• Ympäristö sumenee ja ajatukset katoavat - dissosiaatiota?

    Hei,
    Osaisikohan joku kertoa, kuulostaako tämä dissosiaatiolta vai kenties joltain aivan muulta? Jos vaikuttaa, onko vielä normaalin rajoissa vai mennäänkö jonkinlaisen häiriön puolelle? Varsinkin stressaantuneena, mutta joskus muulloinkin, minulle käy helposti niin, että istahdan vaikka alas tai jämähdän muuten paikoilleni ja jään tuijottamaan eteeni. Ympäristö sumenee, aivan kuin silmät eivät jaksaisi kohdistaa. Tai ehkä en jaksa pakottaa niitä kohdistamaan. Sitten en olekaan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä kaikki häviää ympäriltä. Ehkä ajattelen jotain, ehkä en. Luultavasti en, tai ainakaan en jälkeenpäin muista, mitä olen ajatellut. Yleensä tila kestää joitakin minuutteja ja loppuu, kun joku vaikka sattuu kävelemään ohi tai sanoo jotakin. Olen aina kuvitellut, että kaikki tekevät tuota. En tiedä, milloin itse aloin. Tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt sitä aina.

    Minulla on tai on ollut pelkoja, vaikeuksia muodostaa ihmissuhteita, vaikeuksia käydä töissä ja kuvitella itselleni minkäänlaista uraa, epätodellisuuden tunnetta joissakin tilanteissa, kelpaamattomuuden ja huonouden tunteita, jonkinlaista kuulumattomuuden tunnetta (joskus siihenkin asti, että tuntuu kuin tämä maailma ei olisi ollenkaan minua varten tai olen korkeintaan sivusta seuraaja, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumiin), ahdistusta ja väsymystä. Olen yrittänyt selvitellä, mikä minulla oikein on. Jotenkin päädyin trauma ja dissosiaatio sivuillekin jo aikaa sitten, mutta sivuutin dissosiaation lähestulkoon kokonaan, koska en tunnistanut siitä itseäni. Kunnes tässä vähän aikaa sitten yhtenä päivänä tuli mieleen, että onko tämä nyt sitten sitä. Tajusin silloin, että olen taas tuijotellut seiniin, enkä muista ollenkaan, mitä olen ajatellut. Olen vain lillunut jonkinlaisessa tyhjyydessä tai pehmeydessä tai jotain sinne päin.

    Olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla samanlaisia kokemuksia ja jos joku osaa sanoa, voiko tämä olla dissosiaatiota, olisin kiitollinen. Ymmärrän kuitenkin, ettei varmoja vastauksia pysty antamaan, enkä sellaisia ole hakemassakaan. Enemmänkin yritän kerätä rohkeutta kertoa ongelmistani jollekin. Jos uskallan kirjoittaa tänne, ehkä kertominen helpottuu. Uskaltaminen on niin kamalan vaikeaa.
  • Hei,
    Osaisikohan joku kertoa, kuulostaako tämä dissosiaatiolta vai kenties joltain aivan muulta? Jos vaikuttaa, onko vielä normaalin rajoissa vai mennäänkö jonkinlaisen häiriön puolelle? Varsinkin stressaantuneena, mutta joskus muulloinkin, minulle käy helposti niin, että istahdan vaikka alas tai jämähdän muuten paikoilleni ja jään tuijottamaan eteeni. Ympäristö sumenee, aivan kuin silmät eivät jaksaisi kohdistaa. Tai ehkä en jaksa pakottaa niitä kohdistamaan. Sitten en olekaan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä kaikki häviää ympäriltä. Ehkä ajattelen jotain, ehkä en. Luultavasti en, tai ainakaan en jälkeenpäin muista, mitä olen ajatellut. Yleensä tila kestää joitakin minuutteja ja loppuu, kun joku vaikka sattuu kävelemään ohi tai sanoo jotakin. Olen aina kuvitellut, että kaikki tekevät tuota. En tiedä, milloin itse aloin. Tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt sitä aina.

    Minulla on tai on ollut pelkoja, vaikeuksia muodostaa ihmissuhteita, vaikeuksia käydä töissä ja kuvitella itselleni minkäänlaista uraa, epätodellisuuden tunnetta joissakin tilanteissa, kelpaamattomuuden ja huonouden tunteita, jonkinlaista kuulumattomuuden tunnetta (joskus siihenkin asti, että tuntuu kuin tämä maailma ei olisi ollenkaan minua varten tai olen korkeintaan sivusta seuraaja, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumiin), ahdistusta ja väsymystä. Olen yrittänyt selvitellä, mikä minulla oikein on. Jotenkin päädyin trauma ja dissosiaatio sivuillekin jo aikaa sitten, mutta sivuutin dissosiaation lähestulkoon kokonaan, koska en tunnistanut siitä itseäni. Kunnes tässä vähän aikaa sitten yhtenä päivänä tuli mieleen, että onko tämä nyt sitten sitä. Tajusin silloin, että olen taas tuijotellut seiniin, enkä muista ollenkaan, mitä olen ajatellut. Olen vain lillunut jonkinlaisessa tyhjyydessä tai pehmeydessä tai jotain sinne päin.

    Olisin kiinnostunut kuulemaan, onko muilla samanlaisia kokemuksia ja jos joku osaa sanoa, voiko tämä olla dissosiaatiota, olisin kiitollinen. Ymmärrän kuitenkin, ettei varmoja vastauksia pysty antamaan, enkä sellaisia ole hakemassakaan. Enemmänkin yritän kerätä rohkeutta kertoa ongelmistani jollekin. Jos uskallan kirjoittaa tänne, ehkä kertominen helpottuu. Uskaltaminen on niin kamalan vaikeaa.
  • Moikka! :)

    Tosi kiva huomata, että muilla on aivan samanlaisia kokemuksia! Olen itse vuoden ajan "tarkkaillut" itseäni ja tuntuu,että mitä enemmän hankin tietoa dissosiaatiosta ja traumoista, sitä enemmän huomaan itsessäni niihin liittyviä oireita. Miettinytkin,että aiheutanko itse oireita "opiskelemalla" niitä. Mutta tuo sinun kuvauksesi kuulostaa todella tutulta ja luulisin,että se on jonkinasteista poissaoloa. En vain itsekään vielä ole hirveästi perillä asioista ja epäilen jatkuvasti kaikkia todisteita mitä itsessäni huomaan dissosiaatioon liittyen. En sitten tiedä yritänkö jollain tasolla kieltää asian. Viimeksi, kun huomasin tuijottavani johonkin pisteeseen ja eräs ihminen minulle puhui...kuulin mitä hän sanoi, mutta en kyennyt vastaamaan tai lopettamaan tuijottamista. Tilanne kaatui siihen että sain viimein itseni ylös, ainakin fyysisesti ja juoksin vessaan itkemään ja huohottamaan paniikissa. Säikähdin varmaankin tilannetta,kun huomasin,ettei se ollut täysin minun hallinnassani. Pahin juttu näissä on se häpeä, ja kun ei tiedä tiedostaako kaikkia poissaolokohtauksia!
  • Minulla ei kyllä noita oireita ole ollut, mutta se nyt ei mitenkään tarkoita etteikö ne voisi olla dissosiaatiota. Dissosiaatiohäiriöön kuuluu yleensä sellaisia oireita, jossa aivot kuin lokeroituvat eri ympäristöihin ja unohtavat sitten mahdollisesti siksi aikaa muut asiat , tapahtumat tai ihmiset. Tuo itsensä toisaalle sulkeminen siis voisi hyvinkin olla dissosiaatiota.
  • Quote Originally Posted by kas View Post
    Ympäristö sumenee, aivan kuin silmät eivät jaksaisi kohdistaa. Tai ehkä en jaksa pakottaa niitä kohdistamaan. Sitten en olekaan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä kaikki häviää ympäriltä. Ehkä ajattelen jotain, ehkä en. Luultavasti en, tai ainakaan en jälkeenpäin muista, mitä olen ajatellut. Yleensä tila kestää joitakin minuutteja ja loppuu, kun joku vaikka sattuu kävelemään ohi tai sanoo jotakin. Olen aina kuvitellut, että kaikki tekevät tuota. En tiedä, milloin itse aloin. Tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt sitä aina.
    En osaa sanoa koska en ole asiantuntija, että onko virallinen dissosiaatio-oire vai ei, mutta multa löytyy näitä ja mulla on ihan laaja-alainen dissosiaatiohäiriö-diagnoosi. Niitä on muutamia erilaisia tuon kaltaisia tilanteita.

    "Välitilaksi" olen nimennyt kyseisen kertomuksesi kaltaisen olotilan. Se on vähän semmoista lamaantumista. Mun mielestä kyse on jonkinlaisesta dissosiaatiosta, kun ajatukset ja tunteet ovat katkenneet ympräistöstä? Tai ettei tunne siis yhteyttä omaan ajatusmaailmaansa. Itse luulen oman hoitoryhmäni kanssa, että omalla kohdallani kyse on jonkinlaisesta välitilasta minun ja jonkun persoonan osan vaihdoksen välillä. Ikään kuin jää jumiin siihen dissosiaatiovaiheeseen, jossa osien PITÄISI vaihtua.

    Tästä asteen vakavampi tila on "Nukketila" (ja nämä siis omia nimiäni, ei mitään virallisia), joka on shokin kaltainen samanlainen tila, Saatan kaatua yhtäkkiä vähän kuin olisi joku epilepsia. Kuitenkin jään ihan liikkumattomaksi paikalleen, enkä pysty liikuttamaan mitään kehon osaani koska tuntuu tavallaan, etten ole omassa kehossani. Keho saattaa tuntua myös todella painavalta joka estää sen liikuttelun. Tässä tilassa on muuten myös sellaisia samanlaisia sumuisia tuntemuksia kuin "välitilassa", ettei ole enää läsnä, eikä tiedä missä on. En oikein hahmota ajatuksiani. Joskus kuulen ympäristön, joskus en. Olen opetellut kommunikoimaan tilanteessa silmänliikkein lähimmäisten kanssa. Ylös tarkoittaa kyllä, ja alas on ei. Silmiä on helpoin liikutella tälläissä tiloissa. Yleensä tunto palaa kehoon pikkuhiljaa ja sitten hitaasti alan liikuttelemaan eri kehon osia. Joskus voi kestää useita tunteja.

    En ainakaan Suomesta ole löytänyt vastaavia kohtalotovereita, mutta amerikkalaisilta foorumeilta kyllä. :)
  • Quote Originally Posted by kiivi View Post
    "Välitilaksi" olen nimennyt kyseisen kertomuksesi kaltaisen olotilan. Se on vähän semmoista lamaantumista. Mun mielestä kyse on jonkinlaisesta dissosiaatiosta, kun ajatukset ja tunteet ovat katkenneet ympräistöstä? Tai ettei tunne siis yhteyttä omaan ajatusmaailmaansa. Itse luulen oman hoitoryhmäni kanssa, että omalla kohdallani kyse on jonkinlaisesta välitilasta minun ja jonkun persoonan osan vaihdoksen välillä. Ikään kuin jää jumiin siihen dissosiaatiovaiheeseen, jossa osien PITÄISI vaihtua.

    Tästä asteen vakavampi tila on "Nukketila" (ja nämä siis omia nimiäni, ei mitään virallisia), joka on shokin kaltainen samanlainen tila, Saatan kaatua yhtäkkiä vähän kuin olisi joku epilepsia. Kuitenkin jään ihan liikkumattomaksi paikalleen, enkä pysty liikuttamaan mitään kehon osaani koska tuntuu tavallaan, etten ole omassa kehossani. Keho saattaa tuntua myös todella painavalta joka estää sen liikuttelun. Tässä tilassa on muuten myös sellaisia samanlaisia sumuisia tuntemuksia kuin "välitilassa", ettei ole enää läsnä, eikä tiedä missä on. En oikein hahmota ajatuksiani. Joskus kuulen ympäristön, joskus en. Olen opetellut kommunikoimaan tilanteessa silmänliikkein lähimmäisten kanssa. Ylös tarkoittaa kyllä, ja alas on ei. Silmiä on helpoin liikutella tälläissä tiloissa. Yleensä tunto palaa kehoon pikkuhiljaa ja sitten hitaasti alan liikuttelemaan eri kehon osia. Joskus voi kestää useita tunteja.
    Mielenkiintoinen tämä "välitila" ajatus. Itselläni on ihan samanlaisia kokemuksia. Mikään parista kolmesta vahvasta persoonasta ei ole aktiivisesti paikalla, mutta silti olo on erittäin irrallinen ja muutenkin huono. Terapeuttini on ajatellut, että silloin on kyllä jokin persoona paikalla, mutten välttämättä ole siitä aktiivisesti tietoinen.

    "Nukketila" on myös tuttu. Seuraa yleensä tuota "Välitilaa". Makaan vain käpristyneenä sohvalla ja pää tuntuu aivan tyhjältä. Saattaa siellä liikkua jokin ajatus, kun yritän edelleen ankkuroida itseäni tähän päivään, mutta se on aivain kuin tyhjä mantra. Mitään vaikutusta sillä ei ole. Saataan maata tuntikausia liikkumatta. Olen esimerkiksi ollut menossa tupakalle, mutta tupakka on edelleen kädessä ja en vain pysty liikuttamaan kehoani parvekkeelle tai mihinkään muuallekaan.
Tulokset: 1-5 / 5

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?