• Ensin kysymys onko vaikeampaa ilman dissosiaatiota. Mulla terapian alku löi päälle derealisaatiokohtauksia ja ne oli aluksi tosi pelottavia. Ne on olleet yksi pahimmista kohdista. Jotkut takaumat on mulla pahoja ja ne on kai sitä että tuntee jotain, mikä on alunperin ollut liika vaikeaa. En tiedä kuitenkaan missä mittakaavassa minulla on dissosiaatiota. Sen tiedän että en olis terapian alussa kestänyt näitä nykyisiä tunteita, mutta oisko se sitäkin että mulla on aika kasa traumatunteita päällekkäin ja yhden tunteen tunteminen yhdestä asiasta uhkas räjähtää käsiin niin että traumamuistoja ja -tunteita olis tullut valtavasti. Mulla ylikuormitus niiden suhteen on koko terapian ajan ollut ongelma. Ehkä on niin että tunteet on nyt vaikeampia, mutta ne menee ohi ja on kokonaisuutena ottaen siksi helpompaa. En tiedä tosin miten se liittyy dissosiaatiota.
  • Ensin kysymys onko vaikeampaa ilman dissosiaatiota. Mulla terapian alku löi päälle derealisaatiokohtauksia ja ne oli aluksi tosi pelottavia. Ne on olleet yksi pahimmista kohdista. Jotkut takaumat on mulla pahoja ja ne on kai sitä että tuntee jotain, mikä on alunperin ollut liika vaikeaa. En tiedä kuitenkaan missä mittakaavassa minulla on dissosiaatiota. Sen tiedän että en olis terapian alussa kestänyt näitä nykyisiä tunteita, mutta oisko se sitäkin että mulla on aika kasa traumatunteita päällekkäin ja yhden tunteen tunteminen yhdestä asiasta uhkas räjähtää käsiin niin että traumamuistoja ja -tunteita olis tullut valtavasti. Mulla ylikuormitus niiden suhteen on koko terapian ajan ollut ongelma. Ehkä on niin että tunteet on nyt vaikeampia, mutta ne menee ohi ja on kokonaisuutena ottaen siksi helpompaa. En tiedä tosin miten se liittyy dissosiaatiota.
  • Kun lapsi oli vauva, mulla oli derealisaatiota. Kuitenkin suht lyhyitä aikoja niin ei ehkä haitannut. Se mistä on jäänyt jäljet, on mun ahdistuneisuus. Lapsista yksi onahdistukseen taipuvainen. Mun tilan vaihtumiset ei näy paljoa ulospäin ja olen myös tullut koko ajan enemmän ja enemmän yhdeksi. En ole ollut niistä huolissani. Vihainen, stressaantunut, surullinen, masentunut on niitä juttuja mistä olen puhunut lapsen kanssa. Siis jälkikäteen kysynyt pelottiko, selittänyt että kyse on vanhoista asioista ja kertonut että terapeutti hoitaa. Huonovointisena olen maannut sängyssä tai mennyt ulos. Puoliso on hoitanut lapset silloin. Huono omatunto ja syyllinen olo on. Terapiassa ja neuvolassa asioista on myös puhuttu.
  • Kun lapsi oli vauva, mulla oli derealisaatiota. Kuitenkin suht lyhyitä aikoja niin ei ehkä haitannut. Se mistä on jäänyt jäljet, on mun ahdistuneisuus. Lapsista yksi onahdistukseen taipuvainen. Mun tilan vaihtumiset ei näy paljoa ulospäin ja olen myös tullut koko ajan enemmän ja enemmän yhdeksi. En ole ollut niistä huolissani. Vihainen, stressaantunut, surullinen, masentunut on niitä juttuja mistä olen puhunut lapsen kanssa. Siis jälkikäteen kysynyt pelottiko, selittänyt että kyse on vanhoista asioista ja kertonut että terapeutti hoitaa. Huonovointisena olen maannut sängyssä tai mennyt ulos. Puoliso on hoitanut lapset silloin. Huono omatunto ja syyllinen olo on. Terapiassa ja neuvolassa asioista on myös puhuttu.
  • Hei Pii,kiitos posteista taas.Mulla on nyt tämänkertaisen "kriisijakson" keskellä tullut selväksi, että tunnetakaumani ovat aiva järkyttävän massiivisia. Minullakin ollut tuota derealisaatiota (puhun siitä ennemmin dissosiaationa), ja nyt kun se ei toimi enää niin "hyvin" ja tunteet puskee päälle, niin tuntuu todella todella hankalalta.Koetko sinä, että vaikka tunteet ja takaumat ovat muuttuneet suuremmiksi, toipumista on kuitenkin tapahtunut? Miten huomaat takaumatyöskentelysi positiiviset vaikukset arjessasi?
  • Hei Pii,kiitos posteista taas.Mulla on nyt tämänkertaisen "kriisijakson" keskellä tullut selväksi, että tunnetakaumani ovat aiva järkyttävän massiivisia. Minullakin ollut tuota derealisaatiota (puhun siitä ennemmin dissosiaationa), ja nyt kun se ei toimi enää niin "hyvin" ja tunteet puskee päälle, niin tuntuu todella todella hankalalta.Koetko sinä, että vaikka tunteet ja takaumat ovat muuttuneet suuremmiksi, toipumista on kuitenkin tapahtunut? Miten huomaat takaumatyöskentelysi positiiviset vaikukset arjessasi?
  • Itse koen että ennen terapiaa en kyennyt käsittelemään asioitani mitenkään. Olin siis vahvan suojakuoreni alla piilossa itseäni ja muita. Ei ollut yhteyttä muihin ihmisiin kuin työasioissa ja sellaisissa rooleissa, joissa koin että minut hyväksytään, yritin olla täydellinen omilla tiukoilla mittareillani mitattuna, siivosin, pelkäsin sairauksia, tein töitä, suoritin ja ahersin. Oli edistystä alkaa työstää asioita vaikkakin se päätyi dissosiaatioilmiöihin. Olin ihan yhtä ankara itselleni kuin aina muulloinkin. Koska olin päättänyt käsitellä vaikeita asioita, niitä käsiteltiin. Koin että mieleni laittoi aina välillä "valot pois päältä", kun kuormitus kasvoi liian suureksi. Ja kuten sanoin, se oli koko ajan uhkana. Minulla on kompleksiset traumat eli yhden asian työstäminen tuo esiin kymmenen muuta asiaa. Seuraava edistysaskel oli, että asioita työstettiin ilman dissosiaatiota, kuitenkin järki edellä. Ja sitten vähitellen transferenssitunteina eli mukaan tuli pelko ja viha. Varsinkin alussa transferenssitunteet tuntuivat takaumilta, koska niihin liittyi pään sisäistä tappelua ja tunteita kaikkia elämän ihmisiä kohtaan. Myöhemmin ne ovat kohdistuneet terapeuttiini, ihan kuin mieleni loisi terapiaan turvallisen paikan työstää takaumia - tai no, terapeutti taitaa tarkoittaa sen niin myös, ei se minun oman keksintöni ole että näin sitä terapiaa tehdään :) Mitä pitemmälle terapia on edennyt, sitä vaikeampia traumoja käsittelemme, niistä vaikeampia puolia ja hankalampia tunteita. Eikä dissosiaatio estä käsittelyä. Pidän luonnollisena, että se tuntuu vaikeammalta. Toipumista on se että voi ottaa ne vaikeammat traumat ja tunteet käsiteltäviksi ja nimenomaan tunnetasolla. Minun kohdallani positiivisia muutoksia on, että -minun ei enää tarvitse selittää asioita ääneen ja mielessäni, kirjoittaen ja ihmisille kertoen koko valveillaoloaikaani. Nyt käsittelen traumoja ja nyykyelämän asioita murto-osan siitä ajasta mitä ennen. Havainnoin ympäristöä, pystyn keskittymään asioihin, pystyn rauhoittumaan paremmin.-Olen lasten kanssa enemmän läsnä ja vähemmän äkäinen, en välitä niin paljoa kun asiat ei onnistu, ymmärrän että minua ei jätetä siksi että en jaksa, enkä tunne niin suurta syyllisyyttä kuin aiemmin. Ja pystyn hakemaan apua arkeen.-olen katkaissut napanuoran äitiini, vihdoinkin. Ja se on helpottavaa. On kuin olisi kivi tipahtanut selästä.-En enää kohdista ahdistusta kaikkeen turhaan. Luulotauteihin, siivoamiseen ja muuhun. Jos pelottaa, kohtaan pelon. Jos asiaan pitää puuttua, puutun siihen. Jos pelko kumpuaa menneisyydestä, rauhoitan itseni sanomalla, että tämä on takauama. Tämä toimii pikkutakaumissa. Isojen kohdalla minua viedään vieläkin kuin litran mittaa.-Tunnistan jo ahdistuksen ja masennuksen minkä takana on suru ja osaan rauhoittaa itseni tilaan, jossa on mahdollista itkeä. Yleensä siinä surun löytämisessä menee vielä päiviä, mutta saan pahan olon katki itkemällä. Oloni on alakuloinen ja itku on koko ajan pinnassa, mutta osaan itkeä. Meni vuosia että en osannut itkeä.-Osaan nauraa, en hyvin vielä, mutta olen oppinut. Haen oikeaa yhteyttä muihin ihmisiin. En kuvittele enää selviäväni itse ja yksin. -Olen löytänyt rajojani ja pidän niitä. En kelaa rajanpitotilanteita enää tuntikausia, vaan toimin nopeammin ja unohdan ne sitten.
  • Itse koen että ennen terapiaa en kyennyt käsittelemään asioitani mitenkään. Olin siis vahvan suojakuoreni alla piilossa itseäni ja muita. Ei ollut yhteyttä muihin ihmisiin kuin työasioissa ja sellaisissa rooleissa, joissa koin että minut hyväksytään, yritin olla täydellinen omilla tiukoilla mittareillani mitattuna, siivosin, pelkäsin sairauksia, tein töitä, suoritin ja ahersin. Oli edistystä alkaa työstää asioita vaikkakin se päätyi dissosiaatioilmiöihin. Olin ihan yhtä ankara itselleni kuin aina muulloinkin. Koska olin päättänyt käsitellä vaikeita asioita, niitä käsiteltiin. Koin että mieleni laittoi aina välillä "valot pois päältä", kun kuormitus kasvoi liian suureksi. Ja kuten sanoin, se oli koko ajan uhkana. Minulla on kompleksiset traumat eli yhden asian työstäminen tuo esiin kymmenen muuta asiaa. Seuraava edistysaskel oli, että asioita työstettiin ilman dissosiaatiota, kuitenkin järki edellä. Ja sitten vähitellen transferenssitunteina eli mukaan tuli pelko ja viha. Varsinkin alussa transferenssitunteet tuntuivat takaumilta, koska niihin liittyi pään sisäistä tappelua ja tunteita kaikkia elämän ihmisiä kohtaan. Myöhemmin ne ovat kohdistuneet terapeuttiini, ihan kuin mieleni loisi terapiaan turvallisen paikan työstää takaumia - tai no, terapeutti taitaa tarkoittaa sen niin myös, ei se minun oman keksintöni ole että näin sitä terapiaa tehdään :) Mitä pitemmälle terapia on edennyt, sitä vaikeampia traumoja käsittelemme, niistä vaikeampia puolia ja hankalampia tunteita. Eikä dissosiaatio estä käsittelyä. Pidän luonnollisena, että se tuntuu vaikeammalta. Toipumista on se että voi ottaa ne vaikeammat traumat ja tunteet käsiteltäviksi ja nimenomaan tunnetasolla. Minun kohdallani positiivisia muutoksia on, että -minun ei enää tarvitse selittää asioita ääneen ja mielessäni, kirjoittaen ja ihmisille kertoen koko valveillaoloaikaani. Nyt käsittelen traumoja ja nyykyelämän asioita murto-osan siitä ajasta mitä ennen. Havainnoin ympäristöä, pystyn keskittymään asioihin, pystyn rauhoittumaan paremmin.-Olen lasten kanssa enemmän läsnä ja vähemmän äkäinen, en välitä niin paljoa kun asiat ei onnistu, ymmärrän että minua ei jätetä siksi että en jaksa, enkä tunne niin suurta syyllisyyttä kuin aiemmin. Ja pystyn hakemaan apua arkeen.-olen katkaissut napanuoran äitiini, vihdoinkin. Ja se on helpottavaa. On kuin olisi kivi tipahtanut selästä.-En enää kohdista ahdistusta kaikkeen turhaan. Luulotauteihin, siivoamiseen ja muuhun. Jos pelottaa, kohtaan pelon. Jos asiaan pitää puuttua, puutun siihen. Jos pelko kumpuaa menneisyydestä, rauhoitan itseni sanomalla, että tämä on takauama. Tämä toimii pikkutakaumissa. Isojen kohdalla minua viedään vieläkin kuin litran mittaa.-Tunnistan jo ahdistuksen ja masennuksen minkä takana on suru ja osaan rauhoittaa itseni tilaan, jossa on mahdollista itkeä. Yleensä siinä surun löytämisessä menee vielä päiviä, mutta saan pahan olon katki itkemällä. Oloni on alakuloinen ja itku on koko ajan pinnassa, mutta osaan itkeä. Meni vuosia että en osannut itkeä.-Osaan nauraa, en hyvin vielä, mutta olen oppinut. Haen oikeaa yhteyttä muihin ihmisiin. En kuvittele enää selviäväni itse ja yksin. -Olen löytänyt rajojani ja pidän niitä. En kelaa rajanpitotilanteita enää tuntikausia, vaan toimin nopeammin ja unohdan ne sitten.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?