• Traumaattinen tilanne voi tulla mieleen vasta myöhemmin

    Monet voivat yllättyä siitä, että seksuaalinen lapsuudenaikainen hyväksikäyttö voi muistua mieleen vasta aikuisiällä. Tapahtunut voi näkyä dissosiatiivisena oireiluna ja esim. unina itsestä pedofiilinä, mikä voi olla järkyttävää. Itse traumaattinen tilanne voi tulla mieleen vasta myöhemmin.
  • Monet voivat yllättyä siitä, että seksuaalinen lapsuudenaikainen hyväksikäyttö voi muistua mieleen vasta aikuisiällä. Tapahtunut voi näkyä dissosiatiivisena oireiluna ja esim. unina itsestä pedofiilinä, mikä voi olla järkyttävää. Itse traumaattinen tilanne voi tulla mieleen vasta myöhemmin.
  • Sielunsisar luulin pitkään että oireiluni johtuivat monista muista traumoista, joita niitäkin löytyy... Koska kotona muuten päihteitä, väkivaltaa ja koulussa kiusaamista kun olin lapsi. Ja myöhemmin joutuu helpommin valitettavasti uhriksi vaikka nuorena ja nuorena aikuisena jos ei ole tiedostanut lapsuusasioita. Kunnes tuli pakolla tajuntaan se, mille ei ole sanoja. Myöntämisprosessi itselle on vieläkin kesken, mutta kyllä minä tiedän. Terapiassa puhun "siitä", mutta en ole suostunut sanomaan ääneen hyväksikäyttö. Nytkin tuli likainen olo kun kirjoitin tuon. Mutta totta puhut. <3
  • Hei molemmat,
    Siirsin tämän keskustelun nyt omaan ketjuunsa tuolta osion ohjeista, koska olen lukitsemassa kyseisen viestiketjun eikä siihen sitten pystyisi enää vastaamaan. Tähän uuteen ketjuun pystyy. :)
  • Itse olen seksuaalista hyväksikäyttöä pyöritellyt paljonkin mielessäni. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, että niin olisi tapahtunut. Silti dissosiaation osalta aina mainitaan, että lähes poikkeuksetta taustalla on vakavia traumoja kuten seksuaalinen hyväksikäyttö. Jos kohdallani on noin käynyt niin se on hautautunut todella syvälle ja suoraan sanottuna en edes halua sitä muistaa.

    Parempi näin ettei muista.
  • Olisi kiinnostavaa kuulla niiltä joilla dissosiaatio on kehittynyt etenkin alun perin näitten traumojen suojaksi? Jos on vaikka joku joka olisi muistanut. Oma prosessi on niin kesken. On osia jotka muistaa mutta niiden edessä on kammoja ja ällötyksiä "vartijoina". En jaksaisi pelätä loppuelämääni. Olen pelännyt puolen elämää ja olen kyllästynyt siihen. Ansaitsisin kaikki ansaitsevat kokemuksen elämästä ilman pelkoa. Enää ei pahaa tapahdu se paha on päässäni ja olen sitä kautta siinä pahassa kiinni niin kauan että pääsen tunteisiin ja muistoihin kunnolla kiinni. Lapsena on ollut pahaa ja se on toistunut teininä ja nuorena aikuisena niin monta kertaa että olen yksi traumapallo.
  • Itse olen pyöritellyt tätä vaihtoehtoa mahdollisuutena, mutta muistoja asiasta ei ole. En myöskään oikein usko, että mitään sellaista voisi olla menneisyydessä.. Toisaalta asia häiritsee, koska varmaa tietoa ei suuntaan eikä toiseen ole. Pelkään kieltämättä usein, että hyväksikäyttöä olisi lapsuudessa ollut, mutta koska ei ole mitään muistoja, en oikein osaa asiaan uskoakaan. Siltikään se ei tunnu mahdottomalta ja joskus on jopa jonkinlaisia häivähdyksiä siihen suuntaan. En kuitenkaan voi luottaa niihin, koska tulee heti sellainen olo, että kuvittelen vain.

    Mua kiinnostaisi tietää, että miten muille on alkanut selvitä traumaattinen tapahtuma menneisyydestä? Jotenkin, kun ei itse osaa sulkea mitään pois vaikkei todeksikaan voi todistaa, niin tällaiset asiat häiritsevät paljon. Toivon tietenkin, että itselläni ei ole seksuaalista hyväksikäyttöä ollutkaan koskaan ja se onkin todennäköinen vaihtoehto, koska muistoja ei ole. Silti jollain tasolla vatvon ja pelkään..
  • Onneksi ei aina kuitenkaan ole tämä asia taustalla. Vaikka pahaa ja liian vaikeaa onkin, niin onneksi lukuisia muitakin selityksiä onneksi.

    Myös koska vaikea tietää sitten kun muistaa, että ovatko ihan tosia, niin sekin sitten - että onneksi voi hoitaa häiriötä ilman, että aivan tarkasti lyö lukkoon mikä kaikki muistoissa tosi ja mikä ei. Voivat värittyä ja muuntua, siis vaikka olisi tietoa, että on tapahtunut, niin ne yksityiskohdat elävät.

    Tai se on tieto ollut potilaassa tässä aina vähän ja sitten kun on kuvattukin, niin ei sillä tavalla ole voinut kokonaan unehuttaa. Kuitenkin sitten ei vain voi tietää tarkasti kaikkea. Välillä kun ihan selvästi muistaa ja tietää asioita, jotka fyysisesti mahdottomia ja kun häiriökin siihen kuuluu, ettei voi erottaa mikä aina totta ja mikä ei - että muistaa harmittomiakin asioita tosina ja epätosina ja molempina samaan aikaan... ööh...

    Siis sitten on iso asia jokaisella ajatella, että onko jokin tämä tapahtuma ollut historiassa, oikein ymmärrettävää ja se tuska joskus on tässäkin potilaassa, että miksi ei voi kaikkea hahmottaa. Samalla sitten vähän, että kovin niiden etsiminen muistojen ja olettaminen, että täytynyt olla - niin kun sekin kyllä voi synnyttää vääristymiä! Siis omassakin päässä tässä tapahtunut muiden asioiden osalta, että kun tulee epäily jostain, sitten se kohta muuttuu siinä päässä ihan yhtä todentuntuiseksi kuin olisi tapahtunut. Että siis luulee tavanneensa ihmisen jota ei ole ja selvästi muistaa.

    Ei tarkoitus sanoa, ettei voi muistot palata! Koko Katolisen kirkon skandaali lähti liikkeelle terapiassa mieleen palanneiden kadonneiden muistojen tullessa esiin! Ei tarkoitus sanoa kuten jotkut, että terapeutit tai muut auttajat jotenkin suggeroivat ihmiset uskomaan! Sitten kuitenkin samalla totta se toinenkin väite, että myös voi toista ohjata ja kovin rikkinäinen ihminen voi omillakin olettamuksilla ohjata uusia muistoja ja asioita, jotka eivät olekaan ihan totta.Ja voi joutua vähän vain hyväksymään, ettei asia ihan selviä koskaan oliko vaiko eikö.

    Onneksi voi hoitaa silloinkin vaikkei ole varmaa.

    Kaaosta voi olla lapsuudessa monenmoista. Ja niin.

    Mutta on kokemusta siitä, että mieleen palaava tieto ei olekaan keksittyä, se siis tapahtuntu potilaalle tälle myös! Sitten vain vähän joutuu etsimään muutakin todistusaineistoa kuin omat kokemukset ja muistot... ja mutta ei palannut joku lapsuudesta asia, vaan palasikin nykyisyys. siitä muuta jo oli kirjoitus ja kysymys täällä.

    Ehkä voisiko joku auttava osaava, sellainen joka ei liikaa ohjaa ja sano "usko kaikki mitä tulee mieleen" tai toisaalta sano "ei kannata uskoa häivähdyksiä", vaan siis osaisi olla siinä ja auttaa... niin sitten ne tulevat jos ovat tullakseen ja jos ei niitä ole etsimällä etsinyt tai etukäteen odottanut tosiksi, ehkä sitten alkavat pysyä vain.

    Sillä tavalla alkoivat pysyä ainakin tässä päässä. Että tulivat ja menivät ja vääristyivät ja olivat outoja. Sitten jotkin vain alkoivat loksahdella ja tuli tarve se selvittää nykyisyys eikä niin, että olisi heti uskonut! Tai että osahan asioista joita palaa tosiaan ole tosia!

    Vaikeaa.

    Ehkä semmoinen voi olla, että tulee uni tai tulee oksennus tai kipu tai hajoaa vaikka käsi... sitten sitä juuri se sama aina tapahtuu ja terapeutti tai joku sen huomaa ehkä ulkopuolelta ja kysyykin että mikähän tuossa on... ja se ensin välähtää vain joku ja katoaa. Ei sitä sitten mieti, mutta sisällä muut jäävät miettimään ja sitten se tulee itsestään. Ei sitä etsitty, ei sitä oletettu, ei tosiaan epäilty, mutta se jäi taustalle työstymään ja tuli sitten.

    Toisaalta usein tulevat vääriäkin juttuja. Siksi tärkeää ollut, että nimeää todeksi vain kun voi todistaa. Päiväkirja ja kalenterisäännöt ovat potilaalla, jotta voi kerätä vain todella tosia ylös. Sitten muuhun suhtautuu kuin harhoihin, vaikka voivathan ollakin tosia, mutta kun ei voi tietää, niin on helpompi sittenkin kun ei joka paniikkiin ja epäilyyn lähdetä potilaana heti uskomaan.

    ehkä muilla joku muu voinut olla


  • Viimeisin muokkaus käyttäjältä Lehti; 11-05-2015 klo 01:05.
  • Hei Dirkki ja muut:

    Käsittääkseni dissosiaation syntymiselle voi olla syynä monenlaisia traumoja, sellaisiakin joita ei yleensä traumoiksi mielletä. Perinteisesti mainitaan lapsuuden hyväksikäyttö ja muu fyysinen väkivalta, mutta yhtälailla syinä voivat olla esim emotionaalinen laiminlyönti, pikkulapsena koetut sairaalajaksot tai jopa vanhempien sellaiset. Joten tästä syystä tasapainoisessakin perheessä kasvaneella voi olla vaikeakin dissosiaatiohäiriö.. Samoin sotahistoriamme on tuottanut sukupolvellisen ptsd-tasoisesti ja pahemminkin oireilevia, jotka sitten ovat tiedostamattomasti opettaneet seuraaville sukupolville dissosiaation selviytymiskeinona vaikeuksissa - tunteistahan ei suomessa perinteisesti kotona puhuta. Joidenkin tutkijoiden mukaan olennaista onkin juuri se emotionaalinen tuki jota lapsi vaikeuksissa saa perheeltään - tai siis se, että ei saa, vaan joutuu selviytymään tunteistaan yksin. Tästä syystä ihan tunteista puhumattomuus on käsittääkseni eräs dissosiaatiolle altistava tekijä. Nyrkkisääntönä on kuitenkin että mitä pidempään jatkunut ja mitä nuorempana tapahtunut ylivoimaiseksi koettu asia, niin sen varmemmin lapsi oppii suojautumaan dissosiaatiolla. Luulisinkin että dissosiaatio eri vaikeusasteissaan on itseasiassa suomessa tosi yleistä - me emme vaan tiedosta sitä kansana, koska dissosioimme siitä!
  • Itse muistin vain osan hyväksikäytöstä aiemmin. Kun osat ovat alkaneet tulla enemmän esille nyt aikuisiällä, olen alkanut saamaan muistoja hyväksikäyttötilanteista. Minulle on siis muodostunut DID häiriö seksuaalisen väkivallan vuoksi. Olen aina ollut hyvin pelokas, kauhulla pelännyt mitä minulle on voinut tapahtua menneisyydessä. Joskus toivon että en olisi ikinä muistanut niitä tapahtumia, mutta toisaalta ymmärrän nyt itseäni paremmin. Ja tunnen enemmän empatiaa myös vihaisia osiani kohtaan, ymmärrän mistä se viha tulee. Mutta silti traumaattiset kokemukset tuntuvat yhä irrallisilta, kuin ne olisi tapahtuneet jollekin toiselle.
  • Mulle ja osilleni tämä aihe on ollut tosi pitkään tabu, sellainen asia johon ei kajota. Häpeäähän siihen voimakkaasti liittyykin. Itselläni on muistissa onneksi vasta ja vain yksi kokemus. Se on yhä osittain hieman pirstalainen. Tiedän, että siellä muistissa on vielä ainakin yksi kokemus, koska muistan siitä aivan todella pienen palasen. En usko ja toivon, että niitä ei ole kovinkaan paljon lisää ainakaan.

    Olen vasta hiljattain avannut kokemuksen ensimmäistä kertaa avopuolisolleni ja eräs osani sen lispautti toiselle kohtalotoverille joka hyvin luotettavakin onneksi. En usko, että tarvitsen erikoisempaa terapiakäsittelyä, mutta tiedän että näistä muutamista kokemuksista on muodostunut jonkinlaista persoonaa myös.

    Jaksamisia kaikille <3
  • Hei kaikille, olen uusi täällä, löysin palstan tutkiessani asioita. Epäilen että kärsin jostain depersonalisaatiosta. Dissosiaatiokin voi olla mahdollista. Monet jutut joita on tällä foorumilla lukenut, ovat sellaisia että ne voisivat olla minun (kuka se sitten onkaan) kirjoittamia.

    Olen vasta viime päivinä tajunnut että olen saattanut kokea jotain traumaattista lapsuudessani ja varhaisessa teini-iässä. Ensimmäisessä päivähoitopaikassa koin jotain todella häiritsevaa koska vanhempieni mukaan jossain vaiheessa aloin voimakkaasti vastustaa (itkupotkuraivarit) hoitopaikkaan menoa. Minulla ei ole selvää muistikuvaa tuosta. Tai muistan vain tuolta ajalta käsittämätöntä kauhua.

    Jouduin myös erinäisten fyysisten sairastelujen ja poikkeamien (ei kehityshäiriötä tms.) vuoksi usein lääkärien tarkkailtavaksi. Leikkausoperaatioon jouduin ensimmäistä kertaa noin kuusivuotiaana. Sitten 12-vuotiaana sairastuin epilepsiaan täysin tuntemattomasta syystä.

    Ala-asteen lopulla minua myös koulukiusattiin rankasti ja jouduin joka päivä pelkäämään väkivaltaa. Tiedän että tämä ainakin vahingoitti minua ja tiedostan että sen jälkeen sulkeuduin aika voimakkaasti enkä vuosikausiin päästänyt ketään lähelleni. Tämän vuoksi koko teini-ikäni ajan kärsin yksinäisyydestä, masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Nyt olen 23 ja pitkällisen terapian jälkeen olen alkanut tiedostaa että ehkä en olekaan niin "okei", mitä olen ennen ajatellut. Ja viime aikaiset depersonalisaatiokokemukset ovat vahvistaneet tuntemuksia.

    Tämän lisäksi minulla on aina ollut ongelmia seksuaalisuuden suhteen. Asia on aina aiheuttanut minulle hyvin voimakasta häpeää. Ensimmäisen kerran harrastin seksiä yli 20-vuotiaana ja silloin se tuntui hyvin omituiselta. Olen pääosin heteroseksuaali, tosin joskus saan homoseksuaalisiakin tuntemuksia. Tämän lisäksi pidän ristiinpukeutumisesta ja haaveilen joskus siitä että olisin ainakin seksin aikana vastakkaista sukupuolta. Mutta näiden asioiden myöntäminen on aina ollut vaikeaa, siitä huolimatta että seksi ei ole ollut kotona mikään tabu, eikä kukaan ole koskaan rajoittanut minua sen suhteen. Mutta silti minun on hyvin vaikea, lähes mahdoton, lähestyä ketään seksuaalisesti. Tunnen itseni huonoksi ja likaiseksi kun ajattelen seksiä. Masturboin useita kertoja päivässä, katson paljon pornoa (sitä olen tehnyt 10-vuotiaasta saakka) ja häpeän noita asioita.

    Voisiko olla että olisin jotenkin traumatisoitunut ja psyykkiset ongelmani johtuisivat siitä?
  • En ole kummallinen tai outo olen vain monipuolinen! :P
  • Kyllä traumatausta voi selittää oireitasi, tärkeintä syistä huolimatta on varmasti oppia hyväksyvää asennetta itseäsi kohtaan. Jos taustalla onkin traumaa voi tämä olla vaikeampaa, muttei mahdotonta. Onko sinulla nyt terapiasuhdetta vai olitko nuorena käynyt? Terapeutin kanssa voisi olla helpompaa pohtia seksuaalisuuteenkin liittyviä häpeän aiheitasi ja niiden tausta kenties selkiytyisi.
  • Excuse me, have you seen my brain??


    Ronja on 9v. hevoshullu tyttö. Hän haluaa kirjoittaa täällä aina vihreällä värillä.

    Sini on 11v. pelokas, kuiskaileva tyttö. Hän kirjoittaa punaisella, jos uskaltaa...
    Satu on 15v. myöskin hevoshullu tyttö. Hän kirjoittaa sinisellä, jos jotain keksii kirjoitettavaa.
    Veera on 6v. Täysin tuntematon mulle vielä.
  • Mulla ei ollut vielä 5 vuotta sitten mitään hajua, että lapsuudessa ja nuoruudessa on jotain tapahtunut. Vasta nyt hiljakseen on ruvennut selviämään, että jotain pahaa on tapahtunut. Ronja on kertonut psykalle ja tukihenkilölleen, mitä kaikkea on tapahtunut, sekä kirjoittanut tuntemastaan kivusta, mitä paha setä on aiheuttanut, omaan kirjaansa. Mä en muista mitään muuta kuin keltaisen kivitalon ja kivan miehen, joka osti aina Vuohikipsalta karkkia ja antoi mulle Duran Duranin levyn. Ronja ja Sini muistaa. Mä en kuulemma ole vielä niin vahva, että olisin valmis muistamaan, mitä on tapahtunut. Sitä päivää kauhulla odotan, kun mulle selviää, mitä on tapahtunut...

    Se tunne, kun Sini kuiskaa kauhuissaan mulle, että häntä pelottaa, kun naapurin setä kuulostaa ihan pahalta sedältä. Se saa mut paniikin ja ahdistuksen valtaan. Kun en tiedä, mitä siinä vaiheessa tehdä. Koitan rauhoittaa Siniä, mutta se ei aina onnistu. Tämä on todella syvältä, kun tiedät jotain, mutta silti et tiedä mitään...
  • Viimeisin muokkaus käyttäjältä Huuto; 16-09-2015 klo 18:42.
  • Itse olen ollut aina tietoinen tavalla tai toisella seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. Tekijä oli isoveljeni ja hän myös käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa. En vaan ole myöntänyt sitä tai myöntänyt sen vaikuttavan mitenkään. Se on myös ollut todella syvällä. Popsahtanut joskus harvoin vain esiin ja sitten laitoin sen pois, ikään kuin hyllylle ja peitin muilla tavaroilla.

    Aloin lopulta oireilla kokemalla itseni turmelevaksi ja pahaksi. Seksuaalisen hyväksikäytön lisäksi oli narsistisia piirteitä omaava fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelevä äiti. Narsistisen poikaystävän paljastaessa oman naamansa olin kuin huurussa. Luulin itse aiheuttavani ympäröiville ihmisille turmion. Ihmettelin, mikä minussa on niin syvän pahaa, että tavallisista ihmisistä kuoriutuu tuollaisia hirviöitä. Silloin en saanut salaisuutta ulos edes omaan tietoisuuteen vaikka se siellä häilyi ja muistin sinänsä sen kyllä. Torjuin vain vahvasti. Jatkoin kuin ei olisi mitään ongelmaa.

    Kappas kuitenkin vuoden päästä iski uudestaan tuo sama varmuus omasta pahuudesta ja syvästä salaisuudesta joka turmelee. Menin aika sekaisin ja en silloin vielä pystynyt asiaa kohtaamaan. Siitä puolen vuoden päästä pääsin psykoterapiaan ja nyt pikkuhiljaa olen kaikkien mahdollisten Asperger-, ADHD- yms. epäilyjeni jälkeen saanut myönnettyä, että ihan KAIKKI oireeni johtuvat toistuvista traumoista. Äititraumat ovat aukeilleet, mutta nyt kun myönnän hyväksikäytön ja olen saanut sen pakotettua uloskin suusta ilman minuuttien taistelua, pitäisi löytää ne tunteet. Ihan niin kuin Michelellä, mullakin on ollut ihan kuin fyysinen muuri sen sanan edessä! Vaikka aikoo sanoa sen täytyy pitää tauko ja pyyhkiä silmiä ja odottaa, että sen saa tungettua ulos.

    Tunnen vihaa kaikkia aikuisia kohtaan, jotka eivät huomanneet tai auttaneet. Veli saa minut voimaan pahoin, mutten vihaa vielä. Nyt siis metsästän tunteitani, niitä kun en pystynyt kaksi vuotta sitten kohtaamaan.

    MUOKKAUS/LISÄYS: Siis vaikka olen ollut tietoinen koko perheeni sekaisuudesta, on ollut olo, että valetelen. Samoin hyväksikäytöstä ja jokaisesta muustakin traumasta on ollut tuollainen olo. Tämä siis vaikka muistoni ovat olleet ihan aina mukana. Jotain oman tunnekytköksen puutteesta kertoo sekin, että kun olin sivulauseessa psykologille ja psykiatrille kriisini keskellä asiasta maininnut, en kuitenkaan tunnistanut itseäni, kun he mainitsivat hyväksikäytön. Tuijotin vain ja ajattelin, että "Hyväksikäyttö? Mitä ne horisevat", vaikka tiesinkin sen olevan totta. Nyökkäilin vain ja pidin sitä väärinkäsityksenä jollain tasolla.

    Aivan varmasti, jos jollakulla on täysin torjuttuja ja unohdettuja muistoja, niitä voi epäillä, jos ihan tavanomaisetkin saavat tuollaisen epäuskon ja irtaantumisen aikaan.
  • Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut olo, että olen jollakin tapaa viallinen ja vääränlainen. Kuten aiemmassa viestissäni tuolla ylempänä kerroin, en ole muistanut traumaani. Nyt se kuitenkin palasi mieleeni ja toisessa ketjussa siitä olen nyt hieman kertonutkin. On hyvin vaikeaa liittää sana seksuaalinen hyväksikäyttö omiin kokemuksiini. Traumamuistot ovat nyt hyvin pinnalla ja pyrkivät mieleeni koko ajan ilman, että pääsen niistä eroon hetkeksikään. Nyt tuntuu myös hyvin vahvasti siltä, että lapsuuden seksuaaliset "leikit" eivät ole ainoa minulle tapahtunut traumaattinen asia lapsuudessa. Koen hyvin vahvasti, että minut on eräällä esineellä seksuaalisesti pahoinpidelty lapsena. Se pyörii katkeamatta päässä lauseena. En saa sitä pois mielestäni. Tunnen alapäässäni omituisia tuntemuksia. Ikäänkuin eläisin ihan koko ajan tässä nykyhetken lisäksi sitä hetkeä, jolloin tämä asia tapahtui. En saa päähäni, kuka tämän teon takana olisi voinut olla. Lisäksi on edelleen häivähdyksiä myös siihen suuntaan, että sänkyni vieressä oleva uhkaava mies teki pahaa. Jälkimmäisestä ei ole konkreettista muistoa enkä uskalla ottaa sitä todesta, koska se on hyvin epävarman oloinen "muisto" vaikkakin olen ainakin kepeät 10 vuotta kärsinyt pelosta, että joku uhkaava henkilö seisoo sänkyni vieressä.

    Mulla oli useita kuukausia sitten kokemus, jolloin tajuntaani tuli nuoren tytön puhetta. Tyttö sanoi olevansa Paha Tyttö, joka tekee pahoja asioita. Paha Tyttö ei voi kertoa, mitä on tehnyt, mutta ne on pahoja asioita. Paha Tyttö on paha, koska tekee pahoja asioita.
    Tällöin jollakin tapaa tiedostin, että kyseessä voisi olla oma lapsiminä, joka puhuu, mutta toisaalta en osannut liittää tätä keskustelua mihinkään konkreettiseen. Se tuntui hyvin hämmentävältä varsinkin, kun Paha Tyttö ei voinut kertoa, mitä pahaa on tehnyt. Nyt jotenkin vain tuntuu palaset loksahtelevan paikoilleen. Samalla pelkään, että keksin koko trauman. Vaikka muistan kyllä hyvin selvästi lapsuuden leikit. Mutta on paljon häivähdyksiä ja luuppauksia, joista en ole aivan vakuuttunut, että voisivatko ne pitää paikkansa.

    Laitan tähän loppuun otteen päiväkirjastani, kun olin 14-vuotias, yli kymmenen vuotta sitten. Teksti puhutteli mua jo silloin, kun sen vuosi sitten ensimmäisen kerran löysin selatessani vanhoja päiväkirjojani. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut kirjoittaa novelli, joka on kuitenkin jäänyt. Tai ehkä tarkoitus on ollut kirjoittaa vain päiväkirjaa ja olen aloittanut sen näillä sanoilla. Koen tämän tekstin kiehtovaksi todisteeksi siitä, että minulla on ollut kenties jo tuolloin suuria salaisuuksia, joista en ole voinut puhua.


    "Kirjoita",hän sanoi. "Kirjoita kaikki tunteesi ja ajatuksesi. Kerro tarina, sinun tarinasi"
    "Mutta... Saako niin tehdä? Onko se sallittua?"
    "Minä annan siihen luvan. Sinun ei tarvitse hävetä ajatuksiasi minun seurassani. Olen samanlainen kuin sinä. Luota minuun ja kirjoita. Minä annan siihen luvan."


    Nämä sanat pyörivät tytön mielessä, kun hän mietti, mistä aloittaa. Hän ei vieläkään uskonut, että oli lupa kertoa kaikki; kaikki ne salaiset toiveet ja unelmat, kaikki salaiset onnen hetket. Mutta mikä tärkeintä; kaikki se salattu viha ja katkeruus.
    Tyttö hengitti syvään. Hän halusi kertoa kaiken. Halusi niin kovasti, että se tuntui jo melkein mahdottomalta. Ja mahdotonta se olikin. Sanat katkesivat ja lauseet menivät solmuun. Paperille ilmestyi jonkun toisen ihmisen ajatuksia, mutta ei hänen. Hänen oli mahdoton tavoittaa ajatuksiaan päänsisäisestä sekamelskasta. Ne täytyisi houkutella esiin, mutta tänään se ei onnistuisi.

  • Pikku Ruusunen: 4-v. tyttö, hieman arka
    Salainen tyttö, "kuollutta leikkivä", useimmiten piilossa
    Ruusu: ulospäin suuntautunut teini, pinnallinen, huoleton
    Herra M: Aggressiivinen puolustaja/syyttäjä
    Herra E: puolustaja/suojelija
    (Muita osia lisään, jos ovat kiinnostuneita kirjoittamaan)
  • Tuttuja tuntemuksia, Riippis. Minulla on yksi lapsiosa, joka alkaa hakkamaan päätään ja sanoo, että on paha. Minulla oli lapsena toistuvia painajaisia siitä, että tumma hahmo seisoo ovella. Ja sellaisia unia missä minulle tehtiin jotain seksuaalista. Tiedän, että äitini on seksuaalisesti sopimaton, sairas ja rajaton ihminen.

    Olen myös aikuisena etsiytynyt sellaisiin tilanteisiin, missä minua on voitu kohdella kuin saastaa. Jotenkin ajatellut, että ansaitsen sen. Olen "halunnut" että minuun kohdistetaan väkivaltaa tai hyväksikäytetään. Se ei ole ollut mitään tervettä fantasiaa vaan puhdasta itseni vahingoittamisen halua. Miten se, että joku tekee pahaa voi tuntua oikealta? Ehkä se on joku selvitymismekanismi, että tekee pahasta normaalia.
  • Voi kun kuulostaa tutulta tuo kertomasi, Ruusunen, että olet hakeutunut tilanteisiin, joissa sinua kohdellaan huonosti ja että olet sitä jollakin oudolla tapaa oikein kaivannutkin. Itselläni samanlaisia tuntemuksia. Tuntuu jotenkin kierolla tavalla oikealta, että mulle tapahtuu pahaa ja jotenkin ole oikein toivonutkin kaikenlaista pahaa tapahtuvan itselleni. Ja kun se paha on toteutunut ja tuntunut kamalalta niin silti se tuntuu jotenkin oikealta, että näin sen kuuluikin mennä. Todella vaikeaa selittää, mutta kutakuinkin näin olen asiat ottanut. Lisäksi olen myös harrastanut paljon pahojen asioiden vähättelyä omalla kohdallani. Toisaalta taas joskus mulla on vahva taipumus ylireagoida. Olen tässäkin suhteessa hyvin ristiriitainen ihminen... Olisikohan kyseessä persoonien osien mielipiteet, jotka heijastuvat ajatuksiini hyvin vahvasti..
  • Moi kaikki!
    Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tälle palstalle, mutta en ole uskaltanut/ halunnut.
    Minua on hyväksikäytetty kun olin 15- vuotias. Syytin itseäni tapahtuneesta, sillä raiskaus tapahtui päihteiden vaikutuksen alaisena- jos en olisi juonut niin paljon olisin voinut ja jaksanut huutaa kovempaa lopeta ja ehkä joku olisi kuullut. Tapahtuneesta on jo neljä vuotta ja vieläkään en hyväksy tapahtunutta vaikka siitä nyt pystynkin kirjoittamaan. Tuntui kuin olisin ollut kala kuivalla maalla ja haluan itkeä ja huutaa ajatellessani tapahtunutta, mutta en salli sitä. En tiedä miten kohdata sitä vihaa ja surua, että minuun kajottiin. Tarvin paljon ajatustyötä sen suhteen että lopetan itseni syyttämisen vaikka olin päihtynyt ei se oikeuta ketään minuun koskemaan. Sitä ei ikinä unohda ja se oli ensimäinen kertani, jos sitä voi edes siksi kutsua. Ja mikä on ikävää on miten hyväksikäyttö vaikuttaa nykyiseen parisuhteeseeni. Seurustelen ymmärrävän ja rakastavan ihmisen kanssa, mutta mun on vaikea osoittaa eleillä rakkautta. Aktit toteutetaan harvoin, sillä aktissa koen oloni saastaiseksi ja lopulta alan voimaan pahoin ja itkeän vaikka kuinka kumppanini yrittäisi lohdutella että ei hätää, mutta en odaa totjua tunteitani ja näin kumpikaan meistä ei voi nauttia hetkestä. Kädestäkin pitäminen on ajoittain hankalaa, mutta sanallinen rakkauden ilmaisu onnistuu. Voimia kaikille, jotka ovat myös joutuneet uhreiksi. Tiedän millaista on elää tapahtuneen kanssa :'(

    Onko kukaan ikinä vienyt oikeuteen asti seksuaalista hyväksikäyttöä? Tai tehnyt rikosilmoitusta?
  • Olen tehnyt rikosilmoituksen pitkäaikaisesta hyväksikäyttäjästäni ja koin sen voimaannuttavana. Lakimieheni olisi vienyt asiaa oikeuteen ja olisin siihen ollut itsekin valmis, mutta syyttäjä katsoi teot vanhentuneiksi ja teki sillä perusteella syyttämättä jättämispäätöksen. Asianajajani oli lain tulkinnasta erimieltä ja asiaa olisi voinut silti viedä eteenpäin, mutten silloin jaksanut. Tekijä kuitenkin kuulusteltiin ja oli jotakin joutunut myöntämäänkin. Varasin etukäteen ajan naispoliisille ja tukihenkilö oli mukanani poliisilaitoksella. Kuulemiseni kesti kolmisen tuntia ja kaikki kirjattiin ylös. Oikeudenkäyntiin saat halutessasi ilmaisen avustajan. Tukinaisen lakimies auttaa hankkimaan hyvän asianajajan ja neuvoo miten saat tuon maksutta, jos haluat viedä asiaasi eteenpäin. Yksin ei kannata jäädä pohtimaan asiaa. Lakimies osaa myös neuvoa onko sinulla riittävästi "aineksia" juttuun.
  • Hei,

    oma kokemukseni on, että ehdottomasti kyllä traumaattinen tilanne voi tulla mieleen myöhemmin, ehkä vasta vuosikymmenien päästä. Samoin tieteellinen näyttö ja lukemattomien terapeuttien työkokemus kertoo samaa.

    Olen pitkästä aikaa täällä foorumilla... joulu- ja tammikuussa tuli täällä käytyä kirjoittamassa ja lukemassa tekstejä, mutta minulla oli jo valmiiksi "pino" triggeröitymisiä käsittelemättä eli käsittelemättömiä traumoja oli nousemassa pintaan. Rehellisesti sanottuna olin aika sekaisin, koska ennen kuin nämä aiemmin unohtamani muistot tilanteista ja niihin liittyvistä tunteista ja ajatuksista selkiytyivät ymmärrettäviksi, koin ts. elin uudelleen traumaattisille muistoille tyypillisesti pelkkiä sirpaleita niistä kokemuksista. Ja mm. aloin vältellä yhtä nykypäivän ihmistä, joka niitä muistoja tahtomattaan herätti (hän ei ollut edes syntynyt traumojen alunperin tapahtuessa). Käytännössä katkaisin yhteydenpidon häneen kuukaudeksi ja seuraavan kuukauden ajan triggeröidyin vielä helposti hänestä.

    Tuona aikana, kun yritin selvittää omia olojani ja outoja reaktioitani ja käytöstäni, myös täältä foorumilta löytyi sellaista matskua, joka nosti uusia muistoja minulle. Siksi minun piti jättää hetkeksi täällä käyminen. Nyt olen saanut terapiassa ja ennen kaikkea monituisten öiden hiljaisina tunteina käsiteltyä akuutisti triggeröineet asiat. Yksi ihmissuhde on karilla ja käsitys omasta lapsuudesta on entistä karumpi. Esimerkiksi tiedän nyt, että en ole aiemmin - 4,5 v traumaterapiasta huolimatta - muistanut vaikeimmista traumoistani läheskään kaikkea. Ehkä en muista vieläkään.

    Olen kiitollinen, että minulla on hyvä terapeutti ja jo edellisen terapian (ja runsaan terapiakirjallisuuden lukemisen) ansiosta taitoja ja aiempia positiivisia kokemuksia siitä käsitellä nyt näitä uusia traumamuistoja.
Tulokset: 1-20 / 21

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?