• Osien etsintä ja tunnistaminen

    Miten teillä on tapahtunut osien löytyminen, oottako niitä erikseen terapiassa yrittäneet löytää ja sitä kautta kartoittaa sisäistä rakennettanne? Vai tiedostatteko uusien osien olemassaolon terapian edistyessä terapian etenemisen luonnollisena seurauksena? Onko se eräänlainen ahaa-elämys, että tuohan piirre minussa onkin erillisenä tunnetasona?

    Ajattelin vaan, että voiko tietoinen etsiminen aiheuttaa sisäistä ahdistusta?
  • Miten teillä on tapahtunut osien löytyminen, oottako niitä erikseen terapiassa yrittäneet löytää ja sitä kautta kartoittaa sisäistä rakennettanne? Vai tiedostatteko uusien osien olemassaolon terapian edistyessä terapian etenemisen luonnollisena seurauksena? Onko se eräänlainen ahaa-elämys, että tuohan piirre minussa onkin erillisenä tunnetasona?

    Ajattelin vaan, että voiko tietoinen etsiminen aiheuttaa sisäistä ahdistusta?
  • Kaksi persoonaa jotka ovat täydellisimpiä ja käytännössä kaksi erillistä omaa ihmistä ovat olleet olemassa noin 25 vuotta. Ei ne alussa olleet niin selkeitä henkilöitä, mutta pikkuhiljaa ne vahvistuivat ja muuttuivat käytännössä kahdeksi eri ihmiseksi. Ei ne ole vain tunnetasoja enkä tarvinnut siihen terapiaa löytääkseni heidät, kyllä he löysivät minut aika tehokkaasti.

    Nyt kun viimein on asian tunteva terapeutti niin olen hänellekin sanonut, että en halua löytää yhtään osaa lisää, en ainakaan sillä tavalla, että nekin muuttuisivat aktiivisiksi niin, että olen tietoinen niistä. Tiedän ja tunnen, että osia on muutama muukin, mutta en oikeasti halua yhtään aktiivista osaa lisää. Jos nämä vanhimmat osaset joskus yhdistyvät niin voin kyllä elää kaikkien muiden osien kanssa niin etten ole tietoinen niistä. Ei minua haittaa jos kaapeissa on tavaraa mitä minä itse en ole ostanut tai jos ihmiset ihmettelevät välillä miten minulla voi olla niin monta erilaista tunne- ja mielipidetasoa. Tai jos olen välillä kuutamolla...olkoon.

    Täysin erillisiä persoonia on ollut vuosien varrella muutamia muita, jotka ovat kadonneet. Itse ajattelen, että ne ovat nukkumassa ja jos joskus niitä tarvittaisiin niin saattaisivat palata, mutta se on epätodennäköistä.
  • Kaksi persoonaa jotka ovat täydellisimpiä ja käytännössä kaksi erillistä omaa ihmistä ovat olleet olemassa noin 25 vuotta. Ei ne alussa olleet niin selkeitä henkilöitä, mutta pikkuhiljaa ne vahvistuivat ja muuttuivat käytännössä kahdeksi eri ihmiseksi. Ei ne ole vain tunnetasoja enkä tarvinnut siihen terapiaa löytääkseni heidät, kyllä he löysivät minut aika tehokkaasti.

    Nyt kun viimein on asian tunteva terapeutti niin olen hänellekin sanonut, että en halua löytää yhtään osaa lisää, en ainakaan sillä tavalla, että nekin muuttuisivat aktiivisiksi niin, että olen tietoinen niistä. Tiedän ja tunnen, että osia on muutama muukin, mutta en oikeasti halua yhtään aktiivista osaa lisää. Jos nämä vanhimmat osaset joskus yhdistyvät niin voin kyllä elää kaikkien muiden osien kanssa niin etten ole tietoinen niistä. Ei minua haittaa jos kaapeissa on tavaraa mitä minä itse en ole ostanut tai jos ihmiset ihmettelevät välillä miten minulla voi olla niin monta erilaista tunne- ja mielipidetasoa. Tai jos olen välillä kuutamolla...olkoon.

    Täysin erillisiä persoonia on ollut vuosien varrella muutamia muita, jotka ovat kadonneet. Itse ajattelen, että ne ovat nukkumassa ja jos joskus niitä tarvittaisiin niin saattaisivat palata, mutta se on epätodennäköistä.
  • En voi sanoa löytäneeni terapiassa persoonanosiani. Paremminkin löysin sanat, joilla kuvata sitä, mitä mielessäni on ja tapahtuu. Tosin terapian myötä itsetuntemus on kasvanut, olen uskaltanut katsoa niitä osiani ja tunnustaa niiden olemassaolon. Olen ymmärtänyt, että se mikä minusta tuntuu koko ajan puuttuvan, on kuitenkin läsnä niissä osissa. Terapiassa on kyllä monta kertaa puhuttu siitä, että onko tämä tai tuo käytös minun, aikuisen toimivan minän käytöstä. Onko tämä tai tuo ajatus minun, vai onko minulla muitakin ajatuksia. Kyllä se rajojen selvitysvaihe ja osien löytäminen jonkin aikaa kesti.

    "Kun tämä tunne on niin irrallinen ja ristiriitainen, niin voisiko se olla joku erillinen persoonanosa? Vai onko se vain pelkkä irrallinen tunne? Mitä sinä itse tunnet? Mitä tästä ajattelet? Liittyykö tämä johonkin niistä jo tunnetuista osista, vai onko se jotain muuta?"

    Ja sitten on jauhettu paljon siitä, että minun pitää puhua osilleni. Minun pitää selittää niille. Minun pitää kysyä niiden mielipidettä. Suostutella, neuvotella, maanitella, ymmärtää, hyväksyä - ja uskaltaa tuntea ne tunteet silti tietäen, mitä Minä niistä itse ajattelen.

    Omat osani olen pitkälle tunnistanut kuvista. Olen piirtänyt ne. Minulla on varsin selvä käsitys siitä, miltä ne näyttävät. Lisäksi ollaan katsottu terapeutin kuvakortteja, joista sain valita sellaiset, jotka mielestäni kuvaavat eri osiani. Sitten asettelin nämä kuvakortit lattialle järjestykseen, jossa ne oman käsitykseni ovat suhteessa toisiinsa. Minä keskellä, toisessa laidassa kaukana naiselliset osat. Niihin on huono kosketus. Ihan Minässä kiinni yksi lapsiosa, Pomo ja hyökkäävästi suojeleva miesosa. Miesosan takana lapsiosat turvassa ja kaikkein aggressiivisin, Hirviö. Niihin minulla ei ole suoraa kosketusta, vaan kaikki menee tuon miesosan läpi tai kautta. Sitten ne muut, sirut ja vähemmän kokonaiset ripoteltuna ympärille.

    En enää laske osiani tai puhu niistä nimellä. Yritän pitää ne mahdollisimman lähellä. Tai ainakin osan. Hirviötä en edelleenkään haluaisi pitää kovin lähellä, muutamista muista ilkeistä puhumattakaan. Naisosat taas ovat edelleen kaukana, yhteys on poikki tai piuhat liian pitkät. En tiedä mitä teen niiden kanssa.
  • En voi sanoa löytäneeni terapiassa persoonanosiani. Paremminkin löysin sanat, joilla kuvata sitä, mitä mielessäni on ja tapahtuu. Tosin terapian myötä itsetuntemus on kasvanut, olen uskaltanut katsoa niitä osiani ja tunnustaa niiden olemassaolon. Olen ymmärtänyt, että se mikä minusta tuntuu koko ajan puuttuvan, on kuitenkin läsnä niissä osissa. Terapiassa on kyllä monta kertaa puhuttu siitä, että onko tämä tai tuo käytös minun, aikuisen toimivan minän käytöstä. Onko tämä tai tuo ajatus minun, vai onko minulla muitakin ajatuksia. Kyllä se rajojen selvitysvaihe ja osien löytäminen jonkin aikaa kesti.

    "Kun tämä tunne on niin irrallinen ja ristiriitainen, niin voisiko se olla joku erillinen persoonanosa? Vai onko se vain pelkkä irrallinen tunne? Mitä sinä itse tunnet? Mitä tästä ajattelet? Liittyykö tämä johonkin niistä jo tunnetuista osista, vai onko se jotain muuta?"

    Ja sitten on jauhettu paljon siitä, että minun pitää puhua osilleni. Minun pitää selittää niille. Minun pitää kysyä niiden mielipidettä. Suostutella, neuvotella, maanitella, ymmärtää, hyväksyä - ja uskaltaa tuntea ne tunteet silti tietäen, mitä Minä niistä itse ajattelen.

    Omat osani olen pitkälle tunnistanut kuvista. Olen piirtänyt ne. Minulla on varsin selvä käsitys siitä, miltä ne näyttävät. Lisäksi ollaan katsottu terapeutin kuvakortteja, joista sain valita sellaiset, jotka mielestäni kuvaavat eri osiani. Sitten asettelin nämä kuvakortit lattialle järjestykseen, jossa ne oman käsitykseni ovat suhteessa toisiinsa. Minä keskellä, toisessa laidassa kaukana naiselliset osat. Niihin on huono kosketus. Ihan Minässä kiinni yksi lapsiosa, Pomo ja hyökkäävästi suojeleva miesosa. Miesosan takana lapsiosat turvassa ja kaikkein aggressiivisin, Hirviö. Niihin minulla ei ole suoraa kosketusta, vaan kaikki menee tuon miesosan läpi tai kautta. Sitten ne muut, sirut ja vähemmän kokonaiset ripoteltuna ympärille.

    En enää laske osiani tai puhu niistä nimellä. Yritän pitää ne mahdollisimman lähellä. Tai ainakin osan. Hirviötä en edelleenkään haluaisi pitää kovin lähellä, muutamista muista ilkeistä puhumattakaan. Naisosat taas ovat edelleen kaukana, yhteys on poikki tai piuhat liian pitkät. En tiedä mitä teen niiden kanssa.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Ja sitten on jauhettu paljon siitä, että minun pitää puhua osilleni. Minun pitää selittää niille. Minun pitää kysyä niiden mielipidettä. Suostutella, neuvotella, maanitella, ymmärtää, hyväksyä - ja uskaltaa tuntea ne tunteet silti tietäen, mitä Minä niistä itse ajattelen.
    Argh, tämä! Samaa sanoo minunkin terapeutti. Koen vain tämän äärimmäisen vaikeaksi, ellen mahdottomaksi. Olen tätä terapeutilleni sanonut, että silloin kun muut ovat poissa niin en haluaisi ehdoin tähden lähteä sörkkimään muurahaispesää ja kyselemään, että mitä kuuluu, kun sieltä saattaa reaktiona tulla takaisin mitä tahansa mikä taas suistaa raiteiltaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti nämä pari vaikeaa päivää mitä tässä on ollut niin minun reaktio osien aktivoitumiseen on kyllä enemmänkin paniikinomainen ja haluan ne vain pois, hinnalla millä hyvänsä ja niin nopeasti kuin mahdollista. En halua enkä pysty keskusteluun siinä tilanteessa.

    Noh, on jotain edistystä tapahtunut ja terapiassa pystyn ainakin silloin tällöin keskustelemaan osien kanssa. Tai lähinnä terapeutti kyselee muiden mielipidettä asioihin.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Ja sitten on jauhettu paljon siitä, että minun pitää puhua osilleni. Minun pitää selittää niille. Minun pitää kysyä niiden mielipidettä. Suostutella, neuvotella, maanitella, ymmärtää, hyväksyä - ja uskaltaa tuntea ne tunteet silti tietäen, mitä Minä niistä itse ajattelen.
    Argh, tämä! Samaa sanoo minunkin terapeutti. Koen vain tämän äärimmäisen vaikeaksi, ellen mahdottomaksi. Olen tätä terapeutilleni sanonut, että silloin kun muut ovat poissa niin en haluaisi ehdoin tähden lähteä sörkkimään muurahaispesää ja kyselemään, että mitä kuuluu, kun sieltä saattaa reaktiona tulla takaisin mitä tahansa mikä taas suistaa raiteiltaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti nämä pari vaikeaa päivää mitä tässä on ollut niin minun reaktio osien aktivoitumiseen on kyllä enemmänkin paniikinomainen ja haluan ne vain pois, hinnalla millä hyvänsä ja niin nopeasti kuin mahdollista. En halua enkä pysty keskusteluun siinä tilanteessa.

    Noh, on jotain edistystä tapahtunut ja terapiassa pystyn ainakin silloin tällöin keskustelemaan osien kanssa. Tai lähinnä terapeutti kyselee muiden mielipidettä asioihin.
  • Toinen syvästi inhoamani terapeutin hokema on "aikuisen keinot". Kuinka minulla on nykyään 'aikuisen keinoja' selvitä tilanteista. Ja sitten kun kysyn että mitä ne keinot noin niin kuin käytännössä on, kun ei mulla mitään aikuisen keinoja ole jos nyt muitakaan, niin SE EI KERRO!!! Törkeää . No nyt voin sanoa, että niitä aikuisen keinojakin on tullut keksittyä. Mutta tuo oli tosi raivostuttavaa siinä vaiheessa, kun romahtelin osiin miten sattuu niin, että se Minä hukkui siinä touhussa kokonaan. Ei kolmevuotiaalla osalla ole mitään aikuisen keinoja. Varsinkaan, kun Minä menee hukkaan.
  • Toinen syvästi inhoamani terapeutin hokema on "aikuisen keinot". Kuinka minulla on nykyään 'aikuisen keinoja' selvitä tilanteista. Ja sitten kun kysyn että mitä ne keinot noin niin kuin käytännössä on, kun ei mulla mitään aikuisen keinoja ole jos nyt muitakaan, niin SE EI KERRO!!! Törkeää . No nyt voin sanoa, että niitä aikuisen keinojakin on tullut keksittyä. Mutta tuo oli tosi raivostuttavaa siinä vaiheessa, kun romahtelin osiin miten sattuu niin, että se Minä hukkui siinä touhussa kokonaan. Ei kolmevuotiaalla osalla ole mitään aikuisen keinoja. Varsinkaan, kun Minä menee hukkaan.
  • Hehe, meidän täytyy ilmeisesti käydä samaisella terapeutilla, koska tuo "Aikuisten keinot" ja "sinä olet nyt aikuinen" "Aikuinen mies" "Aikuinen sitä ja tätä" on niiiiiiin tuttua!
  • Hehe, meidän täytyy ilmeisesti käydä samaisella terapeutilla, koska tuo "Aikuisten keinot" ja "sinä olet nyt aikuinen" "Aikuinen mies" "Aikuinen sitä ja tätä" on niiiiiiin tuttua!
  • Ei mekään olla terapiassa mitään osia etsitty, mutta mun tapauksessa ne tulivat terapiaan esittäytymään -mullekin ;D Eli olin aina kuvitellut olevani yksi minä ja suuri oli hämmästykseni - ja myös helpotukseni- kun puolen vuoden terapian jälkeen ekat pienet tuli puhumaan terapeutille. Se taas johtui siitä että niistä tuntui että "se täti" puhui niille ja kutsui niitä näkyville. Ja ne tulivat katsomaan, arkoina ja hämmentyneinä mutta ilahtuneina. Terapeutti oli kuulemma aavistellut jotain mutta mä en ois ikinä uskonu - mulla oli vaan ptsd-dg enkä tuntenut yhtään osiani Mut siitä se sit lähti ja vähitellen nyt ollaan toisiimme tutustuttu. Olen kyllä kuullu että osia voi ihan etsiäkin esim miettimällä mitä itseltä puuttuu (esim viha, suru, seksuaalisuus, lahjakkuusprofiili, amnesia), mutta itse en ole sillain etsinyt. Terapiassa tulevat esille ja muutenkin triggeristä. Mut mulla on yhä vahva Aikuinen, joka kyllä tehokkaasti kontrolloi "julkisuudessa" muita puolia. Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri. Onneksi terapeuttiin ja joihinkin muihinki on jo niin hyvä luottamus, että muut puolet voi turvallisesti näkyä - ja niin mäkin opin niistä ilokseni lisää
  • Ei mekään olla terapiassa mitään osia etsitty, mutta mun tapauksessa ne tulivat terapiaan esittäytymään -mullekin ;D Eli olin aina kuvitellut olevani yksi minä ja suuri oli hämmästykseni - ja myös helpotukseni- kun puolen vuoden terapian jälkeen ekat pienet tuli puhumaan terapeutille. Se taas johtui siitä että niistä tuntui että "se täti" puhui niille ja kutsui niitä näkyville. Ja ne tulivat katsomaan, arkoina ja hämmentyneinä mutta ilahtuneina. Terapeutti oli kuulemma aavistellut jotain mutta mä en ois ikinä uskonu - mulla oli vaan ptsd-dg enkä tuntenut yhtään osiani Mut siitä se sit lähti ja vähitellen nyt ollaan toisiimme tutustuttu. Olen kyllä kuullu että osia voi ihan etsiäkin esim miettimällä mitä itseltä puuttuu (esim viha, suru, seksuaalisuus, lahjakkuusprofiili, amnesia), mutta itse en ole sillain etsinyt. Terapiassa tulevat esille ja muutenkin triggeristä. Mut mulla on yhä vahva Aikuinen, joka kyllä tehokkaasti kontrolloi "julkisuudessa" muita puolia. Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri. Onneksi terapeuttiin ja joihinkin muihinki on jo niin hyvä luottamus, että muut puolet voi turvallisesti näkyä - ja niin mäkin opin niistä ilokseni lisää
  • Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri.
    Itselläni mitä ilmeisemmin juuri sekundaarinen dissosiaatio-oireisto, mutta vielä en ole osia oikein saannut hallitusti näkyville.
    Mitähän tuosta kontrollin menettämisestä voisi seurata?
  • Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri.
    Itselläni mitä ilmeisemmin juuri sekundaarinen dissosiaatio-oireisto, mutta vielä en ole osia oikein saannut hallitusti näkyville.
    Mitähän tuosta kontrollin menettämisestä voisi seurata?
  • Minulla tietoisuuden lisääntymisen myötä kontrollin menettämisen pelko on höllentynyt ja siksi tipunkin/hypinkin osiin julkisemminkin. Osaan nykyään jälkikäteen selittää aikuisena mitä tapahtui, ja häpeä on alkanut hellittää. Töissä tuo vähän pelottaa edelleen ja siellä joudun aika ajoin tsemppaamaan tosissani. Töissä puhekyvyn menetys ja itkukouristelukohtaus johinkin nurkkaan rynnäten olisi vielä hieman noloa ja kummastusta herättävää. Lähin työystäväni tietää taustani ja on "pelastanut" minut pari kertaa. Ottanut hommat hoitoon ja olen saanut paeta paikalta vessaan tärisemään. Kun sitten taas toennut on itseinho ollut vahvana. Hitaasti tämäkin helpottaa kun tajuaa, että näihin on syynsä ja se että reagoin triggereihin vahvasti on normaali vahvana minuun jumiutunut reaktio kokemuksistani johtuen. Hyväksynnän kasvaessa ja tunteita ja niiden syitä terapiassa aukoessa nuokin ahdistukset hitaasti neutraloituvat. Itsensä ja reaktioidensa ja tunteidensa kanssa oppii elämään.
  • Minulla tietoisuuden lisääntymisen myötä kontrollin menettämisen pelko on höllentynyt ja siksi tipunkin/hypinkin osiin julkisemminkin. Osaan nykyään jälkikäteen selittää aikuisena mitä tapahtui, ja häpeä on alkanut hellittää. Töissä tuo vähän pelottaa edelleen ja siellä joudun aika ajoin tsemppaamaan tosissani. Töissä puhekyvyn menetys ja itkukouristelukohtaus johinkin nurkkaan rynnäten olisi vielä hieman noloa ja kummastusta herättävää. Lähin työystäväni tietää taustani ja on "pelastanut" minut pari kertaa. Ottanut hommat hoitoon ja olen saanut paeta paikalta vessaan tärisemään. Kun sitten taas toennut on itseinho ollut vahvana. Hitaasti tämäkin helpottaa kun tajuaa, että näihin on syynsä ja se että reagoin triggereihin vahvasti on normaali vahvana minuun jumiutunut reaktio kokemuksistani johtuen. Hyväksynnän kasvaessa ja tunteita ja niiden syitä terapiassa aukoessa nuokin ahdistukset hitaasti neutraloituvat. Itsensä ja reaktioidensa ja tunteidensa kanssa oppii elämään.
  • Kauniisti ja rohkaisevasti sanoit, Simpukka!

    Tilhi, se mitä kontrollin menetyksestä seuraa käytännössä, riippuu tietty tilanteesta. Kun terapiassa antaa itsensä reagoida, niin siitä yleensä seuraa vain hyvää Saa kokemuksia että tulee nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi, on turvassa eikä tarvii selvitä yksin. Arjessa taas vaikka töissä tai kaupassa riippuu mihin osaan tippuu, useimmiten muut puolet voi kurkistaa ilman että seuraa mitään (paitsi ne saa lisää yhteyttä maailmaan), mut jos julkisesti joutuisi esim vahvaan takaumaan niin ihmiset vois vähintäänkin ihmetellä että onko sillä epilepsia vai miksi se äkkiä itkee ja tärisee tai tuijottaa tyhjään.. Eli toimintakykyyn voi vaikuttaa. Mut ympäristöstä sit riippuu miten ihmiset suhtautuu. Sekundäärisessä on se hyvä että Aikuisena sulle jää muistijälki joten voit tarvittaessa myöhemmin selittää. Luottamus kun vähitellen kasvaa terapeuttiasi ja itseäsikin kohtaan niin se on myös se perusta eri puolten itseilmaisulle.
  • Kauniisti ja rohkaisevasti sanoit, Simpukka!

    Tilhi, se mitä kontrollin menetyksestä seuraa käytännössä, riippuu tietty tilanteesta. Kun terapiassa antaa itsensä reagoida, niin siitä yleensä seuraa vain hyvää Saa kokemuksia että tulee nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi, on turvassa eikä tarvii selvitä yksin. Arjessa taas vaikka töissä tai kaupassa riippuu mihin osaan tippuu, useimmiten muut puolet voi kurkistaa ilman että seuraa mitään (paitsi ne saa lisää yhteyttä maailmaan), mut jos julkisesti joutuisi esim vahvaan takaumaan niin ihmiset vois vähintäänkin ihmetellä että onko sillä epilepsia vai miksi se äkkiä itkee ja tärisee tai tuijottaa tyhjään.. Eli toimintakykyyn voi vaikuttaa. Mut ympäristöstä sit riippuu miten ihmiset suhtautuu. Sekundäärisessä on se hyvä että Aikuisena sulle jää muistijälki joten voit tarvittaessa myöhemmin selittää. Luottamus kun vähitellen kasvaa terapeuttiasi ja itseäsikin kohtaan niin se on myös se perusta eri puolten itseilmaisulle.
  • Pikkuhiljaa niitä on löytynyt ja tajunnut niiden olemassaoloa. Oon tänään juuri yrittänyt laittaa paperille ylös, että mitä osia mulla onkaan ja niiden piirteitä. Mut tää onkin uskomattoman rankkaa... varsinkin tää tajuaminen, et miten vaurioitunut on
  • Pikkuhiljaa niitä on löytynyt ja tajunnut niiden olemassaoloa. Oon tänään juuri yrittänyt laittaa paperille ylös, että mitä osia mulla onkaan ja niiden piirteitä. Mut tää onkin uskomattoman rankkaa... varsinkin tää tajuaminen, et miten vaurioitunut on
  • Quote Originally Posted by eräs View Post
    Miten teillä on tapahtunut osien löytyminen, oottako niitä erikseen terapiassa yrittäneet löytää ja sitä kautta kartoittaa sisäistä rakennettanne? Vai tiedostatteko uusien osien olemassaolon terapian edistyessä terapian etenemisen luonnollisena seurauksena? Onko se eräänlainen ahaa-elämys, että tuohan piirre minussa onkin erillisenä tunnetasona?

    Ajattelin vaan, että voiko tietoinen etsiminen aiheuttaa sisäistä ahdistusta?
    Terapeutti pyysi mua melko hiljattain tekemään kartan osista. Kyllä se oli ahdistavaa! Oli sen jälkeen aika huolestunut olo omasta voinnista, kun samalla kun miettii osia läpi porukkana, tajuaa miten paljon niitä on ja samalla tulee kosketus niiden kantamiin kipuihin.

    Mulla oli pari viikkoa aikaa tehdä sitä. Välttelin 13 päivää ja tein kerralla viimisenä päivänä.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by eräs View Post
    Miten teillä on tapahtunut osien löytyminen, oottako niitä erikseen terapiassa yrittäneet löytää ja sitä kautta kartoittaa sisäistä rakennettanne? Vai tiedostatteko uusien osien olemassaolon terapian edistyessä terapian etenemisen luonnollisena seurauksena? Onko se eräänlainen ahaa-elämys, että tuohan piirre minussa onkin erillisenä tunnetasona?

    Ajattelin vaan, että voiko tietoinen etsiminen aiheuttaa sisäistä ahdistusta?
    Terapeutti pyysi mua melko hiljattain tekemään kartan osista. Kyllä se oli ahdistavaa! Oli sen jälkeen aika huolestunut olo omasta voinnista, kun samalla kun miettii osia läpi porukkana, tajuaa miten paljon niitä on ja samalla tulee kosketus niiden kantamiin kipuihin.

    Mulla oli pari viikkoa aikaa tehdä sitä. Välttelin 13 päivää ja tein kerralla viimisenä päivänä.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Nostan tän ketjun.. mutta nyt meinaa kadota mitä piti kysyä. Ääh.. EN TYKKÄÄ KU YRITTÄÄ PITÄÄ AJATUSTA JA SE VAAN LIUKENEE JONNEKIN. Nostan tän kuitenki, tuun jatkamaan myöhemmin, ku saan kiinni mitä ajattelin.

    Tekee mieli kirjottaa pienillä kirjaimilla.

  • Nostan tän ketjun.. mutta nyt meinaa kadota mitä piti kysyä. Ääh.. EN TYKKÄÄ KU YRITTÄÄ PITÄÄ AJATUSTA JA SE VAAN LIUKENEE JONNEKIN. Nostan tän kuitenki, tuun jatkamaan myöhemmin, ku saan kiinni mitä ajattelin.

    Tekee mieli kirjottaa pienillä kirjaimilla.

  • Mä mietin kanssa pari kuukautta (?) sitten että voiko osien tunnistaminen ja erittely olla haitallista. Hän oli sitä mieltä että voisin hyötyä esim siitä että piirtäisin persoonallisuuteni paperille vaikka miellekartan muodossa.piirsin sen mutta koen että tilanne on muuttunut ja kehittynyt siitä mitä se silloin oli. Osia on selviytynyt ja osia on sulanut. Pitäisi ehkä tehdä kartta uudestaan.
    On kuulemma hyvä että miellän kai osat ns. Minuksi. Erilaisiksi vivecoiksi, onko teillä sama kokemus vai onko itsenitsenäisenpiä osia?
    Viveca.
    vv. Tunteidenpuolustaja.
    Pärjäävä.
    Kiputyttö.
  • Mä mietin kanssa pari kuukautta (?) sitten että voiko osien tunnistaminen ja erittely olla haitallista. Hän oli sitä mieltä että voisin hyötyä esim siitä että piirtäisin persoonallisuuteni paperille vaikka miellekartan muodossa.piirsin sen mutta koen että tilanne on muuttunut ja kehittynyt siitä mitä se silloin oli. Osia on selviytynyt ja osia on sulanut. Pitäisi ehkä tehdä kartta uudestaan.
    On kuulemma hyvä että miellän kai osat ns. Minuksi. Erilaisiksi vivecoiksi, onko teillä sama kokemus vai onko itsenitsenäisenpiä osia?
    Viveca.
    vv. Tunteidenpuolustaja.
    Pärjäävä.
    Kiputyttö.
  • Quote Originally Posted by Viveca View Post
    On kuulemma hyvä että miellän kai osat ns. Minuksi. Erilaisiksi vivecoiksi, onko teillä sama kokemus vai onko itsenitsenäisenpiä osia?
    Iso osa osista mulla on eri ikäisiä Alekseja tavallaan, vaikka niillä on eri nimiä. Jotkut niistä on vähän muuttumassa kai, esim. vaikka Aksu on vaihtanut hiustenväriä, se ei oo enää mun näkönen sen ikäisenä kun se irtos. Se on memnyt musta samalla kauemmas. Ehkä se on mennyt itsenäistymään? Toivottavasti ei, en tarvi itsenäisempää itsetuho-osaa. Sit se kyllä varmaan tappaa meidät jo nyt.

    Jotkut osat on ihan erillisiä, erilaisia ku mä. En oo koskaan ollut sellanen ja on tosi vaikee ajatella et hdistyisin niiden kanssa koskaan. Ne itsenäisemmät on sellasia joista oon ajatellut et ne on ehkä ANP-osia, mutta en tiedä onko ne oikeesti. Kuitenkin ne on terveempiä osia, osa on tosi iloisia ja jollain on omat ongelmat, mutta ne on eri ongelmat ku mun, eikä niiden jutut liity mitenkään siihen mitä mulle on tapahtunut. Lapsiosalla on kyllä mun muistoja. Se on jotenki outoo, ku musta sillä ei kuuluis, mut se on kai enemmän minä ku mille must tuntuu. En tiedä usein, kuka mä oon, ni siks on joskus vaikee hahmottaa rajoja. Jotkut osat tietää keitä ne on, ne on niitä jotka tuntuu erillisiltä. Voisko se tulla siitä se olo? Oon ite niin monenlainen, etten tiedä mikä on mua ja mikä jotain osaa.

    ääh.. aina ku mun mieleen tulee miettii, kuka oon itse, kaikki alkaa tuntuu sekavalta ja asiat katoo.. taas käy se.. siinä on joku juttu nyt, jota en pysty..

  • Quote Originally Posted by Viveca View Post
    On kuulemma hyvä että miellän kai osat ns. Minuksi. Erilaisiksi vivecoiksi, onko teillä sama kokemus vai onko itsenitsenäisenpiä osia?
    Iso osa osista mulla on eri ikäisiä Alekseja tavallaan, vaikka niillä on eri nimiä. Jotkut niistä on vähän muuttumassa kai, esim. vaikka Aksu on vaihtanut hiustenväriä, se ei oo enää mun näkönen sen ikäisenä kun se irtos. Se on memnyt musta samalla kauemmas. Ehkä se on mennyt itsenäistymään? Toivottavasti ei, en tarvi itsenäisempää itsetuho-osaa. Sit se kyllä varmaan tappaa meidät jo nyt.

    Jotkut osat on ihan erillisiä, erilaisia ku mä. En oo koskaan ollut sellanen ja on tosi vaikee ajatella et hdistyisin niiden kanssa koskaan. Ne itsenäisemmät on sellasia joista oon ajatellut et ne on ehkä ANP-osia, mutta en tiedä onko ne oikeesti. Kuitenkin ne on terveempiä osia, osa on tosi iloisia ja jollain on omat ongelmat, mutta ne on eri ongelmat ku mun, eikä niiden jutut liity mitenkään siihen mitä mulle on tapahtunut. Lapsiosalla on kyllä mun muistoja. Se on jotenki outoo, ku musta sillä ei kuuluis, mut se on kai enemmän minä ku mille must tuntuu. En tiedä usein, kuka mä oon, ni siks on joskus vaikee hahmottaa rajoja. Jotkut osat tietää keitä ne on, ne on niitä jotka tuntuu erillisiltä. Voisko se tulla siitä se olo? Oon ite niin monenlainen, etten tiedä mikä on mua ja mikä jotain osaa.

    ääh.. aina ku mun mieleen tulee miettii, kuka oon itse, kaikki alkaa tuntuu sekavalta ja asiat katoo.. taas käy se.. siinä on joku juttu nyt, jota en pysty..

  • Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Ei mekään olla terapiassa mitään osia etsitty, mutta mun tapauksessa ne tulivat terapiaan esittäytymään -mullekin ;D Eli olin aina kuvitellut olevani yksi minä ja suuri oli hämmästykseni - ja myös helpotukseni- kun puolen vuoden terapian jälkeen ekat pienet tuli puhumaan terapeutille. Se taas johtui siitä että niistä tuntui että "se täti" puhui niille ja kutsui niitä näkyville. Ja ne tulivat katsomaan, arkoina ja hämmentyneinä mutta ilahtuneina. Terapeutti oli kuulemma aavistellut jotain mutta mä en ois ikinä uskonu - mulla oli vaan ptsd-dg enkä tuntenut yhtään osiani Mut siitä se sit lähti ja vähitellen nyt ollaan toisiimme tutustuttu. Olen kyllä kuullu että osia voi ihan etsiäkin esim miettimällä mitä itseltä puuttuu (esim viha, suru, seksuaalisuus, lahjakkuusprofiili, amnesia), mutta itse en ole sillain etsinyt. Terapiassa tulevat esille ja muutenkin triggeristä. Mut mulla on yhä vahva Aikuinen, joka kyllä tehokkaasti kontrolloi "julkisuudessa" muita puolia. Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri. Onneksi terapeuttiin ja joihinkin muihinki on jo niin hyvä luottamus, että muut puolet voi turvallisesti näkyä - ja niin mäkin opin niistä ilokseni lisää
    Mullakin on nyt pari kertaa tullut itsestään yksi osa puhumaan. Se oli hämmentävää, koska jotenkin ajattelin itse päässäni ihan jotain muuta ja sitten toinen puhuikin suulla tavallaan ja kuulin sen. Oli toisaalta hienoa, mutta sitten taas hävettää vähän kun se on niin lapsi ja tavallaan itse olen aikuinen, eikä se ihminen tiennyt että mulla puhuu nyt joku toinen.

    Haluaisin kuitenkin kysyä tässä sellaista, että onko mahdollista, että mulle on muodostunut osa joka on mun kaltoinkohtelija? Kun useasti eteeni on nyt tullut tilanteita, joissa kuulen kuinka mun isäni puhuu mun kautta ja se on ollut jotenkin todella inhottavaa ja oon tyyliin alkanut vaan täristä näissä tilanteissa ja yrittänyt päästä pois. Myöskin todella hämmentävää, koska en ole pitänyt siitä mitä se on sanonut ja tuntuu että oon joutunut todella inhottaviin tilanteisiin tämän takia. Sit oon kuullut sen myös mun pääni sisällä ihan vaan argumentoimassa jotain jne. Niin, että miks olisin muodostanut tällaisen osan itseeni?
    Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • Quote Originally Posted by Lehti View Post
    Ei mekään olla terapiassa mitään osia etsitty, mutta mun tapauksessa ne tulivat terapiaan esittäytymään -mullekin ;D Eli olin aina kuvitellut olevani yksi minä ja suuri oli hämmästykseni - ja myös helpotukseni- kun puolen vuoden terapian jälkeen ekat pienet tuli puhumaan terapeutille. Se taas johtui siitä että niistä tuntui että "se täti" puhui niille ja kutsui niitä näkyville. Ja ne tulivat katsomaan, arkoina ja hämmentyneinä mutta ilahtuneina. Terapeutti oli kuulemma aavistellut jotain mutta mä en ois ikinä uskonu - mulla oli vaan ptsd-dg enkä tuntenut yhtään osiani Mut siitä se sit lähti ja vähitellen nyt ollaan toisiimme tutustuttu. Olen kyllä kuullu että osia voi ihan etsiäkin esim miettimällä mitä itseltä puuttuu (esim viha, suru, seksuaalisuus, lahjakkuusprofiili, amnesia), mutta itse en ole sillain etsinyt. Terapiassa tulevat esille ja muutenkin triggeristä. Mut mulla on yhä vahva Aikuinen, joka kyllä tehokkaasti kontrolloi "julkisuudessa" muita puolia. Toivon että pääsisin sellaiseen käytännön tilanteeseen, jossa mun olis mahdollista alkaa kuuntelemaan osiani paremmin, mut toistaiseksi pelko kontrollin menettämisen käytännön seurauksista on liian suuri. Onneksi terapeuttiin ja joihinkin muihinki on jo niin hyvä luottamus, että muut puolet voi turvallisesti näkyä - ja niin mäkin opin niistä ilokseni lisää
    Mullakin on nyt pari kertaa tullut itsestään yksi osa puhumaan. Se oli hämmentävää, koska jotenkin ajattelin itse päässäni ihan jotain muuta ja sitten toinen puhuikin suulla tavallaan ja kuulin sen. Oli toisaalta hienoa, mutta sitten taas hävettää vähän kun se on niin lapsi ja tavallaan itse olen aikuinen, eikä se ihminen tiennyt että mulla puhuu nyt joku toinen.

    Haluaisin kuitenkin kysyä tässä sellaista, että onko mahdollista, että mulle on muodostunut osa joka on mun kaltoinkohtelija? Kun useasti eteeni on nyt tullut tilanteita, joissa kuulen kuinka mun isäni puhuu mun kautta ja se on ollut jotenkin todella inhottavaa ja oon tyyliin alkanut vaan täristä näissä tilanteissa ja yrittänyt päästä pois. Myöskin todella hämmentävää, koska en ole pitänyt siitä mitä se on sanonut ja tuntuu että oon joutunut todella inhottaviin tilanteisiin tämän takia. Sit oon kuullut sen myös mun pääni sisällä ihan vaan argumentoimassa jotain jne. Niin, että miks olisin muodostanut tällaisen osan itseeni?
    Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • En muista lukemiani teorioita, että miksi sellainen muodostuu, mutta se on yksi ihan tyypillinen osa. Kaltoinkohtelijan jäljitelmä. On sille muistaakseni joku sivistyssanakin. Terveilläkin ihmisillä sanotaan olevan sisällään sisäinen lapsi, sisäinen hyvä vanhempi ja sisäinen paha vanhempi, jolloin sisäinen paha vanhempi on se ääni joka puhuu ikäviä asioita ikävällä tavalla.
  • En muista lukemiani teorioita, että miksi sellainen muodostuu, mutta se on yksi ihan tyypillinen osa. Kaltoinkohtelijan jäljitelmä. On sille muistaakseni joku sivistyssanakin. Terveilläkin ihmisillä sanotaan olevan sisällään sisäinen lapsi, sisäinen hyvä vanhempi ja sisäinen paha vanhempi, jolloin sisäinen paha vanhempi on se ääni joka puhuu ikäviä asioita ikävällä tavalla.
  • Mä tajusin viime viikolla terapiassa itsessäni kaltoikohtelijan. Sanoin spontaanisti ja hämmästyneenä: "Olen imenyt sen pa***n itseeni." Surullista kun asiat etenee niin hitaasti. Kun-93 ensimmäisen kerran kerroin hyväksikäytöstä terapeutille (ei sama kuin nykyinen), asian käsittely jäi todella pinnalliseksi ja tuntui että terapeutti lopulta kyllästyi minuun. Siitä seurasi että monia muitakin asioita jäi käsittelemättä ja muutuin lopulta mykäksi ja lopetin terapian turhautuneena. Silloin en ollut kuullutkaan dissosiaatiosta. Toivottavasti nyt pystyn tervehtymään. Alkaa vaan ikä ja rahan vähyys olla esteenä. Mutta nyt on varmaan tullut aika käsitellä sisäistämääni kaltoinkohtelijaa. On vaikeaa nähdä sen mu*kun piirteitä itsessäni.
  • Mä tajusin viime viikolla terapiassa itsessäni kaltoikohtelijan. Sanoin spontaanisti ja hämmästyneenä: "Olen imenyt sen pa***n itseeni." Surullista kun asiat etenee niin hitaasti. Kun-93 ensimmäisen kerran kerroin hyväksikäytöstä terapeutille (ei sama kuin nykyinen), asian käsittely jäi todella pinnalliseksi ja tuntui että terapeutti lopulta kyllästyi minuun. Siitä seurasi että monia muitakin asioita jäi käsittelemättä ja muutuin lopulta mykäksi ja lopetin terapian turhautuneena. Silloin en ollut kuullutkaan dissosiaatiosta. Toivottavasti nyt pystyn tervehtymään. Alkaa vaan ikä ja rahan vähyys olla esteenä. Mutta nyt on varmaan tullut aika käsitellä sisäistämääni kaltoinkohtelijaa. On vaikeaa nähdä sen mu*kun piirteitä itsessäni.
  • Joskus kyllä häiritsee se etten nytkään voi sitten mistään tietää, että onko noi mun osat sitten ns. dissosioituja vai ihan niitä normaaleja. Oon nyt kyllä pystynyt keskustelemaan yhden kanssa, joka elää jossain siellä 8-10 vuotiaana ja jolla on todella paljon taipumusta ikäänkuin sadistiseen käytökseen. Siis löysin sen ja sit kun oon jutellu sille ni yhtäkkii oon muistanu tosi paljon kaikkia juttuja just siltä ajalta. Se on siis ihan hiljaa vaan et lähinnä yritän selittää sille et ei tarvi tuntee niin hirveetä syyllisyyttä jne. Mutta siis ihme trippailua vaan enkä mitenkään tiedä onko nyt sitten kuitenkin ihan normaalia ja että oonko sairas vai en://
    Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • Joskus kyllä häiritsee se etten nytkään voi sitten mistään tietää, että onko noi mun osat sitten ns. dissosioituja vai ihan niitä normaaleja. Oon nyt kyllä pystynyt keskustelemaan yhden kanssa, joka elää jossain siellä 8-10 vuotiaana ja jolla on todella paljon taipumusta ikäänkuin sadistiseen käytökseen. Siis löysin sen ja sit kun oon jutellu sille ni yhtäkkii oon muistanu tosi paljon kaikkia juttuja just siltä ajalta. Se on siis ihan hiljaa vaan et lähinnä yritän selittää sille et ei tarvi tuntee niin hirveetä syyllisyyttä jne. Mutta siis ihme trippailua vaan enkä mitenkään tiedä onko nyt sitten kuitenkin ihan normaalia ja että oonko sairas vai en://
    Mitä jos musta piti alunperinkin tulla tällanen?
  • Mulla löytyi osat keväällä -14. Kuvasin tunteita, jotka ei tuntuneet omilta. Sit psykologin kanssa alettiin ettimään tai pyytämään esiin. Ekana esille saapui lapsi osa ja hoivaaja. Myöhemmin katriina ja sitten vihaa kantava osa ja masentunut osa. Hoivaajaa oli alusta lähtien helppo lähestyä. Muut osat oli kinkkisempiä. Mää kärsin voimakkaasta ahdistuksesta niin hoivaajaa ja lapsi osaa ohjattiin lähestymään toisiaan. Nykyään tosiaan sisäisessä maailmassa lapsi osa on usein hoivaajan sylissä. Nykyään kommunkoin paljon sisäisen maailman kanssa ja tein tossa kirje projektia, missä osat oli paljon mukana. Siinä lukiessani tekstiä tajusin, että ne tunteet on mun omia todella raskaita tunteita. Ja osat on osa mua.
  • Mulla löytyi osat keväällä -14. Kuvasin tunteita, jotka ei tuntuneet omilta. Sit psykologin kanssa alettiin ettimään tai pyytämään esiin. Ekana esille saapui lapsi osa ja hoivaaja. Myöhemmin katriina ja sitten vihaa kantava osa ja masentunut osa. Hoivaajaa oli alusta lähtien helppo lähestyä. Muut osat oli kinkkisempiä. Mää kärsin voimakkaasta ahdistuksesta niin hoivaajaa ja lapsi osaa ohjattiin lähestymään toisiaan. Nykyään tosiaan sisäisessä maailmassa lapsi osa on usein hoivaajan sylissä. Nykyään kommunkoin paljon sisäisen maailman kanssa ja tein tossa kirje projektia, missä osat oli paljon mukana. Siinä lukiessani tekstiä tajusin, että ne tunteet on mun omia todella raskaita tunteita. Ja osat on osa mua.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?