• Lapseni triggeröivät minua liikaa, en pysty tapaamaan heitä

    Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?
  • Hei kaikki.Olen jälleen kerran lapsuuden kiintymyssuhdetrauman vuoksi aivan kauheassa kohdassa elämässäni.Erinäisten Aikuista minää kuormittavien tekijöiden seurauksena päädyin osastohoitoon. Siis täyttä turvattomuutta kokeva lapsiosa otti vallan kokonaan. Edes viestittely traumaterapeuttini kanssa ei auttanut nykyhetken turvan tunnetta palaamaan.Nyt tilanne on se, että mieheni ja lapsemme ovat miehen vanhemmilla. Minä en pysty tapaamaan heitä, kun he triggeröivät liikaa turvatonta lapsi-osaani pintaan. Tästä lapsiosasta sen verran (tai osista, niitä on ehkä parikin), niin hän kokee näin: olen vaarassa, olen huono, olen syyllinen, olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen, olen yksin. Kaikkea tätä pohjimmiltaan lapsuudessani itse tunsin.Tämän kriisin keskellä huomaan, että olen kasvattanut lapsiamme (jotka siis niinkin pieniä kuin 3v ja 4kk) todella neuroottisesti. Kontrolloinut vähän kaikkea. Kuitenkin siten, että elämämme on ollut suurimmaksi osaksi ihanaa. Olen halunnut ensi sijassa tarjota lapsilleni turvan ja mukavuuden tunnetta kotona, kuitenkaan suuremmin hösöttämättä. Olen siinä onnistunutkin.Mutta nyt kun aikuiseni on tällä hetkellä poissa kuvioista, minusta tuntuu äärettömän hankalalle nähdä lapsiani - ovathan he tottuneet näkemään minut tuona iloisena, turvan ja rutiinien luojana.Ja tuntuu, että köysi kiristyy, kun 3-vuotiaamme on kysellyt isältään, missä äiti on jne. Miten pystyn kohtaamaan hänet, kun sisälläni velloo tunteita, että olen pelkällä olemassaolollani vaarallinen ja lapsiosani myös pelkää lapsiani!Lapsiosani on vauvaikäinen, joka on jätetty totaalisen yksin pelon ja kauhun valtaan. Tästä on seurannut hänelle valtava häpeä ja todella kuten yllä kirjoitan, kokemus siitä, että hän on pelkällä olemassaolollaan vaaraksi muille. Traumaterapeuttini sanoi, että olen luultavasti imaissut äitini ajatuksen "ettei hän ole osannut olla äiti vaan on pelännyt olla vauvan kanssa". Nyt minulla on näitä samoja pelkoja suhteessa omiin lapsiini...Tiedän, että pitäisi keskustella lapsiosan kanssa, ettei hänen tarvitse olla paikalla, kun tapaan lapset. Mutta kun hän ei tosiaan ole vain peloissaan vaan myös häpeissään ja kokee olevansa vaarallinen jne jne.... Kuinka saisin osan piiloon noiden kaikkien tunteidensa kanssa? Onko se mahdollista....Vaikean asiasta tekee se, että aikuiseni tuntee vihaa tätä lapsiosaa kohtaan. Myös myötätuntoa, mutta myös vihaa... Tää on ihan helvetillinen tilanne. Onko kellään ollut vastaavankaltaista?
  • Halaus täältä ja voimia. Ei ole samaa mutta pystyn kuvittelemaan sun tilanteen. Mulla on kokemus että en osaa, koska äiti projisoi minuun osaamattomuutensa äitinä ja joku hylkäämisen/kaltoinkohtelun pelko on vienyt sellaiseen tilaan, että ei ole sairaalahoito kovin kaukana.Takaumat menee ohi, niin tämäkin. Voisko olla että kun sen täydellä voimalla kokee, on astetta lähempänä sen ratkaisemista. Mä luotan itse siihen. Ja sun hoitohenkilöt miettii sun lapsia ihan niinkuin säkin kaiken keskellä.
  • Halaus täältä ja voimia. Ei ole samaa mutta pystyn kuvittelemaan sun tilanteen. Mulla on kokemus että en osaa, koska äiti projisoi minuun osaamattomuutensa äitinä ja joku hylkäämisen/kaltoinkohtelun pelko on vienyt sellaiseen tilaan, että ei ole sairaalahoito kovin kaukana.Takaumat menee ohi, niin tämäkin. Voisko olla että kun sen täydellä voimalla kokee, on astetta lähempänä sen ratkaisemista. Mä luotan itse siihen. Ja sun hoitohenkilöt miettii sun lapsia ihan niinkuin säkin kaiken keskellä.
  • Paljon voimia Luumu!
  • Paljon voimia Luumu!
  • Jaha, ei sitten tullut perille kuin eka lause vaikka oli pidempi viesti. Uusi yritys siis. Paljon voimia Luumu!
  • Jaha, ei sitten tullut perille kuin eka lause vaikka oli pidempi viesti. Uusi yritys siis. Paljon voimia Luumu!
  • No johan nyt on. Tää ei halua antaa mun sanoa muuta kuin voimia. :( (Sotkeekohan toi sydän asiat...) Paljon voimia Luumu! Kuulostaa todella raskaalta ja vaikealta tilanteelta. En itse ole ollut ihan samassa tilanteessa, mutta mieheni on ollut useita kertoja osastohoidossa ja lapsemme (kohta neljä vuotta, ensimmäisten osastokeikkojen aikaan vähän alle kolmen) on joutunut näkemään minutkin ihan rikkinäisenä. Kannattaa olla rehellinen lapselle. Lasta vaivaa enemmän epätietoisuus kuin totuus. Ei siis tietenkään tarvitse ja kannatakaan kertoa lapsiosasta ja triggereistä jne vaan lapsen tasoisesti. Me ollaan kerrottu meidän lapselle että isi on sairaalassa, koska isin päässä on sellainen pipi että isi on tosi surullinen ja sitä hoidetaan siellä sairaalassa. Samoin äidin pää on pipi, kun on joutunut olemaan niin paljon surullinen isin sairastamisesta. Kannattaa painottaa että se ei ole lasten vika ja että äiti saa siihen apua ja toipuu. En myöskään suosittele esittämistä. Lapset on tosi taitavia huomaamaan että asiat ei ole hyvin, jos yrittää esittää että ne on.
  • No johan nyt on. Tää ei halua antaa mun sanoa muuta kuin voimia. :( (Sotkeekohan toi sydän asiat...) Paljon voimia Luumu! Kuulostaa todella raskaalta ja vaikealta tilanteelta. En itse ole ollut ihan samassa tilanteessa, mutta mieheni on ollut useita kertoja osastohoidossa ja lapsemme (kohta neljä vuotta, ensimmäisten osastokeikkojen aikaan vähän alle kolmen) on joutunut näkemään minutkin ihan rikkinäisenä. Kannattaa olla rehellinen lapselle. Lasta vaivaa enemmän epätietoisuus kuin totuus. Ei siis tietenkään tarvitse ja kannatakaan kertoa lapsiosasta ja triggereistä jne vaan lapsen tasoisesti. Me ollaan kerrottu meidän lapselle että isi on sairaalassa, koska isin päässä on sellainen pipi että isi on tosi surullinen ja sitä hoidetaan siellä sairaalassa. Samoin äidin pää on pipi, kun on joutunut olemaan niin paljon surullinen isin sairastamisesta. Kannattaa painottaa että se ei ole lasten vika ja että äiti saa siihen apua ja toipuu. En myöskään suosittele esittämistä. Lapset on tosi taitavia huomaamaan että asiat ei ole hyvin, jos yrittää esittää että ne on.
  • Mä vein muuten lapsen tapaamaan terapeuttiani ja ollaan selitetty, että äiti on surullinen/huonossa kunnossa vanhojen asioiden takia. Ne ei liity lapsiin tai toiseen vanhempaan mitenkään ja on aikuisten asioita ja terapeutti hoitaa. Lapsi osaa sanoa minulle, että mene puhumaan ...lle jos olen hänestä vaikka liian vihainen. Auttaisko kolmivuotiasta joku tämmöinen. Ainakin asiasta pitää puhua, jotta siitä ei jää puhumaton asia pienen mieleen. Puhu myös hoitoihmisille. Niiden pitäisi osata ensiapu myös sun perheelle.
  • Mä vein muuten lapsen tapaamaan terapeuttiani ja ollaan selitetty, että äiti on surullinen/huonossa kunnossa vanhojen asioiden takia. Ne ei liity lapsiin tai toiseen vanhempaan mitenkään ja on aikuisten asioita ja terapeutti hoitaa. Lapsi osaa sanoa minulle, että mene puhumaan ...lle jos olen hänestä vaikka liian vihainen. Auttaisko kolmivuotiasta joku tämmöinen. Ainakin asiasta pitää puhua, jotta siitä ei jää puhumaton asia pienen mieleen. Puhu myös hoitoihmisille. Niiden pitäisi osata ensiapu myös sun perheelle.
  • Kiitos vastauksista kaikille, ette arvaa, miten paljon ne merkitsevät tämän keskellä.Tiedän olevani takaumassa, mutta tieto ei oloa helpota.Terapiassa olemme tehneet 3 vuoden aikana erinäisiä kertoja harjoitusta, jossa terapeutti kysyy jonkun tunteen tai muiston kohdalla tuntuuko minusta, että 1. olen vaarassa 2. olen huono 3. olen syyllinen 4. olen yksin.Tähän asti jonkun käsiteltävän muiston kohdalla olen yleensä tuntenut olevani "vaarassa" tai "huono". Tämän takauman keskellä tunnen noita kaikkia. Olen todella joutunut kokemaan tuota kaikkea kasvaessani lapsuuden perheessäni, lähes jatkuvasti.En ymmärrä, miten nousen tästä takaumasta, kun Aikuiseni napsahtaa heti takaumaan, jos vain ajattelen lasten näkemistä. Minua hirvittää ajatus siitä, että näen lapsen kysyvän ja ehkä pelokkaankin katseen, kun hän näkee minut. (Emme ole nyt nähneet viikkoon). Siis pelot vyöryvät yltiöpäisiksi, eli tipahdan syvemmälle takaumaan. (Olen nyt koko ajan takaumassa, lievemmin tai voimakkaammin.) Eilen olin kotilomalla sairaalasta ja itsetuhoajatukset pyörivät vain päässä.Ja hieman kateellisena luen teidän viestejänne, erityisesti sinun Pii, kun ymmärrän, että sinulla on sisäistä kestävyyttä selvästi hieman enemmän... Olet pärjännyt kasvavan lapsen kanssa. Minusta tuntuu, että se yhdistelmä että vauva syntyi alkuvuonna ja esikoinen kasvoi taaperosta leikki-ikäiseksi on liikaa aikuiselleni..... On liikaa liikkuvia paloja, lapsen kysymysiä, liikaa mitä kontrollifriikki aikuiseni ei voi hallita.Ja sitten taas ajatus siitä, etten asuisi lasteni kanssa musertaa sydämeni myös.Minulla on maanantaina ja keskiviikkona terapiat ennen kuin terapeutti jää kesälomalle. Minulla on myös yksi käyntikerta hänen lomansa keskellä. En tiedä, miten ma&ke käyntikerrat kannattaisi käyttää. Terapeuttini sanoi, että nyt ei pidä avata mitään vaan enemmän sulkea. Eli ehdotuksesi Pii että menisi takauman läpi, ei ehkä toimi valitettavasti...
  • Kiitos vastauksista kaikille, ette arvaa, miten paljon ne merkitsevät tämän keskellä.Tiedän olevani takaumassa, mutta tieto ei oloa helpota.Terapiassa olemme tehneet 3 vuoden aikana erinäisiä kertoja harjoitusta, jossa terapeutti kysyy jonkun tunteen tai muiston kohdalla tuntuuko minusta, että 1. olen vaarassa 2. olen huono 3. olen syyllinen 4. olen yksin.Tähän asti jonkun käsiteltävän muiston kohdalla olen yleensä tuntenut olevani "vaarassa" tai "huono". Tämän takauman keskellä tunnen noita kaikkia. Olen todella joutunut kokemaan tuota kaikkea kasvaessani lapsuuden perheessäni, lähes jatkuvasti.En ymmärrä, miten nousen tästä takaumasta, kun Aikuiseni napsahtaa heti takaumaan, jos vain ajattelen lasten näkemistä. Minua hirvittää ajatus siitä, että näen lapsen kysyvän ja ehkä pelokkaankin katseen, kun hän näkee minut. (Emme ole nyt nähneet viikkoon). Siis pelot vyöryvät yltiöpäisiksi, eli tipahdan syvemmälle takaumaan. (Olen nyt koko ajan takaumassa, lievemmin tai voimakkaammin.) Eilen olin kotilomalla sairaalasta ja itsetuhoajatukset pyörivät vain päässä.Ja hieman kateellisena luen teidän viestejänne, erityisesti sinun Pii, kun ymmärrän, että sinulla on sisäistä kestävyyttä selvästi hieman enemmän... Olet pärjännyt kasvavan lapsen kanssa. Minusta tuntuu, että se yhdistelmä että vauva syntyi alkuvuonna ja esikoinen kasvoi taaperosta leikki-ikäiseksi on liikaa aikuiselleni..... On liikaa liikkuvia paloja, lapsen kysymysiä, liikaa mitä kontrollifriikki aikuiseni ei voi hallita.Ja sitten taas ajatus siitä, etten asuisi lasteni kanssa musertaa sydämeni myös.Minulla on maanantaina ja keskiviikkona terapiat ennen kuin terapeutti jää kesälomalle. Minulla on myös yksi käyntikerta hänen lomansa keskellä. En tiedä, miten ma&ke käyntikerrat kannattaisi käyttää. Terapeuttini sanoi, että nyt ei pidä avata mitään vaan enemmän sulkea. Eli ehdotuksesi Pii että menisi takauman läpi, ei ehkä toimi valitettavasti...
  • ....kysyisin Pii sulta muuten vielä, että kuinka kauan sulla takaumat on pisimmillään kestäneet? Mulla on nyt mennyt pari viikkoa. Kun en vielä ollut traumaterapiassa ja tiennyt mistä on kyse, kolme kertaa takaumat kesti useita viikkoja putkeen.Mikä sulla on auttanut pois takaumasta?Mä olen jonkin verran tän takauman kohdalla yrittänyt taas keskustella osien kanssa, mutta on karua tajuta, että kaikkein pelokkain osa on vauvaikäinen ja niin suuressa hädässä, ettei siihen saa kontaktia. Se on vaan ihan hajottavassa paniikin tunteessa ja kokee myös olevansa huono ja jopa vaarallinen pelkällä olemassaolollaan muille.
  • ....kysyisin Pii sulta muuten vielä, että kuinka kauan sulla takaumat on pisimmillään kestäneet? Mulla on nyt mennyt pari viikkoa. Kun en vielä ollut traumaterapiassa ja tiennyt mistä on kyse, kolme kertaa takaumat kesti useita viikkoja putkeen.Mikä sulla on auttanut pois takaumasta?Mä olen jonkin verran tän takauman kohdalla yrittänyt taas keskustella osien kanssa, mutta on karua tajuta, että kaikkein pelokkain osa on vauvaikäinen ja niin suuressa hädässä, ettei siihen saa kontaktia. Se on vaan ihan hajottavassa paniikin tunteessa ja kokee myös olevansa huono ja jopa vaarallinen pelkällä olemassaolollaan muille.
  • .....mietin myös sitä, onko terapiani mennyt jotenkin "väärässä järjestyksessä", kun ei mulla tällaisten takaumien keskellä toimi mitkään "vakauttamiskeinot", mitä esim jossain kirjallisuudessa esitetään. Siis kylmä suihku, hengitysharjoitukset jne..
  • .....mietin myös sitä, onko terapiani mennyt jotenkin "väärässä järjestyksessä", kun ei mulla tällaisten takaumien keskellä toimi mitkään "vakauttamiskeinot", mitä esim jossain kirjallisuudessa esitetään. Siis kylmä suihku, hengitysharjoitukset jne..
  • Mä koetan vastata. Voit kysyä viestillä lisää yksityiskohtia, jos koet että ne auttaisi. Tähän tulee vähän yleisluontoista selvitystä. Enkä mä en tunne itseäni niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa mitään.Mä luulen että mulla ei ole yhtä pahoja traumoja ja sitä kautta takaumia kuin sulla. Luulo perustuu siihen että nyt takaumat tuntuu hieman helpommilta kuin sulla. Aiheet on myös erilaiset, ainakin osin.Mä käyn psykodynaamisessa terapiassa ja sen takia mun takaumat kohdistuu transferenssitunteina terapeuttiin. Mun pelkojen kärkenä on että mitä jos traumat toistuu terapiassa. Terapiasuhde on vahva ja siinä on hyvä kokea takaumia. Jotenkin mä näen siinä yhtymäkohdan sun elämään. Sulla tuntuis olevan aika hyvät tukiverkot myös. Sun on mahdollista olla huonossa kunnossa. Musta se on arvokasta vaikkakin sun tilanne kuulostaa tosi raskaalta. Mun isot ja pahat takaumat tulee yleensä niin, että Mä jotenkin tajuan että jotain on tulossa muutaman päivän tai viikon ajan. Sitten takauma alkaa rytinällä ja kestää päiviä. Sitten helpottaa mutta eka takauma tiputtaa toiseen takaumaan, se seuraavaan jne. Loppuvaiheessa takaumat voi olla ihan helppoja ja itse selätettävissä. Pahimmat, ne mistä en selviä ilman terapeuttia, on kestänyt viikosta kuukauteen. Niiden aikana on kuitenkin työstetty yhtä ja toista.Mulla muutama takauma on jäänyt kesken ja silloin ne on vaan päätynyt tosi huonoon fyysisesti pahaan oloon. Olen joutunut lopettamaan miettimisen ja olen vain ollut, kunnes ne on menneet ohi. Ne on kuitenkin tulleet takaisin myöhemmin ja sitten ne on menty läpi. Ne tulee varmaan vielä helpompina eteen koska käsiteltävää on ollut liikaa vaikka kaiken olisinkin kokenut. Niistä on myös ollut käsittelyssä paloja ennen täysimääräistä takaumaa.Vaikka sä et pääsisi tätä takaumaa vielä läpi, uskon että sä työstät siitä jotain vaikeaa juttua toden teolla. Seuraavalla kerralla se etenee ehkä pitemmälle. Ja on arvokasta että sä kokemalla koet mikä oli ilmapiiri lapsena. Sitä voi työstää varovasti tunne kerrallaan, mutta se pitää myös joskus tuntea kokonaan. Muuten ei saa riittävää myötätuntoa itseään kohtaan. Niin mä itseni kohdalla uskon. Voisitko sä sanoa itsellesi, että trauma ei tapahdu tässä ja nyt, ei sulle eikä sun lapsille. Susta pidetään huolta ja niin pidetään sun lapsistakin. Voimia Luumu.
  • Mä koetan vastata. Voit kysyä viestillä lisää yksityiskohtia, jos koet että ne auttaisi. Tähän tulee vähän yleisluontoista selvitystä. Enkä mä en tunne itseäni niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa mitään.Mä luulen että mulla ei ole yhtä pahoja traumoja ja sitä kautta takaumia kuin sulla. Luulo perustuu siihen että nyt takaumat tuntuu hieman helpommilta kuin sulla. Aiheet on myös erilaiset, ainakin osin.Mä käyn psykodynaamisessa terapiassa ja sen takia mun takaumat kohdistuu transferenssitunteina terapeuttiin. Mun pelkojen kärkenä on että mitä jos traumat toistuu terapiassa. Terapiasuhde on vahva ja siinä on hyvä kokea takaumia. Jotenkin mä näen siinä yhtymäkohdan sun elämään. Sulla tuntuis olevan aika hyvät tukiverkot myös. Sun on mahdollista olla huonossa kunnossa. Musta se on arvokasta vaikkakin sun tilanne kuulostaa tosi raskaalta. Mun isot ja pahat takaumat tulee yleensä niin, että Mä jotenkin tajuan että jotain on tulossa muutaman päivän tai viikon ajan. Sitten takauma alkaa rytinällä ja kestää päiviä. Sitten helpottaa mutta eka takauma tiputtaa toiseen takaumaan, se seuraavaan jne. Loppuvaiheessa takaumat voi olla ihan helppoja ja itse selätettävissä. Pahimmat, ne mistä en selviä ilman terapeuttia, on kestänyt viikosta kuukauteen. Niiden aikana on kuitenkin työstetty yhtä ja toista.Mulla muutama takauma on jäänyt kesken ja silloin ne on vaan päätynyt tosi huonoon fyysisesti pahaan oloon. Olen joutunut lopettamaan miettimisen ja olen vain ollut, kunnes ne on menneet ohi. Ne on kuitenkin tulleet takaisin myöhemmin ja sitten ne on menty läpi. Ne tulee varmaan vielä helpompina eteen koska käsiteltävää on ollut liikaa vaikka kaiken olisinkin kokenut. Niistä on myös ollut käsittelyssä paloja ennen täysimääräistä takaumaa.Vaikka sä et pääsisi tätä takaumaa vielä läpi, uskon että sä työstät siitä jotain vaikeaa juttua toden teolla. Seuraavalla kerralla se etenee ehkä pitemmälle. Ja on arvokasta että sä kokemalla koet mikä oli ilmapiiri lapsena. Sitä voi työstää varovasti tunne kerrallaan, mutta se pitää myös joskus tuntea kokonaan. Muuten ei saa riittävää myötätuntoa itseään kohtaan. Niin mä itseni kohdalla uskon. Voisitko sä sanoa itsellesi, että trauma ei tapahdu tässä ja nyt, ei sulle eikä sun lapsille. Susta pidetään huolta ja niin pidetään sun lapsistakin. Voimia Luumu.
  • Ai niin. Ei mullakaan toimi vakautusharjoitukset. Kun takaumat alkaa, ne alkaa. Ehkä mun suojakuoret on niin vahvat, että jos meinaan käsitellä traumoja, niihin pitää sukeltaa kunnolla. Mä opettelen hiljalleen hyvinvointokeinoja elämään, mutta ne on eri asia kuin vakautuskeinot. Mulla kävis rentoutusharjoituksessa luultavasti niin, että tunteet vapautuisi ja takaumat alkais :)Mun tärkeimmät keinot hallita takaumia on selittäminen, järkeily, älyllistäminen ja mielikuvitus. Dissosiaatio auttoi alkuvaiheessa terapiaa myös.
  • Ai niin. Ei mullakaan toimi vakautusharjoitukset. Kun takaumat alkaa, ne alkaa. Ehkä mun suojakuoret on niin vahvat, että jos meinaan käsitellä traumoja, niihin pitää sukeltaa kunnolla. Mä opettelen hiljalleen hyvinvointokeinoja elämään, mutta ne on eri asia kuin vakautuskeinot. Mulla kävis rentoutusharjoituksessa luultavasti niin, että tunteet vapautuisi ja takaumat alkais :)Mun tärkeimmät keinot hallita takaumia on selittäminen, järkeily, älyllistäminen ja mielikuvitus. Dissosiaatio auttoi alkuvaiheessa terapiaa myös.
  • Hei Pii ja tuhannet kiitokset vastauksistasi.Kysyisin, onko sinulla takaumat aina tulleet selkeinä muistoina lopulta esiin? Minusta tuntuu, että minä olen kokenut häpeää, pelkoa, syyllisyyttä ja täydellistä yksinäisyyttä jo niin pienenä, että ehkä turha odottaa takaumaltakaan mitään selkeää kuvaa?Joitain fragmentteja on noussut mieleen myös kuvina, mutta eivät muodosta todellakaan ehjiä tapahtumasarjoja. Enemmän haluaisin uskoa, että takaumista osa (ellei jopa suurin?) on sekavaa tunnemassaa, jonka keskellä minä nytkin olen.Olen yrittänyt lukuisia kertoja tuota ehdottamaasi, että puhuisin itselleni, että olen turvassa ja lapseni ovat turvassa. Ei vaan ainakaan vielä ole toiminut... :(Minulla myös järkeily ja älyllistäminen olleet tärkeimmät selviytymiskeinoni. Ja dissosiaatio aiemmin. Nyt tuntuukin, että olen kohdassa, jossa dissosiaatio ei enää pamahda päälle, siksi tämä tuntuukin niin h*lvetilliseltä. Kaksi vuotta sitten olin myös sairaalahoidossa ja sieltä kun selvisin kotiin, jouduimme tekemään järjestelyn, etten nähnyt silloin 8kk ikäistä esikoistamme 3kk aikana kuin paristi, sillä hän toimi niin suurena triggerinä. Pystyin tuolloin ns. "positiivisen dissosiaation avulla" bloggaamaan mielestäni sen,ettemme asu saman katon alla ja että mieheni on aika yksin sisäisesti vanhempiensa luona ja hoitaa pientä vauvaamme. Itse kävin aal.fi -nimisissä vertaisryhmissä, terapeuttini luona ja vaan mielikuvissani olin osieni kanssa. Tällöin vasta otin ensi tuttavuutta terapeuttini ohjeiden avulla osiin.Nytkin olemme miettineet, että menisin yksin ensin kotiin täältä osastolta ja lapset ja mies vähitellen palaisivat kotiin. Mutta tällä kertaa en pysty bloggaamaan heitä samalla tavalla pois ja vaan "parantelemaan itse itseäni" jossain semi-euforisessa "jee, eteenpäin mennään" -fiiliksessä. Jos saat yhtään kuvaa, mitä tarkoitan?Harmittaa, kun kappalejako ei toimi, tulee varmaan taas yhteen pötköön tämä...
  • Hei Pii ja tuhannet kiitokset vastauksistasi.Kysyisin, onko sinulla takaumat aina tulleet selkeinä muistoina lopulta esiin? Minusta tuntuu, että minä olen kokenut häpeää, pelkoa, syyllisyyttä ja täydellistä yksinäisyyttä jo niin pienenä, että ehkä turha odottaa takaumaltakaan mitään selkeää kuvaa?Joitain fragmentteja on noussut mieleen myös kuvina, mutta eivät muodosta todellakaan ehjiä tapahtumasarjoja. Enemmän haluaisin uskoa, että takaumista osa (ellei jopa suurin?) on sekavaa tunnemassaa, jonka keskellä minä nytkin olen.Olen yrittänyt lukuisia kertoja tuota ehdottamaasi, että puhuisin itselleni, että olen turvassa ja lapseni ovat turvassa. Ei vaan ainakaan vielä ole toiminut... :(Minulla myös järkeily ja älyllistäminen olleet tärkeimmät selviytymiskeinoni. Ja dissosiaatio aiemmin. Nyt tuntuukin, että olen kohdassa, jossa dissosiaatio ei enää pamahda päälle, siksi tämä tuntuukin niin h*lvetilliseltä. Kaksi vuotta sitten olin myös sairaalahoidossa ja sieltä kun selvisin kotiin, jouduimme tekemään järjestelyn, etten nähnyt silloin 8kk ikäistä esikoistamme 3kk aikana kuin paristi, sillä hän toimi niin suurena triggerinä. Pystyin tuolloin ns. "positiivisen dissosiaation avulla" bloggaamaan mielestäni sen,ettemme asu saman katon alla ja että mieheni on aika yksin sisäisesti vanhempiensa luona ja hoitaa pientä vauvaamme. Itse kävin aal.fi -nimisissä vertaisryhmissä, terapeuttini luona ja vaan mielikuvissani olin osieni kanssa. Tällöin vasta otin ensi tuttavuutta terapeuttini ohjeiden avulla osiin.Nytkin olemme miettineet, että menisin yksin ensin kotiin täältä osastolta ja lapset ja mies vähitellen palaisivat kotiin. Mutta tällä kertaa en pysty bloggaamaan heitä samalla tavalla pois ja vaan "parantelemaan itse itseäni" jossain semi-euforisessa "jee, eteenpäin mennään" -fiiliksessä. Jos saat yhtään kuvaa, mitä tarkoitan?Harmittaa, kun kappalejako ei toimi, tulee varmaan taas yhteen pötköön tämä...
  • ....ja tosiaan minulla auttanut myös tuo mielikuvitus, kun olen kuvitellut sisälleni pieniä lapsiosia.Nyt vaan tämän takauman keskellä tajuan juurikin sen, kuinka kauheassa olotilassa vauvaikäisenä ja lapsena olen joutunut olemaan, enkä millään meinaa päästä tästä takaumasta pois.... Yritän ehkä paluuta vertaisryhmiin, niistä olen ennenkin saanut tukea.
  • ....ja tosiaan minulla auttanut myös tuo mielikuvitus, kun olen kuvitellut sisälleni pieniä lapsiosia.Nyt vaan tämän takauman keskellä tajuan juurikin sen, kuinka kauheassa olotilassa vauvaikäisenä ja lapsena olen joutunut olemaan, enkä millään meinaa päästä tästä takaumasta pois.... Yritän ehkä paluuta vertaisryhmiin, niistä olen ennenkin saanut tukea.
  • ....vastaanpa vielä tänne, että tämä kirjoittelu kanssasi Pii on auttanut minua jo ihan vähän pois takaumasta. Kysynkin epätoivoni keskeltä, olisiko sinulla mahdollisuus kirjoitella hetken aikaa kanssani vaikka päivittäin tai melkein päivittäin?
  • ....vastaanpa vielä tänne, että tämä kirjoittelu kanssasi Pii on auttanut minua jo ihan vähän pois takaumasta. Kysynkin epätoivoni keskeltä, olisiko sinulla mahdollisuus kirjoitella hetken aikaa kanssani vaikka päivittäin tai melkein päivittäin?
  • Kiitos Luumu. Kiva kuulla että ole ollut avuksi. Vertaistukena voin mielelläni jutella kanssasi, mutta tuen luonteeseen kuuluu, että en sitoudu mihinkään ja sinun pitää hakea pääasiallinen tuki muualta.Minulla on pahin takaumani, se minkä pohjalta lähinnä sinulle vastaan, juuri vastikään hälvennyt. Tai se on hälvenemässä ja heittää viimeisiä takaumanpalasia työstettäväksi edelleen. Olen siis aika epästabiili auttamaan ketään. Kun vastailen täällä, se on joskus oma traumaosani joka puhuu. Jouduin lapsena kannattelemaan äitiäni ja siksi ajaudun aikuisenakin helposti tukevaan rooliin. Se onkin ihan ok niin kauan kuin muistan itsekin tarvita. Sun kannalta kun ajattelen asiaa, toivon että sulla on tukenasi riittävästi ja riittävän hyviä ihmisiä. Minä ja muut täällä voimme olla vertaistukena, mutta ehkä voisit saada keskusteluaikoja jollekulle muulle kuin terapeutillesi hänen lomansa ajaksi.
  • Kiitos Luumu. Kiva kuulla että ole ollut avuksi. Vertaistukena voin mielelläni jutella kanssasi, mutta tuen luonteeseen kuuluu, että en sitoudu mihinkään ja sinun pitää hakea pääasiallinen tuki muualta.Minulla on pahin takaumani, se minkä pohjalta lähinnä sinulle vastaan, juuri vastikään hälvennyt. Tai se on hälvenemässä ja heittää viimeisiä takaumanpalasia työstettäväksi edelleen. Olen siis aika epästabiili auttamaan ketään. Kun vastailen täällä, se on joskus oma traumaosani joka puhuu. Jouduin lapsena kannattelemaan äitiäni ja siksi ajaudun aikuisenakin helposti tukevaan rooliin. Se onkin ihan ok niin kauan kuin muistan itsekin tarvita. Sun kannalta kun ajattelen asiaa, toivon että sulla on tukenasi riittävästi ja riittävän hyviä ihmisiä. Minä ja muut täällä voimme olla vertaistukena, mutta ehkä voisit saada keskusteluaikoja jollekulle muulle kuin terapeutillesi hänen lomansa ajaksi.
  • Ja sitten kysymys takauman sisällöstä. Vaikea kysymys. Mä olen oppinut aika hyvin tunnistamaan takauman. Siihen liittyy kummallinen tunne. Mun takaumat on lievimmillään sitä, että joku terapeutin sanominen alkaa suututtaa hirveästi. Pahimmillaan se on murskaava kokemus hylkäämisestä, yksinäisyydestä, siitä että olen yhdentekevä, minuun kohdistetusta vihasta ja julmuudesta. Tai oikeastaan pelko että tämä tapahtuisi taas. Mieleen samaan aikaan juolahtavista muistikuvista voi päätellä mihin se liittyy. Vaikkapa viimeisin takauma sisälsi pieneen minuun kohdistetut pahoinpitelyt. Jotain voi päätellä niistä triggereistä, jotka ajoi minut siihen takaumaan. JotKn kertoo myös mitä teemoja olen järjellä käsitellyt ennen takaumaa. Yleensäkin minulla tieto siitä mistä puhutaan, on minulla päässäni. Pitää vain sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kyllä se siinä on. Konkreettiset asiat on vähäisiä ja aika tavalla joudun päättelemään ja menemään intuitiolla. Aika oikeassa se intuitio kuitenkin on. Löysin juuri yhden päiväkirjapätkän lapsuudesta ja se kertoi sen saman, minkä olen muutenkin konstruoinut. Karumpi tarina vaan. Takaumat on varmaan kuin tiivistettyä tunneilmapiiriä, mutta toisaalta niitä kokee vain päiviä. Alkuperäinen tilanne on voinut olla vuosia.
  • Ja sitten kysymys takauman sisällöstä. Vaikea kysymys. Mä olen oppinut aika hyvin tunnistamaan takauman. Siihen liittyy kummallinen tunne. Mun takaumat on lievimmillään sitä, että joku terapeutin sanominen alkaa suututtaa hirveästi. Pahimmillaan se on murskaava kokemus hylkäämisestä, yksinäisyydestä, siitä että olen yhdentekevä, minuun kohdistetusta vihasta ja julmuudesta. Tai oikeastaan pelko että tämä tapahtuisi taas. Mieleen samaan aikaan juolahtavista muistikuvista voi päätellä mihin se liittyy. Vaikkapa viimeisin takauma sisälsi pieneen minuun kohdistetut pahoinpitelyt. Jotain voi päätellä niistä triggereistä, jotka ajoi minut siihen takaumaan. JotKn kertoo myös mitä teemoja olen järjellä käsitellyt ennen takaumaa. Yleensäkin minulla tieto siitä mistä puhutaan, on minulla päässäni. Pitää vain sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kyllä se siinä on. Konkreettiset asiat on vähäisiä ja aika tavalla joudun päättelemään ja menemään intuitiolla. Aika oikeassa se intuitio kuitenkin on. Löysin juuri yhden päiväkirjapätkän lapsuudesta ja se kertoi sen saman, minkä olen muutenkin konstruoinut. Karumpi tarina vaan. Takaumat on varmaan kuin tiivistettyä tunneilmapiiriä, mutta toisaalta niitä kokee vain päiviä. Alkuperäinen tilanne on voinut olla vuosia.
  • Hei Pii,Kiitos paljon vastauksistasi.En päässyt aiemmin vastaamaan, kun sain tietokoneeni virtapiuhan vasta tänään tänne sairaalaan.Ja nyt on juuri ihan hiukkasen helpompi hetki, niin en viitsi juuri nyt kirjoittaa pidemmin. Kun kaikkein hätäisin osanihan pyysi sinulta apua.Haluan siis vain kiittää, kun kirjoitit. Tuntuu aika häpeälliseltä ensin pyytää kirjoituskaveria ja sitten todeta, etten pystykään ehkä kirjoittamaan, koska osa on hieman vaihtunut.Mutta arvelen, että sinä jos joku ymmärrät.
  • Hei Pii,Kiitos paljon vastauksistasi.En päässyt aiemmin vastaamaan, kun sain tietokoneeni virtapiuhan vasta tänään tänne sairaalaan.Ja nyt on juuri ihan hiukkasen helpompi hetki, niin en viitsi juuri nyt kirjoittaa pidemmin. Kun kaikkein hätäisin osanihan pyysi sinulta apua.Haluan siis vain kiittää, kun kirjoitit. Tuntuu aika häpeälliseltä ensin pyytää kirjoituskaveria ja sitten todeta, etten pystykään ehkä kirjoittamaan, koska osa on hieman vaihtunut.Mutta arvelen, että sinä jos joku ymmärrät.
  • Hei vielä.Ehkä vielä sellaista voisin Pii kysyä, että onko susta tuntunut, että oireet muuttuu melkeinpä pahemmiksi, kun dissosiaatio alkaa haihtua ja osat integroitua? Musta ainakin tuntuu, että tää homma menee hurjemmaksi.... kun pitäisi opetella ottamaan vastaan tunteita - joista osa on ollut täysin vieraita ja piilotettuna koko elämän ajan.... (Ainiin, olen 36-vuotias nainen, tiedoksi nyt tässä..)
  • Hei vielä.Ehkä vielä sellaista voisin Pii kysyä, että onko susta tuntunut, että oireet muuttuu melkeinpä pahemmiksi, kun dissosiaatio alkaa haihtua ja osat integroitua? Musta ainakin tuntuu, että tää homma menee hurjemmaksi.... kun pitäisi opetella ottamaan vastaan tunteita - joista osa on ollut täysin vieraita ja piilotettuna koko elämän ajan.... (Ainiin, olen 36-vuotias nainen, tiedoksi nyt tässä..)
  • Hei taasen Pii.Ymmärrän, jos et pysty vastaamaan. Sinä tiedät, missä menevät voimavarasi. Ja mulla ollut sama asetelma, olen ollut äitini tunnesammio, eli täysin häntä varten. Se on keskeinen osa traumaani.Lähetän silti vielä tämän uuden viestin kera muutaman kysymyksen.Oletko ollut kotona dissosiaatiossa lapsesi läsnäollessa? Miten lapsesi on siihen reagoinut?Minun pitäisi nyt pystyä sietämään ahdistusta ja lievää dissosiaatiota kotona lasteni seurassa. Yrittää pystyä ajatella, etteivät he vahingoitu siitä. Äärettömän vaikeaa se on... Siksi kysyn, miten sinä olet pärjännyt noiden olojen kanssa lapsesi kanssa.
  • Hei taasen Pii.Ymmärrän, jos et pysty vastaamaan. Sinä tiedät, missä menevät voimavarasi. Ja mulla ollut sama asetelma, olen ollut äitini tunnesammio, eli täysin häntä varten. Se on keskeinen osa traumaani.Lähetän silti vielä tämän uuden viestin kera muutaman kysymyksen.Oletko ollut kotona dissosiaatiossa lapsesi läsnäollessa? Miten lapsesi on siihen reagoinut?Minun pitäisi nyt pystyä sietämään ahdistusta ja lievää dissosiaatiota kotona lasteni seurassa. Yrittää pystyä ajatella, etteivät he vahingoitu siitä. Äärettömän vaikeaa se on... Siksi kysyn, miten sinä olet pärjännyt noiden olojen kanssa lapsesi kanssa.
  • Ei ollut itse asiassa jaksamisesta kyse nyt :) Meillä on kohta pienet juhlat, niin niitä järjestän kovalla kiireellä. Sun jutut ei ainakaan nyt triggeröi mua. Mä aiemmin pelkäsin sitä, että päätyisin kannattelemaan sua liikaa ja sitten jos sulla iskis hylkäämistakauma tai vastaava päälle ja mä olisin se ”hylkääjä” niiin siksi meinasin, että en tietoisesti ota liian suurta tukijaroolia. Nyt olen bussissa ja se on kohta perillä, niin en ehdi enempää vastata, mutta vastaan kun ehdin.
  • Ei ollut itse asiassa jaksamisesta kyse nyt :) Meillä on kohta pienet juhlat, niin niitä järjestän kovalla kiireellä. Sun jutut ei ainakaan nyt triggeröi mua. Mä aiemmin pelkäsin sitä, että päätyisin kannattelemaan sua liikaa ja sitten jos sulla iskis hylkäämistakauma tai vastaava päälle ja mä olisin se ”hylkääjä” niiin siksi meinasin, että en tietoisesti ota liian suurta tukijaroolia. Nyt olen bussissa ja se on kohta perillä, niin en ehdi enempää vastata, mutta vastaan kun ehdin.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?