• Depersonalisaatio, dissosiaatio - kokemuksia

    Hei,

    Lohduttavaa, että löysin tämän foorumin. Suuri kiitos sen perustajalle. Pelkoni, ahdistukseni on tällä hetkellä niin lamaannuttava, että saan suurta lohtua tiedosta, etten yksin ole ole kamppailuani käymässä. Vaikka en näitä oloja toki kenellekään toivoisi.

    Depersonalisaatioksi olen oloni nimennyt, ja vaikkei diagnoosia ainakaan vielä ole tiedän, että kyse on juuri siitä. Olen nelikymppinen nainen ja taustalla pitkäaikainen masennus, ahdistuneisuutta ja dissosiaatio-oireilua (jota en ole oikein osannut aiemmin nimetä). Monenlaisia ongelmia. Lapsuudessani olen kokenut traumatisoituneeni henkisen laiminlyönnin ja syyllistämisen seurauksena. Myöhemmällä iällä tulin koulukiusatuksi, sairastuin syömishäiriöihin ja sosiaaliset fobiat ovat olleet seuranani myös. Vaikeat ihmissuhteet sekä vanhempiin että parisuhderintamalla ovat mutkistaneet polkua. Läheisriippuvuus on varmasti ollut yksi määräävimmistä ongelmistani. Identiteettini, omanarvontunteeni olen rakentanut muiden ihmisten hyväksyntää peilaten.

    16-vuotiaana koin ensimmäisen "depersonalisaatiokohtaukseni", johon nivoitui varmaan ikään(kin) liittyvä ekstistentialistinen kriisi. Tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa ymmärtänyt olevani olemassa, kuin minut olisi viskattu vieraaseen kehoon. Ahdistus oli lähes ylivoimaista, mutta hiljalleen aloin saamaan otetta elämästä. En hakenut mitään ulkopuolista apua, perheenjäsenet yrittivät tukea. Jollakin lailla asian sain painettua taka-alalle, mutta samankaltaiset tuntemukset, pelot asiaan liittyen ovat aina olleet matkassa. Jotenkin ne olen saanut pidettyä pinnan alla. Nyt ymmärrän, että olen varmastikin painanut asioita pois, turruttanut itseäni monella tavalla, ettei tarvitsisi kohdata kaikkia tunteitani. Olen aina ajatellut, että niin se kohdallani toimii - että blokkaan vaikeita asioita pois, joskus onnistuen paremmin ja joskus huonommin. Kunnes pari kuukautta sitten, parisuhteeseen liittyvän elämänmuutoksen (joudun olemaan paljon yksin) myötä tärähti sellainen olo pintaan, että jalat alta. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, koin nuorena kokemani olon uudelleen, mutta voimakkaampana. Olo tuntuu vieraalta, tunne-elämä on jumissa. Tuntuu, että toimin kuin autopilotilla. Tarkkailen kognitiivisia toimintojani, kuin olisin robotti. Välillä havahdun kauhuntunteeseen ja itken oloani, kauhuani. Parisuhteelle asia on kova pala, vaikka mieheni tukee ja yrittää auttaa. Koen vain olevani niin umpikujassa, että vaikea on yrittää uskoa mihinkään. Pari kuukautta olen taistellut asian kanssa. Lääkityksenä minulla on Aurorix, moklobemini. Kuukauden päivät olen sitä syönyt (tuttu lääke ja apua olen saanut siitä aiemmin sos. fobiaan ja masennukseen) mutta merkittävää parannusta ei ainakaan vielä ole tullut. Rauhoittaviinkin on resepti, mutta en haluaisi aloittaa niitä.

    Käyn toista vuotta terapiassa ja olen saanut paljon apua, mutta tämänhetkinen olo ja silkka kauhu tuntuu olevan jotain niin suurta, että pelkään etten terapiankaan avulla enää voi selvitä. Toki terapia on tuonut asioita pintaan, mutta olisivathan ne, ennemmin tai myöhemmin tulleet. Toisinaan saan hitusen toivoa jostakin ajatuksesta, mutta useimmiten jonkun läheisen kautta. On vaikeaa ammentaa itsestään mitään, kun ei ole koskaan osannut itseään rakastaa tai arvostaa.

    Tarina polveilee, mutta halusin sen kertoa. Olisi hyvä jutella samanlaisia asioita kokeneiden kanssa. Toivon todella valtavasti voimia ja uskoa paremmasta kaikille asian kanssa kamppaileville. Onneksi asiasta keskustellaan jo nykyään. 16-vuotiaana luulin olevani ainoa maailmassa.
  • Hei,

    Lohduttavaa, että löysin tämän foorumin. Suuri kiitos sen perustajalle. Pelkoni, ahdistukseni on tällä hetkellä niin lamaannuttava, että saan suurta lohtua tiedosta, etten yksin ole ole kamppailuani käymässä. Vaikka en näitä oloja toki kenellekään toivoisi.

    Depersonalisaatioksi olen oloni nimennyt, ja vaikkei diagnoosia ainakaan vielä ole tiedän, että kyse on juuri siitä. Olen nelikymppinen nainen ja taustalla pitkäaikainen masennus, ahdistuneisuutta ja dissosiaatio-oireilua (jota en ole oikein osannut aiemmin nimetä). Monenlaisia ongelmia. Lapsuudessani olen kokenut traumatisoituneeni henkisen laiminlyönnin ja syyllistämisen seurauksena. Myöhemmällä iällä tulin koulukiusatuksi, sairastuin syömishäiriöihin ja sosiaaliset fobiat ovat olleet seuranani myös. Vaikeat ihmissuhteet sekä vanhempiin että parisuhderintamalla ovat mutkistaneet polkua. Läheisriippuvuus on varmasti ollut yksi määräävimmistä ongelmistani. Identiteettini, omanarvontunteeni olen rakentanut muiden ihmisten hyväksyntää peilaten.

    16-vuotiaana koin ensimmäisen "depersonalisaatiokohtaukseni", johon nivoitui varmaan ikään(kin) liittyvä ekstistentialistinen kriisi. Tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa ymmärtänyt olevani olemassa, kuin minut olisi viskattu vieraaseen kehoon. Ahdistus oli lähes ylivoimaista, mutta hiljalleen aloin saamaan otetta elämästä. En hakenut mitään ulkopuolista apua, perheenjäsenet yrittivät tukea. Jollakin lailla asian sain painettua taka-alalle, mutta samankaltaiset tuntemukset, pelot asiaan liittyen ovat aina olleet matkassa. Jotenkin ne olen saanut pidettyä pinnan alla. Nyt ymmärrän, että olen varmastikin painanut asioita pois, turruttanut itseäni monella tavalla, ettei tarvitsisi kohdata kaikkia tunteitani. Olen aina ajatellut, että niin se kohdallani toimii - että blokkaan vaikeita asioita pois, joskus onnistuen paremmin ja joskus huonommin. Kunnes pari kuukautta sitten, parisuhteeseen liittyvän elämänmuutoksen (joudun olemaan paljon yksin) myötä tärähti sellainen olo pintaan, että jalat alta. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, koin nuorena kokemani olon uudelleen, mutta voimakkaampana. Olo tuntuu vieraalta, tunne-elämä on jumissa. Tuntuu, että toimin kuin autopilotilla. Tarkkailen kognitiivisia toimintojani, kuin olisin robotti. Välillä havahdun kauhuntunteeseen ja itken oloani, kauhuani. Parisuhteelle asia on kova pala, vaikka mieheni tukee ja yrittää auttaa. Koen vain olevani niin umpikujassa, että vaikea on yrittää uskoa mihinkään. Pari kuukautta olen taistellut asian kanssa. Lääkityksenä minulla on Aurorix, moklobemini. Kuukauden päivät olen sitä syönyt (tuttu lääke ja apua olen saanut siitä aiemmin sos. fobiaan ja masennukseen) mutta merkittävää parannusta ei ainakaan vielä ole tullut. Rauhoittaviinkin on resepti, mutta en haluaisi aloittaa niitä.

    Käyn toista vuotta terapiassa ja olen saanut paljon apua, mutta tämänhetkinen olo ja silkka kauhu tuntuu olevan jotain niin suurta, että pelkään etten terapiankaan avulla enää voi selvitä. Toki terapia on tuonut asioita pintaan, mutta olisivathan ne, ennemmin tai myöhemmin tulleet. Toisinaan saan hitusen toivoa jostakin ajatuksesta, mutta useimmiten jonkun läheisen kautta. On vaikeaa ammentaa itsestään mitään, kun ei ole koskaan osannut itseään rakastaa tai arvostaa.

    Tarina polveilee, mutta halusin sen kertoa. Olisi hyvä jutella samanlaisia asioita kokeneiden kanssa. Toivon todella valtavasti voimia ja uskoa paremmasta kaikille asian kanssa kamppaileville. Onneksi asiasta keskustellaan jo nykyään. 16-vuotiaana luulin olevani ainoa maailmassa.
  • Hei ! Olen 23v. nuori nainen. En tiedä onko tämä oikea paikka minulle, sillä en itsekkään oikein taida tietää mikä minua vaivaa. Aloitampa alusta... Lapsuuteni elin alkoholisti vanhempien kanssa ja kasvatin periaatteessa itse itseni. Koulussa minua kiusattiin sillä olen aina ollut hoikka. Minulla on aina ollut heikko itsetunto. Tiedän olevani alipainoinen ja olen menossa ravitsmusterapeutille tässä kuussa. Nämä asiat olen vain unohtanut ja elin täysin normaalia elämää viime vuoteen saakka. Muutin Helsingistä Imatralle ystäväni mukana. Imatralta en siis tuntenut ketään vielä silloin. Pian löysin mieheni ja muutimme pian yhteen. Tulin raskaaksi 10/13 ja tunsin oloni aika yksinäiseksi. Tyttäremme syntyi 07/14 täysin terveenä. Luulin elämäni olevan kunnossa vihdoinkin. 3kk synnytyksen jälkeen sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sen jälkeen olen kärsinyt nielemisvaikeudesta, ahdistuneisuudesta, kuolemanpelosta yms.. Nyt uusimpana oireena on tullut epätodellinen olo. Ihan kuin katsoisin elämääni harson läpi ja minua huimaa kokoajan. Tiedän kyllä mitä teen ja tiedostan olevani elossa, mutta pelko sairaudesta hiipii jatkuvasti mieleeni. Tälläkin hetkellä olen 100% varma, että minulla on aivokasvain. Olen käynyt psykiatrin kanssa käynyt juttelemassa ja pian saan oman terapeutin, jonka kanssa alan purkamaan tukehdutettuja tunteitani lapsuudestani alkaen. Lääkityksenä menee Opamox 15mg 1-3 kpl pv tarvittaessa. Siitä on ollut hieman apua, mutta ei se tätä häiriötä poista. Pelkään että kun tyttäreni kasvaa ja menee esimerkiksi kouluun, ettei hän halua tuoda ystäviään kylään, koska häpeää äitiään. Toivottavasti en nyt itsestäni tee tyhmää, jos tämä minun asiani ei tänne kuulukkaan. Jos löytyy kohtalonkavereita niin minulle saa laittaa viestiä. Kiitos kuitenkin foorumista ja tsemppiä kaikille ! :)
  • Hei ! Olen 23v. nuori nainen. En tiedä onko tämä oikea paikka minulle, sillä en itsekkään oikein taida tietää mikä minua vaivaa. Aloitampa alusta... Lapsuuteni elin alkoholisti vanhempien kanssa ja kasvatin periaatteessa itse itseni. Koulussa minua kiusattiin sillä olen aina ollut hoikka. Minulla on aina ollut heikko itsetunto. Tiedän olevani alipainoinen ja olen menossa ravitsmusterapeutille tässä kuussa. Nämä asiat olen vain unohtanut ja elin täysin normaalia elämää viime vuoteen saakka. Muutin Helsingistä Imatralle ystäväni mukana. Imatralta en siis tuntenut ketään vielä silloin. Pian löysin mieheni ja muutimme pian yhteen. Tulin raskaaksi 10/13 ja tunsin oloni aika yksinäiseksi. Tyttäremme syntyi 07/14 täysin terveenä. Luulin elämäni olevan kunnossa vihdoinkin. 3kk synnytyksen jälkeen sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sen jälkeen olen kärsinyt nielemisvaikeudesta, ahdistuneisuudesta, kuolemanpelosta yms.. Nyt uusimpana oireena on tullut epätodellinen olo. Ihan kuin katsoisin elämääni harson läpi ja minua huimaa kokoajan. Tiedän kyllä mitä teen ja tiedostan olevani elossa, mutta pelko sairaudesta hiipii jatkuvasti mieleeni. Tälläkin hetkellä olen 100% varma, että minulla on aivokasvain. Olen käynyt psykiatrin kanssa käynyt juttelemassa ja pian saan oman terapeutin, jonka kanssa alan purkamaan tukehdutettuja tunteitani lapsuudestani alkaen. Lääkityksenä menee Opamox 15mg 1-3 kpl pv tarvittaessa. Siitä on ollut hieman apua, mutta ei se tätä häiriötä poista. Pelkään että kun tyttäreni kasvaa ja menee esimerkiksi kouluun, ettei hän halua tuoda ystäviään kylään, koska häpeää äitiään. Toivottavasti en nyt itsestäni tee tyhmää, jos tämä minun asiani ei tänne kuulukkaan. Jos löytyy kohtalonkavereita niin minulle saa laittaa viestiä. Kiitos kuitenkin foorumista ja tsemppiä kaikille ! :)
  • Hei, lemone. :-)

    Tuli mieleen suositella paria kirjaa, joista saattaisi olla sinulle hyötyä.

    Vesa Manninen: Tyttö, nainen, naisellisuus
    Niemelä (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus

    Ensimmäinen on kokoelma esseitä ja seuraava pitää sisällään artikkeleita. En ole jälkimmäisestä lukenut kuin traumaan ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyvät kirjoitukset, mutta ainakin siinä ja tuossa Mannisen kirjassa puhutaan mm. siitä, miksi varhain traumatisoituneet äidit alkavat oirehtia lapsen saatuaan.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä eraserhead; 15-01-15 klo 00:34.
    "Sanity is a cozy lie." -Susan Sontag
  • Hei, lemone. :-)

    Tuli mieleen suositella paria kirjaa, joista saattaisi olla sinulle hyötyä.

    Vesa Manninen: Tyttö, nainen, naisellisuus
    Niemelä (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus

    Ensimmäinen on kokoelma esseitä ja seuraava pitää sisällään artikkeleita. En ole jälkimmäisestä lukenut kuin traumaan ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyvät kirjoitukset, mutta ainakin siinä ja tuossa Mannisen kirjassa puhutaan mm. siitä, miksi varhain traumatisoituneet äidit alkavat oirehtia lapsen saatuaan.
    "Sanity is a cozy lie." -Susan Sontag
  • Moikka! :)

    Helpottavaa huomata, että kaltaisiani on paljon, en ole ainut. Itse rupean koko ajan enemmän ja enemmän huomaamaan näitä oireita. Ja pystyn jo jonkunverran taistelemaan haitallista käyttäytymistäni ja joitakin oireita vastaan.
    Olen jo vuoden ajan yrittänyt selvittää mikä minua vaivaa, kun kaikki olotilani ja muistini häiriöt eivät voi selittyä pelkällä masennukella ja ahdistuneisuudella.
    Elämäni on siis aikamoista vuoristorataa. Välillä yritän pärjätä näennäisesti ja onnistunkin siinä. Välillä taas vointini huonontuu niin pahasti, etten kykene nousemaan edes sängystä. Pystyn vain tärisemään ja itkemään hysteerisenä sängyssä.
    Minulla on siis todella usein noita epätodellisia olotiloja. Varsinkin silloin, kun on huonompi vaihe päällä, eli voimavarat ehtyy aivan mitättömästä ja masennus putoaa vakavan masennuksen puolelle.
    Silloin olen kuin haamu. Olen vain puoliksi olemassa, pelkkä haalea varjo. Tuntuu kuin eläisin hidastetussa filmissä, jossa on koko ajan liian kirkkaat valot,vaikka olisi yö. Kaikki paitsi pimeys häikäisee ja näyttää oudolta. Ympäristö näyttää vähän niinkuin liian terävältä, silmiinpistävältä. Ja tuntuu, kuin kelluisin jossain pehmeässä massassa. En kykene tekemään itse mitään päätöksiä, vaan leijun paikasta toiseen kuin roska virrassa. Ajantaju on todella hukassa ja pitää olla kokoajan varuillaan. Ihan kuin tietäisin, että jotakin todella pahaa tapahtuu ihan kohta. Vaikka mitään ei ole tapahtumassa.
    Ainoa realistinen pelko noissa hetkissä on se, että sekoan lopullisesi tai teen itselleni jotain peruuttamatonta pahaa. Itsetuhoinen kun olen.
    Suljen kai ympäristön lähes kokonaan pois noiden vaikeimpien kausien ollessa päällä.
    Uppoudun johonkin pääni sisälle, vaikka en edes ajattele. Silmäni jäävät kiinni yksityiskohtiin pitkäksi aikaa ja tuntuu,kuin katsoisin vähän niinkuin asioiden sisälle. Seinien läpi tai jotain. Sekunttiviisarinkin ääni saattaa saada minut pomppaamaan tuolilta. Saati kovemmat äänet kaupungilla. Olen lähes koko ajan jähmettyneenä, kuin patsas. Ja peiliin katsominen on noina aikoina todella pelottavaa. Koska ihminen joka peilistä katsoo takaisin, voi olla aivan vieraan näköinen. Minä, jota en tunne.
    Tuohon itseni vieraana näkemiseen olen jo hieman tottunut, en enää pelkää sitä niin paljon. Kun tiedän että se johtuu, eri persoonanosien vaihtumisesta ja olemassaolosta. Mutta muistan ensimmäiset kerrat, kun peilistä katsoi vieras henkilö, se kauhun tunne oli sanoinkuvaamatonta. Se kauhu meni läpi koko kehon lamauttaen minut.
    Tuon kaiken kokeminen samaan aikaan on todella raskasta. Lisäksi tulee ihan fyysisiäkin tuntemuksia, kuten huimauksia ja vatsakipuja. Olen miettinytkin onko minun oireeni vakavia vai ylireagoinko vain kaikkeen hysteerisenä? Vähättelenkö vai suurentelenko? Kun ajoittain tuntuu aivan kohtuuttomalta selviytyä tuosta kaikesta yksin kotona. Ja kotona pelkotilat ovat hurjia. Välillä todellisuudentajuni hämärtyy, enkä voi luottaa siihen mitä näen ja kuulen. Epäilen kaikkea ja pelkään koko ajan jotain.
    Nyt olen onneksi saanut apua. Kun olen sitä uskaltautunut vihdoin ottaa vastaan. Terapiassa puhuminen on vain vielä ollut todella vaikeaa. Ja olenkin saanut raapaistua asioita vain vähän pinnalta, tai siltä se tuntuu. En ole voinut asioista puhua, koska olen epäillyt, että aiheutan itse kaikki oireeni, koska haluan olla hullu. Ja haluan vain teeskennellä, jotta joku minut pelastaisi. Mutta nyt näen, että asia ei ole niin. En ole itse syyllinen oireisiini.
    Olen todella kiitollinen, että tällaisia sivustoja on keksitty. Missä ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan, tsempata toisiaan ja huomata että on monia samankaltaisia ihmisiä, jotka ovat selvinneet pahimpien vaiheiden yli. Minulle ainakin näistä asioista puhuminen on todella vaikeaa. Näitä asioita ei ikäänkuin ole olemassa, kun niistä pitäisi puhua. Kirjoittaminen on paljon helpompaa.
    Voimia kaikille, jotka painitte samankaltaisten asioiden kanssa.
    Itse uskon, että parempaa on todellakin luvassa, kun vain jaksaa ja uskaltaa!
  • Moikka! :)

    Helpottavaa huomata, että kaltaisiani on paljon, en ole ainut. Itse rupean koko ajan enemmän ja enemmän huomaamaan näitä oireita. Ja pystyn jo jonkunverran taistelemaan haitallista käyttäytymistäni ja joitakin oireita vastaan.
    Olen jo vuoden ajan yrittänyt selvittää mikä minua vaivaa, kun kaikki olotilani ja muistini häiriöt eivät voi selittyä pelkällä masennukella ja ahdistuneisuudella.
    Elämäni on siis aikamoista vuoristorataa. Välillä yritän pärjätä näennäisesti ja onnistunkin siinä. Välillä taas vointini huonontuu niin pahasti, etten kykene nousemaan edes sängystä. Pystyn vain tärisemään ja itkemään hysteerisenä sängyssä.
    Minulla on siis todella usein noita epätodellisia olotiloja. Varsinkin silloin, kun on huonompi vaihe päällä, eli voimavarat ehtyy aivan mitättömästä ja masennus putoaa vakavan masennuksen puolelle.
    Silloin olen kuin haamu. Olen vain puoliksi olemassa, pelkkä haalea varjo. Tuntuu kuin eläisin hidastetussa filmissä, jossa on koko ajan liian kirkkaat valot,vaikka olisi yö. Kaikki paitsi pimeys häikäisee ja näyttää oudolta. Ympäristö näyttää vähän niinkuin liian terävältä, silmiinpistävältä. Ja tuntuu, kuin kelluisin jossain pehmeässä massassa. En kykene tekemään itse mitään päätöksiä, vaan leijun paikasta toiseen kuin roska virrassa. Ajantaju on todella hukassa ja pitää olla kokoajan varuillaan. Ihan kuin tietäisin, että jotakin todella pahaa tapahtuu ihan kohta. Vaikka mitään ei ole tapahtumassa.
    Ainoa realistinen pelko noissa hetkissä on se, että sekoan lopullisesi tai teen itselleni jotain peruuttamatonta pahaa. Itsetuhoinen kun olen.
    Suljen kai ympäristön lähes kokonaan pois noiden vaikeimpien kausien ollessa päällä.
    Uppoudun johonkin pääni sisälle, vaikka en edes ajattele. Silmäni jäävät kiinni yksityiskohtiin pitkäksi aikaa ja tuntuu,kuin katsoisin vähän niinkuin asioiden sisälle. Seinien läpi tai jotain. Sekunttiviisarinkin ääni saattaa saada minut pomppaamaan tuolilta. Saati kovemmat äänet kaupungilla. Olen lähes koko ajan jähmettyneenä, kuin patsas. Ja peiliin katsominen on noina aikoina todella pelottavaa. Koska ihminen joka peilistä katsoo takaisin, voi olla aivan vieraan näköinen. Minä, jota en tunne.
    Tuohon itseni vieraana näkemiseen olen jo hieman tottunut, en enää pelkää sitä niin paljon. Kun tiedän että se johtuu, eri persoonanosien vaihtumisesta ja olemassaolosta. Mutta muistan ensimmäiset kerrat, kun peilistä katsoi vieras henkilö, se kauhun tunne oli sanoinkuvaamatonta. Se kauhu meni läpi koko kehon lamauttaen minut.
    Tuon kaiken kokeminen samaan aikaan on todella raskasta. Lisäksi tulee ihan fyysisiäkin tuntemuksia, kuten huimauksia ja vatsakipuja. Olen miettinytkin onko minun oireeni vakavia vai ylireagoinko vain kaikkeen hysteerisenä? Vähättelenkö vai suurentelenko? Kun ajoittain tuntuu aivan kohtuuttomalta selviytyä tuosta kaikesta yksin kotona. Ja kotona pelkotilat ovat hurjia. Välillä todellisuudentajuni hämärtyy, enkä voi luottaa siihen mitä näen ja kuulen. Epäilen kaikkea ja pelkään koko ajan jotain.
    Nyt olen onneksi saanut apua. Kun olen sitä uskaltautunut vihdoin ottaa vastaan. Terapiassa puhuminen on vain vielä ollut todella vaikeaa. Ja olenkin saanut raapaistua asioita vain vähän pinnalta, tai siltä se tuntuu. En ole voinut asioista puhua, koska olen epäillyt, että aiheutan itse kaikki oireeni, koska haluan olla hullu. Ja haluan vain teeskennellä, jotta joku minut pelastaisi. Mutta nyt näen, että asia ei ole niin. En ole itse syyllinen oireisiini.
    Olen todella kiitollinen, että tällaisia sivustoja on keksitty. Missä ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan, tsempata toisiaan ja huomata että on monia samankaltaisia ihmisiä, jotka ovat selvinneet pahimpien vaiheiden yli. Minulle ainakin näistä asioista puhuminen on todella vaikeaa. Näitä asioita ei ikäänkuin ole olemassa, kun niistä pitäisi puhua. Kirjoittaminen on paljon helpompaa.
    Voimia kaikille, jotka painitte samankaltaisten asioiden kanssa.
    Itse uskon, että parempaa on todellakin luvassa, kun vain jaksaa ja uskaltaa!
  • Hei Lemone! Kovasti tutulta monelta osin kuulostaa tarinasi. Olen kokenut samoin, kasvattaneeni itse itseni aikuiseksi - tosin aika heikolla menestyksellä. Myös somaattisia oireita on ollut elämän varrella, mm. nuo nielemisvaikeudet tuttuja. Kyllä kehokin oireilee ja todella vahvastikin, jos tunne-elämä on rakentunut problemaattiseksi. Itse olen aivokasvainta pelännyt myös ja jossain vaiheessa olin varma, että kärsin varhaisiän dementiasta. On hyvin todennäköistä, että oireesi selittyvät juurikin noiden tukahdutettujen tunteiden puitteissa. Omat tuntemukseni ovat hyvin samanlaisia, ja monella muulla. Niin se ihmisen mieli tuntuu toimivan. Eli yksin et todellakaan ole! Siitä ajatuksesta saan itsekin lohtua. Itselläni ei ole lapsia, mutta uskoisin, että kohdallasi äidiksi tuleminen ja muutto uudelle paikkakunnalle ovat varmasti olleet osaltaan, suurina muutoksina, nostamassa pinnan alla lymynneitä tunteita esiin. Et todellakaan tee itsestäsi tyhmää, kun kirjoitit - päin vastoin! Olet herännyt ymmärtämään, että sinulla on paha olla jostakin syystä ja olet hakenut apua. Se on iso ja tärkeä askel, ole tyytväinen itseesi. Se, että nostaa kissan pöydälle, on vaikeaa, mutta tosiaan se tärkein askel oikeaan suuntaan. Toivottavasti löydät tai olet jo löytänyt hyvän terapeutin. Samalla tiellä ollaan, helppoahan se ei aina ole tosiaan, mutta toisaalta - mikäpä olisi :) Voimia ja valoa kevääseen! (Sitä valoa vielä varmasti tulee elämääsi lisää).
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Niia; 17-02-15 klo 19:55.
  • Hei Lemone! Kovasti tutulta monelta osin kuulostaa tarinasi. Olen kokenut samoin, kasvattaneeni itse itseni aikuiseksi - tosin aika heikolla menestyksellä. Myös somaattisia oireita on ollut elämän varrella, mm. nuo nielemisvaikeudet tuttuja. Kyllä kehokin oireilee ja todella vahvastikin, jos tunne-elämä on rakentunut problemaattiseksi. Itse olen aivokasvainta pelännyt myös ja jossain vaiheessa olin varma, että kärsin varhaisiän dementiasta. On hyvin todennäköistä, että oireesi selittyvät juurikin noiden tukahdutettujen tunteiden puitteissa. Omat tuntemukseni ovat hyvin samanlaisia, ja monella muulla. Niin se ihmisen mieli tuntuu toimivan. Eli yksin et todellakaan ole! Siitä ajatuksesta saan itsekin lohtua. Itselläni ei ole lapsia, mutta uskoisin, että kohdallasi äidiksi tuleminen ja muutto uudelle paikkakunnalle ovat varmasti olleet osaltaan, suurina muutoksina, nostamassa pinnan alla lymynneitä tunteita esiin. Et todellakaan tee itsestäsi tyhmää, kun kirjoitit - päin vastoin! Olet herännyt ymmärtämään, että sinulla on paha olla jostakin syystä ja olet hakenut apua. Se on iso ja tärkeä askel, ole tyytväinen itseesi. Se, että nostaa kissan pöydälle, on vaikeaa, mutta tosiaan se tärkein askel oikeaan suuntaan. Toivottavasti löydät tai olet jo löytänyt hyvän terapeutin. Samalla tiellä ollaan, helppoahan se ei aina ole tosiaan, mutta toisaalta - mikäpä olisi :) Voimia ja valoa kevääseen! (Sitä valoa vielä varmasti tulee elämääsi lisää).
  • Hei Hilma! Tuossa Lemonellekin jo sanoin, että samassa veneessä juu. Kovin tuttua, mitä kirjoitat. Vaikka jokaisella varmasti joitakin ihan omiakin nyanssejaan tässä "vaivassa" toki. Mutta pääpiirteissään samanlaista tuntuu olevan monella. Se epätodellinen olo, sitä se kai pähkinänkuoressa, jos asia täytyy ytimekkäästi ilmaista jollekin joka ei itse ole kokenut. Tässä nyt tätä kaikkea vatvonut melkoisella angstilla marraskuulta asti ja olot ovat melkoista vuoristorataa menneet - totaalisesta turtuneisuudesta silkkaan paniikkiin, ja kaikkea siltä väliltä. Hieman helpompaakin välillä on ollut. Samalla tavalla, kuin kuvaat, että odotat kuin jotakin pahaa tapahtuvaksi - olet varuillasi koko ajan, sellaista se on itselläkin. Ehkä se on sitä, etten luota itseeni. Että pärjäisin, selviäisin, eläisin niin, etten tee itselleni pahaa. Koska pääsääntöisesti tähän astinen elämäni on sujunut aika lailla itseäni arvostamatta. Kroppa ja mieli ovat aika kovilla olleet. Onpa hienoa kuulla, että olet nyt valmis siihen, että olet lähtenyt apua hakemaan. Ole itsellesi niin armollinen kuin voit, avaa lukkojasi pikkuhiljaa. Pääasia, että olet uskaltanut aloittaa. Toivottavasti omaan tahtiisi uskallat asioista terapiassa puhua. Hidashan se prosessi on, ainakin omalla kohdallani. Ja näin kärsimättömälle ihmiselle on ollut opettelemista siinä, etteivät asiat ratkea ihan samantien ja oikopolkuja kulkien, kuten aikaisemmassa elämässäni. Mutta kun on oikella tiellä edes, se on jo iso juttu! Kiitollisuutta tunnen itsekin tällaisesta vertaistuesta :) Sinulle paljon voimia ja uskoa tulevaan! Uskon, että meissä kaikissa on sellaista vahvuutta, joka tarpeen vaatiessa kantaa ihan mahdottomaltakin tuntuvissa tilanteissa.
  • Hei Hilma! Tuossa Lemonellekin jo sanoin, että samassa veneessä juu. Kovin tuttua, mitä kirjoitat. Vaikka jokaisella varmasti joitakin ihan omiakin nyanssejaan tässä "vaivassa" toki. Mutta pääpiirteissään samanlaista tuntuu olevan monella. Se epätodellinen olo, sitä se kai pähkinänkuoressa, jos asia täytyy ytimekkäästi ilmaista jollekin joka ei itse ole kokenut. Tässä nyt tätä kaikkea vatvonut melkoisella angstilla marraskuulta asti ja olot ovat melkoista vuoristorataa menneet - totaalisesta turtuneisuudesta silkkaan paniikkiin, ja kaikkea siltä väliltä. Hieman helpompaakin välillä on ollut. Samalla tavalla, kuin kuvaat, että odotat kuin jotakin pahaa tapahtuvaksi - olet varuillasi koko ajan, sellaista se on itselläkin. Ehkä se on sitä, etten luota itseeni. Että pärjäisin, selviäisin, eläisin niin, etten tee itselleni pahaa. Koska pääsääntöisesti tähän astinen elämäni on sujunut aika lailla itseäni arvostamatta. Kroppa ja mieli ovat aika kovilla olleet. Onpa hienoa kuulla, että olet nyt valmis siihen, että olet lähtenyt apua hakemaan. Ole itsellesi niin armollinen kuin voit, avaa lukkojasi pikkuhiljaa. Pääasia, että olet uskaltanut aloittaa. Toivottavasti omaan tahtiisi uskallat asioista terapiassa puhua. Hidashan se prosessi on, ainakin omalla kohdallani. Ja näin kärsimättömälle ihmiselle on ollut opettelemista siinä, etteivät asiat ratkea ihan samantien ja oikopolkuja kulkien, kuten aikaisemmassa elämässäni. Mutta kun on oikella tiellä edes, se on jo iso juttu! Kiitollisuutta tunnen itsekin tällaisesta vertaistuesta :) Sinulle paljon voimia ja uskoa tulevaan! Uskon, että meissä kaikissa on sellaista vahvuutta, joka tarpeen vaatiessa kantaa ihan mahdottomaltakin tuntuvissa tilanteissa.
  • Question Heii!

    Hei!

    Täällä myös yksi nuori nainen, joka päivittäin kamppailee jatkuvan dissosiaation kanssa.(Depersonalisaatio ja derealisaatio)
    Kaikkipa alkoi lyhyesti sanottuna siitä kun olin 16-vuotias, vuonna 2010 ja menimme uimaan serkkuni kanssa uimahalliin, uimme siinä sen 6 tuntia jonka aikana huomasin 'oudon olotilan' joka oli myös aikaisemmin tullut uidessa mutten siihen ikinä sen enempää huomiotani kiinnittänyt, sillä se kesti vain sen muutaman sekunnin suihkutiloissa. Mutta tällä kertaa se outo sumuinen tila ympärilläni ja pääni sisällä ei lähtenytkään enää pois. Kotiin mentiin ja valitin äidilleni että outo olo joka tuli uidessa ei vieläkään ole poistunut, hän käski venytellä kun ei yhtään ymmärtänyt mitä tarkoitin. Siinä kotona sitten menin syömään ja kurkotin käteni jääkaappia kohti niin pysäytin sen puolessavälissä ja jäin tuijottamaan "kenen käsi tuo on, miksi en tunne sitä, ohjaanko tätä ite, oonko tulossa hulluksi".
    Alku meni hyvinkin sumuisesti ja joka päivä ihmetellen että mikä minulla on, yöt hiljaa itkien ja koitin satuttaa itseäni ja herätellä eri tavoilla, joka aamu odotin että nyt herään ja kaikki olisikin vain unta mutta ei, nyt 2015 kun tuosta hetkestä on viisi vuotta odotan edelleen samaa asiaa. Tämä 5 vuotta mennyt melko sumuisesti ja todella hankala muistaa asioita. Kaikkia on todella hankala laittaa järjestykseen ja ylianalysoin kaikkea mahdollista, ylianalysoin myös omaa ylianalysoimista Tätä tekstiäkin on aika hankala kirjottaa järkeväksi kokonaisuudeksi mutta kirjoitan sillä vauhdilla ja järjestyksellä mitä mieleen tulee :)
    2011 joskus kirjoitin nettiin sanoilla "outo sumuinen tila" ja löysin sanat depersonalisaatio ja dissosiaatio, luin oireet ja itkuhan siinä tuli kun vihdoinkin löysi selityksen asialle joka on vuoden päivät vaivannut, olin tosiaan ujo tyttö enkä ikinä oikein puhunut asioista kellekkään. Sitten sain asiasta kerrottua ensimmäiselle aikuiselle joka sattui olemaan uuden kouluni ihana opinto-ohjaala ja nuoriso-ohjaaja, hän sai minut pikkuhiljaa suostumaan siihen, että alkaisin käymään Mielenterveystoimistolla alakuloisen oloni ja oudon olotilani takia, sillä se haittasi opiskelujani ihan liikaa. Siitä alkoikin mttllä käynnit ja sain diagnoosit Keskivaikea masennus ja määrittelemätön dissosiatiivinen häiriö.

    Kaikista masentavinta ollut näissä käynneissä sitä, että kukaan ei oikeen tiedä mitä mun kanssa pitäis tehdä.
    Olen sanonut, että viisi vuotta kestänyt dissosiaatiohäiriö, jonka aikana se on lähtenyt minuutiksi pois ja tullut taas takaisin;
    - En tunne itseäni tai muita, kaikki tuntuu epätodelliselta
    - Tuntuu että istun oman pääni sisällä ja seuraan sieltä elämää katsomalla jotain isoa näyttöä, enkä sitä kautta tietenkään tunne asioita.
    - Ylianalysoin kaikkea kokoajan, myös sitä keksinkö vaan kaiken vai oonko oikeasti psykoosissa tai hullu mutten vain tajua sitä itse
    - Tunnen tunteet/ en tunne mitään, oon kylmä. pystyn säätelemään tunteita/ ne on sekasi.
    - Kuljen automaattisesti ajattelematta sen kummemmin mitä teen ja saatan havahtua yhtäkkiä tekemisiini/ vaipua tuijottelemaan asioita tai keskittyä(vaipua) johonkin asiaan 100% enkä kuule tai näe mitään muuta
    - Itken nykyään päivittäin kun olo on niin onneton ja tuntuu ettei tälle vaan yksinkertaisesti voi mitään eikä tähän auta yhtään mikään, psykiatritkin tuntuvat pitävän minua vähän liioittelevana nuorena naisena jolla on vaan masennus, se jos joku itkettää kun 'ammattiihmisten' luota joutuu aina tyhjin käsin lähtemään ja itku kurkussa että mikä minussa on vikana enkö osaa kertoa tarpeeksi hyvin vai mitä ihmettä
    - Oon yrittäny ihan oikeasti opiskella ja tehä asioita ja mennä elämässä reippaasti eteenpäin niinku kaikista eniten haluan tehdä, vaan se tila on läsnä kokoajan ja kun sitä koittaa olla miettimättä niin se painaa vaan enemmän alaspäin, en pysty keskittymään koulussa yhtään, oon jo ollut vuoden käymättä koulussa ja työtön.

    Tää häiriö mikä ikinä onkaa on vaan sellanen että tämän kanssa on niin hukassa, ei tiedä yhtään mikä on oikea suunta tai mikä auttaa. Yhtäkään parantavaa asiaa en ole tälle löytänyt, pahentavia kylläkin mm. Tvn katselu, pelaaminen, lukeminen, liika vauhti sekottaa aivot kokonaan ja käsitys etäisyyksistä sekottuu, liikauni/liian vähäinen uni, hektisyys, liikamiettiminen; toisinsanoen koko elämä pahentaa.(ja pelkään ajaa autoa) Haluaisin vaan joskus jutella toisen ihmisen kanssa joka kärsii samasta asiasta, tieto tästäkin ettei ole hullu ja yksin asian kanssa on antanu tosi paljon toivoa että kyllä tää vielä tästä, mutta vaikka tässä kuin positiivinen olis niin aina se painaa mieltä maata kohti, kun ei tätä ihmiset ymmärrä tai usko ollenkaan keillä ei oo samanlaista kokemusta.
    Huomenna taas herätä uuteen aamuun ja samanlaiseen sumuiseen päivään joka menee yhtä nopeesti ja sumusesti ku kaikki edellisetki, jospa joku aamu sais herätä ilman tätä tilaa ja olla kerranki onnellinen ja normaali ihminen, ja keittää kahvit ilman että mikään olis epätodellista, haistaa sen kahvin ja tuntea kaikki taas niinku normaalisti. Jospa tää muuri mun mielen ympäriltä vielä joku päivä pala palalta murtuis pois. Tässäki oli vaan murto-osa siitä kaikesta josta haluaisin kertoa vaan jääköön tähän kun pitää alkaa nukkumaan!

    Ja joka ikinen dissosiaation kanssa kamppaileva, joka sattuu ikinä tätä lukemaan, voimahali! <3 et oo todellakaan yksin vaikka oisit siitä kuin varma ja voisimpa vaan auttaa jotenki, tää on rankkaa ja vaikka välillä(useimmiten) pohjamudissa mennäänki nii kyllä sieltä ylös pääsee :)
  • Hei!

    Täällä myös yksi nuori nainen, joka päivittäin kamppailee jatkuvan dissosiaation kanssa.(Depersonalisaatio ja derealisaatio)
    Kaikkipa alkoi lyhyesti sanottuna siitä kun olin 16-vuotias, vuonna 2010 ja menimme uimaan serkkuni kanssa uimahalliin, uimme siinä sen 6 tuntia jonka aikana huomasin 'oudon olotilan' joka oli myös aikaisemmin tullut uidessa mutten siihen ikinä sen enempää huomiotani kiinnittänyt, sillä se kesti vain sen muutaman sekunnin suihkutiloissa. Mutta tällä kertaa se outo sumuinen tila ympärilläni ja pääni sisällä ei lähtenytkään enää pois. Kotiin mentiin ja valitin äidilleni että outo olo joka tuli uidessa ei vieläkään ole poistunut, hän käski venytellä kun ei yhtään ymmärtänyt mitä tarkoitin. Siinä kotona sitten menin syömään ja kurkotin käteni jääkaappia kohti niin pysäytin sen puolessavälissä ja jäin tuijottamaan "kenen käsi tuo on, miksi en tunne sitä, ohjaanko tätä ite, oonko tulossa hulluksi".
    Alku meni hyvinkin sumuisesti ja joka päivä ihmetellen että mikä minulla on, yöt hiljaa itkien ja koitin satuttaa itseäni ja herätellä eri tavoilla, joka aamu odotin että nyt herään ja kaikki olisikin vain unta mutta ei, nyt 2015 kun tuosta hetkestä on viisi vuotta odotan edelleen samaa asiaa. Tämä 5 vuotta mennyt melko sumuisesti ja todella hankala muistaa asioita. Kaikkia on todella hankala laittaa järjestykseen ja ylianalysoin kaikkea mahdollista, ylianalysoin myös omaa ylianalysoimista Tätä tekstiäkin on aika hankala kirjottaa järkeväksi kokonaisuudeksi mutta kirjoitan sillä vauhdilla ja järjestyksellä mitä mieleen tulee :)
    2011 joskus kirjoitin nettiin sanoilla "outo sumuinen tila" ja löysin sanat depersonalisaatio ja dissosiaatio, luin oireet ja itkuhan siinä tuli kun vihdoinkin löysi selityksen asialle joka on vuoden päivät vaivannut, olin tosiaan ujo tyttö enkä ikinä oikein puhunut asioista kellekkään. Sitten sain asiasta kerrottua ensimmäiselle aikuiselle joka sattui olemaan uuden kouluni ihana opinto-ohjaala ja nuoriso-ohjaaja, hän sai minut pikkuhiljaa suostumaan siihen, että alkaisin käymään Mielenterveystoimistolla alakuloisen oloni ja oudon olotilani takia, sillä se haittasi opiskelujani ihan liikaa. Siitä alkoikin mttllä käynnit ja sain diagnoosit Keskivaikea masennus ja määrittelemätön dissosiatiivinen häiriö.

    Kaikista masentavinta ollut näissä käynneissä sitä, että kukaan ei oikeen tiedä mitä mun kanssa pitäis tehdä.
    Olen sanonut, että viisi vuotta kestänyt dissosiaatiohäiriö, jonka aikana se on lähtenyt minuutiksi pois ja tullut taas takaisin;
    - En tunne itseäni tai muita, kaikki tuntuu epätodelliselta
    - Tuntuu että istun oman pääni sisällä ja seuraan sieltä elämää katsomalla jotain isoa näyttöä, enkä sitä kautta tietenkään tunne asioita.
    - Ylianalysoin kaikkea kokoajan, myös sitä keksinkö vaan kaiken vai oonko oikeasti psykoosissa tai hullu mutten vain tajua sitä itse
    - Tunnen tunteet/ en tunne mitään, oon kylmä. pystyn säätelemään tunteita/ ne on sekasi.
    - Kuljen automaattisesti ajattelematta sen kummemmin mitä teen ja saatan havahtua yhtäkkiä tekemisiini/ vaipua tuijottelemaan asioita tai keskittyä(vaipua) johonkin asiaan 100% enkä kuule tai näe mitään muuta
    - Itken nykyään päivittäin kun olo on niin onneton ja tuntuu ettei tälle vaan yksinkertaisesti voi mitään eikä tähän auta yhtään mikään, psykiatritkin tuntuvat pitävän minua vähän liioittelevana nuorena naisena jolla on vaan masennus, se jos joku itkettää kun 'ammattiihmisten' luota joutuu aina tyhjin käsin lähtemään ja itku kurkussa että mikä minussa on vikana enkö osaa kertoa tarpeeksi hyvin vai mitä ihmettä
    - Oon yrittäny ihan oikeasti opiskella ja tehä asioita ja mennä elämässä reippaasti eteenpäin niinku kaikista eniten haluan tehdä, vaan se tila on läsnä kokoajan ja kun sitä koittaa olla miettimättä niin se painaa vaan enemmän alaspäin, en pysty keskittymään koulussa yhtään, oon jo ollut vuoden käymättä koulussa ja työtön.

    Tää häiriö mikä ikinä onkaa on vaan sellanen että tämän kanssa on niin hukassa, ei tiedä yhtään mikä on oikea suunta tai mikä auttaa. Yhtäkään parantavaa asiaa en ole tälle löytänyt, pahentavia kylläkin mm. Tvn katselu, pelaaminen, lukeminen, liika vauhti sekottaa aivot kokonaan ja käsitys etäisyyksistä sekottuu, liikauni/liian vähäinen uni, hektisyys, liikamiettiminen; toisinsanoen koko elämä pahentaa.(ja pelkään ajaa autoa) Haluaisin vaan joskus jutella toisen ihmisen kanssa joka kärsii samasta asiasta, tieto tästäkin ettei ole hullu ja yksin asian kanssa on antanu tosi paljon toivoa että kyllä tää vielä tästä, mutta vaikka tässä kuin positiivinen olis niin aina se painaa mieltä maata kohti, kun ei tätä ihmiset ymmärrä tai usko ollenkaan keillä ei oo samanlaista kokemusta.
    Huomenna taas herätä uuteen aamuun ja samanlaiseen sumuiseen päivään joka menee yhtä nopeesti ja sumusesti ku kaikki edellisetki, jospa joku aamu sais herätä ilman tätä tilaa ja olla kerranki onnellinen ja normaali ihminen, ja keittää kahvit ilman että mikään olis epätodellista, haistaa sen kahvin ja tuntea kaikki taas niinku normaalisti. Jospa tää muuri mun mielen ympäriltä vielä joku päivä pala palalta murtuis pois. Tässäki oli vaan murto-osa siitä kaikesta josta haluaisin kertoa vaan jääköön tähän kun pitää alkaa nukkumaan!

    Ja joka ikinen dissosiaation kanssa kamppaileva, joka sattuu ikinä tätä lukemaan, voimahali! <3 et oo todellakaan yksin vaikka oisit siitä kuin varma ja voisimpa vaan auttaa jotenki, tää on rankkaa ja vaikka välillä(useimmiten) pohjamudissa mennäänki nii kyllä sieltä ylös pääsee :)
  • Tässä parin vuoden oireilun jälkeen tuntuu helpottavalta saada tietää, etten olekaan näemmä yksin asian kanssa! Depersonalisaatiokokemuksia on ollut tosi vaikea selittää kenellekään, ja kynnys puhumiseen on korkea, koska kukaan ei ymmärrä eikä samaistu. On ollut aika yksinäinen olo siis asian tiimoilta.

    Oireeni ovat viime aikoina voimistuneet entisestään uusien stressitekijöiden myötä; ympäristö tuntuu ahdistavan epätodelliselta ja niin ikään virtuaaliselta, muut ihmiset tuntuvat robottimaisilta ja jotenkin oudoilta, ja peilikuva näyttää vieraalta. Juurikin tuo "autopilotilla toimiminen" on todella tuttua. Sosiaalisissa tilanteissa "katoan", en tunne olevani läsnä enää lainkaan. On kuin tarkkailisin tapahtumia jostain kaukaa, en tunne hallitsevani itseäni täysin. Ahdistun välillä melko voimakkaasti, mutta muuten tunteet ovat kumman laimeita ja tietyllä tasolla kontrolloitavissa. Olen tämän pari vuotta kirjoittanut päivittäin päiväkirjaa, ja se on pakollinen rutiini; on sellainen tunne, että se on ainoa keino saada tapahtumat pidettyä "säilössä" ja järjestyksessä.
    Radikaalein muutos on ehkä se, etten pelkää enää asioita, joita ennen kammosin kuollakseni. Mielenterveyteni puolesta kyllä pelkään sitten senkin edestä.
    Muitakin tätä sivuavia oireita on ollut (mm. itsetuhoisuutta), mutta tuossa oleellisimmat.

    Toivoisin kyllä itsekin kovasti, että voisin taas nauttia elämästä kaikin aistein ja ihan todella elää hetkessä. En oikein edes muista enää, millaista on tuntea itsensä ja ympäristönsä eläväksi ja todelliseksi.
  • Tässä parin vuoden oireilun jälkeen tuntuu helpottavalta saada tietää, etten olekaan näemmä yksin asian kanssa! Depersonalisaatiokokemuksia on ollut tosi vaikea selittää kenellekään, ja kynnys puhumiseen on korkea, koska kukaan ei ymmärrä eikä samaistu. On ollut aika yksinäinen olo siis asian tiimoilta.

    Oireeni ovat viime aikoina voimistuneet entisestään uusien stressitekijöiden myötä; ympäristö tuntuu ahdistavan epätodelliselta ja niin ikään virtuaaliselta, muut ihmiset tuntuvat robottimaisilta ja jotenkin oudoilta, ja peilikuva näyttää vieraalta. Juurikin tuo "autopilotilla toimiminen" on todella tuttua. Sosiaalisissa tilanteissa "katoan", en tunne olevani läsnä enää lainkaan. On kuin tarkkailisin tapahtumia jostain kaukaa, en tunne hallitsevani itseäni täysin. Ahdistun välillä melko voimakkaasti, mutta muuten tunteet ovat kumman laimeita ja tietyllä tasolla kontrolloitavissa. Olen tämän pari vuotta kirjoittanut päivittäin päiväkirjaa, ja se on pakollinen rutiini; on sellainen tunne, että se on ainoa keino saada tapahtumat pidettyä "säilössä" ja järjestyksessä.
    Radikaalein muutos on ehkä se, etten pelkää enää asioita, joita ennen kammosin kuollakseni. Mielenterveyteni puolesta kyllä pelkään sitten senkin edestä.
    Muitakin tätä sivuavia oireita on ollut (mm. itsetuhoisuutta), mutta tuossa oleellisimmat.

    Toivoisin kyllä itsekin kovasti, että voisin taas nauttia elämästä kaikin aistein ja ihan todella elää hetkessä. En oikein edes muista enää, millaista on tuntea itsensä ja ympäristönsä eläväksi ja todelliseksi.
  • VOisiko terapia jonkinmoinen olla avuksi?
  • VOisiko terapia jonkinmoinen olla avuksi?
  • Nyt on kyllä olo, että on ihan pihalla. Epätodellinen olo. En ole olemassa. En tunne mitään. Silti ihmiset puhuvat minulle ja minä vastaan. Kuka katsoo peilistä? Kenen kädet nämä ovat? Kenen elämä? Haluan avata oven, lähteä kävelemään näillä toisen jaloilla, kävellä, nähdä kengänkärkien liikkuvan edessä, kävellä, mennä pois. Mennä niin kauas, että lopulta hajoan tomupilveksi ilmaan ja katoan.
  • Nyt on kyllä olo, että on ihan pihalla. Epätodellinen olo. En ole olemassa. En tunne mitään. Silti ihmiset puhuvat minulle ja minä vastaan. Kuka katsoo peilistä? Kenen kädet nämä ovat? Kenen elämä? Haluan avata oven, lähteä kävelemään näillä toisen jaloilla, kävellä, nähdä kengänkärkien liikkuvan edessä, kävellä, mennä pois. Mennä niin kauas, että lopulta hajoan tomupilveksi ilmaan ja katoan.
  • Nuo epätodellisuuden tunteet tuntuvat todella tutulta. Huomasin paljon yhteneväisyyksiä eri tarinoihin. Itse sain ensimmäisen depersonalisaatiokokemuksen noin 17-18 vuotiaana. Vanhemmat joivat paljon. Ulospäin olin hymyilevä, mutta sisällä oli paljon kaaosta ja ahdistusta. Joskus 20-vuotiaana oli syömishäiriöitä ja vatsakipuja sekä paniikkihäiriöitä. Myöhemmällä iällä alkoi tulla pidempi aikaisia depersonalisaatio ja derelisaatiokokemuksia. Se epätodellisuuden tunne, sekoamisen pelko ja epätoivo ovat todella piinallista. Vaikka on näitä oireita, niin lääkärit eivät ole aina ihan yksimielisiä mikä on varsinaisesti depersonalisaatio-diagnoosin paikka ja milloin se on oire joistain muusta. AAL-ryhmät eli Aikuiset alkoholistien lapset -vertaisryhmät ovat olleet iso apu ja sekin kun tajusi, ettei ole ollenkaan se ainoa joka kärsii näistä tiloista. Nyt ikää on jo päälle 50v ja välillä on ollut hyviä aikoja ilman epätodellisuuden tunnetta.

    Olen yrittänyt etsiä suomeksi materialiaalia aiheesta, mutta sitä on todella vaikea löytää. Amazonista olen tilannut joitakin kirjoja, joista olen löytänyt mukavasti tietoa. Yhdestä sellaisesta tein itselleni 26-sivuisen referaatin. Se on kirjasta Feeling Unreal. Kannattaa googlata tuo kirja, jos aihe kiinnostaa. Voin myös lähettää tuon referaatin, jos joku haluaa lukea sen. Siinä on monipuolista tietoa epätodellisuuden tunteesta.
  • Nuo epätodellisuuden tunteet tuntuvat todella tutulta. Huomasin paljon yhteneväisyyksiä eri tarinoihin. Itse sain ensimmäisen depersonalisaatiokokemuksen noin 17-18 vuotiaana. Vanhemmat joivat paljon. Ulospäin olin hymyilevä, mutta sisällä oli paljon kaaosta ja ahdistusta. Joskus 20-vuotiaana oli syömishäiriöitä ja vatsakipuja sekä paniikkihäiriöitä. Myöhemmällä iällä alkoi tulla pidempi aikaisia depersonalisaatio ja derelisaatiokokemuksia. Se epätodellisuuden tunne, sekoamisen pelko ja epätoivo ovat todella piinallista. Vaikka on näitä oireita, niin lääkärit eivät ole aina ihan yksimielisiä mikä on varsinaisesti depersonalisaatio-diagnoosin paikka ja milloin se on oire joistain muusta. AAL-ryhmät eli Aikuiset alkoholistien lapset -vertaisryhmät ovat olleet iso apu ja sekin kun tajusi, ettei ole ollenkaan se ainoa joka kärsii näistä tiloista. Nyt ikää on jo päälle 50v ja välillä on ollut hyviä aikoja ilman epätodellisuuden tunnetta.

    Olen yrittänyt etsiä suomeksi materialiaalia aiheesta, mutta sitä on todella vaikea löytää. Amazonista olen tilannut joitakin kirjoja, joista olen löytänyt mukavasti tietoa. Yhdestä sellaisesta tein itselleni 26-sivuisen referaatin. Se on kirjasta Feeling Unreal. Kannattaa googlata tuo kirja, jos aihe kiinnostaa. Voin myös lähettää tuon referaatin, jos joku haluaa lukea sen. Siinä on monipuolista tietoa epätodellisuuden tunteesta.
  • Pitkästä aikaa itsekin jaksan tänne kirjoittaa. Kaikkien tarinoissa niin paljon tuttua. Toivo, samalla tavalla itsekin olen lähes koko elämäni ollut ulospäin kovin hymyilevä (ja mukautuva) tyyppi, vaikka perhesuhteet ja oma sisäinen maailmani ovat olleet täynnä ristiriitaa ja kaaosta.

    Minulla viime vuoden marraskuussa uudelleen puhjennut oireilu on välillä ollut siedettävämpää, ja silloin olen tietoisesti yrittänyt välttää ajattelemasta aihetta, lukematta asiaan liittyviä tekstejä. Mutta nyt tuntuu taas muutama päivä sitten tapahtuneen "luhistumisen" jälkeen siltä, että oloni on todella huono. Sietämätön. Liittynee asiaan, että terapeuttini on kesälomalla ja kolmisen viikkoa täytyisi pärjätä. Kynttilänä kakun päälle Kelan päätös, jossa terapiani katsotaan nyt olevan vaiheessa kolmas vuosi (vaihdoin terapeuttia ennen nykyisen löytymistä), vaikka käytännössä 2. vuosi käynnissä ja vain vuoden loppuun asti aikaa päätään selvitellä Kelan tuella. Eli maksan melko kalliin hinnan siitä, että ensimmäisen terapeuttini koin niin epäasialliseksi ja ammattitaidottomaksi, että lamaannuin kesken prosessin. Siinä siis kului hukkaan yksi vuosi. Olo on tällä hetkellä aika voimaton. En tiedä, auttaisiko jos saisin diagnoosin, jossa tämä vahva depersonalisaatio-/dissosiaatio -ominaisuuteni olisi jotenkin huomioitu. Tuntuu, ettei psykiatrini asiaan ota mitään kantaa.

    Voimia kaikille ja toivotaan sitä valoa tunnelin päähän!
  • Pitkästä aikaa itsekin jaksan tänne kirjoittaa. Kaikkien tarinoissa niin paljon tuttua. Toivo, samalla tavalla itsekin olen lähes koko elämäni ollut ulospäin kovin hymyilevä (ja mukautuva) tyyppi, vaikka perhesuhteet ja oma sisäinen maailmani ovat olleet täynnä ristiriitaa ja kaaosta.

    Minulla viime vuoden marraskuussa uudelleen puhjennut oireilu on välillä ollut siedettävämpää, ja silloin olen tietoisesti yrittänyt välttää ajattelemasta aihetta, lukematta asiaan liittyviä tekstejä. Mutta nyt tuntuu taas muutama päivä sitten tapahtuneen "luhistumisen" jälkeen siltä, että oloni on todella huono. Sietämätön. Liittynee asiaan, että terapeuttini on kesälomalla ja kolmisen viikkoa täytyisi pärjätä. Kynttilänä kakun päälle Kelan päätös, jossa terapiani katsotaan nyt olevan vaiheessa kolmas vuosi (vaihdoin terapeuttia ennen nykyisen löytymistä), vaikka käytännössä 2. vuosi käynnissä ja vain vuoden loppuun asti aikaa päätään selvitellä Kelan tuella. Eli maksan melko kalliin hinnan siitä, että ensimmäisen terapeuttini koin niin epäasialliseksi ja ammattitaidottomaksi, että lamaannuin kesken prosessin. Siinä siis kului hukkaan yksi vuosi. Olo on tällä hetkellä aika voimaton. En tiedä, auttaisiko jos saisin diagnoosin, jossa tämä vahva depersonalisaatio-/dissosiaatio -ominaisuuteni olisi jotenkin huomioitu. Tuntuu, ettei psykiatrini asiaan ota mitään kantaa.

    Voimia kaikille ja toivotaan sitä valoa tunnelin päähän!
  • Minä mielelläni lukisin tuon referaattisi. Voisinko saada sen yksityisviestillä? :)
  • Minä mielelläni lukisin tuon referaattisi. Voisinko saada sen yksityisviestillä? :)
  • Minä mielelläni lukisin tuon referaattisi. :) Voisinko saada sen yksityisviestillä?
  • Minä mielelläni lukisin tuon referaattisi. :) Voisinko saada sen yksityisviestillä?
  • Kokeilen lähettää sen yksityisviestillä. Olisi mukava saada siitä myös palautetta, kun olet lukenut sen.
  • Kokeilen lähettää sen yksityisviestillä. Olisi mukava saada siitä myös palautetta, kun olet lukenut sen.
  • Niia:
    Kela korvaa kolme. Ei enempää. Ainakin meillä päin on mahdollisuus tuon jälkeen sairaanhoitopiirin kustantamana saada kaksi lisä vuotta. Mtt:n psykiatri sanoi tuosta minulle. Lisäksi kelalta voi saada terapiamaksuihin vammais tai eläkkeen saajan hoitotukea kuluihin, jollei tuota mahdollisuutta teillä päin ole.

    Niin ja siis kelalta on viiden vuoden tauon jälkeen taas mahdollista saada tukea kuntoutuspsykoterapiaan.
  • Niia:
    Kela korvaa kolme. Ei enempää. Ainakin meillä päin on mahdollisuus tuon jälkeen sairaanhoitopiirin kustantamana saada kaksi lisä vuotta. Mtt:n psykiatri sanoi tuosta minulle. Lisäksi kelalta voi saada terapiamaksuihin vammais tai eläkkeen saajan hoitotukea kuluihin, jollei tuota mahdollisuutta teillä päin ole.

    Niin ja siis kelalta on viiden vuoden tauon jälkeen taas mahdollista saada tukea kuntoutuspsykoterapiaan.
  • Kiitos Leppäkerttunen! En tosiaan tiedä, kuinka täälläpäin on asia, mutta täytyy yrittää selvittää kun psykiatrin seuraavan kerran tapaan. Juu, tiesin, että 3 vuotta max korvaa kerralla ja 5 vuoden välein, mutta minulla oli vähän poikkeava tuo prosessi. Se ensimmäinen vuosi eri terapeutilla meni niin, että käyntejä tuli niukasti. Oletin sitten, että ehkä saan vielä "käytännön tasollakin" kolmannen vuoden. On välillä vähän vaikeaa ajatella käytännön byrokratiaa rationaalisesti kun on ihan hei hei Mutta kiitos, tuo oli hyvä vinkki :)
  • Kiitos Leppäkerttunen! En tosiaan tiedä, kuinka täälläpäin on asia, mutta täytyy yrittää selvittää kun psykiatrin seuraavan kerran tapaan. Juu, tiesin, että 3 vuotta max korvaa kerralla ja 5 vuoden välein, mutta minulla oli vähän poikkeava tuo prosessi. Se ensimmäinen vuosi eri terapeutilla meni niin, että käyntejä tuli niukasti. Oletin sitten, että ehkä saan vielä "käytännön tasollakin" kolmannen vuoden. On välillä vähän vaikeaa ajatella käytännön byrokratiaa rationaalisesti kun on ihan hei hei Mutta kiitos, tuo oli hyvä vinkki :)
  • Itselläni on alkamassa neljäs vuosi terapiaa ja on vaikea kuvitella, että vakavan lapsuuden traumataustan kanssa tuo kolme vuotta riittää, vaikka ei olisi terapeutin vaihdoksiakaan. Vielä edelleen tuntuu, että luottamus terapeuttia kohtaan on syvenemässä ja uskaltaa yhä rauhallisemmin antaa olla lähellä. Aivan tuntemattomia asioita minulle menneisyydessä. Koko ajan tulee siis enemmän pohjaa käsitellä asioita ja vielä on pitkästi terapiataivalta edessä päin.
  • Itselläni on alkamassa neljäs vuosi terapiaa ja on vaikea kuvitella, että vakavan lapsuuden traumataustan kanssa tuo kolme vuotta riittää, vaikka ei olisi terapeutin vaihdoksiakaan. Vielä edelleen tuntuu, että luottamus terapeuttia kohtaan on syvenemässä ja uskaltaa yhä rauhallisemmin antaa olla lähellä. Aivan tuntemattomia asioita minulle menneisyydessä. Koko ajan tulee siis enemmän pohjaa käsitellä asioita ja vielä on pitkästi terapiataivalta edessä päin.
  • Joo, samaan tulokseen olen tullut. Totisesti. Että 3 vuotta ei ole riittävä kestoltaan. Minäkin olen oikeastaan vasta nyt alkanut kokemaan enemmän luottamusta terapeuttiani kohtaan, vaikka aika vaikeaa se edelleen on. Ylipäänsä toisiin ihmisiin luottaminen kaikilla elämän osa-alueilla on todella vaikeaa. Onhan se selvää, että jos on lapsuutensa ja mahdollisesti vuosia, kymmeniä vuosia aikuisuudessakin elänyt traumatisoivassa tilanteessa, ei muutaman vuoden intesiivinenkään terapia välttämättä riitä. Voimia sulle kovasti!
  • Joo, samaan tulokseen olen tullut. Totisesti. Että 3 vuotta ei ole riittävä kestoltaan. Minäkin olen oikeastaan vasta nyt alkanut kokemaan enemmän luottamusta terapeuttiani kohtaan, vaikka aika vaikeaa se edelleen on. Ylipäänsä toisiin ihmisiin luottaminen kaikilla elämän osa-alueilla on todella vaikeaa. Onhan se selvää, että jos on lapsuutensa ja mahdollisesti vuosia, kymmeniä vuosia aikuisuudessakin elänyt traumatisoivassa tilanteessa, ei muutaman vuoden intesiivinenkään terapia välttämättä riitä. Voimia sulle kovasti!
  • Quote Originally Posted by Toivo View Post
    Yhdestä sellaisesta tein itselleni 26-sivuisen referaatin. Se on kirjasta Feeling Unreal. Kannattaa googlata tuo kirja, jos aihe kiinnostaa. Voin myös lähettää tuon referaatin, jos joku haluaa lukea sen. Siinä on monipuolista tietoa epätodellisuuden tunteesta.
    Hei, lukisin myös referaattisi mielelläni! :) Jos ehdit, voisitko laittaa sen yksityisellä minullekin? Kiitos! ♡
  • Quote Originally Posted by Toivo View Post
    Yhdestä sellaisesta tein itselleni 26-sivuisen referaatin. Se on kirjasta Feeling Unreal. Kannattaa googlata tuo kirja, jos aihe kiinnostaa. Voin myös lähettää tuon referaatin, jos joku haluaa lukea sen. Siinä on monipuolista tietoa epätodellisuuden tunteesta.
    Hei, lukisin myös referaattisi mielelläni! :) Jos ehdit, voisitko laittaa sen yksityisellä minullekin? Kiitos! ♡

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?