• I'm not here for your entertainment.
  • . Olen kyllä kuullu että osia voi ihan etsiäkin esim miettimällä mitä itseltä puuttuu (esim viha, suru, seksuaalisuus, lahjakkuusprofiili, amnesia), mutta itse en ole sillain etsinyt.
    Tietääkö kukaan tosta mitään? Onko joku lista mistä voi katsoo, mitä iteltä puuttuu? Siiss sellanen mis olis, mitä kaikkee kuuluu olla. Meneekö osiin kaikki, mitä ei itsellä oo? Ku multa puuttuu melkeen kokonaan ainakin väsymyksen tunne, tarkottaaks se et jossain on piilossa joku osa, joka ei jaksa mitään? Aivovamman seurauksena usein on paljon väsymystä, mut ei mulla oo ollut kai oikeen ollenkaan. Nukahtelua vaan, mut se on eri asia. Tai kun traumamuistoista puuttuu melkeen kokonaan kipu, onko jossain joku jota sattuu? Niihin liittyy kyllä kipua, mut se on Eliaksestakin irrallaan. Joskus se tulee Eliaksen mukana, mut ei oo siinä kiinni vaan erillään.

    Ne jotka on löytänyt omat osat vasta aikuisena, niin nyt kun miettii taaksepäin, tuntuuks teistä et ne oli näkyvissä jo aiemmin? Vai onko ne piilossa kunnes sairaus jotenkin puhkeaa?

    Keksin mistä voi johtuu, etten tiedä kuka itse oon, kun en oo looginen jatke millekään, joka on ollut ennen. Se voi johtuu aivovammasta, sehän saattaa muuttaa persoonallisuutta. Ehkä mä oon vähän vaihtunut. Toisaalta oon kasvanutki tosi paljon. Viime vuosi tuntuu ihan sumuiselta, en osaa siitä oikee sanoo kuka oon ollut muuta ku parissa tilanteessa jotka muistan, sitä ennen olin ihan pentu. Kai mun kuuluukin olla erilainen ku sillon. Mulla ei oo oikeen ketään, joka osais sanoa, oonko muuttunut vamman takia. Ei nyt elämässä olevatihmiset oo tuntenut mua ennen sitä.
  • Eva, Sini, Pieni Lohduttaja
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Iso Olivia, K, Minä (ANP)
    Auttajat: Myyrä, Taika, Pahvinannu (ANP), Yrjö


    26.4.2017 klo 12:00 alkaen kirjoitan tällä värillä silloin ja vain silloin, kun kirjoitan moderaattorina.

    Osallistu äänestykseen foorumin turvallisuudesta!
  • Mun osat "näkyi" mutta mä, tai kukaan muukaan, ei tajunnut. Luulo oli että mulla on vaan vilkas ja paljon vaihtoehtoja yhtäaikaa huomioon ottava mieli ja joissakin tilanteissa erikoisesti toimivat tunteet ja reaktiot. Välillä tunsin olevani kuin pieni Nannu, jos tuli ihan tietynlainen hätä, mutten tajunnut että se lapsuus elää mussa siten kuin elää.
    Osat alkoi tulla omina itsenään esiin vasta kun elämä oli tarpeeksi turvallista ja mussa oli Aikuinen joka pystyi ne kohtaamaan auttaen.

    Mulla on ollut ainakin yks kipuosa, joka kantoi luun murtumisen kipua auto-onnettomuudesta. En siis asian tapahtuessa tuntenut mitään ja luulin että suojelusenkelit salli etten kärsi. Lopulta osan triggaantuessa esiin tipuin ihan ekana takaumaan jossa sitten olikin sitä kipua. Hurja työ ollut pienellä lapsiosalla, piilotella sellaista.

    Sitä mä en tiedä voidaanko kuinka tarkkaan listata yleisesti mitä ominaisuuksia ihmisessä pitää olla ja missä on sit syy jos niitä ei ole. Onhan esim. Fyysiset aistitkin ihmisestä toiseen erilaisia.
    Toisaalta suoraan utelemalla mä ainakaan en tuppaa löytää yhtään mitään enkä ketään (osin siksikään kun historiassa aikuisten suorat kysymykset tiesi pahaa). Aloite tulee osilta, jätän ilmaan luvan puhua ja joku uskaltaa sitten tavalla tai toisella ikään kuin koputtaa oveen. Siihen vastatessa tutustun johonkuhun uuteen, tai sitten vanhaan joka suojanaamari päässä kertoo jotain uutta.
  • Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • Mäki huomasin ton että kyselemällä ei just meinaa saada yhteyttä koska mun osa luuli että oon mun vanhempi(jos mulla nyt sit on osia edes) Mut sit selitin sille että en oo ja et se on fine ja yritän vaa ymmärtää sitä ni se on ollut paljon yhteistyökykyisempi.

    Oon muutenki seilaillut nyt tosi kummallisissa tiloissa. Pääsin esim mun lapsuuden huoneeseen kävelemään ja kaikki oli samoilla paikoilla. Menin sänkyyn makaamaan siellä ja kyselin et mitä kuuluu jne. Yhtäkkiä aloin tuntee ihan ku sähköä mun kehossa ja ihan ku oisin tavallaan nähnyt mut sisältäpäin. Olin samaan aikaan tavallaan sängyssä makaamassa mun lapsuuden kodissa ja omassa nykyisessä kodissa. En tiedä enää yhtään että onko kyseessä dissosiaatiota vai vaan sitä että mun mieli hajoo palasiks, mutta sen tiiän et johonkin trauman tää liittyy.
  • Minun käsittääkseni dissosiaatioilmiöt on ihan tyypillisiä, jos on esimerkiksi aloittanut psykoterapian tai muuten alkanut käsitellä traumoja (eli esimerkiksi elinolosuhteet ovat normalisoituneet ja on voimia) silloinkin kun varsinaista diagnoosiin johtavaa dissosiaatiohäiriötä ei ole. Monet dissosiaatiohäiriötä epäilevät hoitohenkilöt esimerkiksi pitävät dissosiaatiota usein hoitoperäisenä.

    Minä jotenkin ajattelen, että onko sillä edes väliä? Jos se täytyy ottaa hoidossa huomioon, niin ehkä se diagnoosi voi auttaa asiaa. Jos tarkoitus on parantua, niin ehkä osista voi puhua juuri niin paljon kuin se paranemisen kannalta on hyödyllistä ja juuri silloin kun se auttaa. Jos tänään tuntuu että pieni osa tarvitsee jotain, niin pohtii mitä se olisi, ja jos huomenna tuntuu että on kuvitellut koko homman, niin työstää samaa asiaa sitten ilman osia.
  • Eva, Sini, Pieni Lohduttaja
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Iso Olivia, K, Minä (ANP)
    Auttajat: Myyrä, Taika, Pahvinannu (ANP), Yrjö


    26.4.2017 klo 12:00 alkaen kirjoitan tällä värillä silloin ja vain silloin, kun kirjoitan moderaattorina.

    Osallistu äänestykseen foorumin turvallisuudesta!
  • Niin, ja pitää muistaa sekin että jokaisella ihmisellä on taito dissosioida ja sen käyttö on jopa jokapäiväistä, muuten meitä vaivaisi koko ajan tieto vaikkapa oman kuoleman väistämättömyydestä. Häiriöksi se, kuten mikä tahansa muukin asia ihmisessä, menee vasta kun se estää jotain normaalia toimintaa kuten ihmissuhteista ja omasta terveydestä huolehtimista mielekkäällä tavalla.

    Useimmilla ihmisillä kai on ylipäänsä kokemus sisäisestä lapsesta ja sisäisestä äidin/isän äänestä joka neuvoo tai moittii. Tosin heillä se sisäinen lapsi tuskin kärsii ja näyttää takaumia.

    Toistan nyt vähän mutta on kyllä ollut jännä huomata että itse on aluksi lapsiosilleen vain joku aikuinen. On pitänyt joka ikisen luottamus voittaa erikseen, pikkuhiljaa.
  • Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • Nii mäkin ajattelen tätä vaan sillee siltä kannalta miten voin itseäni hoitaa. Kun en siis oo hakenut mitään diagnoosia, ku tuntuu et lisää PTSD oireita aina ku yritän puhuu jollekki. Kuitenkin mul on usein päässä joku tavallaan automaattinen samankaltaisena toistuva ääni joka reagoi aina tiettyihin asioihin. Ja toinen ääni joka reagoi taas toisiin jne. Oon nyt yrittänyt itse tavallaan korvata näiden äänien tehtäviä ja oon päässyt sitäkin kautta selville mitä virkaa ne ajaa jne. Noi menneisyydessä elävät on kyl eri juttu ja oon aina tavallaan suggestiivisessa tilassa niiden kanssa. On kyl tietyl tapaa ollu tosi jees tavata niitä koska mun sydämessä on alkanut tapahtua jotain ja tuntuu et oon alkanut oikeesti välittää niistä. Samalla kyl alkanut myös aukeemaan se miten sairaan ja kokonaisvaltaisen bluffin keskellä oikeesti kasvoin, enkä ois koskaa voinu uskoa.
  • Vellamo (vauva) ja Majava
    Intiaanityttö (3v.) ja Kauhu seisova
    Outi ja kaverit
    Rami (kuusi viiva kahdeksan)
    Tuuli Auroora (5-8v) Tuulin tuvassa
    Lempeä Lapatöppönen (1-luokkalainen)
    Kissamaa (12v) Maa (9v.)
    Tyhjyys (teini)
    Laser (teini) ja Hullu tiikeri

  • Tumpelo, en lukenut koko ketjua, mutta mulla on ainakin tällä sivulla kuvaamiasi kokemuksia. Mä myös voin mennä lapsuuden kotiin ja kaikki on tarkalleen kuten silloinkin. Voisin luetella kaikki tavarat. Uskon, että voisin mennä laatikolle ja avata sen, avata kirjan ja lukea. On paljon pelkoa ja jähmettymistä edessä, joka estää uteliaisuuskäynnit kotona, mutta kuitenkin periaatteessa. Se kokemus on niin voimakas, että olen miettinyt jopa tilallisuutta ja ajallisuutta. Tiedän että se talo on vielä ja siellä asutaan. Tuntuu jotenkin oudosti väärältä, että niin paljon omaa käsittelemätöntä historiaa on jäänyt siihen tilaan tai liittyen siihen tilaan. Enimmäkseen en usko, että se haittaisi yhtään mitään tai ketään. Silti joskus miettii, kuinka joissain paikoissa on vaikea olla tietämättä syytä.

    Mä olen nyt aivan hiljattain löytänyt puolia, jotka on syntyneet siitä säikähdyksestä, kun on tajunnut itsessään puolia. Takaumat on tosi kummallisia. Niissä kokee itsensä siinä säikähtäneenä ja selän takana, jonne ei uskalla katsoa on pelottava!!! Puoli itseä, sisäistys. Ja se katsoo itseään peiliin. Tuli outo sanajärjestys koska pelästyin tätä kirjoittaessakin. Olen siis aina tähän saakka luullut, etten tiennyt puolista, mutta nyt on palannut mieleen ne säikähdyksen hetket, kun kokonaisuus on raottunut.
  • Eva, Sini, Pieni Lohduttaja
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Iso Olivia, K, Minä (ANP)
    Auttajat: Myyrä, Taika, Pahvinannu (ANP), Yrjö


    26.4.2017 klo 12:00 alkaen kirjoitan tällä värillä silloin ja vain silloin, kun kirjoitan moderaattorina.

    Osallistu äänestykseen foorumin turvallisuudesta!
  • Mariinin postauksesta tuli mieleen oma kokemus viime vuonna, että irrotin (tai oikeastaan yks mun osista irroitti itsestään) pienen auttajaosan joka kävi mun kodissa katsomassa. Siellä oli kaikki ihan paikallaan, niin paikallaan ettei mitään voinut liikuttaa, äitikin paikallaan sängyllä istumassa ja toinen lapsiosa pöydän ääressä synkkänä. Näin sen mielessäni aivan kirkkaasti. Jopa harvinaisen kirkkaasti siihen nähden miten yleensä näen sisäänpäin.
    Toisaalta moni mun osista jotenkin asuu vääntyneessä versiossa mun lapsuudenkotia. Lattia on rikki tai sen tilalla on jotain, kaikki maalattu mattavalkoisella peilejä ja ikkunoita myöten, isoja huonekaluja puuttuu tms. Sama paikka mutta ei kuitenkaan.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Mä olen nyt aivan hiljattain löytänyt puolia, jotka on syntyneet siitä säikähdyksestä, kun on tajunnut itsessään puolia. Takaumat on tosi kummallisia. Niissä kokee itsensä siinä säikähtäneenä ja selän takana, jonne ei uskalla katsoa on pelottava!!! Puoli itseä, sisäistys. Ja se katsoo itseään peiliin. Tuli outo sanajärjestys koska pelästyin tätä kirjoittaessakin. Olen siis aina tähän saakka luullut, etten tiennyt puolista, mutta nyt on palannut mieleen ne säikähdyksen hetket, kun kokonaisuus on raottunut.
    Minä sain tästä vahvan muiston siitä millaista oli viime syksynä, kun itse tajusin joko sen että minussa on osia tai sitten aloin kokea normaaleja tunteita ja ne olivat minulle niin eksoottisia että aloin kutsua niitä osiksi. Loppuviimein, ovatko nämä kaksi asiaa jopa sama asia. En voinut esimerkiksi puhua asiasta lainkaan terapeutin kanssa, koska maailma sumeni ja muisti hämärtyi jos otin asian puheeksi. Oli myös käsin kosketeltavan konkreettinen tunne jostain äärettömän pahasta ja kauheasta, joka tulee esiin, jos tarpeeksi kaivaa. Sama tunne on kyllä edelleenkin. Ei tarvitse kuin nukkua huonosti ja saada pari sopivaa triggeriä, niin siinä se häämöttää pinnan alla.
  • K
    Nimetön rouva
    O-o
    Teini
    Lapset

    + muita


    I know the pieces fit 'cause I watched them fall away.
    (Tool: Schism)
  • Oon miettinyt viimeaikoina sitä, että missä määrin kaikki sisältä nouseva on relevanttia ja missä määrin se on vain mielen datakohinaa. Buddhalaisuudessa puhutaan mielen hälinästä jne. ja itsellä ainakin oma rationaalinen puoli on helposti teilaamassa sisältä tulevat viestit(?) pelkkänä mielikuvitus-höttönä tai sattuman tuotteena johon ei tulisi välttämättä kiinnittää sen suurempaa huomiota. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikki mielen sisällöt ovat subjektiivisessa mielessä enemmän tai vähemmän merkityksellisiä ja niitä tulisi kuunnella.

    Miten erottaa merkitykselliset sisäiset viestit vähemmän merkityksellisistä?

    Viimeaikoina on ollut jonkinverran sitä, että muistan ikäänkuin todella elävästi ja todentuntuisesti joitain tapahtumia, mutta ne eivät ole voineet oikeasti tapahtua itselle (sijoittuvat eri maailmanaikaan ja paikkaan, olen niissä tavallaan eri ihminen jne.). Muistiini palautuu asioita, joita en ole ikinä kokenut. Samaan aikaan ne asiat, joita olen väitettävästi kokenut tässä elämässä loistavat poissaolollaan. Turhauttaa.
  • Eva, Sini, Pieni Lohduttaja
    N.11-vuotiaat: Tomaattityttö, Peppilotta, Meri = Iina 1/17, Pieni Olivia, Pikkunannu (ANP)
    Teinit: Noora, ​Turkoosi, Iso Olivia, K, Minä (ANP)
    Auttajat: Myyrä, Taika, Pahvinannu (ANP), Yrjö


    26.4.2017 klo 12:00 alkaen kirjoitan tällä värillä silloin ja vain silloin, kun kirjoitan moderaattorina.

    Osallistu äänestykseen foorumin turvallisuudesta!
  • Mä ajattelen niin, että jos päästä tulee ns. ölinää (mitä mulla tulee aika paljon), niin sitä on aika turha itseään lähteä tulkkaamaan, mutta se on merkkinä siitä, että joku haluaa huomiota muttei saa sanottua sitä sen paremmin. Mun yksi lapsiosa hokee karakarakara. Tulkita nyt sitä sitten. Arvelen että se vain tuntuu hassulta suussa (mulla kesti ala-asteelle asti oppia sanomaan r, joten voi liittyä vaikka siihen).

    Toisaalta joskus lapsiosa näyttää tosi päättäväisesti jotain kuvaa joka onkin symboli hänen asialleen. Joskus mulla menee viikkoja kun kuittaan sen sinne ölinään. Se harmittaakin mutta en halua ylitulkita. Koitan uskoa että sieltä siivilöityy ajan kanssa ne tärkeimmät asiat.
  • Moi,

    Oon nyt vuoden ollut terapiassa ja mulla on alkanut olla todella outoja dissosiaatiokokemuksia. Oon välillä eri ikäinen versio itsestäni (17, 3, 15) tai esim. eri sukupuolta. Pari päivää sitten, kun kirjoitin päiväkirjaa jokin otti vallan kädestäni ja piirteli aivan omiaan. Välillä huomioin aivan outoja asioita julkisissa tiloissa (asioita, joita tyypillisesti en huomioi yhtään). Tämä kaikki on hyvin pelottavaa ja terapiassa en vielä ole saannut selitystä tälle, koska alkoi vasta äsken. Tuntuu kuin olisin tulossa hulluksi. Mulla ei kuitenkaan ole selkeitä muistinkatkoksia näistä kokemuksista.
  • anig Kuulostaa kovin tutulta. Jokaisella taitaa olla oma settinsä oireita, mutta kun alitajunta antaa periksi ja niitä alkaa tulla, se on pelottavaa. Hyvä puoli on että terapia alkaa tehota! Luulen että täällä moni muistaa tuon vaiheen, eikä se tietyssä mielessä mene edes ohi. Tulee aina vaan uutta ihmeteltävää, mutta niiden kanssa alkaa olla enemmän sinut ja alkaa nähdä miten se auttaa paranemista. Tämä siis oma kokemukseni ja vähän sitäkin mitä olen täältä lukenut. Terapeuttisi ei välttämättä paneudu oireisiisi kovin syvälle, ainakin minulla on niin että saan kertoa ne ja saan myötätuntoa ja rauhoittelua, mutta niistä ei niin paljoa puhuta. Olisiko tällaiset ilmiöt lopulta yleisiä terapiassa ja terapeutti ei välttämättä halua kiinnittää niihin liikaa huomiota, että niistä ei tulisi isompi osa sairautta tai sen hoitoa kuin on hyvä tulla vai riippuuko tämä tosi paljon terapiasuuntauksesta. En oikein tiedä. Joka tapauksessa, tervetuloa lukemaan tätä palstaa. Täällä on ainakin ihan samoja kokemuksia kuin sinulla monella muullakin.
  • Viimeisin muokkaus käyttäjältä Big Bear; 03-06-2017 klo 12:46.
  • Mua loukkaisi, jos terapeutti ohittaisi mun ongelmia tolla perusteella, että ei pidä tehdä jostain isompaa asiaa siihen keskittymällä. Mun osien kanssa tossa ois käyny tosi huonosti, jos tolleen ois terapeutti lähteny lähestymään. Kai ne usein on ekaksi hiljaa osat ja sit vasta alkaa puhua ja jos ne sit ohitettais eikä otettais mukaan, ni miten se sit vois toimia? Kyl mun osat ainakin pitää kaikki huomata ittenään, jos tahtoo et terapia etenee ollenkaa. En ois ite tätä tienny ja en ois osannu aluksi vaatia, mut nykysin jo tiiän ja tartten sen.

    Piin tapaukses ja osis tilanne voi olla tietty toinen. Anigin tapaukses ja osien kans voi olla kans joku muu tapa hyvä. Voisko sen sun terapeutin kanssa anig, puhua suoraan tosta tilanteesta ja mikä sua siin pelottaa ny?
  • Big Bear, hyviä pointteja. Ehkä selitin vähän harhaanjohtavastikin. Me puhutaan terapiassa paljon pärjäävästä/vahvasta puolesta, pienestä minusta ja sisäisestä äidistä, älyllistäjäpuolesta ja selittäjäpuolesta ja niin edelleen. Tavallaan siinä on ne minun keskeisimmät puoleni edustettuna. Niistä puhutaan kuitenkin tavallisen psykoterapian tyyliin. En ole traumaterapiassa ja terapeutti ei vaikkapa käytä juuri ollenkaan sanaa dissosiaatio, vaikka minusta monet oireeni ovat dissosiaatio-oireita. Toisaalta minä pärjään oireideni kanssa ja siinä mielessä niistä ei ole aivan pakko puhua. Joudun tuon tuostakin keskelle aika mylläkkää, mutta silloinkaan ei opiskella osien kanssa kommunikointia tms. Ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että persoonan jakautuminen ei ole minulla niin pitkällä, että niin pitäisi tehdä. Voi olla että tämä on myös terapiasuuntauksesta johtuva lähestymistapa. Terapian painopiste on minun persoonani rakenteessa mahdollisia dissosiaatio-ilmiöitä syvemmällä tasolla eli minun käsittääkseni me työstetään minun persoonallisuushäiriöitäni, vääriä uskomuksia ja sitä mitä pelkään kaikkein eniten. Kun se kaikki kaikkein kauhein on kaivettu esiin ja työstetty ja olen kasvanut psyykkisen kesken jääneen kasvamiseni aikuiseksi, tarve puolille, tasoille, derealisaatiolle ja muulle ilmeisesti häviää. Minulla siis keskitytään niihin syvällä oleviin asioihin oireiden sijaan ja -kyllä-, se sattuu välillä ja tuntuu siltä että minun tunteeni sivuutetaan, kun niistä ei puhuta. Toisaalta näen, että olisi hyvin helppoa ja mahdollista puhua terapiassa liikaa oireista sen kustannuksella, että ne syvällä olevat asiat jäisi korjaamatta.

    Yksi ja sama terapia ei tosiaankaan sovi kaikille. En epäile hetkeäkään, etteikö osista ja osille puhuminen olisi monelle se ainut oikea hoitomuoto. Itsekin sen perään haikailen aina kun nykyinen systeemi on kaikkein tuskallisimmillaan. Toisaalta uskon että kivuliaat hetket olisivat edessä missä tahansa terapiamuodossa ennen paranemista - muodossa tai toisessa. Se on tosiaan hyvä neuvo, että asioista kannattaa puhua oman terapeutin kanssa.
  • Pii samoil linjoil, et mikä yhelle ei toiselle. Toiki voi olla, et sit jos on enempi osissa ni on eri jutut ku jos on kuitenki aika selkee kuka on. Sanot et sun ajatuksii korjataa ja sun syvintä tasoo, mut jos oiski et ei ois sitä ns.sua olemas sillee, ni seki vois olla et pitäis enempi puhuu niille tyypeille. Tiiätkö sillee ku mulla vaikka et noi tyypit ja niitten ajatukset, ni ei ne oo mun ajatuksii. Enkä mä oo kukaa. Ni se menis aika ohi sit jos puhuttais vaan musta ja mun jutuista.

    Toi pätee varmaa kaikille kuitenki, et puhu sen terapeuttis kaa. Siit on aina hyvä lähtee!
  • Viimeisin muokkaus käyttäjältä anig; 03-06-2017 klo 20:27. Syy: selvennys
  • Kiitos vastauksista!

    Oon siis vaan todella hämmentynyt. Hakeuduin terapiaan ahdistuksen, univaikeuksien, ihmissuhdeongelmien, itsetuhoisuuden ja seksuaalisen toimintakyvyn heikkouden takia (ahdistus virallinen diagnoosi jo useamman vuoden takaa), mutta sitten olenkin päässyt hyvin elävästi tutustumaan menneisyyteni itseen - lähinnä eri ikäisiin versioihin. Olen todella muuttunut heiksi dissosioidussa tilassa. Tämä oli mulle vielä helposti nieltävissä ja olin kokemuksille avoin. Se oli jopa helpottavaa, koska niistä tilanteista sain usein tärkeää tietoa itsestäni. Kuitenkin ollessani muun muassa poika alkoi jo vähän pelottaa. Tänään olen ollut kuin eri versio itsestäni ilman dissosiaatiota. Eri tavoitteet, huomionkohteet ja erilainen mielikuva menneisyydestäni, vaikka faktat ovat joitakin väitettä lukuunottamatta samat (mikä toki hämmentää). Olen kuitenkin ollut minä, mutta jotenkin erilainen suhtautuminen kaikkeen. Tuntuu kuin olisin maailman todellisemmassa unessa, josta en herää.

    Mulla on kyllä mittava traumatausta ja olin jo hyväksynyt, että mulla olisi joku "lievempi" dissosiaatio-ongelma, kuten yksinkertainen ptsd. Mutta alkaa pikkuhiljaa hahmottua traumojen syvyys, määrä ja kuinka suuret vaikutukset niillä on ollut muhun. Tuntuu kuin olisin lähtenyt kahlaamaan, mutta onkin äkkisyvää. Pelottaa koska huomaan, etten ehkä tiedäkään kuka olen tai mitä kaikkea mulle on tapahtunut.

    Enkä oikein ole tiennyt kenelle puhua tässä, koska on tapahtunut aina niin paljon terapiakertojen välissä (joka päivä jotain uutta ja hämmentävää viimeisen parin viikon ajan). Olen kyllä parille luottokaverille kertonut, mutta vertaistukea en ole löytänyt vaikka olen kysynyt kaikilta, joiden tiedän kärsivän jonkin asteisesta dissosiaatiosta. Sitten löysin tänne ja helpottavaa toki kuulla, etten ole ainoa.

    Terapia taas ensi viikolla ja toivottavasti silloin terapeuttini ottaa tähän kaikkeen jotain kantaa. Hän on tähän asti ollut erittäin suureksi avuksi elämäni vakauttamisessa. Uskon hänen olevan hiljaa, koska ei ole halunnut liian aikaisin tehdä johtopäätöksiä mun dissoilusta ja sen merkityksestä.

    [Edit: Terapeutti siis nimennyt kyllä dissosiaatioksi tapahtumat]
  • @anig! Kuulostaa hurjan tutulta.

    Jo ennen kuin traumaterapiani alkoi, minä piirsin persoonanosia. Olin niin sekaisin etten pystynyt puhumaan. Kävin väliaikaisesti en muista millä terapeutilla, mutta minulla oli pakko olla joku jatkuva hoitokontakti kunnes pääsin suoraan traumaterapiaan. Olin niin huonossa kunnossa. Siis piirsin. Piirsin koko ajan samoja hahmoja: Pikkutyttö, Hirviö, Pomo, Kuollut tyttö. Se väliaikainen terapeutti katsoi niitä kuvia joita piirsin hirveän vimman vallassa puhumatta mitään, spontaanisti ajattelematta juurikaan lopputulosta. Kyseli välillä, miksi minusta tuntuu tuolta, miksi piirrän itseni sellaiseksi, miten voisin auttaa sitä kuvan Kuollutta tyttöä. Joka kerta vastasin aivan ihmeissäni että en se ole minä, en minä tiedä keitä nämä on ja ei mitään käsitystä että niitä pitäisi jotenkin auttaa. Sitten kun traumaterapia alkoi, puhuin itse ensin varmaankin osista, tai minuista. Minulla ei ollut oikein sanoja sille. Terapeutti kuunteli, mutta ei ottanut kummemmin kantaa.

    Vasta melkein puolta vuotta myöhemmin hän yhtäkkiä ojensi minulle oikeat sanat. Sanoi että se on dissosiaatiota, että se on tyypillinen mielen suojakeino vakavissa traumoissa. Että minä olen hajottanut mieleni omaksi suojakseni palasiin, joilla kaikilla on oma tehtävänsä. Hän oli halunnut odottaa ja katsoa ensin rauhassa, että kyseessä on oikea DID. Lisäksi oli tarpeellista saada minut ensin vakaaseen mielentilaan. En olisi heti syksyllä kestänyt hypätä siihen suohon jossa persoonanosani olivat hajallaan. Olin todella pahasti itsetuhoinen ja masentunut silloin. Osien käsittelystä ei olisi ollut mitään hyötyä, koska olisin saman tien dissosioinut ne pois.

    Aika on nyt paras ystäväsi ja tietoisuus siitä, että enää ei tapahdu mitään pahaa. Sinä olet turvassa nyt. Kaikki se paha mitä on tapahtunut, on tapahtunut jo. Se ei tapahdu enää uudestaan. Kipu on vielä sinussa, kaikki kärsimätön kärsimys ja sen aika tulee kyllä - mutta mielellään hitaasti ja hallitusti, ei niin että ajaudut psykoosiin tai joudut muuten kohtuuttoman huonoon kuntoon. Se voi olla yksi syy sille ettei terapeutti vielä kovin vahvasti ota kantaa. Hänen täytyy myös ensin ehtiä tutustua sinuun paremmin, että hän voi tukea ja auttaa sinua paremmin.
  • Viimeisin muokkaus käyttäjältä anig; 07-06-2017 klo 09:50.
  • Siis oumaigaad, mun terapeutti sanoi, että eläydyn niin voimakkaasti hoivaa kaipaavan vauvan roolin, että dissosioin itselleni regression. JA et mulla on salainen transkokemus. Jonka ööö dissosioin esiin. Mitähän nyt? Pitäiskö pistää terapeutti vaihtoon? Onneks on aika psyk polille nii saan tähän kaikkeen jonkun pään ja hännän.

    Sit kun kysyin miten tää kaikki liittyy dissosiaatioon se ei osannu vastata.
  • Quote Originally Posted by anig View Post
    Siis oumaigaad, mun terapeutti sanoi, että eläydyn niin voimakkaasti hoivaa kaipaavan vauvan roolin, että dissosioin itselleni regression. JA et mulla on salainen transkokemus. Jonka ööö dissosioin esiin. Mitähän nyt? Pitäiskö pistää terapeutti vaihtoon? Onneks on aika psyk polille nii saan tähän kaikkeen jonkun pään ja hännän.

    Sit kun kysyin miten tää kaikki liittyy dissosiaatioon se ei osannu vastata.
    Kuulostaa enemmän kuin hiukan pimeältä. Joko hän ei osaa selittää ilmiötä ymmärrettävästi, tai sitten ei oikeasti ymmärrä itsekään. Onko hän psykoterapeutti ja minkä tasoinen? Tiedot pitäisi löytyä helposti netistäkin hakemalla.
Tulokset: 21-40 / 50

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä näistä väreistä kuvaa ruohoa: vihreä, punainen vai liila?