut ne tuntui silti tutulta kun tulivat. Ehkä ne liittyy niihin, kun aikaa puuttuu aiemmasta elämästä. Tavallaan tiedän tai arvaan mitä niissä on sisällä, mut en haluu katsoo sinne. Ainakin yksi on puoliksi osa ja puoliksi takauma, se voi tulla vahvana takaumana ihan tietystä pahoinpitelystä tai sit jäädä kauemmas ja en vaan osaakaan hengittää. Traumaosia on paljon, muilla traumaosilla ku Aksulla ja Eliaksella ei oo kutsumanimeä tai ikää, ne ei oo niin kokonaisia. Yksi on kuollut, se luulee kuolleensa siinä pahoinpitelyssä jossa aivovamma tuli, nii et siitä tajuttomuudesta meitä heräs oikeestaan kaks, joista toinen on elossa ja toinen kuollut. Kun se tulee lähelle en oo itsekään varma, et jos se onki oikeessa enkä selvinnytkään.

    Sit on selkeitä ANP-osia, jotka elelee vain mun pään sisällä, mut kertoo ja kommentoi tapahtumia musta irrallaan. Yhteen liittyy hassu piirre, kun se alkaa kertoa, ni musta tuntuu et oon osa sarjakuvaa. Sit alan puhua niin, et mun puhe mahtuu hyvin puhekuplaan. Kuvittelen kuplan mun pään päälle, ja samaan aikaan tunnen itseni sekä kolmiulotteisessa maailmassa että saan kuvia, miltä sama näyttäis sarjakuvaruutuna. .. oon tosi outo..

    Ns. minästä en oo ihan varma onko mua yks vai useempia, liittyykö muutokset siihen miten osat liikkuu vai oonko oikeesti joskus toinen. Joskus minän muistot tuntuu kyllä tyhjiltä ja ei tallennu kunnolla ni ehkä mua on useempi, jotka kutsuu itseään minäksi. Ja joskus joku niistä kutsuu minää itsestään erilliseksikin. En osaa luokitella minä-osia, enkä huomaa ku ne vaihtuu. En tiedä huomaako muut.

    Mun sisäisen maailman asiat on enimmäkseen aika konkreettisia, sellasia mitä vois olla oikeesti. Paitsi toi sarjakuvamaailma. Siihen liittyy muitakin sarjakuvajuttuja. En elä siellä aina. On niissä symboliikkaakin, mut ne vois silti olla mahdollisia. Esim. et yksi osa mun päässä makaa aina yöllä kerrostalon katolla ja katselee tähtiä. Ne katto ja yksin oleminen ja korkee paikka liittyy siihen, mikä sen osan päälimmäiset tunteet on, tietty vapaus mutta silti joku kaiho, mut voishan oikeestikin joku maata siellä. Vain positiiviset, nimelliset ja iälliset osat elää jossain tietyssä maailmassa, mut niille on kaikille joku oma paikka, ne ei tunne toisiaan. Mussa ne sit joskus törmää kuitenkin ja joskus mussa ja Aksussa. Muut osat vaan katoaa jonnekin ja tulee jostain. Ai niin ja lapsiosan maailmassa elää nykyään turvallinen äitihahmo, joku hoitaja, jonka itse ihan vaan keksin sinne. Se ei tuu muhun koskaan, mut voin sen kautta joskus lohduttaa lapsiosaa ja viihdyttää sitä, et se pysyis siellä omassa maailmassa paremmin. En silti tietoisesti keksi niitä juttuja, joita se sanoo tai tekee, ne vaan tulee mieleen, ja se tekee niitä niinki et lapsiosa kertoo mulle mitä on ollut. En tiedä oikee miten sellanen pitäis laskea, onko se osa vai mielikuvitusta. Aiemmin mulla ei ollut ketään auttajia sisällä. Opin täältä, et sellasesta on hyötyä.

    Jotkut osat on kadotettuja tunteita ja taitoja, niistä tahtoisin tietää onko ne ANP- vai EP-osia. Ne on aika hallitsevia elämässä. Jotkut on traumaosia. Lasken traumaosiksi sellasetki joiden traumoja en tiedä, mut jotka voi pahoin. Sit on selostajaosia ja mahdollisesti monta minää. Niitä minuja ei oo laskettu siihen kahdeksaantoista, ku en hahmota niitä. Ai niin ja sit on se kerran käynyt vihaosa. Eli se on 19:s.

    Terapiassa en oo, ni en osaa sanoa sen vaikutuksista mitään. Listasin näitä edellispäivänä profiiliin ja nyt ku kirjotin niitä tähän, ni ne selkeytyi taas. Ehkä jatkan joku kerta näistä nimenhuuto-ketjuun, jota alotin jo aiemmin. Sieltä jäi pois vaikka kuinka monta, vaikka luulin et mainitsin kaikki joilla on nimi. Puolet jäi silti pois.

  • Niin.. en tiedä mitään virallista, mut mun mielestä sellanen osa joka on vaurioitunut trauman takia on traumaosa eli EP, vaikkei se muistais sitä traumaa nyt. Ehkä se muistaa myöhemmin? Tai jos se ei vaan nyt kerro. Mä aattelen omista niin.

    Ja on minuja varmaan monta. Kaikki niistä/meistä ei vaan huomaa sitä. Eli kohta oon eri mieltä, enkä tiedä oonko eri mieltä sillon vai eri henkilö.

    Ja itsetuho-osia taitaa sittenkin olla kaksi. En oo varma. Mietin onko.

    Liikaa hulinaa päässä, ei aina pysy perässä järjellä vaikka yrittää.

  • Niin.. en tiedä mitään virallista, mut mun mielestä sellanen osa joka on vaurioitunut trauman takia on traumaosa eli EP, vaikkei se muistais sitä traumaa nyt. Ehkä se muistaa myöhemmin? Tai jos se ei vaan nyt kerro. Mä aattelen omista niin.

    Ja on minuja varmaan monta. Kaikki niistä/meistä ei vaan huomaa sitä. Eli kohta oon eri mieltä, enkä tiedä oonko eri mieltä sillon vai eri henkilö.

    Ja itsetuho-osia taitaa sittenkin olla kaksi. En oo varma. Mietin onko.

    Liikaa hulinaa päässä, ei aina pysy perässä järjellä vaikka yrittää.

  • Sinulla on vahva mieli A(J)H kun olet elänyt tuon kaiken läpi ja selvinnyt hengissä. Hiljaiseksi vetää.
  • Sinulla on vahva mieli A(J)H kun olet elänyt tuon kaiken läpi ja selvinnyt hengissä. Hiljaiseksi vetää.
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
    Mä yritän nyt vastata näihin.

    1. Ovat ainakin suurinosa, tosin mun menneisyys on niin traumaattista ollut et pienempikin asia on voinut jo irroittaa tai eriyttää olemassaolevia osia, uskoisin. En ole aina tiennyt niiden olemassaolosta. Joskus 5-10 vuotta sitten väitin ihan kirkkain silmin että olen aina niin aito oma itseni ettei mulla eri tilanteissa edes eri rooleja vaan olen aina sama. Mitä hevonkukkua! Tämä vaan selittyi vahvalla kieltämisellä. Aloin tulla edes vähän tietoiseksi joistain osista ehkä 4 vuotta sitten. Ihmettelin miten joissain tilanteissa koin että olen lapsi, katoaa taitoa tai tulee outoja ajatuksia. Ajattelin ensin että tämä on se kuuluisa "sisäinen lapsi". Esim. kaaoottisista puolistani ja osistani en tiennyt, saatoin täysin väittää ystävälleni että en ollut sanonut jotain mitä olin toisessa osassa sanonut yms. Mutta nyt kun katselen jälkeenpäin niin kaikki ovat aina olleet, eivät vaan joka elämäntilanteessa yhtä pinnassa tai aktiivisina. Mun mieleni koostuu näistä palasista vaikka oonkin operoinut vaan yhdellä osalla itseäni, sillä joka vuosia yritti kieltää trauman ja sen merkityksen.

    2. Siis kysyt että onko luonut osia jälkeenpäin, terapian avustuksella? Tai sillä että on eriytellyt asioita. En usko että niitä on luonut, ne ovat vaan irronneet musta vähän kauemmaksi että voin tarkastella. Esim. ennen ko hahmotin osia, ne näkyi todnäk. todella paljon enemmän mun käytöksessä. Jotkut osat on taas tosi sisäisiä kokemuksia eikä näy ulos niin selvästi. Aiemmin en oo halunnut tarkastella niitä, joten se vois näyttää siltä et oon luonut ne nyt. Musta myös tuntuu tavallaan et oon luonut lapsiosat nyt, mut se johtuu vaan siitä ettei mulla ole MITÄÄN muistikuvia lapsuudesta ja jotta pääsen siihen käsiksi, niin työstän sitä tunteiden ja assosiaatioiden kautta. En voi sisi sanoa että tää on se osa joka suuttui kun olin viisi, koska en muista yhtään mitään siitä ajasta kun olin viisi! Lapsiosien kohdalla ne on välillä aika mielikuvituksellisia. Koska lapset on! En mä ole siis ollut lapsi joka ois mennyt mutalammikkoon pyörimään kun kokee häpeää, mut koska en muista mitään oikeita tilanteita, niin tää on mulle tapa hahmottaa ja kuvata sitä kokemusta.

    Mut kuten Mekaikkiminä sanoikin, ne on kaikki syntyneet pakosta ja kaikilla on tarkoitus. Musta tuntuu et mulla on osia myös vastareaktiona muihin osiini, tavallaan esim. et syntyi Satu jonka oli pakko puhua tuska ulos ja huutaa apua, koska sitä ennen mun ensisijainen keino oli dissosioida ja unohtaa. Luulen et sitä voi tehdä vaan tiettyyn rajaan ettei koko mieli murru ko koko sen sisältö puuttuu, joten Satu syntyi reaktiona tähän tilanteeseen. Ja myös siksi että tuohon aikaan rupes tulemaan niin paljon traumaa etten kyennyt enää kantamaan sitä itsessäni, vaan oli pakko purkaa se ulos. Osa osista on myös kiellettyjä tunteita, esim. viha. Osa taas on ainakin mulla mun toimintatapoja ja tunteita mitä nuorempana käytin ja näytin, mutta oon halunnut unohtaa ja kieltää ne koska ne oli vaikeita ja ristiriitaisia. Vihaakin voi olla monessa osassa ja moneen tilanteeseen, on sellaista vihaa jonka voi näyttää ja sitten on asioita ja traumoja joissa viha on umpijäässä eikä sitä uskalla kokea yhtään vielä. Joskus mulla ainakin menee myös niin että ylikompensoi jotain kiellettyä. Esim. pelkää sitä vihaa niin paljon että syntyy osa joka saa raivareita ja jonka sitten kauhussaan dissoaa pois.

    3. On hetkiä kun haluan uskoa ettei mulla ole mitään dissoa ja olen keksinyt kaiken. Mut tämä on yleensä ANP-välttelyä. Kun olen aikuisessa itsessäni niin tiedostan et tuo kaikki on mua ainakin jollain tasolla. Joskus jos joku osa ei nouse pintaan pitkään aikaan ni saatan aatella et keksinkö sen. Tai on ns. sirpaleosia, jotka kantaa jotain kapeaa juttua ja sit oon epävarma et onko se, mitä se on. Sirpale vai osa toista osaa. Osat myös yhdistyy ja sekoittuu, on joskus limittäin ja päällekkäin. Mä aattelen et ne on vähän kuin voipaperille piirrettyjä kuvia jotka on keossa päällekkäin. Ihan sotku kunnes niitä levittelee vähän laajemmalle alueelle ja tajuaa et jaa noi viis osaa luo tuollaisen kuvan ja noi liittyy yhteen, noi liittyy yhteen, tuosta puuttuu jotain... Niin mä sen koen. Ne on mun elämän palasia jota en oo itsesuojelusyistä uskaltanut kokea omakseni.

    4. Joo ja ei. Osien kanssa voi työstää monella tavalla. Tavallaan toi mainittu mutaa pursuava lapsiosa (Magdalena) on sellainen, symboli häpeälle. Koen sen tunteen, sen lapsen häpeästä kipeän kehon ja mun mieli kuvaa sen noin. Lapsen kokemus että on likainen, paha, tahrattu ja tahraava. Mä itse myös koen että itsehypnoosi, mielikuvitus tai taide on hienoja tapoja työstää itsensä kanssa. Mutta joillekin jotka on rakentuneet fakta- ja järkipitoisemmin tämä on ehkä pelottavaa? Tavallaan tiedän että ei mun konkreettinen trauma ole se että oon ollut mutavuoren sisässä, vaan se on mun alitajunnan kuva sille häpeälle. Ja eiks se oo se mikä traumatisoi on juuri ne ylitsepääsemättömät hallitsemattomat tunteet jotka tulee siitä hirveydestä mikä tapahtui, ei se hirveys itsessään? On helpompi työstää kuvien ja mielikuvituksen kautta. Ja kyllä mun osilla on symbolisia juttuja, mitkä viestittää siitä mitä ne ovat kokeneet. Ihan sekin et millaisena mä hahmotan heidät mielessäni. Jotkut itsensä nimenneet osat ovat jakaneet mulle mistä heidän nimensä tulee, sille on aina syy. Joitain nimiä olen aikuisena antanut koska ne tuntuu sopivan ja osa itse ne hyväksyy. Tavallaan Magdiskin taisi sanoa ihan alussa et hänen nimi on Huono lapsi. Eihän sellaista nimeä voi jättää, joten sai nimen lastenlaulusta. Mutta ei tää oo mikään asia mitä pitää tehdä just näin, vaan et sen voi tehdä myös näin. Puhtaimmillaan osat tulee takaumissa, et tipun johonkin lapsiosaan ja koen syvästi olevani se lapsi. Mut koska niitä lapsia on muutamakymmentä, niitä kokemuksia, niin tää on myös tapa eritellä ja työstää. On tärkeää myös luoda suhdetta näihin osiin itseä muissakin kun akuutissa hätätilanteissa, mä koen. Huomioida ja kuunnella, saatella tähän päivään. Kaikki osat ei tätä tarvitse mut mulla tosi monet säikähtää kun ensimmäisen kerran tulevat pintaan, esim. oma koti ja kissat ovat vieraita. Sitten on musta hyödyllistä aina muistaa esitellä asioiden nykytila myös näille osille, irronneille kokemuksille minua.

    Auttoiko tämä yhtään? Tää on kuitenkin vain mun kokemus, jokainen ihminen ja jokainen dissosysteemi on omanlaisensa.

    Minttu 8v, Murunen 8v. Enni 2v, Pikkuinen Eevi 4v, Magdalena 5v, Maria 11v.
    Myrsky 5v., Hissu
    Näkymätön tyttö, Haaveilija 15v, Prinsessa 15v., Linda 17v, Inka, Satu, Supergirl
    RR, Valo, Älli
    Kaaos
    + paljon muita. Aikuinen n. 30v.


    Blogi: Nurinkurintyttö ja sirpalemieli
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?
    Mä yritän nyt vastata näihin.

    1. Ovat ainakin suurinosa, tosin mun menneisyys on niin traumaattista ollut et pienempikin asia on voinut jo irroittaa tai eriyttää olemassaolevia osia, uskoisin. En ole aina tiennyt niiden olemassaolosta. Joskus 5-10 vuotta sitten väitin ihan kirkkain silmin että olen aina niin aito oma itseni ettei mulla eri tilanteissa edes eri rooleja vaan olen aina sama. Mitä hevonkukkua! Tämä vaan selittyi vahvalla kieltämisellä. Aloin tulla edes vähän tietoiseksi joistain osista ehkä 4 vuotta sitten. Ihmettelin miten joissain tilanteissa koin että olen lapsi, katoaa taitoa tai tulee outoja ajatuksia. Ajattelin ensin että tämä on se kuuluisa "sisäinen lapsi". Esim. kaaoottisista puolistani ja osistani en tiennyt, saatoin täysin väittää ystävälleni että en ollut sanonut jotain mitä olin toisessa osassa sanonut yms. Mutta nyt kun katselen jälkeenpäin niin kaikki ovat aina olleet, eivät vaan joka elämäntilanteessa yhtä pinnassa tai aktiivisina. Mun mieleni koostuu näistä palasista vaikka oonkin operoinut vaan yhdellä osalla itseäni, sillä joka vuosia yritti kieltää trauman ja sen merkityksen.

    2. Siis kysyt että onko luonut osia jälkeenpäin, terapian avustuksella? Tai sillä että on eriytellyt asioita. En usko että niitä on luonut, ne ovat vaan irronneet musta vähän kauemmaksi että voin tarkastella. Esim. ennen ko hahmotin osia, ne näkyi todnäk. todella paljon enemmän mun käytöksessä. Jotkut osat on taas tosi sisäisiä kokemuksia eikä näy ulos niin selvästi. Aiemmin en oo halunnut tarkastella niitä, joten se vois näyttää siltä et oon luonut ne nyt. Musta myös tuntuu tavallaan et oon luonut lapsiosat nyt, mut se johtuu vaan siitä ettei mulla ole MITÄÄN muistikuvia lapsuudesta ja jotta pääsen siihen käsiksi, niin työstän sitä tunteiden ja assosiaatioiden kautta. En voi sisi sanoa että tää on se osa joka suuttui kun olin viisi, koska en muista yhtään mitään siitä ajasta kun olin viisi! Lapsiosien kohdalla ne on välillä aika mielikuvituksellisia. Koska lapset on! En mä ole siis ollut lapsi joka ois mennyt mutalammikkoon pyörimään kun kokee häpeää, mut koska en muista mitään oikeita tilanteita, niin tää on mulle tapa hahmottaa ja kuvata sitä kokemusta.

    Mut kuten Mekaikkiminä sanoikin, ne on kaikki syntyneet pakosta ja kaikilla on tarkoitus. Musta tuntuu et mulla on osia myös vastareaktiona muihin osiini, tavallaan esim. et syntyi Satu jonka oli pakko puhua tuska ulos ja huutaa apua, koska sitä ennen mun ensisijainen keino oli dissosioida ja unohtaa. Luulen et sitä voi tehdä vaan tiettyyn rajaan ettei koko mieli murru ko koko sen sisältö puuttuu, joten Satu syntyi reaktiona tähän tilanteeseen. Ja myös siksi että tuohon aikaan rupes tulemaan niin paljon traumaa etten kyennyt enää kantamaan sitä itsessäni, vaan oli pakko purkaa se ulos. Osa osista on myös kiellettyjä tunteita, esim. viha. Osa taas on ainakin mulla mun toimintatapoja ja tunteita mitä nuorempana käytin ja näytin, mutta oon halunnut unohtaa ja kieltää ne koska ne oli vaikeita ja ristiriitaisia. Vihaakin voi olla monessa osassa ja moneen tilanteeseen, on sellaista vihaa jonka voi näyttää ja sitten on asioita ja traumoja joissa viha on umpijäässä eikä sitä uskalla kokea yhtään vielä. Joskus mulla ainakin menee myös niin että ylikompensoi jotain kiellettyä. Esim. pelkää sitä vihaa niin paljon että syntyy osa joka saa raivareita ja jonka sitten kauhussaan dissoaa pois.

    3. On hetkiä kun haluan uskoa ettei mulla ole mitään dissoa ja olen keksinyt kaiken. Mut tämä on yleensä ANP-välttelyä. Kun olen aikuisessa itsessäni niin tiedostan et tuo kaikki on mua ainakin jollain tasolla. Joskus jos joku osa ei nouse pintaan pitkään aikaan ni saatan aatella et keksinkö sen. Tai on ns. sirpaleosia, jotka kantaa jotain kapeaa juttua ja sit oon epävarma et onko se, mitä se on. Sirpale vai osa toista osaa. Osat myös yhdistyy ja sekoittuu, on joskus limittäin ja päällekkäin. Mä aattelen et ne on vähän kuin voipaperille piirrettyjä kuvia jotka on keossa päällekkäin. Ihan sotku kunnes niitä levittelee vähän laajemmalle alueelle ja tajuaa et jaa noi viis osaa luo tuollaisen kuvan ja noi liittyy yhteen, noi liittyy yhteen, tuosta puuttuu jotain... Niin mä sen koen. Ne on mun elämän palasia jota en oo itsesuojelusyistä uskaltanut kokea omakseni.

    4. Joo ja ei. Osien kanssa voi työstää monella tavalla. Tavallaan toi mainittu mutaa pursuava lapsiosa (Magdalena) on sellainen, symboli häpeälle. Koen sen tunteen, sen lapsen häpeästä kipeän kehon ja mun mieli kuvaa sen noin. Lapsen kokemus että on likainen, paha, tahrattu ja tahraava. Mä itse myös koen että itsehypnoosi, mielikuvitus tai taide on hienoja tapoja työstää itsensä kanssa. Mutta joillekin jotka on rakentuneet fakta- ja järkipitoisemmin tämä on ehkä pelottavaa? Tavallaan tiedän että ei mun konkreettinen trauma ole se että oon ollut mutavuoren sisässä, vaan se on mun alitajunnan kuva sille häpeälle. Ja eiks se oo se mikä traumatisoi on juuri ne ylitsepääsemättömät hallitsemattomat tunteet jotka tulee siitä hirveydestä mikä tapahtui, ei se hirveys itsessään? On helpompi työstää kuvien ja mielikuvituksen kautta. Ja kyllä mun osilla on symbolisia juttuja, mitkä viestittää siitä mitä ne ovat kokeneet. Ihan sekin et millaisena mä hahmotan heidät mielessäni. Jotkut itsensä nimenneet osat ovat jakaneet mulle mistä heidän nimensä tulee, sille on aina syy. Joitain nimiä olen aikuisena antanut koska ne tuntuu sopivan ja osa itse ne hyväksyy. Tavallaan Magdiskin taisi sanoa ihan alussa et hänen nimi on Huono lapsi. Eihän sellaista nimeä voi jättää, joten sai nimen lastenlaulusta. Mutta ei tää oo mikään asia mitä pitää tehdä just näin, vaan et sen voi tehdä myös näin. Puhtaimmillaan osat tulee takaumissa, et tipun johonkin lapsiosaan ja koen syvästi olevani se lapsi. Mut koska niitä lapsia on muutamakymmentä, niitä kokemuksia, niin tää on myös tapa eritellä ja työstää. On tärkeää myös luoda suhdetta näihin osiin itseä muissakin kun akuutissa hätätilanteissa, mä koen. Huomioida ja kuunnella, saatella tähän päivään. Kaikki osat ei tätä tarvitse mut mulla tosi monet säikähtää kun ensimmäisen kerran tulevat pintaan, esim. oma koti ja kissat ovat vieraita. Sitten on musta hyödyllistä aina muistaa esitellä asioiden nykytila myös näille osille, irronneille kokemuksille minua.

    Auttoiko tämä yhtään? Tää on kuitenkin vain mun kokemus, jokainen ihminen ja jokainen dissosysteemi on omanlaisensa.

    Minttu 8v, Murunen 8v. Enni 2v, Pikkuinen Eevi 4v, Magdalena 5v, Maria 11v.
    Myrsky 5v., Hissu
    Näkymätön tyttö, Haaveilija 15v, Prinsessa 15v., Linda 17v, Inka, Satu, Supergirl
    RR, Valo, Älli
    Kaaos
    + paljon muita. Aikuinen n. 30v.


    Blogi: Nurinkurintyttö ja sirpalemieli
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Sinulla on vahva mieli A(J)H kun olet elänyt tuon kaiken läpi ja selvinnyt hengissä. Hiljaiseksi vetää.
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.

  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Sinulla on vahva mieli A(J)H kun olet elänyt tuon kaiken läpi ja selvinnyt hengissä. Hiljaiseksi vetää.
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.

  • Nopea vastaus kun olen taas puhelimella.

    Ne on sivupersoonia. Oma nimi, oma ikä, oma sukupuoli, oma ulkonäkö, oma ajatusmaailma, oma musiikkimaku, harrastukset, kiinnostuksen kohteet. KAIKKI.

    Erillisiä ihmisiä jakamassa samaa kehoa. Laskin meitä olevan (kokonaisia, sirpaleet ja minätilat jätin pois); 29 eri persoonallisuutta samassa päässä ja kehossa.

    Osa lohkesi lapsena, osa teininä, osa aikuisena. Kiitos 20 vuoden traumajakson monia erilaisia traumajaksoja peräkkäin. Putkeen. Heihei minuus. En tiedä kuka olen tai kuka voisin olla. Tiedän kuka on kukin pala minusta.

    Edit // minun vaihdot tunnistaa ja havaitsee helposti. Eri olemus, eri äänensävy ja äänenkäyttö ja äänenpaino, erilaisia ilmaisuja, erilaisia näkökulmia. Erilainen tapa liikkua, olla, puhua, suudella, silittää, olla hiljaa, olla ihan kaikessa ihan eri ihminen eri kerroilla. Joskus haluaisivat vaihtua niin ettei tutut huomaa. Yrittävät matkia minua. Eivät usein osaakaan. Tulevat tunnistetuksi.. hyvin haastavaa!
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä riippis; 08-02-17 klo 23:55.
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Nopea vastaus kun olen taas puhelimella.

    Ne on sivupersoonia. Oma nimi, oma ikä, oma sukupuoli, oma ulkonäkö, oma ajatusmaailma, oma musiikkimaku, harrastukset, kiinnostuksen kohteet. KAIKKI.

    Erillisiä ihmisiä jakamassa samaa kehoa. Laskin meitä olevan (kokonaisia, sirpaleet ja minätilat jätin pois); 29 eri persoonallisuutta samassa päässä ja kehossa.

    Osa lohkesi lapsena, osa teininä, osa aikuisena. Kiitos 20 vuoden traumajakson monia erilaisia traumajaksoja peräkkäin. Putkeen. Heihei minuus. En tiedä kuka olen tai kuka voisin olla. Tiedän kuka on kukin pala minusta.

    Edit // minun vaihdot tunnistaa ja havaitsee helposti. Eri olemus, eri äänensävy ja äänenkäyttö ja äänenpaino, erilaisia ilmaisuja, erilaisia näkökulmia. Erilainen tapa liikkua, olla, puhua, suudella, silittää, olla hiljaa, olla ihan kaikessa ihan eri ihminen eri kerroilla. Joskus haluaisivat vaihtua niin ettei tutut huomaa. Yrittävät matkia minua. Eivät usein osaakaan. Tulevat tunnistetuksi.. hyvin haastavaa!
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.
    Sinun elämäntarina on ollut todella rankka. Ei oikein löydy sanoja. Hienoa kuitenkin, että on se hyvä pohja, sillä on valtavan suuri merkitys paranemisessa.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Musta se on surullisempaa, kun monet ei oo saaneet koskaan tuntea mitään, vauvasta asti. Mä olin onnellinen tosi pitkään. Mua on rakastettu aiemmin, hoidettu ja kasvatettu. On oikeet arvot ja aiemmat totuudet. Sit meni paljon kerralla rikki. Mutta on helpompi huomata mikä on pahaa ja väärin, ku on ensin ollut jotain hyvää ja tervettä. Olin liiankin rakastettu. Siks en osannut aluks suojautua yhtään, ja varmaan siksi jäi isot jäljet, vaikka olin jo ihan iso kun maailma romahti.
    Sinun elämäntarina on ollut todella rankka. Ei oikein löydy sanoja. Hienoa kuitenkin, että on se hyvä pohja, sillä on valtavan suuri merkitys paranemisessa.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?

    1) En ole tiennyt osista ennen terapian alkua, mutta nyt kun tunnistan ne, tiedän että ne on olleet traumoista lähtien.

    2) Osat on paranemisen väline. Ilman niitä en pääsisi syihin vaan olisin vaan seurausten armoilla. Osien ympärillä voi olla mielikuvituksen tuomia elementtejä, mutta itse osat ovat selkeitä liikkuvia ja eläviä, itsenäisiä kuvia sisäisessä maailmassa. Ne ovat olleet kiellettyjä menneisyydessä.

    3) Enimmäkseen selvää. On kuitenkin edelleen tiloja, joissa punainen lanka katoaa ja luulee keksineensä ihan kaiken.

    4) Mulla ei ole kuin unta, vaan kolmas ulottovuus unen ja valveen lisäksi.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Ei haittaa Kettukarkki. Siirsin kysymykset tänne. Oikeastaan toi kohta 2 kiinnostaa minua eniten.

    1. Onko osat olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?
    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?
    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?

    1) En ole tiennyt osista ennen terapian alkua, mutta nyt kun tunnistan ne, tiedän että ne on olleet traumoista lähtien.

    2) Osat on paranemisen väline. Ilman niitä en pääsisi syihin vaan olisin vaan seurausten armoilla. Osien ympärillä voi olla mielikuvituksen tuomia elementtejä, mutta itse osat ovat selkeitä liikkuvia ja eläviä, itsenäisiä kuvia sisäisessä maailmassa. Ne ovat olleet kiellettyjä menneisyydessä.

    3) Enimmäkseen selvää. On kuitenkin edelleen tiloja, joissa punainen lanka katoaa ja luulee keksineensä ihan kaiken.

    4) Mulla ei ole kuin unta, vaan kolmas ulottovuus unen ja valveen lisäksi.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Itsekin tarkennan tässä, kun näköjään minua on oikein esimerkkinä käytetty (kiitos!):
    En siis katso osiani kuin unta, uni on vielä eri asia. Unessa en ole missään muualla kuin siellä unessa. Kun katson osiani (nimenomaan Aikuisena, kevyellä itsehypnoosilla), olen aina samalla myös Tässä ja voin maadoittua huonekaluihin jos tulee vaikea tilanne sisäisessä maailmassa. Unenomaista siinä on symboliikka: osat kertovat vaikeimmista fiiliksistään ei-sanallisesti esim näyttämällä mädäntyneeltä, jäätymällä, liikkumalla pelottavassa maisemassa, jne. :)

    En tiennyt osistani ennen viime vuotta, rymisivät esiin omia aikojaan ja pääsin terapiaan vasta myöhemmin. Yksi heidän periaatteistaan oli hyvin kauan, että arkitietoisuus ei saa tajuta mistä on kyse, että saan kuvitella olevani terveempi kuin olenkaan. Tosin nyt kun pystyn katsomaan osiani, auttamaan ja neuvottelemaan, ne eivät enää huuda päässäni kilpaa enkä muutenkaan joudu enää kerta kerran jälkeen toteamaan käyttäytyneeni TAAS jotenkin epämääräisesti, menettäneeni puhekykyni tajuamatta miksi, jne. Nykyään siis tajuan mistä se outo käytös tulee, ei se ihan loppunutkaan toki ole. Joillain osillani on myös taitoja ja tunteita vahvempina kuin Aikuisella ja heidän vahvistamisensa voi rikastuttaa arkeakin - jostain syystä on ollut joskus tarpeellista lakata tuntemasta arjessa niitä tunteita ja taitoja, joten ne ovat nyt osilla, joskus hyvinkin peiteltyinä ja tulevat näkyviin vasta kun osalla ei ole enää akuutti hätä.

    Mulla samaa kuin Mariinilla, osat näkyvät itsenäisinä, hyvinkin yksityiskohtia täynnä olevina hahmoina. Sisäiseen maailmaan voin kuvitella paljonkin juttuja heitä auttamaan ja joskus ulkopuolinen ihminenkin saattaa sanoa jotain joka heti ilmestyy sinne avuksi (näin on käynyt foorumilla ja jonkin verran muutenkin), mutta oleellista on antaa heidän toimia itsekin ja näyttää mikä on tärkeää. Se kuuntelu olikin aika haaste oppia, ei tahtonut järki uskoa että mitä on tapahtumassa.

    Ja kyllä, itsekin välillä hämmästelen, kun yhteys osiin katoaa enkä edes "muista" miten sisäänpäin katsottiinkaan. Hyvin outo kokemus se.

    Anp/EP-jaottelu on hankala minulle. Mielestäni Pahvi on selvä ANP, koska se vain raportoi tai analysoi asioita hyvin järkevästi tuntematta lähes mitään, tietää kyllä kaiken ja osaa selostaa traumatapahtumiakin mutta ei tunne häiritseviä määriä mitään. Mun Aikuiseni tuntee paljon, mutta ei sitten taas välttämättä tiedä.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Nannu; 09-02-17 klo 08:25.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Itsekin tarkennan tässä, kun näköjään minua on oikein esimerkkinä käytetty (kiitos!):
    En siis katso osiani kuin unta, uni on vielä eri asia. Unessa en ole missään muualla kuin siellä unessa. Kun katson osiani (nimenomaan Aikuisena, kevyellä itsehypnoosilla), olen aina samalla myös Tässä ja voin maadoittua huonekaluihin jos tulee vaikea tilanne sisäisessä maailmassa. Unenomaista siinä on symboliikka: osat kertovat vaikeimmista fiiliksistään ei-sanallisesti esim näyttämällä mädäntyneeltä, jäätymällä, liikkumalla pelottavassa maisemassa, jne. :)

    En tiennyt osistani ennen viime vuotta, rymisivät esiin omia aikojaan ja pääsin terapiaan vasta myöhemmin. Yksi heidän periaatteistaan oli hyvin kauan, että arkitietoisuus ei saa tajuta mistä on kyse, että saan kuvitella olevani terveempi kuin olenkaan. Tosin nyt kun pystyn katsomaan osiani, auttamaan ja neuvottelemaan, ne eivät enää huuda päässäni kilpaa enkä muutenkaan joudu enää kerta kerran jälkeen toteamaan käyttäytyneeni TAAS jotenkin epämääräisesti, menettäneeni puhekykyni tajuamatta miksi, jne. Nykyään siis tajuan mistä se outo käytös tulee, ei se ihan loppunutkaan toki ole. Joillain osillani on myös taitoja ja tunteita vahvempina kuin Aikuisella ja heidän vahvistamisensa voi rikastuttaa arkeakin - jostain syystä on ollut joskus tarpeellista lakata tuntemasta arjessa niitä tunteita ja taitoja, joten ne ovat nyt osilla, joskus hyvinkin peiteltyinä ja tulevat näkyviin vasta kun osalla ei ole enää akuutti hätä.

    Mulla samaa kuin Mariinilla, osat näkyvät itsenäisinä, hyvinkin yksityiskohtia täynnä olevina hahmoina. Sisäiseen maailmaan voin kuvitella paljonkin juttuja heitä auttamaan ja joskus ulkopuolinen ihminenkin saattaa sanoa jotain joka heti ilmestyy sinne avuksi (näin on käynyt foorumilla ja jonkin verran muutenkin), mutta oleellista on antaa heidän toimia itsekin ja näyttää mikä on tärkeää. Se kuuntelu olikin aika haaste oppia, ei tahtonut järki uskoa että mitä on tapahtumassa.

    Ja kyllä, itsekin välillä hämmästelen, kun yhteys osiin katoaa enkä edes "muista" miten sisäänpäin katsottiinkaan. Hyvin outo kokemus se.

    Anp/EP-jaottelu on hankala minulle. Mielestäni Pahvi on selvä ANP, koska se vain raportoi tai analysoi asioita hyvin järkevästi tuntematta lähes mitään, tietää kyllä kaiken ja osaa selostaa traumatapahtumiakin mutta ei tunne häiritseviä määriä mitään. Mun Aikuiseni tuntee paljon, mutta ei sitten taas välttämättä tiedä.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Itse en edes varmasti tiedä mikä mua vaivaa, joten varmennan että onko jokainen vanha sisältä joskus esiin pulpahtava muisto oma "osa"? Siis pieni muisto joka on ollut lukossa sisälläni ja kun sen kokee niin tuntuu, kuin olisi siinä hetkessä? Kun sen ongelman käsitelee, esim surun niin se sulaa pois?
    Entä onko jokainen ikivanha tunne, jotka on jämähtäneet minuun lapsuusaikana, niin myös erillisiä pieniä osia, jotka sulavat minuun kun myös niiden tunneongelma ratkaistaan, siis se tunne koetaan pois?
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä musta-aukko; 09-02-17 klo 10:03.
  • Itse en edes varmasti tiedä mikä mua vaivaa, joten varmennan että onko jokainen vanha sisältä joskus esiin pulpahtava muisto oma "osa"? Siis pieni muisto joka on ollut lukossa sisälläni ja kun sen kokee niin tuntuu, kuin olisi siinä hetkessä? Kun sen ongelman käsitelee, esim surun niin se sulaa pois?
    Entä onko jokainen ikivanha tunne, jotka on jämähtäneet minuun lapsuusaikana, niin myös erillisiä pieniä osia, jotka sulavat minuun kun myös niiden tunneongelma ratkaistaan, siis se tunne koetaan pois?
  • Musta-aukko, mielestäni kuvailet kyllä asiaa, joka on funktioltaan hyvinkin lähellä tämän ketjun asioita. Kaikki eivät näe sisällään pieniä tyttöjä ja poikia, mutta pohjimmiltaan ne pienet tytöt ja pojatkin toimivat noin: On jokin vanha muisto joka on enemmän tai vähemmän tiedostettu, siellä jumiin jäänyt tunne (mahdollisesti toisen tunteen alla piilossa), ja takauma johon saattaa tipahtaa hyvinkin todentuntuisesti. Ja tekee oikein hyvää päästä se jumiintunut tunne sallituksi ja vapaaksi, niin että Aikuisena on samalla läsnä ja turvallisena siinä, suojaamassa ja rajaamassa tarpeen mukaan. Jos se onnistuu, ongelma ja koko osakin todella voi "sulaa" pois.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Musta-aukko, mielestäni kuvailet kyllä asiaa, joka on funktioltaan hyvinkin lähellä tämän ketjun asioita. Kaikki eivät näe sisällään pieniä tyttöjä ja poikia, mutta pohjimmiltaan ne pienet tytöt ja pojatkin toimivat noin: On jokin vanha muisto joka on enemmän tai vähemmän tiedostettu, siellä jumiin jäänyt tunne (mahdollisesti toisen tunteen alla piilossa), ja takauma johon saattaa tipahtaa hyvinkin todentuntuisesti. Ja tekee oikein hyvää päästä se jumiintunut tunne sallituksi ja vapaaksi, niin että Aikuisena on samalla läsnä ja turvallisena siinä, suojaamassa ja rajaamassa tarpeen mukaan. Jos se onnistuu, ongelma ja koko osakin todella voi "sulaa" pois.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu, Jäätyvä tyttö
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • 1. Onko ne olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    *** Olen ollut vaihtelevan tietoinen osistani aina. Olen aina tuntenut, etten ole aina minä. Että olen joskus joku toinen, Olen voinut tietoisesti mennä toiseksi ihmiseksi. Sanoin näitä silloin rooliksi. Jokaisella roolilla oli silloin nimi, ulkonäkö jne. Ja jokainen rooli otti vallan niin, etten vaikuttanut itseeni enää ja muutuin roolikseni. Mutta omaa nimeäni ne enimmäkseen käyttivät. Nykyään omiaankin, joskus aikoinaankin kieltäytyivät käyttämästä minun nimeäni. Eli siis kyllä; olen aina tiennyt, että minuja on monta, mutta aiemmin ei ollut mitään keinoa ymmärtää, mistä on kyse ja mikä minua vaivaa. Myös muistiaukkoja on enemmän tai vähemmän ollut aina. Nykyään vähemmän jo, silti vieläkin. Siis arkisia muistiaukkoja "ajan hukkaamista", blackoutteja. En vain osannut yhdistellä oireita minkäänlaiseksi loogiseksi asiaksi. Olin vain kasa kaaosta, joka ei tiennyt, kuka minä on minä. Ilman ymmärrystä, ilman identiteettiä, ilman persoonaa, ilman yhtään mitään vastauksia, joilla sanoittaa ja selittää kokemustaan.

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?

    *** Kyllä ne ovat itse luoneet itsensä. Tai ehkä olen luonut osan niistä joskus aikoja sitten tietoisesti enkä muista enää. Mutta en ole tietoisesti muuttanut niitä koskaan mihinkään suuntaan. Ne saavat olla sitä, mitä ne ovat. Ne esittelevät itsensä minulle. Minä tutustun niihin. Ei niitä tarvitse luoda, siellä ne jo ovat olemassa. Ainoastaan kyky tunnistaa ja eritellä on minun varassani paljon. Ja osat eivät aina ole heti yhteistyöhaluisia. Saattavat piilotella, eivät halua olla nähtyjä. Ovat piilossa, kunnes varovasti tulevat esiin. Vaiheittain, kokeillen. Jotkut hyvinkin nopeasti rysähtäen, enimmäkseen kuitenkin hitaasti ja varovasti. Yhden ainoan nimen olen joutunut itse keksimään; Lapsi. Koska vanha nimi ei käynyt, eikä seuraava eikä sitä seuraava. Lapsi-nimi sai Lapsen puhumaan.

    Ne eivät ehkä ole varsinaisesti paranemisen väline. Ne ovat pikemminkin selkein oireeni. Ne on kai jotakin sellaista, mikä on tuottanut minulle liikaa tuskaa olla. Tai mitä en ole saanut olla, voinut olla. Tai mitä olisin voinut olla, JOS. Tai jotakin, mitä pitää suojella.

    Enimmäkseen ne ovat suorittamassa Tehtäviä, jotta minä saisin elää mahdollisimman turvallisesti tietämättömänä kaikessa. Eli koko systeemi suojaa Minuutta. Jokainen osa on pala sitä, mutta osa paloista on aktiivisemmin suojelemassa, osa aktiivisemmin suojeltavana ja varjeltavana.

    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?

    ***Aluksi en hahmottanut kokonaisuutta ja kärsin siinä määrin muistiaukoista, ettei ollut mahdollista muistaa ennen kuin sain yhteyttä enemmän osiini ja kokonaisuuteen. Enimmäkseen kaikki on ollut täysin selvää. Ne on aina siellä, on aina ollut ja minua ei haittaa vaikka tulisivat aina olemaankin. Minä haluan vain oppia elämään niiden kanssa. Koska tiedän nykyään, miksi olen tällainen, olen onnellinen DIDinä. Olen aina ollut DID, en mistään muusta tiedä. Olen aina ollut monipersoonallinen, minulla on aina ollut sivupersoonia. Aiemmin ei vain ollut nimeä tälle, ei mitään selitystä. Tiesin vain, että olen viallinen, erilainen, kummallinen, solmussa ja täysi kaaos ja sotku. Mitään muuta en tiennyt, en tiennyt miksi. Nyt tiedän ja olen jo siitä niin onnellinen, että ei sille ole sanoja.

    Muisti hankaloittaa toki edelleen kokonaisuuksien hahmottamisia. Tajuan samat asiat toistuvasti uudelleen, koska en muista jo tajunneeni. Unohtelen oireitani, niitä on niinn paljon. Kärsin edelleen usein muistiongelmista, mutta en niinkään enää totaalisista blackouteista. Tai jos kärsin, osat kertovat minulle kyllä, että mitä elämässä on tapahtunut sinä aikana, mitä en vain muista. Paitsi, jos mennään trauma-asioihin. Niitä ei kuulemma tarvitse edes haluta muistaa. Liian vaarallista. Tiedän yleisellä tasolla. Sekin on jo ihan riittävästi juuri nyt + takaumat.

    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?

    *** Kyllä on! Minä asettaudun joskus kehossani mukavaan asentoon ja menen sisäiseen maailmaan katsomaan ja kuuntelemaan, mitä siellä tapahtuu. Ne elävät omaa elämäänsä ihan keskenään ja itse. Toisaalta en itse ajattele sitä unena, vaikka sekin voisi olla kuvaava. Minulle se on omaa elämäänsä elävää mielikuvitusmaailmaa, jonne ei tarvitse kuvitella asioita, koska se tapahtuu minusta riippumatta. Sisäinen maailma on paikka, jossa persoonat toteuttavat itseään vapaasti ja ilmaisevat itseään symbolisesti, kun sanat ovat liian vaikeita. Siellä tapahtuu kaikenlaista minusta riippumatonta. Joskus selkeämpää ja konkreettista, joskus oudolla logiikalla kaikkea symbolista. Siellä myös on ristiriitoja ja riita-areenoita persoonien välillä. On heitelty toisia kuoppaan haudattavaksi, yritetty hirttää itseään, lyöty toisia lapioilla, vedetty ruksi oman naaman yli veitsellä ja nyrkkitapeltu. Ollaan joskus piilossa, joskus pudotaan ikuisessa pudotuksessa ja huudetaan hädissään apua. Ollaan toisten tukenakin. On ystävyyttä, on sisarussuhdetta. On lämpöä ja huolehtimista. On kauniita eleitä, on keskinäisiä lahjoja. On yllätyksiä, on juhlia (kerran saivat teinit jostakin shampanjaakin! Ja sitten ne teinibailas). Siellä tapahtuu kaikenlaista, jota en edes sanoita, eivät hekään. Siellä kai ilmaistaan sellaisia asioita, jota ei muualla voi. Eikä kehossakaan aina voi, koska on Sääntöjä. Joten tarvitaan mellastusareena kaikelle, mikä pitää purkautua jotenkin mahdollisimman vähin vaurioin. Tai joku paikka, missä voi kertoa tekemällä, mikä on se fiilis juuri sillä hetkellä. Hankalaa sanoittaa. Se on kuin sekopäinen, ennalta-arvaamaton (mutta joskus odotettava) ja sekava, omistuinen, kummallinen ja täysin päätön tositeevee sarja joka jatkuu ikuisesti ja jossa tapahtuu kaikkea silloinkin, kun en ole ruudun ääressä katsomassa tapahtumia livenä. Saan raportteja ja kuulen kiertokautta, joskus eri versioita tapahtumista. Niinkuin iso BB-talo... Minun päässäni. Ja siellä tapahtuu koko ajan, jatkuvasti. Itsenäisesti. Siihen pitää vain sopeutua.
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • 1. Onko ne olleet olemassa aina (siis traumasta lähtien)? Oletteko aina tienneet niiden olemassaolosta?

    *** Olen ollut vaihtelevan tietoinen osistani aina. Olen aina tuntenut, etten ole aina minä. Että olen joskus joku toinen, Olen voinut tietoisesti mennä toiseksi ihmiseksi. Sanoin näitä silloin rooliksi. Jokaisella roolilla oli silloin nimi, ulkonäkö jne. Ja jokainen rooli otti vallan niin, etten vaikuttanut itseeni enää ja muutuin roolikseni. Mutta omaa nimeäni ne enimmäkseen käyttivät. Nykyään omiaankin, joskus aikoinaankin kieltäytyivät käyttämästä minun nimeäni. Eli siis kyllä; olen aina tiennyt, että minuja on monta, mutta aiemmin ei ollut mitään keinoa ymmärtää, mistä on kyse ja mikä minua vaivaa. Myös muistiaukkoja on enemmän tai vähemmän ollut aina. Nykyään vähemmän jo, silti vieläkin. Siis arkisia muistiaukkoja "ajan hukkaamista", blackoutteja. En vain osannut yhdistellä oireita minkäänlaiseksi loogiseksi asiaksi. Olin vain kasa kaaosta, joka ei tiennyt, kuka minä on minä. Ilman ymmärrystä, ilman identiteettiä, ilman persoonaa, ilman yhtään mitään vastauksia, joilla sanoittaa ja selittää kokemustaan.

    2. Kuinka paljon niissä on terapian tai asioiden miettimisen tuottamaa? Ovatko ne jollakulla paranemisen väline? Vai ovatko ne joskus kiellettyjä asioita jotka terapia on tuonut esille, vaikkapa vihan tunne?

    *** Kyllä ne ovat itse luoneet itsensä. Tai ehkä olen luonut osan niistä joskus aikoja sitten tietoisesti enkä muista enää. Mutta en ole tietoisesti muuttanut niitä koskaan mihinkään suuntaan. Ne saavat olla sitä, mitä ne ovat. Ne esittelevät itsensä minulle. Minä tutustun niihin. Ei niitä tarvitse luoda, siellä ne jo ovat olemassa. Ainoastaan kyky tunnistaa ja eritellä on minun varassani paljon. Ja osat eivät aina ole heti yhteistyöhaluisia. Saattavat piilotella, eivät halua olla nähtyjä. Ovat piilossa, kunnes varovasti tulevat esiin. Vaiheittain, kokeillen. Jotkut hyvinkin nopeasti rysähtäen, enimmäkseen kuitenkin hitaasti ja varovasti. Yhden ainoan nimen olen joutunut itse keksimään; Lapsi. Koska vanha nimi ei käynyt, eikä seuraava eikä sitä seuraava. Lapsi-nimi sai Lapsen puhumaan.

    Ne eivät ehkä ole varsinaisesti paranemisen väline. Ne ovat pikemminkin selkein oireeni. Ne on kai jotakin sellaista, mikä on tuottanut minulle liikaa tuskaa olla. Tai mitä en ole saanut olla, voinut olla. Tai mitä olisin voinut olla, JOS. Tai jotakin, mitä pitää suojella.

    Enimmäkseen ne ovat suorittamassa Tehtäviä, jotta minä saisin elää mahdollisimman turvallisesti tietämättömänä kaikessa. Eli koko systeemi suojaa Minuutta. Jokainen osa on pala sitä, mutta osa paloista on aktiivisemmin suojelemassa, osa aktiivisemmin suojeltavana ja varjeltavana.

    3. Onko niiden olemassaolo täysin selvää vai joutuuko sitä miettimään olotilan ulkopuolella, että onko minulla mitään tällaista oiretta?

    ***Aluksi en hahmottanut kokonaisuutta ja kärsin siinä määrin muistiaukoista, ettei ollut mahdollista muistaa ennen kuin sain yhteyttä enemmän osiini ja kokonaisuuteen. Enimmäkseen kaikki on ollut täysin selvää. Ne on aina siellä, on aina ollut ja minua ei haittaa vaikka tulisivat aina olemaankin. Minä haluan vain oppia elämään niiden kanssa. Koska tiedän nykyään, miksi olen tällainen, olen onnellinen DIDinä. Olen aina ollut DID, en mistään muusta tiedä. Olen aina ollut monipersoonallinen, minulla on aina ollut sivupersoonia. Aiemmin ei vain ollut nimeä tälle, ei mitään selitystä. Tiesin vain, että olen viallinen, erilainen, kummallinen, solmussa ja täysi kaaos ja sotku. Mitään muuta en tiennyt, en tiennyt miksi. Nyt tiedän ja olen jo siitä niin onnellinen, että ei sille ole sanoja.

    Muisti hankaloittaa toki edelleen kokonaisuuksien hahmottamisia. Tajuan samat asiat toistuvasti uudelleen, koska en muista jo tajunneeni. Unohtelen oireitani, niitä on niinn paljon. Kärsin edelleen usein muistiongelmista, mutta en niinkään enää totaalisista blackouteista. Tai jos kärsin, osat kertovat minulle kyllä, että mitä elämässä on tapahtunut sinä aikana, mitä en vain muista. Paitsi, jos mennään trauma-asioihin. Niitä ei kuulemma tarvitse edes haluta muistaa. Liian vaarallista. Tiedän yleisellä tasolla. Sekin on jo ihan riittävästi juuri nyt + takaumat.

    4. Nannu sanoi jossain postauksessa että ne noudattelevat unien symboliikkaa ja niitä pitää katsella pään sisältä kuin unta. (jos ymmärsin ja muistin oikein) Onko muilla tällaista kokemusta?

    *** Kyllä on! Minä asettaudun joskus kehossani mukavaan asentoon ja menen sisäiseen maailmaan katsomaan ja kuuntelemaan, mitä siellä tapahtuu. Ne elävät omaa elämäänsä ihan keskenään ja itse. Toisaalta en itse ajattele sitä unena, vaikka sekin voisi olla kuvaava. Minulle se on omaa elämäänsä elävää mielikuvitusmaailmaa, jonne ei tarvitse kuvitella asioita, koska se tapahtuu minusta riippumatta. Sisäinen maailma on paikka, jossa persoonat toteuttavat itseään vapaasti ja ilmaisevat itseään symbolisesti, kun sanat ovat liian vaikeita. Siellä tapahtuu kaikenlaista minusta riippumatonta. Joskus selkeämpää ja konkreettista, joskus oudolla logiikalla kaikkea symbolista. Siellä myös on ristiriitoja ja riita-areenoita persoonien välillä. On heitelty toisia kuoppaan haudattavaksi, yritetty hirttää itseään, lyöty toisia lapioilla, vedetty ruksi oman naaman yli veitsellä ja nyrkkitapeltu. Ollaan joskus piilossa, joskus pudotaan ikuisessa pudotuksessa ja huudetaan hädissään apua. Ollaan toisten tukenakin. On ystävyyttä, on sisarussuhdetta. On lämpöä ja huolehtimista. On kauniita eleitä, on keskinäisiä lahjoja. On yllätyksiä, on juhlia (kerran saivat teinit jostakin shampanjaakin! Ja sitten ne teinibailas). Siellä tapahtuu kaikenlaista, jota en edes sanoita, eivät hekään. Siellä kai ilmaistaan sellaisia asioita, jota ei muualla voi. Eikä kehossakaan aina voi, koska on Sääntöjä. Joten tarvitaan mellastusareena kaikelle, mikä pitää purkautua jotenkin mahdollisimman vähin vaurioin. Tai joku paikka, missä voi kertoa tekemällä, mikä on se fiilis juuri sillä hetkellä. Hankalaa sanoittaa. Se on kuin sekopäinen, ennalta-arvaamaton (mutta joskus odotettava) ja sekava, omistuinen, kummallinen ja täysin päätön tositeevee sarja joka jatkuu ikuisesti ja jossa tapahtuu kaikkea silloinkin, kun en ole ruudun ääressä katsomassa tapahtumia livenä. Saan raportteja ja kuulen kiertokautta, joskus eri versioita tapahtumista. Niinkuin iso BB-talo... Minun päässäni. Ja siellä tapahtuu koko ajan, jatkuvasti. Itsenäisesti. Siihen pitää vain sopeutua.
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Quote Originally Posted by kettukarkki View Post
    Mut oon miettinyt tätä. MITÄ osat on? Siis luulen että jokainen kokee vähän eri tavalla. Ja onko ne osia, sivupersoonia, minätiloja. Ja jos on osia, niin millaisia osia? Mikä osa on ANP, mikä EP? Mikä niiden ero on? Sit on tää aikuisuus, minä tai ANP/ANP:t. Koetteko et teillä on yksi vai useita? Millaisia ne on? Miten ne nälyy arjessa ja eroaa EP-osista? Kuka on "minä"? Mitä on aikuisuus?
    Miten sä koet tämän itse?
    Mä koen niin ettei mulla ole sivupersoonia vaan minätiloja/mielentiloja/osia. Jotka on kyllä melko erillisiä, eivätkä ole ikinä samaan aikaan paikalla vaan peräkkäin, vaihdokset voi tulla sekunneissa.

    Mulla on yksi ANP, asiallinen faktatyyppi, joka käy töissä ja on helkutin kuivankälppänä käytännöllinen kaikkitietäjä. Se on itse asiassa ainoa osa minua, jonka olen kokenut vieraaksi. Tapasin puhua fasadipersoonasta ja siitä kuinka näyttelen normaalia, kauan ennen kuin tiesin yhtään mitään dissosta tai osista. ANP:llä ei ole tunteita, mutta se voi näytellä niitä, tai sitten paikalle vaihtuu joku tunteva osa, jos tilanne herättää tunteita. Enää musta ei kyllä tunnu yhtään tältä, ehkä mun oma minä on nyt lähempänä tai jotain, mutta koen olevani paljon normaalimpi nykyään.

    Sitten mulla on mielentiloja. On semmoinen koomikko, joka on aikuinen ja osaa heittäytyä mukaan kaikkeen hulluun, mutta useimmiten se vaan ryhtyy koomikoksi. Hauskuuttaa kaikkia lähellä olijoita. Tämänkin koen esityksenä, minä en ole tämmöinen. Ehkä tämä häiritsee eniten siksi, että mun isällä on myös tämmöinen rooli tai mikä lie, ehkä hirveintä ikinä, olen samanlainen kuin isäni.

    Sitten on niitä emotionaalisia osia. Pelokkaita ja vihaisia. Ovatko ne osia, vai ovatko ne mielentiloja. Onko asialla eroa, milloin on kyse osasta, milloin mielentilasta?
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Quote Originally Posted by kettukarkki View Post
    Mut oon miettinyt tätä. MITÄ osat on? Siis luulen että jokainen kokee vähän eri tavalla. Ja onko ne osia, sivupersoonia, minätiloja. Ja jos on osia, niin millaisia osia? Mikä osa on ANP, mikä EP? Mikä niiden ero on? Sit on tää aikuisuus, minä tai ANP/ANP:t. Koetteko et teillä on yksi vai useita? Millaisia ne on? Miten ne nälyy arjessa ja eroaa EP-osista? Kuka on "minä"? Mitä on aikuisuus?
    Miten sä koet tämän itse?
    Mä koen niin ettei mulla ole sivupersoonia vaan minätiloja/mielentiloja/osia. Jotka on kyllä melko erillisiä, eivätkä ole ikinä samaan aikaan paikalla vaan peräkkäin, vaihdokset voi tulla sekunneissa.

    Mulla on yksi ANP, asiallinen faktatyyppi, joka käy töissä ja on helkutin kuivankälppänä käytännöllinen kaikkitietäjä. Se on itse asiassa ainoa osa minua, jonka olen kokenut vieraaksi. Tapasin puhua fasadipersoonasta ja siitä kuinka näyttelen normaalia, kauan ennen kuin tiesin yhtään mitään dissosta tai osista. ANP:llä ei ole tunteita, mutta se voi näytellä niitä, tai sitten paikalle vaihtuu joku tunteva osa, jos tilanne herättää tunteita. Enää musta ei kyllä tunnu yhtään tältä, ehkä mun oma minä on nyt lähempänä tai jotain, mutta koen olevani paljon normaalimpi nykyään.

    Sitten mulla on mielentiloja. On semmoinen koomikko, joka on aikuinen ja osaa heittäytyä mukaan kaikkeen hulluun, mutta useimmiten se vaan ryhtyy koomikoksi. Hauskuuttaa kaikkia lähellä olijoita. Tämänkin koen esityksenä, minä en ole tämmöinen. Ehkä tämä häiritsee eniten siksi, että mun isällä on myös tämmöinen rooli tai mikä lie, ehkä hirveintä ikinä, olen samanlainen kuin isäni.

    Sitten on niitä emotionaalisia osia. Pelokkaita ja vihaisia. Ovatko ne osia, vai ovatko ne mielentiloja. Onko asialla eroa, milloin on kyse osasta, milloin mielentilasta?
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Toivottavasti jaksan joskus lukea tämänkin ketjun.

    Nyt on niin rankkaa keskittymiskyvyttömyyttä, että ei millään kykene lukea, vaikka haluaisi. Taas on menossa kammottavia asioita, kuten aina muulloinkin, ja eikä voi näitä kamaluuksia laittaa kamaluusjärjestykseen, kun kaikki on niin äärimmäisen kamalaa. Tai voi ehkä sillä tavalla laittaa kamaluusjärjestykseen, että kaikkein kamottavinta oli koko elämäni ennen tiettyjä asioita elämässäni, ja sitten toiseksi kammottavinta oli aika ennen ammattitaitoista psykoterapeuttia, ja kolmanneksi kammottavinta oli se, kun oli tehnyt sisäisen päätöksen, että 'nyt loppuu tämä itsetuhoilu', niin se itsetuhoilun lopetuksen alku oli kolmanneksi kammottavinta, ja sitten sen jälkeen on ollut koko aika Auschwitzia.

    Ja on myös äärimmäisen kammottavaa katsella taaksepäin, että miten sitä oli hengenvaarassa syntymästä asti! Kaikki on kammottavaa! Mikäköhän on suomeksi betrayal trauma: petetyksitulotrauma, pettämistrauma, vai mikä? Tietääkö joku?
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Insestiäidin tytär; 10-02-17 klo 19:25.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Toivottavasti jaksan joskus lukea tämänkin ketjun.

    Nyt on niin rankkaa keskittymiskyvyttömyyttä, että ei millään kykene lukea, vaikka haluaisi. Taas on menossa kammottavia asioita, kuten aina muulloinkin, ja eikä voi näitä kamaluuksia laittaa kamaluusjärjestykseen, kun kaikki on niin äärimmäisen kamalaa. Tai voi ehkä sillä tavalla laittaa kamaluusjärjestykseen, että kaikkein kamottavinta oli koko elämäni ennen tiettyjä asioita elämässäni, ja sitten toiseksi kammottavinta oli aika ennen ammattitaitoista psykoterapeuttia, ja kolmanneksi kammottavinta oli se, kun oli tehnyt sisäisen päätöksen, että 'nyt loppuu tämä itsetuhoilu', niin se itsetuhoilun lopetuksen alku oli kolmanneksi kammottavinta, ja sitten sen jälkeen on ollut koko aika Auschwitzia.

    Ja on myös äärimmäisen kammottavaa katsella taaksepäin, että miten sitä oli hengenvaarassa syntymästä asti! Kaikki on kammottavaa! Mikäköhän on suomeksi betrayal trauma: petetyksitulotrauma, pettämistrauma, vai mikä? Tietääkö joku?
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Onko emotionaalisia osia eri asteisia? Onko pienin "osan aste" sellainen kokemus, kun joutuu hetkeksi lähes vauan tasolle, tuntee kaiken kehossa ja itkee kuin vauva hetken? Kun siellä käy aikuisen kanssa ja se antaa sen itkeä hetken, niin sen jälkeen se ei välttämättä enää näyttäydy juuri enempää. Onko tällainen oma osa, vai onko se vaan jokin tunne???

    Entä sellainen lapsi/vauvaosa, jonne voi joutua ja olla siinä tilassa pitempään, eli muuttuu pikkulapseksi joksikin aikaa? Onko tämä Enemmän oikea osa?
    Onko nuo molemmat osia, mutta toisella vaan yksi pieni suru jonka surettuaan katoaa ja toinen jonne joutuu pitemmäksi aikaa ja jolla ongelmia paljon enemmän???
  • Onko emotionaalisia osia eri asteisia? Onko pienin "osan aste" sellainen kokemus, kun joutuu hetkeksi lähes vauan tasolle, tuntee kaiken kehossa ja itkee kuin vauva hetken? Kun siellä käy aikuisen kanssa ja se antaa sen itkeä hetken, niin sen jälkeen se ei välttämättä enää näyttäydy juuri enempää. Onko tällainen oma osa, vai onko se vaan jokin tunne???

    Entä sellainen lapsi/vauvaosa, jonne voi joutua ja olla siinä tilassa pitempään, eli muuttuu pikkulapseksi joksikin aikaa? Onko tämä Enemmän oikea osa?
    Onko nuo molemmat osia, mutta toisella vaan yksi pieni suru jonka surettuaan katoaa ja toinen jonne joutuu pitemmäksi aikaa ja jolla ongelmia paljon enemmän???
  • Mä en lähtis kyllä veteleen mitään rajoja, että mikä on oikea osa tai millainen osan pitäisi olla tai millä nimellä niitä pitäis kutsua. Koska jokainen osa on kuitenkin pohjimmiltaan kai tunne-osa. Osa on enemmän persoonansa, osa on sitten enemmän tunnetta. On sirpaletta, identiteettiä, on jotakin siltä väliltä. On erilaisia osia ja ihmiset tuntee luontevammaksi käyttää niistä erilaisia nimityksiä vaikka puhuttaisiin ihan samasta asiastakin. Aika pitkälti nämä ovat mun mielestä myös kokemusasioita ja mielipidekysymyksiä ja potilaan itse määriteltävissä, millä tavalla haluaa persoonanpalasia kutsua. Ja miten ne kokee luontevana käsitellä mielessään.

    Mutta vaikka osa olisi enemmän "pelkkä" tunne tai vaikka sitten kokonainen identiteetti, ne on silti samalla viivalla ja samalla tavalla ne on traumatunteita. En lähtisi määrittelemään, mikä on oikea/väärä osa. Mikä on enemmän osa ja mikä vähemmän. Eiköhän ne kaikki ole kuitenkin ihan samalla tavalla osia. Vaikka ilmenevät eri tavalla. Myös siis saman potilaan sisällä!
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Mä en lähtis kyllä veteleen mitään rajoja, että mikä on oikea osa tai millainen osan pitäisi olla tai millä nimellä niitä pitäis kutsua. Koska jokainen osa on kuitenkin pohjimmiltaan kai tunne-osa. Osa on enemmän persoonansa, osa on sitten enemmän tunnetta. On sirpaletta, identiteettiä, on jotakin siltä väliltä. On erilaisia osia ja ihmiset tuntee luontevammaksi käyttää niistä erilaisia nimityksiä vaikka puhuttaisiin ihan samasta asiastakin. Aika pitkälti nämä ovat mun mielestä myös kokemusasioita ja mielipidekysymyksiä ja potilaan itse määriteltävissä, millä tavalla haluaa persoonanpalasia kutsua. Ja miten ne kokee luontevana käsitellä mielessään.

    Mutta vaikka osa olisi enemmän "pelkkä" tunne tai vaikka sitten kokonainen identiteetti, ne on silti samalla viivalla ja samalla tavalla ne on traumatunteita. En lähtisi määrittelemään, mikä on oikea/väärä osa. Mikä on enemmän osa ja mikä vähemmän. Eiköhän ne kaikki ole kuitenkin ihan samalla tavalla osia. Vaikka ilmenevät eri tavalla. Myös siis saman potilaan sisällä!
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Mulla ei ole sivupersoonia vaan myöskin minätiloja, minän osia kuten Inmyhead kirjoitti... Ne tosiaan saattavat vaihdella tosi nopeaa niin kuin tuossa oliko se eilen vai toissapäivänä kun tuntui että mieli oli ihan sekaisin.. Se on pelottavaa ja silloin en haluaisi olla ihmisten ilmoilla. Niitä on varmaankin kolme. En ole tähän asiaan aikaisemmin oikein kiinnittänyt huomiota mutta jatkossa voisi ehkä vähän tarkemmin katsoa että mitä mulle oikein tapahtuu silloin ja kuinka monta niitä minän osia tosiasiassa on. Tämä juttu on ihan uusi mulle. Olen ollut aika vahvalla lääkityksellä joten olen ollut ihan sumussa enkä ole tietoisella mielellä oikein kyennyt havainnomaan asioita. Sitten on kaikenlaisia tunnelukkoja jotka ovat pahentuneet nyt viime vuosina, joka on heikentänyt elämänlaatua tosi paljon.
  • Mulla ei ole sivupersoonia vaan myöskin minätiloja, minän osia kuten Inmyhead kirjoitti... Ne tosiaan saattavat vaihdella tosi nopeaa niin kuin tuossa oliko se eilen vai toissapäivänä kun tuntui että mieli oli ihan sekaisin.. Se on pelottavaa ja silloin en haluaisi olla ihmisten ilmoilla. Niitä on varmaankin kolme. En ole tähän asiaan aikaisemmin oikein kiinnittänyt huomiota mutta jatkossa voisi ehkä vähän tarkemmin katsoa että mitä mulle oikein tapahtuu silloin ja kuinka monta niitä minän osia tosiasiassa on. Tämä juttu on ihan uusi mulle. Olen ollut aika vahvalla lääkityksellä joten olen ollut ihan sumussa enkä ole tietoisella mielellä oikein kyennyt havainnomaan asioita. Sitten on kaikenlaisia tunnelukkoja jotka ovat pahentuneet nyt viime vuosina, joka on heikentänyt elämänlaatua tosi paljon.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?