[herra nallekarhu]

Kertokaahan miten selviydytte arjesta dissosiaatiohäiriön kanssa. Se ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta esim. työssä/opiskeluissa jaksamiseen, perhe-elämään, parisuhteeseen jne.

Onko joku jolle myönnetty varhainen sairaseläke tms. vakavan dissosiaatiohäiriön vuoksi?

Itse olen aina välillä työelämässä, kunnes väsähdän ja tarvitsen 2-3 kk aikaa voimien keräämiseen & toipumiseen.. Sitten taas uudelleen töihin jne.

[Murunen]

Kyllähän elämä dissosiaation kanssa tekee kaikesta todella vaikeaa. Tällä hetkellä vointini on niin huono, että en juurikaan pysty poistumaan kotoani. Puolisoni hoitaa paljon käytännön asioita ja lisäksi saamme sukulaisilta apua mm. lastenhoidossa. Välillä tuntuu, että sosiaalista elämää ei ole, mutta onneksi minulla on ystäviä, jotka pitävät yhteyttä silloinkin, kun en itse jaksaisi. Toki myös parisuhde on toisinaan ollut koetuksella, koska on niin vähän asioita, mitä pystyn tekemään. Kaikesta on kuitenkin jotenkin selvitty, vaikka usein on tehnyt mieli luovuttaa. Ainut asia, millä pääsee eteenpäin, on usko siitä, että joskus on vielä helpompaa.

Olen ollut kuntoutustuella reilut neljä vuotta, eikä paluusta työhön ole tietoa. Vaikka todellisuudessa kärsin pitkittyneestä traumaperäisestä stressireaktiosta ja dissosiaatiosta, on papereissani diagnoosina masennus ja ahdistuneisuus, joten en tiedä, miten dissosiaatioon suhtaudutaan eläkeasioissa. Itse toivon, että saisin vielä palata töihin, vaikka paljon kuntoutumista täytyykin tapahtua ennen kuin se on mahdollista.

Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia arjesta selviytymisessä! :)

[herra nallekarhu]

Kuulostaa erittäin tutulta.

Nyt olen taas pystynyt menemään hieman ovesta ulos, mutta muutama viikko sitten oli pitkä jakso neljän seinän sisällä.

Avioliitto on ollut koetuksella dissosiaatiohäiriöni takia, jopa miltei hajonnut. Nyt onneksi menee paremmin. Vaimo on ollut kiitettävän ymmärtäväinen ja sitkeä!

Sain juuri B-lausunnon, jossa työkyvyttömyyteni selvitetty johtuvan pääasiallisesti syvästä ahdistuneisuudestani ja "poissaolokohtauksistani" . Myös rajua päänsärkyä ja epätodellista oloa. Dissosiaatiosta, depersonalisaatiosta tai derealisaatiosta ei mitään mainintaa - ne asiat kun ovat vielä liian tuntemattomia meillä Suomessa. Siihen on tultava muutos!

Suuri kiitos tästä foorumista asianosaisille henkilöille! Tämä on mahtava asia ja edistysaskel Suomessa :)

[Suppa]

Minulla on onneksi ihan diagnoosit ja todella hyvä psykoterapeutti. Sain kuitenkin diagnoosini vasta päästyäni kuuden viikon osastojaksolle Ouluun (asuin tällöin Kajaanissa) johon menin työarviointiin kroonisen kivun vuoksi. En ollut uskoa silmiäni, kun sain paperin, jossa luki diagnoosini! En pitänyt diagnoosejani (F61, jossa piirteitä F60.3, F60.4 ja F60.5 ja F44.7) paikkansapitävinä ja juoksin itku kurkussa psykiatrin luokse kysyen, että mistä nämä diagnoosit tulivat?! Elämäni on pilalla ja olen vasta 23! Nyt kaikki pitävät minua hullununa, kun papereissa niin lukee! Vuosikaudet pidin diagnooseja väärinä, kun en tuntenut niiden pitävän paikkansa. Nyt kolme vuotta myöhemmin allekirjoitan lähes kaiken, kun olen tullut tietoisemmaksi itsestäni ja asiastani psykoterapian myötä. Hävettäähän se, että jotkin osat minusta ovat vielä lapsia, ymmärtämättömia ja sinisilmäisiä, mutta yritän kovasti tehdä töitä asioiden kanssa ja selittää juurta jaksain aviomiehelleni asiat, ettei hän raukka vain syytä dissosioinnistani itseään.

Minäkin olen kuitenkin aina väsynyt, energiat katoavat täysin melkeimpä olemattomasa, nyt olen viikkokausia ollut neljän seinän sisällä käyden vain osa-aikaisessa työssäni ja psykoterapiassa. Kotona olen vain makuuhuoneessa eristäytyneenä ja tunnen pohjatonta surua(siltä tuntuu) ja jopa hemmetinmoista vihaa! Vihaan koko maailmaa ja yritän vain jollain lailla saada purettua tunteitani tai paeta niitä. Minulla on ollut ala-asteesta asti fantasiamaailma, johon uppuduin paetakseni kaikkia sietämättömyyksiä kotona ja koulussa.

Onko jollain toisella tälläinen fantasiamaailma vai miksi sitä itse kutsuttekaan? :)

[sirius]

Dissosiaatiohäiriö on tuskallisen huonosti tunnettu (ainakin kohdallani), usein väärin diagnosoitu ja hoitokin on vähän mitä sattuu löytymään. Tällainenkin nettiolkapää on mielestäni oikein hyvä, jotta itse huomaamme, että olemme melkein järjissämme meitä on useampia ja meillä on oikeus oikeaan diagnoosiin, hoitoon ja vakavasti otettavuutten. Usein kun on "liian kauan" masentunut tai ahdistunut alkaa saada luulosairaan tai hankalan diagnoosin. Olin jo syövästäkin kateellinen, potilaat kun pääsevät "hoitoputkeen". Tähän henki kuolee mutta lääkäriltä saa ylenkatsetta, väärää lääkitystä ja valheellisia B-lausuntoja.

Arkipäivässä selviäminen on mitä milloinkin. Joskus väsyttää kovasti, toisinaan en pysty nukkumaan juuri ollenkaan. Joinakin päivinä on ainakin muutamia tunteja normaalitoiminnallinen, joinakin päivinä ei millään pysty käymään ruokakaupassa.

Samalla tavalla "hoituvat" ihmissuhteet. Toisinaan tuntuu normaalilta olla ihmisten kanssa, toisinaan niitä juoksee karkuun ettei vain tarvitse olla kontaktissa ja kaatu uupuneena sänkyyn. Yksinäisyys on toisaalta välttämättömyys, jotta pysyisi kasassa, toisaalta liika yksinäisyys jähmettää ja passivoi.
Mulle on vielä aikalailla mysteeri mitä tarkoittaa paraneminen: Milloin tästä on parantunut? Mitä minusta silloin on jäljellä?

Nuorempana minulla oli fantasiamaailma, joka auttoi todella pitkälle. Pidä Suppa fantasiapakopaikastasi kiinni niin pitkään kuin voit! Nauti siitä.

[Hilma]

Moikka! :)
Mulla nuo olotilojen vaihtelut on vaikuttanut rankasti arkeen...1-3kk:n välein putoan jonnekin todella avuttomaan ja kykenettömään tilaan, jolloin on todella raskasta tehdä mitään. En kykene huolehtimaan lapsistani,itsestäni enkä mistään.. Koirankin kykenen vain vaivoin pissattamaan tuolloin. Ja kaikki se mitä en kykene tekemään, lisää vain ahdistusta ja syyllisyyttä. Olen joutunutkin juoksemaan nyt terveysasemalla viimesen vuoden hakemassa sairaslomapätkiä. Pahimmillaan olen saanut sairaslomaa vain yhdeksi päiväksi, kun minua ei ole ymmärretty! Oloni menee siis niin huonoksi,etten todellakaan kykene kun tärisemään ja haukkomaan henkeä kotona. Ja tuon olon ollessa päällä, on aivan hirveää mennä terveyskeskukseen Puhumaan Vieraan ihmisen kanssa...On todella vaikea selittää terveyskeskuslääkärille syytä, miksi tarvitsen sairaslomaa, kun ei ole mitään "tavallista" tautia. Muutama kuukausi sitten sanan "trauma" kuuleminen, aiheutti minulle tunteen, kuin putoaisin loputtomasti alaspäin, vaikka istuin tukevasti paikallani. Ja nyt siitä pitäisi puhua järkevästi vieraalle ihmiselle...Tulee olo,että olen vain työnvieroksuja, joka yrittää keksiä mitä oudompia syitä sairaslomalle. Vielä,kun tiedän,että niitäkin päiviä on, kun olen työkykyinen. Hankalaksi tämän juuri tekee se,kun huomisesta ei tiedä...
Psykiatrian lääkäri (joka jälleen vaihtui), on myös sitä mieltä, että pitäisi vain ruveta syömään masennus- ja unilääkkeitä ja mennä vain töihin. Tuntuukin, että olen vain päihdeongelmainen työnvieroksuja,joka yrittää keksiä mitä oudompia syitä sairaslomille! En oikein tiedä pitääkö minun jatkaa samaa rumbaa ja pakottaa itseni töihin, vai voinko nyt antaa itselleni aikaa toipua...traumoista ja päihdeongelmasta. Salliiko yhteiskunta sitä minulle? vai pitääkö turvautua päihteisiin jälleen, että "saan olla rauhassa"? Vaikka mielummin kyllä kävelen auton alle,kun palaan päihdekierteeseen! Mutta tuntuu,että nuo ovat nyt konstit...vai täytyykö minun uskoa lääkäriä?
Vai terapeuttiani,joka on yrittänyt minulle toitottaa,että minulla on syy sairaslomaan...?
Kertokaa,miten te olette päässeet eteenpäin...onko itsensä töihin pakottaminen auttanut jne...? Ottaisin mielellään vastaan erilaisia mielipiteitä! :)

[tuikku]

Mukava löytää tällainen foorumi. Itse olen saanut diagnoosin 4 v sitten ja pitkään olin sairaslomalla ja samalla sain määrittelemätön psykoosi. Olen ollut mielenterveys polikniikassa siitä lähtien. Elämääni on ollut ajoittain hyvin raskasta ja lapsuuteni ja nuoruuteni hyvin traumapitoista mutta on elämä ollut suopea myös, pitkä avioliitto, 3 lasta ja mukavasti töitä. Nyttemmin olen kuntoutuksessa ja opiskelen ja jaksoin 7 kk tehdä 6 t työpäiviä mutta väsähdin ja nyt sairaslomalla. En käy terapiassa, lääkärin mukaan olin niin huonossa kunnossa että se olisi auttanut minua. Nyt yritän luoda turvallisen arjen itselleni mutta kyllä tämä dissosaatiohäiriö vien paljon voimia. En ole voinut moneen viikkoon mennä kauppaan ja pelkkä ajatus työstä herätti paniikkihöiriöt ja ahdistusta. Yritän kuitenkin pitää jonkinlaista rytmiä mutta tulee päiviä jolloin en edes mene ulos. Kaikki klassiset kriteerit täyttyy minussa mutta silti on jonkinlainen järki päässä. Minulle ei ole enää kun 10 v tytär josta pidän huolta, muut on jo aikuisia. Onneksi, sillä en jaksaisi enää 3 pientä yhtäaikaa. Kyllä minun arjessani on tärkein turvallinen ympäristö, rauha ja hiljaisuus. Yritin rakentaa yhtä ihmissuhdetta eron jälkeen mutta ne tunteet oli liian voimakkaita että olisin jaksanut, joten lopetin sen siihen kun tajusin että on parempi olla yksin kun tuo jaksaminen ei riitä. Mutta on tämä melkoista selviytymistä- V 2001 minulle ehdotettiin osa-aika eläkettä mutta en silloin suostunut ja nyt olen siihen valmis ja lääkärikin on samaa mieltä. Minulla on 2 b-lausuntoa joten katotaan miten jaksan tämän kuntoutuksen loppuun. Aika näyttää.

[Dirkki]

Itselläni on parikymmenen vuoden historia mielenterveysongelmista. Diagnooseja on kasaantunut hirveä kasa aina skitsofreniasta ja epävakaasta persoonallisuudesta päätyen vakavaan masennukseen. Olen varmaan syönyt kaikkia mahdollisia lääkkeitä ja sähköä on annettu muutamaan kertaan. Vasta nyt viimeisen puolen vuoden aikana minut on ohjattu henkilölle joka on erikoistunut dissosiatiivisiin häiriöihin. Nyt vasta vaikka jo 90-luvulla osallistuin tutkimukseen dissosiatiivisesta häiriöstä ja tulos oli positiivinen. Olin myös jonkun aikaa työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta lopetin sen itse ja päätin yrittää eteenpäin.

Suoraan sanottuna olen oppinut elämään eri osien kanssa. Jos en olisi oppinut niin en olisi enää elossa. Tästä selviytymisestä merkkinä on keho joka on täynnä ikävän näköisiä arpia jotka ovat syntyneet itsetuhoisen osan toiminnan tuloksena. Keho on pilalla ja pitkä parisuhde päättyi, kun me kaikki muut aktivoiduimme taas kerran ja yksi osa jäi lähes kokonaan olemaan. Sitä ei puolisoni jaksanut ja pitkä suhde päättyi.

Olen onnistunut opiskelemaan ammatin ja nyt olen opiskelemassa toista ammattia. Töissä ja koulussa olen pystynyt käymään lähes normaalisti. Olen pystynyt hallitsemaan muita osia niin, että ne pysyvät suht rauhassa julkisilla paikoilla ja vasta kotona on sitten lupa riehaantua.

Eihän tämä elämä mitään herkkua ole. Yksinäistä on. Ei ole ainuttakaan ihmistä jolle puhua tai soittaa. Olen erakoitunut muiden osien takia ja sen takia, että kroppa on pilalla arvista johtuen.

Rehellisesti sanottuna en usko, että näen tätä elämää luonnolliseen loppuun saakka. Kuolen luultavasti "vahingossa" itsetuhoisen osan toiminnan tuloksena. Niin monta kertaa on hengenlähtö ollut lähellä, että välillä ihmettelen, että olen yhä elossa. Huolimatta siitä, että hartain toiveeni on, että meitä olisi vain yksi ja muut osat olisivat poissa, niin olen myös kaikkiin kiintynyt. Nyt kun terapiassa on ollut puhe yhdentymisestä niin se tuntuu jotenkin kamalalta ajatukselta. Aivan kuin olisin tappamassa kaikkia. Hankala sitä on selittää, mutta en pysty kuvittelemaan sellaista päivää, että meitä olisi vain yksi. Se tuntuu aivan vieraalta ajatukselta.

[kiivi]

Arjen sujuminen tämän kanssa on haastavaa.
Avasin jo uuden ketjun tuosta eläkkeen hakemeisasiasta, joten huonosti suhtaudutaan ainakin omalla kokemuksella koko sairauteen. Vakuutusyhtiö kuvaili diagnoosejani traumoista johtuviksi tunneongelmiksi, se oli mielestäni asiatonta :(

Töissä en kykene käymään tai ainakaan juuri nyt en jaksa. Vireystila vaihtelee kokoajan ylhäällä tai alhaalla. Kokoajan tuntee liikaa tai liian vähän. Unettomuus vaivaa. Sydän- ja vatsaongelmia. Päivittäinen amnesia (puoliso kutsuu leikkisästi kultakalaksi ). Irrallaan olemista. Pakkovaellusta. Flasbackeja. Sitten on niitä osia jotka käyttävät arjesta ison osan ilman lupaa tietämättäni.
Ihmissuhteita en oikein jaksa hoitaa. En pysty poistumaan kotoa, en jaksa suorittaa kotiaskareita, koti on jatkuvasti sekaisin. Siivous itsessään jo esim henkisesti niin uuvuttava prosessi että sen suorittaminen yksin on mahdotona. Kunta myönänyt avustajan kotiin, aloittanee ensi kuun alusta. Tuntuu helpottavalta.

Toisinaan on niitä ylivireysjaksoja jolloin mennään eikä meinata. Aloitan useita kymmeniä projekteja osien vaihtelun vuoksi, mutten saa mitään valmiiksi. Ulospäin näytän nomraalilta, elämäni kunnossa olevalta. Sisältä olen ihan rikki ja uupunut. Näiden seurauksena usein vaivun muutaman viikon alivireyskauteen, jolloin en jaksa käydä itse esim suihkussa ja makaan sängyssä koko päivän.

Ihmissuhteet pelottaa. Jotkut osani ovat sinisilmäsiiä, luottavat sokeasti ihmisiin, kun taas osa pelkää ihmissuhteita. Usein käy niin, etten muista edes tavanneeni koko ihmistä tai toinen osani tulee paikalle ja puhuu puolestani enkä enää ymmärrä mistä puhutaan kun itse tulen takaisin ja nyökyttelen tyhmänä. En oikein osaa erottaa ihmisten emootioita ja koen ne usein negatiivisina. Olen kovasti harjoitellut mikroilmeitä, ja se on tuottanut tulosta. Sarkasmin ja huumorin käsittely on vaikeaa, esim musta huumori ellen tunne ihmistä. En oikein osaa ottaa vitsejä itsestäni ihmiseltä jota en tunne, koen sellaiset tilanteet nöyryyttävinä.

Kärsin myös pakkovaelluksesta. Saatan kävellä kilometrejä ja havahtua jostain ihan muualta. Tulee vain tunne, että nyt pitää päästä pois ja sitten en muistakaan yhtäkkiä enää mitä tapahtui. Toisinaan päässä on joku määränpää, joku paikka johon pitää päästä, mutten siinä tilassa osaa ajatella tai reagoida. Kuin olisi joku zombi.

Parisuhteet ja läheiset ihmissuhteet ovat olleet vaikeita. Pelkään päästää ihmisiä lähelle koska mitä läheisempi jostain tulee, sitä enemmän tunteita ja henkilökohtaisuuksia niihin suhteisiin usein liittyy. Silloin osat aktivoituvat helpommin. Monestikin olen nykyisessä parisuhteessani pakannut laukut, että tästä ei tule yhtään mitään, en pysty mihinkään ihmissuhteisiin ollenkaan, että pitäisi olla yksin vain. Nyt osaan asettaa itselleni rajat ja tunnistaa vastaavat tilanteet ajoissa onneksi. Osani on pilannut monta ihmissuhdetta reagoimalla kukin omalla erityisellä tavallaan pelkotilojen takia...

Sellaisia nyt ensinnä tuli mieleen. Näin nopeasti :)

[riippis]

Mulla on taustalla skitsofrenia, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että kärsin myös jonkinlaisesta dissosiaatiohäiriöstä. Mä olen kaksi vuotta tehnyt lujasti töitä itseni kanssa päästäkseni passiivisesta elämäntyylistä eroon. Passiivisuus oli tulosta todella monesta psykoosista lyhyen ajan sisällä. Nyt olen saanut toimintakykyni takaisin ja olen oikein tyytyväinen sen nykyiseen tilaan. Silti en ole lähellekään työ- tai opiskelukunnossa vaikka kieltämättä usein haaveilen lähteväni opiskelemaan ja sitä kautta töihin. Se on kuitenkin tällä hetkellä mahdotonta, koska jo pelkän nykyisen arjen pyörittäminen vie kaikki voimat. Mun päivät menee hoitaen kotityöt, koirien kanssa, ihmissuhteiden ylläpitoon ja harrastusten parissa. Lisäksi käyn kerran viikossa psykologilla ja kerran viikossa vertaistukiryhmässä (koskien kuntoutusta työelämään). Siinä on ihan tarpeeksi enkä ymmärrä lainkaan sitä, miksi hoitotahot hiillostavat jaksamaan vielä enemmän. Tuntuu, että jo nyt on totaalista tasapainoilua, että romahdanko nyt vai vasta vähän myöhemmin. Voimia ei siis todellakaan ole enää tästä parempaan suoritukseen.

Dissot vaikuttavat taustalla luoden irrallisuutta ja utuisuutta elämään. En hahmota aikaa enkä erota päiviä toisistaan. En muista mitään. Psykologini on kehottanut luomaan viikko-ohjelman sekä kirjoittamaan jokaisen päivän tapahtumat ytimekkäästi ylös, jotta tietäisin, mitä olen tehnyt ja milloin. En ole jaksanut, jostain syystä voimat eivät riitä moiseen vaikka koen ajatuksen todella hyvänä ja uskon, että se voisi toimia loistavana apuna. Mun eri puolet ('tyypit') sekoittaa pakkaa vaihtelevasti. Joskus on hankalampia jaksoja, jolloin en tiedä, kuka olen ja montako meitä on. Silloin tuntuu ihan kamalan vaikealta ja sekavalta ihan kaikki enkä tajua yhtään mistään yhtään mitään. Nykyään ahdistun ainakin kaksi kertaa viikossa merkittävästi: kerran viikossa psykologilla ja kerran viikossa ryhmässä. Psykologilla ahdistus liittyy tyyppeihin, koska ne aloittaa joka ikisen käynnin jälkeen hirveän sodan. Jälkimmäinen aiheuttaa ahdistusta siksi, että koen oloni epätodelliseksi, irralliseksi enkä pysty keskittymään mihinkään, koska en ole kunnolla läsnä vaan tuntuu kuin leijailisin jonnekin muualle. Tykkään kuitenkin käydä sekä psykologilla että ryhmässä vaikka se onkin vaikeaa.

Koirien kanssa on joskus valtavia haasteita, koska eri puolet vaihtelevat ja kohtelevat koiria eri tavoin. Ei se muutos hirveän radikaali ole muiden osien välillä, mutta yksi osista on iljettävä! Onneksi se osa ei liian usein ole esillä, kun on pakko olla koirien kanssa (=lenkit). Toisinaan koirien lenkittäminen, kouluttaminen, aktivointi yms. tuntuu haastavalta muutenkin, mutta se on vaan pakko jaksaa. Tingin yleensä väsyessäni ensin kodista, seuraavaksi itsestäni huolehtimisesta ja jos en kykene hoitamaan koiria, ollaan jo todella syvissä vesissä ja silloin olen käytännössä sairaalakamaa.

Mullakin on muuten noi tuhannet projektit, joita eri puolet aloittaa, mutta eihän niistä saa kuin muutaman hassun valmiiksi ja nekin usein hitaasti. Mulla on lisäksi hyvin haastava ongelma seksuaalisen suuntautumisen kanssa, koska osa puolista on heteroita, mutta ainakin yksi on lesbo ja yksi bi. Parisuhde ei siis tulisi mitenkään tässä tilassa onnistumaan ihan jo siksi, että sukupuolelliset asiat tulevat tielle. Muutenkaan en jaksaisi tähän ketään 'ylimääräistä' henkilöä kaiken muun lisäksi, koska ajatus on suorastaan ahdistava. Pitäisi jaksaa olla jonkun kanssa ja hoitaa parisuhdetta; ei kiitos! Olen mieluummin yksin jo siksikin, että elämälläni ei oikein ole suuntaa enkä tunne itseäni lainkaan. En koe olevani valmis suhteeseen.

Tuollaiset asiat nyt äkkiseltään tulivat mieleen...

[simpukka]

Heippa, minä olen aina ollut työelämässä ja minulla on mies joka on hyvin tietoinen taustastani. Minulla vahvin näistä osista on aina ollut tällainen suorittaja/ selviytyjä. Tipahduksia tulee eniten kotona ja niissä mies yleensä rauhoittelee ja pitää sylissä. Töissä olen pyrkinyt luomaan itselleni paikkoja, joihin voin paeta rauhoittumaan, jos meinaa takauma yllättää. Tunnistan nykyään melko hyvin triggerini ja osaan aikuisena rauhoittella pieniä osiani niin, että päästään turvaan, jossa sitten ne saa tuntea ja "romahtaa". Terapiassa eripuolet näkyvät nykyään jo melko vapaasti ja vaikka tunnepuolten puhekyky on rajallinen olen pystynyt kirjoittamaan ja piirtämään niiden kokemuksia auki. Hyväksyn nykyisin melko hyvin oman monipuolisuuteni ja nuo vastarinta itsesyytös viha puolenikin saavat soimata minua ilman,,että pikkuiset menevät täysin paniikkiin. Aikuisen minussa vahvistuessa koko ajan olen oppimassa antamaan osilleni huomiota, jokainen saa vuorotellen näkyä ja kuulua. Annan niille sen mitä ne haluavat niin minun on helpompi ja rauhallisempi olo. Ahdistus kasvaa heti, jos joku jää liian pitkäksi aikaa taka-alalle. Tämä arki on tasapainoilua kaikkien välillä, ja se väsyttää välillä hirvittävästi, mutta silti koen, että nyt hyvän terapiasuhteen myötä itsehyväksyntäni on lisääntynyt.

Minulla on pienillä nalle ja turvapesä käytössä kotona, töissä on varasto, jossa pehmogorilla, jonka kainaloon voin turvautua. Pikku-uhmis minussa kiukuttelee, sille kaikki on tyhmää. Se saa välillä rauhassa mököttää ja inttää vastaan. Terapeutille se murisee ja kotonakin se on näkynyt. Lapsenikin tajuavat, että nyt äiti on vähän hassu, mutta se menee ohi. Teinillä minussa on tuhoamiskirja ja se tykkää hevi musasta. Kuuntelee esim. metallicaa, mustachia (kirjoittettiinkohan noin) apulantaa. Sitten on voikkatyttö, joka purkaa pahaa oloaan juoksemalla ja liikkumalla, sitä joudun rajoittamaan ettei mene yli. Lisäksi minussa on sosiaalinen puoli, joka nauttii ihmisten näkemisestä ja kontakteista, se taas ahdistaa masis puolta, joka haluaisi piiloutua yksinäisyyteen ja jäädä vain sängyn pohjalle lepäämään. Nille yritän antaa vuorotellen aikaa. Analysoija minussa haluaa kovasti järkeillä ja ymmärtää omaa päätäni, se etsii tietoa ja kuvittelee, että ymmärtämällä tätä kaaosta se on hallittavissa. Se on tehnyt meistä hienon kaavion, kerrostalon, jossa jokainen puoli on omassa "asunnossaan" se on kovasti helpottanut minua pysymään kartalla siinä missä mennään. On myös tarkkailija ja kuollut tyttö ja vauva jotain nyt mainitakseni. �� yksinäistä minulla ei ole. Oudoksi olen aina itseni tuntenut ja monikkona jo lapsena itsestäni puhunut, mutta nykyään ajattelen jo jotenkin hyvällä meistä. Olen monipuolinen, toimiva kokonaisuus. En olisi selvinnyt näin "hyvin" jos en olisi osannut jakaa itseäni näin taitavasti eri osiin. Nyt kun olen tietoisempi niistä ei aikakaan katoa niin täysin kuin ennen. Minä en pysty palauttamaan eripuolten tunnemuistoja pintaan kuin siinä tilassa, mutta olen onnistunut järjellä saamaan yhteyden eri osien muistoihin ja olen melko hyvin pystynyt luomaan niistä kokonaiskuvaa lapsuudestani ja yhdistämään niitä toisiinsa.
Vireystila laskee aina hurjasti kun tipahdan lasten puoliin, mutta silloin olen oppinut antamaan itselleni luvan levätä. Mä nä yleensä uskon, että voin oppia entistä paremmin hyväksymään itseni ja elämään tällaisena. Me ei terapiassa tietoisesti pyritä yhdistämään puolia, mutta annetaan niille tilaa ja lupa "puhua" tai tuntea tai vain olla. Terapeuttini on tasaisena läsnä kaiken kanssa mitä minussa tapahtuu. Ei säikähdä vaikka olen halunnut sen tappavan minut. Olen syyttänyt sitä sadistiseksi *****ksi, kun ei auta minua. Olen kokenut tulleeni nähdyksi ja hyväksytyksi tällaisena sekametelisoppana. Hallittuna kaaoksena. ��

[lasiprinsessa]

Heippa! Mulla diagnosoitiin n vuosi sitten määrittämätön dissosiaatiohäiriö. Aloitin just psykoterapian. Kävin aijemmin traumaklinikalla nyt 2kk psykoterapiassa :)

Mulla on hyvin saman kaltainen tilanne, kuin simpukalla. En oo vaan vielä yhtä pitkällä :) Mulla on hyvin vahvasti arjessa selvityvä osa! Sen ansioista oon suhteellisen vähän ollut saikulla. Muutaman päivän silloin-tällöin.

Mun arjesta selviytyminen vaihtelee tosi paljon! Välillä se on jopa ihan kohtuulisen helppoakin välillä mulla on selkeitä vaikeuksia. Mää kärsin voimakkausta peloista liittyen mun menneisyyteen tai trikkereiden jälkiseurauksista. Mää kestän tosi huonosti tavata mun kaltoin kohteliaa. Mikä siis on mun oma äiti. Huonompana päivänä pelkkä lyhyt puhelu saa mut paniikkiin ja tuntemaan, että pieni lapsi haluaa paeta mun sisällä.

Konfliktitilanteet ei oo mulle kovin helppoja ja huutaminen varsinkin saa mut saman tien kauhun valtaan > näen taas lapsen, joka epätoivoisesti etsii piilopaikkaa äidiltään....

Mulla on auttanut paremmin eri aisteilla tehdyt turva paikat! Mulla on tiettyjä kappaileita kun, niitä kuuntelen nään taas isoäidin, joka ottaa väsyneen lapsen/ nuoren syliinsä. Sitten saatan ihan vanhemmilla osilla rauhotella nuorempia.

Joudun tasapainoilemaan tän vaikean äiti suhteeni ohella itseni kanssa tosi paljon. Jos, kerään liikaa stressiä tai oon epätasapainossa mun vointi äkkiä ja tarviin muutaman huili päivän kotona. Mut, alussa tilanne oli tosi paljon erillaisempi ja tosiaan tän kanssa voisi huonomminkin mennä :)