• Muut triggeröivät ihmiset

    Miten te suhtaudutte ja suojaudutte muilta, täysin omaan traumaan ja ehkä välittömästi omaan elämäänkään liittyviltä ihmisiltä, joissa havaitsette samoja persoonallisuushäiriön piirteitä kuin trauman aiheuttajalla? Lisään vielä, että tarkoitan toisen täysin tiedostamattomia ja vapaasti rellestäviä persoonallisuushäiriöisiä piirteitä, joista ei edes pyritä eheytymään mihinkään terveiden rajojen suuntaan.

    Mun sisäinen havaintokyky on kehittynyt sen verran paljon terapian myötä, että tunnistan itsessäni varoittavat sisäiset viestit. Mun on vaikeaa suhtautua viesteihin rauhallisesti, vaan systeemi menee vaaratila-asetuksille. Jään todella paljon miettimään, että nyt oli vaara lähellä, ja että muistathan nyt tämän sisäisen olon - tämä kun tulee kenen tahansa kanssa, pidä turvaväliä, älä suostu tai ehdota mitään yhteistä, älä avaudu, älä jaa henkilökohtaisia asioita, älä hätäänny vaikka toinen ei pidä siitä, että et päästä rajojen yli, älä usko että se olisi väärä toimintamalli jne. jne.

    Ja sitten toisaalta - kun siinä kommunikaation tavassa tunnistaa niin paljon tuttua. Se on se tuttu saunan pesä, jonne on lapsesta saakka tottunut suinpäin menemään. On puolia, jotka haluaa mennä sinne kärventymään ja erityisesti päästä purkamaan lastia sydämeltä, kun voi puhua täysin avoimesti. Paitsi. Siitä tulee sitten myöhemmin vaurioita.

    Paljon muitakin puolia aktivoituu näissä kohtaamisissa ja siitä seuraa mulle aikamoista sisäistä kaaosta ainakin sen päivän ja seuraavan yön. Nytkin jäi nukkuminen vähälle, kun joku puoli ei vaan uskaltanut antaa mun nukahtaa. Aina kun pääsin sinne unen rajamaille, mua tuli jollain kamalalla kummituspelolla päähän. Sen jälkeen täytyy herättää itsensä täysin tähän hetkeen, avata silmät ja käydä läpi aikaa ja paikkaa. Joku puoli kertaa niitä vaaran signaaleja ja käy läpi niitä kohtia, joissa osasin olla ehdoin tahdoin syöksymättä liekkeihin.

    Miten te muut - kun ilmiö, joka on omassa menneisyydessä aiheuttanut traumatisoitumisen, tulee vastaan muussa elämässä? Millaisella työllä siitä saadaan uhkan tuntu pois ja saadaan pidettyä sisäiset pienet turvassa?
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Miten te suhtaudutte ja suojaudutte muilta, täysin omaan traumaan ja ehkä välittömästi omaan elämäänkään liittyviltä ihmisiltä, joissa havaitsette samoja persoonallisuushäiriön piirteitä kuin trauman aiheuttajalla? Lisään vielä, että tarkoitan toisen täysin tiedostamattomia ja vapaasti rellestäviä persoonallisuushäiriöisiä piirteitä, joista ei edes pyritä eheytymään mihinkään terveiden rajojen suuntaan.

    Mun sisäinen havaintokyky on kehittynyt sen verran paljon terapian myötä, että tunnistan itsessäni varoittavat sisäiset viestit. Mun on vaikeaa suhtautua viesteihin rauhallisesti, vaan systeemi menee vaaratila-asetuksille. Jään todella paljon miettimään, että nyt oli vaara lähellä, ja että muistathan nyt tämän sisäisen olon - tämä kun tulee kenen tahansa kanssa, pidä turvaväliä, älä suostu tai ehdota mitään yhteistä, älä avaudu, älä jaa henkilökohtaisia asioita, älä hätäänny vaikka toinen ei pidä siitä, että et päästä rajojen yli, älä usko että se olisi väärä toimintamalli jne. jne.

    Ja sitten toisaalta - kun siinä kommunikaation tavassa tunnistaa niin paljon tuttua. Se on se tuttu saunan pesä, jonne on lapsesta saakka tottunut suinpäin menemään. On puolia, jotka haluaa mennä sinne kärventymään ja erityisesti päästä purkamaan lastia sydämeltä, kun voi puhua täysin avoimesti. Paitsi. Siitä tulee sitten myöhemmin vaurioita.

    Paljon muitakin puolia aktivoituu näissä kohtaamisissa ja siitä seuraa mulle aikamoista sisäistä kaaosta ainakin sen päivän ja seuraavan yön. Nytkin jäi nukkuminen vähälle, kun joku puoli ei vaan uskaltanut antaa mun nukahtaa. Aina kun pääsin sinne unen rajamaille, mua tuli jollain kamalalla kummituspelolla päähän. Sen jälkeen täytyy herättää itsensä täysin tähän hetkeen, avata silmät ja käydä läpi aikaa ja paikkaa. Joku puoli kertaa niitä vaaran signaaleja ja käy läpi niitä kohtia, joissa osasin olla ehdoin tahdoin syöksymättä liekkeihin.

    Miten te muut - kun ilmiö, joka on omassa menneisyydessä aiheuttanut traumatisoitumisen, tulee vastaan muussa elämässä? Millaisella työllä siitä saadaan uhkan tuntu pois ja saadaan pidettyä sisäiset pienet turvassa?
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Onpas mielenkiintoinen mietinnän aihe. Mulla on niin että mun pääasiallinen traumatisoija ei ole sillä lailla avoimesti persoonallisuushäiriöinen tai muutenkaan sekopää, vaan vaikuttaa aika normaalilta. Mä kuvittelen tunnistavani sen tyyppiset ihmiset mutta täysin varma en voi olla, voihan se hyvin olla niinkin että mulla vaan aktivoituu trauma jostain triggeristä eikä se ihminen oikeasti olekaan sellainen. Kumminkin jos olen tunnistavinani, niin sitten mua pelottaa ja joko otan etäisyyttä siihen ihmiseen tai jos ei mahdollista niin sitten olen tosi kiva ja ystävällinen, ettei se vaan saisi syytä hyökätä mun kimppuun. Tosi liioittelevan kiva ja mielistelevä ja nöyristelevä.

    Omaan elämääni en tämmöisiä ihmisiä huoli, mutta työssä tai jossain satunnaisessa tilanteessa joskus täytyy. Mun ei kuitenkaan sinänsä ole vaikea selviytyä, en oikein tiedä miksi. Ehkä siksi kun olen viettänyt suurimman osan aikuiselämääni 24/7 jossain traumatilassa, se on niin syvällä ja voimakkaasti osa mun elämää ja persoonaa, ettei mulla oikein mitään muuta ole koskaan ollutkaan. Mua pelottaa siinä hetkessä, mutta sit kun se ihminen on poissa niin pois on mun pelkokin.

    Mulla ei myöskään ole olemassa sellaista vaaraa, että kukaan pääsisi mun rajojen yli tai avautuisin vahingossa väärälle ihmiselle. Vartioin rajojani pakonomaisesti muutenkin, eikä niistä tahdo päästä yli edes ne joiden haluaisi pääsevän.

    Ei siis ole mulla keinoa, jolla pystyisin poistamaan uhan, säilytän turvan samalla tavalla kuin muutenkin eli pitämällä etäisyyttä ja eristäytymällä. Olen turvassa, mutta siinä menee saman pesuveden mukana muutkin ihmissuhteet.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Onpas mielenkiintoinen mietinnän aihe. Mulla on niin että mun pääasiallinen traumatisoija ei ole sillä lailla avoimesti persoonallisuushäiriöinen tai muutenkaan sekopää, vaan vaikuttaa aika normaalilta. Mä kuvittelen tunnistavani sen tyyppiset ihmiset mutta täysin varma en voi olla, voihan se hyvin olla niinkin että mulla vaan aktivoituu trauma jostain triggeristä eikä se ihminen oikeasti olekaan sellainen. Kumminkin jos olen tunnistavinani, niin sitten mua pelottaa ja joko otan etäisyyttä siihen ihmiseen tai jos ei mahdollista niin sitten olen tosi kiva ja ystävällinen, ettei se vaan saisi syytä hyökätä mun kimppuun. Tosi liioittelevan kiva ja mielistelevä ja nöyristelevä.

    Omaan elämääni en tämmöisiä ihmisiä huoli, mutta työssä tai jossain satunnaisessa tilanteessa joskus täytyy. Mun ei kuitenkaan sinänsä ole vaikea selviytyä, en oikein tiedä miksi. Ehkä siksi kun olen viettänyt suurimman osan aikuiselämääni 24/7 jossain traumatilassa, se on niin syvällä ja voimakkaasti osa mun elämää ja persoonaa, ettei mulla oikein mitään muuta ole koskaan ollutkaan. Mua pelottaa siinä hetkessä, mutta sit kun se ihminen on poissa niin pois on mun pelkokin.

    Mulla ei myöskään ole olemassa sellaista vaaraa, että kukaan pääsisi mun rajojen yli tai avautuisin vahingossa väärälle ihmiselle. Vartioin rajojani pakonomaisesti muutenkin, eikä niistä tahdo päästä yli edes ne joiden haluaisi pääsevän.

    Ei siis ole mulla keinoa, jolla pystyisin poistamaan uhan, säilytän turvan samalla tavalla kuin muutenkin eli pitämällä etäisyyttä ja eristäytymällä. Olen turvassa, mutta siinä menee saman pesuveden mukana muutkin ihmissuhteet.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Mun traumani ovat kiintymyssuhteissa syntyneitä traumoja. Reagoin esimerkiksi työssäni lasten vanhemmissä niihin piirteisiin, mitä omissa vanhemmissani on, samoin reagoin jos minuun määräävässä asemassa oleva henkilö toimii epäjohdonmukaisesti ja epäluottamusta herättävästi. Aiemmin minun oli vaikea edes hahmottaa omia reaktioitani ja tunteitani, kaikki tuntui tulevan vain uupumuksena, oma olettamukseni on että dissosioin ne tunteet kuten lapsenakin olin tottunut tekemään - sitten tulikin pysähdys ja unettomuus. Jonka jälkeen opin jotain itsestäni, ja aloin tutkailla omia tunteitani. Nyt ymmärrän jo, että kyse on minun sisäisestä maailmastani ja yritän pitää sen mielessä näiden ihmisten kanssa. Yritän suojata itseäni pysymällä niin kaukana kuin mahdollista, ja jos se ei ole mahdollista, niin "keskustelen" itseni kanssa siitä, että nyt tämä voi nostattaa minussa niitä omia kipeitä kokemuksia, ja sitten järjestän itselleni aikaa olla rauhassa ja miettiä asioita. Muistuttelen itseäni, että olen tässä hetkessä ja mitään pahaa ei tapahdu. Varmaan perustekniikka mitä käytetään terapiassa.

    Vapaa-ajalla onkin vähän eri. Läheisissä ihmisissä ei ole ehkä sellaisia piirteitä tai toimintatapoja, että ne laukaisisi mitään, mutta tilanteissa voi olla. Jos koen jääväni ulkopuoliseksi, ja toki sitten ihmiset joihin meinaan ihastua niin laukaisevat kaikenlaista. Tätä en ole vielä oppinut ratkaisemaan. Ja nooissa ihastumisen kohteissa on monesti jotain "häikkää" johon nimenomaisesti ihastun - yleensä kun en ihastu tasapainoisiin ja turvallisiin, vaan sellaisiin arvaamattoman ja etäisen oloisiin.
  • Mun traumani ovat kiintymyssuhteissa syntyneitä traumoja. Reagoin esimerkiksi työssäni lasten vanhemmissä niihin piirteisiin, mitä omissa vanhemmissani on, samoin reagoin jos minuun määräävässä asemassa oleva henkilö toimii epäjohdonmukaisesti ja epäluottamusta herättävästi. Aiemmin minun oli vaikea edes hahmottaa omia reaktioitani ja tunteitani, kaikki tuntui tulevan vain uupumuksena, oma olettamukseni on että dissosioin ne tunteet kuten lapsenakin olin tottunut tekemään - sitten tulikin pysähdys ja unettomuus. Jonka jälkeen opin jotain itsestäni, ja aloin tutkailla omia tunteitani. Nyt ymmärrän jo, että kyse on minun sisäisestä maailmastani ja yritän pitää sen mielessä näiden ihmisten kanssa. Yritän suojata itseäni pysymällä niin kaukana kuin mahdollista, ja jos se ei ole mahdollista, niin "keskustelen" itseni kanssa siitä, että nyt tämä voi nostattaa minussa niitä omia kipeitä kokemuksia, ja sitten järjestän itselleni aikaa olla rauhassa ja miettiä asioita. Muistuttelen itseäni, että olen tässä hetkessä ja mitään pahaa ei tapahdu. Varmaan perustekniikka mitä käytetään terapiassa.

    Vapaa-ajalla onkin vähän eri. Läheisissä ihmisissä ei ole ehkä sellaisia piirteitä tai toimintatapoja, että ne laukaisisi mitään, mutta tilanteissa voi olla. Jos koen jääväni ulkopuoliseksi, ja toki sitten ihmiset joihin meinaan ihastua niin laukaisevat kaikenlaista. Tätä en ole vielä oppinut ratkaisemaan. Ja nooissa ihastumisen kohteissa on monesti jotain "häikkää" johon nimenomaisesti ihastun - yleensä kun en ihastu tasapainoisiin ja turvallisiin, vaan sellaisiin arvaamattoman ja etäisen oloisiin.
  • Hyvä ja tärkeä kysymys.
    @Innamorata. Moni asia kirjoittamassasi oli sellaista, että olisin voinut sen itsekin kirjoittaa. Mulla on ollut myös taipumusta ihastua saavuttamattomiin ihmisiin, sellaisiin jotka eivät rakasta minua tai kohtele hyvin. Onneksi sosiaaliset kyvyt näissä tilanteissa ovat myös sitä luokkaa, että vahinkoa ei ole ehtinyt syntyä paljoa :) Mutta tunnistan, kipeällä tavalla tunnistan tämän. Miksi se kiinnostaa niin paljon, että joku ei halua, tarvitse tai rakasta minua? Pitää oikein tyrkyttää itseä sellaiselle. Korjata kai niitä varhaisia kiintymyssuhdemalleja, että jospa se toinen tajuaisi että minua pitää kohdella hyvin ja olen rakastamisen arvoinen. Sillä että pitää itse itseään kynnysmattona ei muuten saa toisilta rakkautta. Niin, eihän tämä koske edes pelkkiä rakkausjuttuja. Se koskee mitä tahansa ihmissuhdetta. Se kiinnostaa, jos joku kohtelee omien tarpeiden tyydyttäjänä eikä aio itse antaa mitään. Sitä pitää sitten oikein kokeilla, että kuinka kauan se lypsää minua ilman vastavuoroisuutta.

    Ja toinen mikä kolahtaa on toi epäjohdonmukainen ja epäluottamusta herättävä. Mä petyn valtavan pienestä, mun luottamus rikkuu ihan heti. Pienikin virhe ja se on mennyttä. Korjaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Mitä tärkeämpi asema, sitä vaikeampaa korjaustyö on. Ja joka rikkeestä menee niitä korjausaineita pois saatavilta. Jossain vaiheessa ei voi enää korjata.
    @Mariini. Mua triggeröi valtavan moni asia.

    Mua triggeröi ihmiset, jotka ei ole johdonmukaisia ja loogisia. Etsin heti vanhempieni vaihtuvia kasvoja. Oletan että jos ihminen ei puhu koko ajan samaa tarinaa, niin kohta hänestä paljastuu jotain ihan hirveää.

    Mua triggeröi ihmiset jotka ei hoida hommiaan vaan kaataa tehtävänsä muiden (minun) niskaan. Se nostaa esiin pienen vastuunkantajan ja sitä puolustavat rääkyjät. Jos joku samaan syssyyn vielä sanoo, että työt joita olen rientänyt tekemään, ei ole minun työtehtäviäni, triggeröidyn vielä enemmän. Mun äiti pakotti ensin tekemään ja sitten nolasi.

    Mua triggeröi liian empaattiset ihmiset. Ihan varmasti ne ovat huomanneet, että minussa on jotain vikaa. Ne yrittää auttaa ja se on noloa. Mä haluan olla normaali, niin että mussa ei ole mitään vikaa.

    Mua triggeröi lapset jotka voi huonosti, varsinkin jos aikuiset ei auta.

    Mua triggeröi ihmiset, jotka voi huonosti, mutta ei itse tajua sitä. Ahdistus ilman että tajuaa olevansa ahdistunut on ahdistavaa katsottavaa. Paniikkikohtauksen katsominen ahdistaa melkeinpä vähemmän. Tässä on auttamassa rajojen pito. Oma ahdistus pitää hallita ja sitten pannaan raja toisen ahdistuksen ympärille, eikä imetä sitä itseen.

    Ihmisten väliset pelit on kamalaa katsottavaa, varsinkin jos joutuu osapuoleksi. Pitäisi oppia pysymään kaukana.

    Kultalusikka suussa syntyneet herättää kateutta. Tai ehkä ei kateutta, mutta haikeutta. Miksi minä en saanut samaa? Ja samalla kertaa tulee häpeä. Jonkun toisen silmissä, minä olen kultalusikka suussa syntynyt. Mutta jos joku kehuu minua jostain tulee näkymättömyyden tunne, näkyy vain se mihin on päässyt, eikä kivulias matka.

    Ja sitten vielä ihmistyyppi joka kietoutuu ja alkaa verenimemisen. Minulla on suuri tarve hakea äitiä tällaisesta ihmisestä, mutta näitä olen oppinut karttamaan. Se mikä on tuttua, ei ole useinkaan hyväksi.
  • Hyvä ja tärkeä kysymys.
    @Innamorata. Moni asia kirjoittamassasi oli sellaista, että olisin voinut sen itsekin kirjoittaa. Mulla on ollut myös taipumusta ihastua saavuttamattomiin ihmisiin, sellaisiin jotka eivät rakasta minua tai kohtele hyvin. Onneksi sosiaaliset kyvyt näissä tilanteissa ovat myös sitä luokkaa, että vahinkoa ei ole ehtinyt syntyä paljoa :) Mutta tunnistan, kipeällä tavalla tunnistan tämän. Miksi se kiinnostaa niin paljon, että joku ei halua, tarvitse tai rakasta minua? Pitää oikein tyrkyttää itseä sellaiselle. Korjata kai niitä varhaisia kiintymyssuhdemalleja, että jospa se toinen tajuaisi että minua pitää kohdella hyvin ja olen rakastamisen arvoinen. Sillä että pitää itse itseään kynnysmattona ei muuten saa toisilta rakkautta. Niin, eihän tämä koske edes pelkkiä rakkausjuttuja. Se koskee mitä tahansa ihmissuhdetta. Se kiinnostaa, jos joku kohtelee omien tarpeiden tyydyttäjänä eikä aio itse antaa mitään. Sitä pitää sitten oikein kokeilla, että kuinka kauan se lypsää minua ilman vastavuoroisuutta.

    Ja toinen mikä kolahtaa on toi epäjohdonmukainen ja epäluottamusta herättävä. Mä petyn valtavan pienestä, mun luottamus rikkuu ihan heti. Pienikin virhe ja se on mennyttä. Korjaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Mitä tärkeämpi asema, sitä vaikeampaa korjaustyö on. Ja joka rikkeestä menee niitä korjausaineita pois saatavilta. Jossain vaiheessa ei voi enää korjata.
    @Mariini. Mua triggeröi valtavan moni asia.

    Mua triggeröi ihmiset, jotka ei ole johdonmukaisia ja loogisia. Etsin heti vanhempieni vaihtuvia kasvoja. Oletan että jos ihminen ei puhu koko ajan samaa tarinaa, niin kohta hänestä paljastuu jotain ihan hirveää.

    Mua triggeröi ihmiset jotka ei hoida hommiaan vaan kaataa tehtävänsä muiden (minun) niskaan. Se nostaa esiin pienen vastuunkantajan ja sitä puolustavat rääkyjät. Jos joku samaan syssyyn vielä sanoo, että työt joita olen rientänyt tekemään, ei ole minun työtehtäviäni, triggeröidyn vielä enemmän. Mun äiti pakotti ensin tekemään ja sitten nolasi.

    Mua triggeröi liian empaattiset ihmiset. Ihan varmasti ne ovat huomanneet, että minussa on jotain vikaa. Ne yrittää auttaa ja se on noloa. Mä haluan olla normaali, niin että mussa ei ole mitään vikaa.

    Mua triggeröi lapset jotka voi huonosti, varsinkin jos aikuiset ei auta.

    Mua triggeröi ihmiset, jotka voi huonosti, mutta ei itse tajua sitä. Ahdistus ilman että tajuaa olevansa ahdistunut on ahdistavaa katsottavaa. Paniikkikohtauksen katsominen ahdistaa melkeinpä vähemmän. Tässä on auttamassa rajojen pito. Oma ahdistus pitää hallita ja sitten pannaan raja toisen ahdistuksen ympärille, eikä imetä sitä itseen.

    Ihmisten väliset pelit on kamalaa katsottavaa, varsinkin jos joutuu osapuoleksi. Pitäisi oppia pysymään kaukana.

    Kultalusikka suussa syntyneet herättää kateutta. Tai ehkä ei kateutta, mutta haikeutta. Miksi minä en saanut samaa? Ja samalla kertaa tulee häpeä. Jonkun toisen silmissä, minä olen kultalusikka suussa syntynyt. Mutta jos joku kehuu minua jostain tulee näkymättömyyden tunne, näkyy vain se mihin on päässyt, eikä kivulias matka.

    Ja sitten vielä ihmistyyppi joka kietoutuu ja alkaa verenimemisen. Minulla on suuri tarve hakea äitiä tällaisesta ihmisestä, mutta näitä olen oppinut karttamaan. Se mikä on tuttua, ei ole useinkaan hyväksi.
  • Tää on hyvä aihe. Ja mulle aika helppo vastattava. Oon tosi herkkä erottamaan kaikenlaista manipulaatiota ja vastuunpakoilua harrastavat ihmiset. Ihmiset joiden oma itsetunto on niin epävakaalla pohjalla, että ne joka tilanteessa vierittää syyt muitten niskoille. Tää on ehkä pahimpia, koska tunnistan itseni siinä, vaikka tosi harvoin toimin noin tositilanteessa ja pyydän sitä aina anteeks jälkeenpäin. Mut se on kuitenkin siinä tunnekuohun vallassa usein se eka reaktio, ja ihmiset jotka ei osaa kontrolloida sitä impulssia yhtään on sellasia joista pysyttelen kaukana. Jos on pakko toimia sellaisten kanssa, otan tosi kaksnaamasen strategian ja oon ihan yhtä mukava niille kun kaikille muillekin, mutta muistutan itteeni pysymään mahollisimman kaukana jatkossa. Mulla ei onneks oo pelkoa että vahingossa uskoutuisin ja mun luottamus petettäis, koska mullakin on ongelmana se että mun rajat on liian vahvat ja en oikein osaa aukoa niitä.

    Sit on sekalaisia juttuja jotka syystä tai toisesta pistää mun hälytyskellot täyteen sinfoniaan. Ihmiset jotka luulee olevansa fiksumpia kuin muut ja kohtelee muita kuin tyhmiä. Tekopyhät ja pinnalliset ihmiset, jotka saarnaavat siitä miten kaikki pitäis hyväksyä mutta sit haukkuu muita maanrakoon jonkun vaatetyylin tai puhevian takia. Ihmiset joiden toiminta on liian johdonmukasta ja joiden imago on viimesen päälle kiillotettu, jotka on liian täydellisiä. Ihmiset jotka pitää itteään asiantuntijoina asioissa joista ne ei tiiä mitään. Ihmiset jotka vähättelee muita ja muiden tunteita. Tuleepas pitkä lista. Joku voisi sanoa että oon vähän epäluuloinen melkein kaikkia kohtaan... ei mut tosiasiassa aika harvoin tulee sellasia jotka oikeesti pistää taistele tai pakene -moodin päälle. Mutta joskus kuitenkin.

    Pahimpia ovat kuitenkin ne, jotka tarvii apua ja tarrautuu kiinni. Vaikka sellaset ihmiset on usein tietosia et niillä on tapana viiä enemmän muilta ku mitä ne antaa takas, ja vaikka ne sanois suoraan et mulla on oikeus sanoo niille ei, niin en vaan pysty. Haalin koko ajan ympärilleni ihmisiä jotka kärsii ja sitten koen vastuukseni kannatella heitä ja heiän ongelmiaan. Jotenkin kuvittelen että kukaan muu ei ois kykenevä auttamaan. Aika itsekeskeistä. Tiiän että toistan vaan omaa traumaani siinä, mutta asiat ei oo niin mustavalkosia kun ihmiset avautuu mulle tosi helposti ja sit ihan oikeesti en vaan voi olla vastaamatta ihmiselle joka uhkaa tappaa itsensä. Syy on tietysti kokonaan mun, ja mun pitäis opetella eroon tästä.
  • Tää on hyvä aihe. Ja mulle aika helppo vastattava. Oon tosi herkkä erottamaan kaikenlaista manipulaatiota ja vastuunpakoilua harrastavat ihmiset. Ihmiset joiden oma itsetunto on niin epävakaalla pohjalla, että ne joka tilanteessa vierittää syyt muitten niskoille. Tää on ehkä pahimpia, koska tunnistan itseni siinä, vaikka tosi harvoin toimin noin tositilanteessa ja pyydän sitä aina anteeks jälkeenpäin. Mut se on kuitenkin siinä tunnekuohun vallassa usein se eka reaktio, ja ihmiset jotka ei osaa kontrolloida sitä impulssia yhtään on sellasia joista pysyttelen kaukana. Jos on pakko toimia sellaisten kanssa, otan tosi kaksnaamasen strategian ja oon ihan yhtä mukava niille kun kaikille muillekin, mutta muistutan itteeni pysymään mahollisimman kaukana jatkossa. Mulla ei onneks oo pelkoa että vahingossa uskoutuisin ja mun luottamus petettäis, koska mullakin on ongelmana se että mun rajat on liian vahvat ja en oikein osaa aukoa niitä.

    Sit on sekalaisia juttuja jotka syystä tai toisesta pistää mun hälytyskellot täyteen sinfoniaan. Ihmiset jotka luulee olevansa fiksumpia kuin muut ja kohtelee muita kuin tyhmiä. Tekopyhät ja pinnalliset ihmiset, jotka saarnaavat siitä miten kaikki pitäis hyväksyä mutta sit haukkuu muita maanrakoon jonkun vaatetyylin tai puhevian takia. Ihmiset joiden toiminta on liian johdonmukasta ja joiden imago on viimesen päälle kiillotettu, jotka on liian täydellisiä. Ihmiset jotka pitää itteään asiantuntijoina asioissa joista ne ei tiiä mitään. Ihmiset jotka vähättelee muita ja muiden tunteita. Tuleepas pitkä lista. Joku voisi sanoa että oon vähän epäluuloinen melkein kaikkia kohtaan... ei mut tosiasiassa aika harvoin tulee sellasia jotka oikeesti pistää taistele tai pakene -moodin päälle. Mutta joskus kuitenkin.

    Pahimpia ovat kuitenkin ne, jotka tarvii apua ja tarrautuu kiinni. Vaikka sellaset ihmiset on usein tietosia et niillä on tapana viiä enemmän muilta ku mitä ne antaa takas, ja vaikka ne sanois suoraan et mulla on oikeus sanoo niille ei, niin en vaan pysty. Haalin koko ajan ympärilleni ihmisiä jotka kärsii ja sitten koen vastuukseni kannatella heitä ja heiän ongelmiaan. Jotenkin kuvittelen että kukaan muu ei ois kykenevä auttamaan. Aika itsekeskeistä. Tiiän että toistan vaan omaa traumaani siinä, mutta asiat ei oo niin mustavalkosia kun ihmiset avautuu mulle tosi helposti ja sit ihan oikeesti en vaan voi olla vastaamatta ihmiselle joka uhkaa tappaa itsensä. Syy on tietysti kokonaan mun, ja mun pitäis opetella eroon tästä.
  • Mä suojaudun pysymällä yksin kotona.
  • Mä suojaudun pysymällä yksin kotona.
  • Mäkin oon yksin kotona, varmaan loppuelämäni. Olen lohduton ja todella uupunut. En ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Joskus minulle on sanottu, että osaan kirjoittaa. Nyt ei ole enää sanoja. Mutta siis tämä ketju on tosi hyvä. Varsinkin @Piin kirjoitus upposi.
  • Mäkin oon yksin kotona, varmaan loppuelämäni. Olen lohduton ja todella uupunut. En ole jaksanut tännekään kirjoittaa. Joskus minulle on sanottu, että osaan kirjoittaa. Nyt ei ole enää sanoja. Mutta siis tämä ketju on tosi hyvä. Varsinkin @Piin kirjoitus upposi.
  • Tosi hyviä vastauksia täällä! Mutta kurjaa, että @Eukkonen on jäänyt kotiin jumiin. Meinasinkin kysyä sun kuulumisia tässä jonain päivänä.

    Mäkin olen työssäni tekemisissä perheiden kanssa. Siitä tulee monenlaista triggeriä. Eniten omaa häpeää ja sen piilottamista. Monta kertaa kannattaisi sanoa, eikä hiljaa totella ja kuunnella, niellä koukkuja ja jälkeenpäin katua. Mun ”vahvuus” omassa työssäni on lasten sanottamattomien vaikeiden tunteiden aiheuttamien oireiden havaitseminen. Tiedän usein, että jotain on vialla ja useinhan sen juuret on jossain kotona. En silti uskalla toimia, koska pelkään että mun havainto on irrottanut mut nykyhetkestä omaan lapsuuteen. Tämä on myös se kohta, johon odotan että terapia auttaa ja että se tulee merkittävästi tekemään musta paremman työntekijän. Paremman kuin ilman näitä kokemuksia. Toivottavasti pääsen siihen.

    Mä olen varmaan juuri niitä henkilöitä, jotka on tiedostamattomuuttaan valinneet ammatin, jonka odottaa hoitavan omaa rikkinäistä sisäistä lastaan. Tai en tiedä mitkä ne motiivit on silloin olleet, nyt ne kuitenkin on, että voisi tehdä työtä toisista lähtökohdista.

    Työssä tapaa monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, jotka tuntuu ihan pahoilta. Mä olen esimiehenä joutunut seisomaan suljetun oven takana ja kuuntelemaan, onko tilanne toisella puolella ovea lapsille turvallinen ja reilu. Se toistaa todella paljon mun traumaa.

    Monet asiat tuntuu nyt niin triggeröiviltä, että sisäisyys vaan huutaa luetteloa siitä. Täytyy palata myöhemmin.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Tosi hyviä vastauksia täällä! Mutta kurjaa, että @Eukkonen on jäänyt kotiin jumiin. Meinasinkin kysyä sun kuulumisia tässä jonain päivänä.

    Mäkin olen työssäni tekemisissä perheiden kanssa. Siitä tulee monenlaista triggeriä. Eniten omaa häpeää ja sen piilottamista. Monta kertaa kannattaisi sanoa, eikä hiljaa totella ja kuunnella, niellä koukkuja ja jälkeenpäin katua. Mun ”vahvuus” omassa työssäni on lasten sanottamattomien vaikeiden tunteiden aiheuttamien oireiden havaitseminen. Tiedän usein, että jotain on vialla ja useinhan sen juuret on jossain kotona. En silti uskalla toimia, koska pelkään että mun havainto on irrottanut mut nykyhetkestä omaan lapsuuteen. Tämä on myös se kohta, johon odotan että terapia auttaa ja että se tulee merkittävästi tekemään musta paremman työntekijän. Paremman kuin ilman näitä kokemuksia. Toivottavasti pääsen siihen.

    Mä olen varmaan juuri niitä henkilöitä, jotka on tiedostamattomuuttaan valinneet ammatin, jonka odottaa hoitavan omaa rikkinäistä sisäistä lastaan. Tai en tiedä mitkä ne motiivit on silloin olleet, nyt ne kuitenkin on, että voisi tehdä työtä toisista lähtökohdista.

    Työssä tapaa monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, jotka tuntuu ihan pahoilta. Mä olen esimiehenä joutunut seisomaan suljetun oven takana ja kuuntelemaan, onko tilanne toisella puolella ovea lapsille turvallinen ja reilu. Se toistaa todella paljon mun traumaa.

    Monet asiat tuntuu nyt niin triggeröiviltä, että sisäisyys vaan huutaa luetteloa siitä. Täytyy palata myöhemmin.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Kävin pääsiäisenä synkissä vesissä ja olin koko ajan yksin. Pyhät tuntuivat niin pitkiltä, että tunsin jumittavani kotona. Onhan mulla arkena harrastuksia useana päivänä ja ne pitää tuskaa loitolla. Luen Sandy Hotchkissin kirjaa Miksi aina sinä? ja vakuutuin ensin lukiessani, että olen narsisti. Sitten kuitenkin tunnistin enemmän niitä piirteitä, että tulen huonosti kohdelluksi, koska hakeudun toistuvasti väärien ihmisten seuraan. Juuri kuten @Pii osuvasti kuvasi. Vaikka en fyysisesti jumita koko ajan kotona, harrastuksissa en kuitenkaan luo ihmissuhteita. Jotain pientä small talkia syntyy, ei muuta.
    Yksi mua triggeröivä asia on nauru. Se viiltää ja ilmeisesti kuulen viattomankin naurun pilkkanauruna.
  • Kävin pääsiäisenä synkissä vesissä ja olin koko ajan yksin. Pyhät tuntuivat niin pitkiltä, että tunsin jumittavani kotona. Onhan mulla arkena harrastuksia useana päivänä ja ne pitää tuskaa loitolla. Luen Sandy Hotchkissin kirjaa Miksi aina sinä? ja vakuutuin ensin lukiessani, että olen narsisti. Sitten kuitenkin tunnistin enemmän niitä piirteitä, että tulen huonosti kohdelluksi, koska hakeudun toistuvasti väärien ihmisten seuraan. Juuri kuten @Pii osuvasti kuvasi. Vaikka en fyysisesti jumita koko ajan kotona, harrastuksissa en kuitenkaan luo ihmissuhteita. Jotain pientä small talkia syntyy, ei muuta.
    Yksi mua triggeröivä asia on nauru. Se viiltää ja ilmeisesti kuulen viattomankin naurun pilkkanauruna.
  • Eukkonen. Mä tunnistan ton vaikeuden luoda syvällisiä ihmissuhteita. Mä itse yritän omalta osaltani korjata tilannetta, mutta on se niin vaikeaa. Ei osaa, ei ymmärrä, ja sitten kun onnistuu, niin löytää itselle vahingollisen ihmisen. Vai tuleeko siitä ihmisestä vahingollinen, koska omat rajat on hakusessa?
  • Eukkonen. Mä tunnistan ton vaikeuden luoda syvällisiä ihmissuhteita. Mä itse yritän omalta osaltani korjata tilannetta, mutta on se niin vaikeaa. Ei osaa, ei ymmärrä, ja sitten kun onnistuu, niin löytää itselle vahingollisen ihmisen. Vai tuleeko siitä ihmisestä vahingollinen, koska omat rajat on hakusessa?
  • Tuon viimeisen lauseenkin tunnistan. Olen miettinyt, että onnistunko aina kaivamalla kaivamaan ihmisen pimeän puolen esiin.
  • Tuon viimeisen lauseenkin tunnistan. Olen miettinyt, että onnistunko aina kaivamalla kaivamaan ihmisen pimeän puolen esiin.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?