• Sietoalueella pysyttely vaikeaa

    Pysyn sietoalueella vain silloin, kun nimenomaan keskityn maadoittumiseen: esim ympäristöön. Kun keskittyminen herpaantuu, niin liu'un pois sieltä. Silloin ajatukset harhailee sinne tänne tai on paljon kaikenlaisia ajatuksia. Ihan kuin sietoalueen ulkopuolinen tila olisi se olemisen oletusarvopaikka.

    Millaiset asiat teidät siirtävät sietoalueen ulkopuolelle, voimakkaat tunteet, mitkä muut? Aikaisemmin kuvittelin, että sitä alkaa automaattisesti pysyä sietoalueella, kun terapia edistyy ja oppii pärjäämään voimakkaiden tunteiden kanssa.
  • Pysyn sietoalueella vain silloin, kun nimenomaan keskityn maadoittumiseen: esim ympäristöön. Kun keskittyminen herpaantuu, niin liu'un pois sieltä. Silloin ajatukset harhailee sinne tänne tai on paljon kaikenlaisia ajatuksia. Ihan kuin sietoalueen ulkopuolinen tila olisi se olemisen oletusarvopaikka.

    Millaiset asiat teidät siirtävät sietoalueen ulkopuolelle, voimakkaat tunteet, mitkä muut? Aikaisemmin kuvittelin, että sitä alkaa automaattisesti pysyä sietoalueella, kun terapia edistyy ja oppii pärjäämään voimakkaiden tunteiden kanssa.
  • Osaisitko avata vähän sitä, mitä tarkoitat sietoalueella? Ei ole termit ihan tuttuja.
  • Osaisitko avata vähän sitä, mitä tarkoitat sietoalueella? Ei ole termit ihan tuttuja.
  • Quote Originally Posted by liljankukka View Post
    Osaisitko avata vähän sitä, mitä tarkoitat sietoalueella? Ei ole termit ihan tuttuja.
    Näkisin sen niin, että sietoikkuna on ali- ja ylivireysalueen välinen alue. Eli vireystila on normaalilla alueella. Kun terapia etenee, niin tuo alue pitäisi leventyä siksi, koska oppii kohtaamaan voimakkaampia tunteita dissosioimatta.
    Jos jollakin on lisättävää, niin olisi mukava kuulla lisää.
  • Quote Originally Posted by liljankukka View Post
    Osaisitko avata vähän sitä, mitä tarkoitat sietoalueella? Ei ole termit ihan tuttuja.
    Näkisin sen niin, että sietoikkuna on ali- ja ylivireysalueen välinen alue. Eli vireystila on normaalilla alueella. Kun terapia etenee, niin tuo alue pitäisi leventyä siksi, koska oppii kohtaamaan voimakkaampia tunteita dissosioimatta.
    Jos jollakin on lisättävää, niin olisi mukava kuulla lisää.
  • Minä olin terapiani alkaessa kokonaan ulkona sietoikkunasta, itsetuhoinen ja täysin elämänhaluni kadottanut. Kärsin hirveästi holtittomasta sahaamisesta yli- ja alivireyden välillä, ääripäästä toiseen, tunnetilasta toiseen. Minulle määrättiin akuutisti masennuslääkitys, tarkoituksena leikata kaikki tunnehuiput pois, latistaa olo siedettäväksi. Sitten alkoi terapia. Lääkitys oli vuoden päivät päällä. Vasta sitten osasin edes tunnistaa itsessäni, mikä se sietoalue on ja miltä silloin pitäisi tuntua. Silti olin suurimman osan ajasta ulkona sietoalueesta ja kärsin. Kuvittelisin että tilanteeni oli aika lailla sama kuin sinulla - ei nimeksikään taitoja vakauttamiseen ja oman olon helpottamiseen. Vaati kovia ponnistuksia päästä edes hetkeksi sietoalueelle. Sitten tultiinkin melkein heti taas lujaa alas.

    Oma terapiataipaleeni on tältä erää lopussa. Pysyn sietoalueella. Oloni on kai normaali? Herään aamulla joko neutraalissa tai hyväntuulisessa olotilassa. Hymyilen pitkin päivää huomaamattani. Vastoinkäymiset hermostuttavat, ärsyttävät, huolestuttavat ja pelottavat, mutta enimmäkseen pystyn tunnistamaan tunnetilani ja ymmärtämään niitä. Siedän niitä, elän niitä. Tuntuu normaalilta kokea kurjiakin tunteita. Enimmäkseen. Harvakseltaan tulee edelleen erittäin huonoja hetkiä, putoan taas jonnekin syvälle. Silti tiedän ja aidosti TUNNEN, että minä selviän. Eikä selviäminen ole enää riippuvainen siitä, että joku toinen auttaisi ja tukisi. Kyky selvitä on minussa itsessäni, kannan sitä mukanani joka hetki.

    Tuntuu nyt vähän siltä että alkoi ajautua ohi aiheen.
  • Minä olin terapiani alkaessa kokonaan ulkona sietoikkunasta, itsetuhoinen ja täysin elämänhaluni kadottanut. Kärsin hirveästi holtittomasta sahaamisesta yli- ja alivireyden välillä, ääripäästä toiseen, tunnetilasta toiseen. Minulle määrättiin akuutisti masennuslääkitys, tarkoituksena leikata kaikki tunnehuiput pois, latistaa olo siedettäväksi. Sitten alkoi terapia. Lääkitys oli vuoden päivät päällä. Vasta sitten osasin edes tunnistaa itsessäni, mikä se sietoalue on ja miltä silloin pitäisi tuntua. Silti olin suurimman osan ajasta ulkona sietoalueesta ja kärsin. Kuvittelisin että tilanteeni oli aika lailla sama kuin sinulla - ei nimeksikään taitoja vakauttamiseen ja oman olon helpottamiseen. Vaati kovia ponnistuksia päästä edes hetkeksi sietoalueelle. Sitten tultiinkin melkein heti taas lujaa alas.

    Oma terapiataipaleeni on tältä erää lopussa. Pysyn sietoalueella. Oloni on kai normaali? Herään aamulla joko neutraalissa tai hyväntuulisessa olotilassa. Hymyilen pitkin päivää huomaamattani. Vastoinkäymiset hermostuttavat, ärsyttävät, huolestuttavat ja pelottavat, mutta enimmäkseen pystyn tunnistamaan tunnetilani ja ymmärtämään niitä. Siedän niitä, elän niitä. Tuntuu normaalilta kokea kurjiakin tunteita. Enimmäkseen. Harvakseltaan tulee edelleen erittäin huonoja hetkiä, putoan taas jonnekin syvälle. Silti tiedän ja aidosti TUNNEN, että minä selviän. Eikä selviäminen ole enää riippuvainen siitä, että joku toinen auttaisi ja tukisi. Kyky selvitä on minussa itsessäni, kannan sitä mukanani joka hetki.

    Tuntuu nyt vähän siltä että alkoi ajautua ohi aiheen.
  • Sitä en ole ymmärtänyt, että mikä siirtää minut pois sietoalueelta,vaikka en edes kohtaa voimakkaita tunteita. Vain kun keskityn maadoitukseen niin pysyn sietoalueella. Kun siirryn pois niin silloin olen ehkä rauhattomalla alueella jossa vaan pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Voiskohan tätä aluetta kutsua dissosiaatioalueeksi?
    Mikä muu,kun voimakkaat tunteet saa teidät pois sietoalueelta?
  • Sitä en ole ymmärtänyt, että mikä siirtää minut pois sietoalueelta,vaikka en edes kohtaa voimakkaita tunteita. Vain kun keskityn maadoitukseen niin pysyn sietoalueella. Kun siirryn pois niin silloin olen ehkä rauhattomalla alueella jossa vaan pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Voiskohan tätä aluetta kutsua dissosiaatioalueeksi?
    Mikä muu,kun voimakkaat tunteet saa teidät pois sietoalueelta?
  • Koko elämä! Aivan kaikki heitti pois sietoalueelta. Dissosiointi ja mielen kaaostilat oli jo ihan normaalitila. Itkin ihan hirveästi kun jossain vaiheessa tajusin, että minä dissosioin koko ajan. Oli mahtavaa että pystyin itkemään, se kertoi sentään että edes johonkin tunnetilaan ja todellisuuteen olen aavistuksen kosketuksessa.
  • Koko elämä! Aivan kaikki heitti pois sietoalueelta. Dissosiointi ja mielen kaaostilat oli jo ihan normaalitila. Itkin ihan hirveästi kun jossain vaiheessa tajusin, että minä dissosioin koko ajan. Oli mahtavaa että pystyin itkemään, se kertoi sentään että edes johonkin tunnetilaan ja todellisuuteen olen aavistuksen kosketuksessa.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Koko elämä! Aivan kaikki heitti pois sietoalueelta. Dissosiointi ja mielen kaaostilat oli jo ihan normaalitila. Itkin ihan hirveästi kun jossain vaiheessa tajusin, että minä dissosioin koko ajan. Oli mahtavaa että pystyin itkemään, se kertoi sentään että edes johonkin tunnetilaan ja todellisuuteen olen aavistuksen kosketuksessa.
    Tuossa saattoi tulla tärkeää asiaa monille, kun kirjoitit, että oli järkytys tiedostaa että dissosioi! Ehkä minäkään en ole sitä tajunnut, että teen sitä ja sikäli oon hämilläni?!
    Millaisia valmiuksia sulle antoi edetä terapiassa paremmin sen jälkeen, kun tiedostit dissosioivasi? Saitko oireistosta tiedon kautta paremman otteen tai jotakin, joka edisti tilannetta?
    Ymmärtääkseni jos ihminen ei jotakin asiaa tiedosta, niin ei voi tietenkään asiaa muuttaakaan.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Koko elämä! Aivan kaikki heitti pois sietoalueelta. Dissosiointi ja mielen kaaostilat oli jo ihan normaalitila. Itkin ihan hirveästi kun jossain vaiheessa tajusin, että minä dissosioin koko ajan. Oli mahtavaa että pystyin itkemään, se kertoi sentään että edes johonkin tunnetilaan ja todellisuuteen olen aavistuksen kosketuksessa.
    Tuossa saattoi tulla tärkeää asiaa monille, kun kirjoitit, että oli järkytys tiedostaa että dissosioi! Ehkä minäkään en ole sitä tajunnut, että teen sitä ja sikäli oon hämilläni?!
    Millaisia valmiuksia sulle antoi edetä terapiassa paremmin sen jälkeen, kun tiedostit dissosioivasi? Saitko oireistosta tiedon kautta paremman otteen tai jotakin, joka edisti tilannetta?
    Ymmärtääkseni jos ihminen ei jotakin asiaa tiedosta, niin ei voi tietenkään asiaa muuttaakaan.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Tuossa saattoi tulla tärkeää asiaa monille, kun kirjoitit, että oli järkytys tiedostaa että dissosioi! Ehkä minäkään en ole sitä tajunnut, että teen sitä ja sikäli oon hämilläni?!
    Millaisia valmiuksia sulle antoi edetä terapiassa paremmin sen jälkeen, kun tiedostit dissosioivasi? Saitko oireistosta tiedon kautta paremman otteen tai jotakin, joka edisti tilannetta?
    Ymmärtääkseni jos ihminen ei jotakin asiaa tiedosta, niin ei voi tietenkään asiaa muuttaakaan.
    Ainakin se hyöty oli, että hoksasin mitä kohti olen menossa. Tajusin mikä olotilassani on sairautta ja millainen oloni pitäisi olla. Terapian alussa ymmärsin dissosioinniksi vain hyvin rajut osiin hajoamiset, sellaiset hetket kun joku lapsenikäisistä osista tai vahvoista suojaosista otti vallan. Tai sellaiset täysin tunteettomat, epätodelliset, kehottomat olotilat kun en tuntenut yhtään mitään. En edes kehoani. Nyt erotan pienenkin dissosioinnin, huomaan sen maagisen rajan jonka kohdalla voin vielä pysäyttää ja olla dissosioimatta.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Tuossa saattoi tulla tärkeää asiaa monille, kun kirjoitit, että oli järkytys tiedostaa että dissosioi! Ehkä minäkään en ole sitä tajunnut, että teen sitä ja sikäli oon hämilläni?!
    Millaisia valmiuksia sulle antoi edetä terapiassa paremmin sen jälkeen, kun tiedostit dissosioivasi? Saitko oireistosta tiedon kautta paremman otteen tai jotakin, joka edisti tilannetta?
    Ymmärtääkseni jos ihminen ei jotakin asiaa tiedosta, niin ei voi tietenkään asiaa muuttaakaan.
    Ainakin se hyöty oli, että hoksasin mitä kohti olen menossa. Tajusin mikä olotilassani on sairautta ja millainen oloni pitäisi olla. Terapian alussa ymmärsin dissosioinniksi vain hyvin rajut osiin hajoamiset, sellaiset hetket kun joku lapsenikäisistä osista tai vahvoista suojaosista otti vallan. Tai sellaiset täysin tunteettomat, epätodelliset, kehottomat olotilat kun en tuntenut yhtään mitään. En edes kehoani. Nyt erotan pienenkin dissosioinnin, huomaan sen maagisen rajan jonka kohdalla voin vielä pysäyttää ja olla dissosioimatta.
  • Jos ei pysy sietoalueella, niin onkohan silloin kyse siitä, ettei ole oppinut maadoitustaitoja, joiden avulla pysyisi toleranssi-ikkunassa? Vai siitä, että on vielä niin paljon traumaattista materiaalia purkamatta alitajunnasta/osista, että ne pakottavat triggereiden ym muodossa disson puolelle?
  • Jos ei pysy sietoalueella, niin onkohan silloin kyse siitä, ettei ole oppinut maadoitustaitoja, joiden avulla pysyisi toleranssi-ikkunassa? Vai siitä, että on vielä niin paljon traumaattista materiaalia purkamatta alitajunnasta/osista, että ne pakottavat triggereiden ym muodossa disson puolelle?
  • Ainakin itselläni taisi syvin ongelma olla pohjimmiltaan siinä, että jumitin kehityksessäni vauvavaihetta itsen rauhoituskyvyn suhteen. Siis, vauvana on jätetty huutamaan yksin -> en ole oppinut mitään niistä alkeellisimmista rauhoittumiskeinoista vaan aina kärsimään kunnes tulee lamaannus ja täydellisen uupumuksen uni. Hyvin usein aikuisenakin kun kuormitus kävi ylivoimaiseksi, saatoin nukahtaa ihan pystyyn. Vauvarefleksi. Odotin aina saavani avun pahaan olooni ulkopuolelta, että joku toinen tulee, ottaa syliin ja rauhoittaa. Sekin oli surullista tajuta. Minulla ei itselläni ollut mitään kykyä tai keinoa rauhoittaa itseäni. Puoliso toimi korjaavana kokemuksena, kun romahdin oikein pieneksi. Piti sylissä, silitti, hellitteli kuin pientä vauvaa ja sanoi ihanaksi. Niin kauan että lakkasin itkemästä. Sen kerran jälkeen pystyin jotenkin sisäistämään hoivan itseeni, lohdutus kulki aina mukanani sen yhden hyvän kokemuksen kautta.
  • Ainakin itselläni taisi syvin ongelma olla pohjimmiltaan siinä, että jumitin kehityksessäni vauvavaihetta itsen rauhoituskyvyn suhteen. Siis, vauvana on jätetty huutamaan yksin -> en ole oppinut mitään niistä alkeellisimmista rauhoittumiskeinoista vaan aina kärsimään kunnes tulee lamaannus ja täydellisen uupumuksen uni. Hyvin usein aikuisenakin kun kuormitus kävi ylivoimaiseksi, saatoin nukahtaa ihan pystyyn. Vauvarefleksi. Odotin aina saavani avun pahaan olooni ulkopuolelta, että joku toinen tulee, ottaa syliin ja rauhoittaa. Sekin oli surullista tajuta. Minulla ei itselläni ollut mitään kykyä tai keinoa rauhoittaa itseäni. Puoliso toimi korjaavana kokemuksena, kun romahdin oikein pieneksi. Piti sylissä, silitti, hellitteli kuin pientä vauvaa ja sanoi ihanaksi. Niin kauan että lakkasin itkemästä. Sen kerran jälkeen pystyin jotenkin sisäistämään hoivan itseeni, lohdutus kulki aina mukanani sen yhden hyvän kokemuksen kautta.
  • Mielenkiintoinen kuvaus Mekaikkiminä. Minulla taas on vajavainen kyky rauhoittaa itseni toisen ihmisen avulla. Minä kykenen rauhoittamaan itseni omalla puheellani tai omilla ajatuksillani, mutta on hyvin vaikeaa ottaa vastaan lohdutusta muilta ihmisiltä. Muutama vuosi terapiaa ja vielä useampi vuosi onnellista parisuhdetta on johtanut siihen, että kykenen ottamaan lohdutusta puolisolta joskus varsin haroin, mutta en enää omalta äidiltä. Terapeutin kanssa tehdään hartiavoimin töitä, että jospa luottamus terapiassa kasvaisi niin isoksi, että voisi vaikka ensimmäisen kerran itkeä. Siis oikeasti, mä olen käynyt terapiassa nyt 2,5 vuotta ja ei ole vielä kertaakaan tullut niin kipeää asiaa esiin, että olisin itkenyt terapeutin aikana. Itkun tarpeen aiheuttama ahdistus välillä raatelee kehoa terapiakäynnin ympärillä ja joskus itse käynnilläkin, mutta itkeminen ei transferenssitunteiden takia ole vielä mahdollista.

    Mä en myöskään ole aikuisena paljoa kyennyt siihen, että vaikeina aikoina menisin pakoon. En pääse pahoja asioita pakoon matkalla, kavereiden kanssa, huvituksissa, kirjaa lukien, elokuvaa tai telkkaria katsoen, musiikin avulla tai muutenkaan. Työnteko toimii kunhan ei ole liian hauskaa, keskittyminen johonkin vielä ikävämpään on tehokasta, pakonomainen paneutuminen siihen ikävän asian ytimeen auttaa jos mikään muu ei auta mutta se voi myös pahentaa oloa, kiukuttelu kotitöistä tai perheriita toimii aina, nukkuminen auttaa myös ja selittäminen, itsekseen ja muille puhuminen sekä kirjoittaminen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista että menisin bileisiin, lukisin kirjaa tai piirtäisin. Lapsena tein näitä lukemis, piirtämis, kirjoittamis -tyyppisiä pakojuttuja paljon ja nyt viikko sitten kun löysin alakouluikäisen anp:n, niin kas vaan nämä keinot olikin yhtäkkiä käytössä.

    Mä siis olen aikuisena menettänyt rauhoittumiskykyäni, mikä lapsena vielä oli. Mun elämä on ollut selviytymistaistelua ja kesken selviytymistaistelun ei prkl lueta kirjoja tai katsella leffoja. Töitä, töitä, töitä, oppimista, eteenpäin, irti, kauas, omille, omaa, töiden ja oppimisen kautta pääsen omilleni ja irti traumoista.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Pii; 11-02-18 klo 11:25.
  • Mielenkiintoinen kuvaus Mekaikkiminä. Minulla taas on vajavainen kyky rauhoittaa itseni toisen ihmisen avulla. Minä kykenen rauhoittamaan itseni omalla puheellani tai omilla ajatuksillani, mutta on hyvin vaikeaa ottaa vastaan lohdutusta muilta ihmisiltä. Muutama vuosi terapiaa ja vielä useampi vuosi onnellista parisuhdetta on johtanut siihen, että kykenen ottamaan lohdutusta puolisolta joskus varsin haroin, mutta en enää omalta äidiltä. Terapeutin kanssa tehdään hartiavoimin töitä, että jospa luottamus terapiassa kasvaisi niin isoksi, että voisi vaikka ensimmäisen kerran itkeä. Siis oikeasti, mä olen käynyt terapiassa nyt 2,5 vuotta ja ei ole vielä kertaakaan tullut niin kipeää asiaa esiin, että olisin itkenyt terapeutin aikana. Itkun tarpeen aiheuttama ahdistus välillä raatelee kehoa terapiakäynnin ympärillä ja joskus itse käynnilläkin, mutta itkeminen ei transferenssitunteiden takia ole vielä mahdollista.

    Mä en myöskään ole aikuisena paljoa kyennyt siihen, että vaikeina aikoina menisin pakoon. En pääse pahoja asioita pakoon matkalla, kavereiden kanssa, huvituksissa, kirjaa lukien, elokuvaa tai telkkaria katsoen, musiikin avulla tai muutenkaan. Työnteko toimii kunhan ei ole liian hauskaa, keskittyminen johonkin vielä ikävämpään on tehokasta, pakonomainen paneutuminen siihen ikävän asian ytimeen auttaa jos mikään muu ei auta mutta se voi myös pahentaa oloa, kiukuttelu kotitöistä tai perheriita toimii aina, nukkuminen auttaa myös ja selittäminen, itsekseen ja muille puhuminen sekä kirjoittaminen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista että menisin bileisiin, lukisin kirjaa tai piirtäisin. Lapsena tein näitä lukemis, piirtämis, kirjoittamis -tyyppisiä pakojuttuja paljon ja nyt viikko sitten kun löysin alakouluikäisen anp:n, niin kas vaan nämä keinot olikin yhtäkkiä käytössä.

    Mä siis olen aikuisena menettänyt rauhoittumiskykyäni, mikä lapsena vielä oli. Mun elämä on ollut selviytymistaistelua ja kesken selviytymistaistelun ei prkl lueta kirjoja tai katsella leffoja. Töitä, töitä, töitä, oppimista, eteenpäin, irti, kauas, omille, omaa, töiden ja oppimisen kautta pääsen omilleni ja irti traumoista.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Ainakin itselläni taisi syvin ongelma olla pohjimmiltaan siinä, että jumitin kehityksessäni vauvavaihetta itsen rauhoituskyvyn suhteen. Siis, vauvana on jätetty huutamaan yksin -> en ole oppinut mitään niistä alkeellisimmista rauhoittumiskeinoista vaan aina kärsimään kunnes tulee lamaannus ja täydellisen uupumuksen uni. Hyvin usein aikuisenakin kun kuormitus kävi ylivoimaiseksi, saatoin nukahtaa ihan pystyyn. Vauvarefleksi. Odotin aina saavani avun pahaan olooni ulkopuolelta, että joku toinen tulee, ottaa syliin ja rauhoittaa. Sekin oli surullista tajuta. Minulla ei itselläni ollut mitään kykyä tai keinoa rauhoittaa itseäni. Puoliso toimi korjaavana kokemuksena, kun romahdin oikein pieneksi. Piti sylissä, silitti, hellitteli kuin pientä vauvaa ja sanoi ihanaksi. Niin kauan että lakkasin itkemästä. Sen kerran jälkeen pystyin jotenkin sisäistämään hoivan itseeni, lohdutus kulki aina mukanani sen yhden hyvän kokemuksen kautta.
    Yritän tulkita tuota, korjaa jos jokin menee väärin:
    Sinua ei olla vauvana huomioitu (otettu syliin, rauhoiteltu, ym.), kun kaipasit vanhempaa lähellesi. Koska et lapsena oppinut itsesi rauhoituskeinoja vanhemmilta, niin et aikuisenakaan sitä hallinnut ja vielä nytkin pakenit tähän "vauvaosaan", (dissosioit)kun koit turvattomuutta. Siis pakenit dissosiaatiofiltterin taakse liian voimakkaita tunteita. Se helpotti?
    Kun puolisosi tuli tällaisessa tilanteessa väliin ja osasi oikealla tavalla lohduttaa, niin opit siitä itsellesi mallin, miten saat itsesi rauhoitettua. Mallinsiko puolisosi tässä tilanteessa sitä aikuista, jonka olisi sinua pitänyt vauvan lohduttaa?
    Pysäyttikö tämän sisäistäminen tarpeesi dissosioida?
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä TunteetOn; 11-02-18 klo 12:07.
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    Ainakin itselläni taisi syvin ongelma olla pohjimmiltaan siinä, että jumitin kehityksessäni vauvavaihetta itsen rauhoituskyvyn suhteen. Siis, vauvana on jätetty huutamaan yksin -> en ole oppinut mitään niistä alkeellisimmista rauhoittumiskeinoista vaan aina kärsimään kunnes tulee lamaannus ja täydellisen uupumuksen uni. Hyvin usein aikuisenakin kun kuormitus kävi ylivoimaiseksi, saatoin nukahtaa ihan pystyyn. Vauvarefleksi. Odotin aina saavani avun pahaan olooni ulkopuolelta, että joku toinen tulee, ottaa syliin ja rauhoittaa. Sekin oli surullista tajuta. Minulla ei itselläni ollut mitään kykyä tai keinoa rauhoittaa itseäni. Puoliso toimi korjaavana kokemuksena, kun romahdin oikein pieneksi. Piti sylissä, silitti, hellitteli kuin pientä vauvaa ja sanoi ihanaksi. Niin kauan että lakkasin itkemästä. Sen kerran jälkeen pystyin jotenkin sisäistämään hoivan itseeni, lohdutus kulki aina mukanani sen yhden hyvän kokemuksen kautta.
    Yritän tulkita tuota, korjaa jos jokin menee väärin:
    Sinua ei olla vauvana huomioitu (otettu syliin, rauhoiteltu, ym.), kun kaipasit vanhempaa lähellesi. Koska et lapsena oppinut itsesi rauhoituskeinoja vanhemmilta, niin et aikuisenakaan sitä hallinnut ja vielä nytkin pakenit tähän "vauvaosaan", (dissosioit)kun koit turvattomuutta. Siis pakenit dissosiaatiofiltterin taakse liian voimakkaita tunteita. Se helpotti?
    Kun puolisosi tuli tällaisessa tilanteessa väliin ja osasi oikealla tavalla lohduttaa, niin opit siitä itsellesi mallin, miten saat itsesi rauhoitettua. Mallinsiko puolisosi tässä tilanteessa sitä aikuista, jonka olisi sinua pitänyt vauvan lohduttaa?
    Pysäyttikö tämän sisäistäminen tarpeesi dissosioida?
  • Aika lailla muuten nappiin juuri noin, mutta tarve dissosioida ei loppunut heti. Siitä vasta alkoi kova työ opetella irti dissosioinnista. Terapeuttini sanoi kun kerroin oivaltaneeni tämän itseni lohduttamisen kyvyttömyyden: "Nyt sinä voit parantua."
  • Aika lailla muuten nappiin juuri noin, mutta tarve dissosioida ei loppunut heti. Siitä vasta alkoi kova työ opetella irti dissosioinnista. Terapeuttini sanoi kun kerroin oivaltaneeni tämän itseni lohduttamisen kyvyttömyyden: "Nyt sinä voit parantua."
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    ... mutta tarve dissosioida ei loppunut heti. Siitä vasta alkoi kova työ opetella irti dissosioinnista.
    Tuo opetteleminen pois dissosioinnista lienee ollut juuri sitä maadoittuneena pysyttelyn opettelua. Siis kun disso meinaa alkaa, niin silloin kiinnittää huomio ympäristöön pieniin yksityiskohtiin, hengitykseen, mikä vuosi, ym. kysymyksiin. Ja tärkeää lienee oppia juuri ne merkit, mitkä kertovat siitä, että dissoon pakenemisen hetki on lähellä..
  • Quote Originally Posted by Mekaikkiminä View Post
    ... mutta tarve dissosioida ei loppunut heti. Siitä vasta alkoi kova työ opetella irti dissosioinnista.
    Tuo opetteleminen pois dissosioinnista lienee ollut juuri sitä maadoittuneena pysyttelyn opettelua. Siis kun disso meinaa alkaa, niin silloin kiinnittää huomio ympäristöön pieniin yksityiskohtiin, hengitykseen, mikä vuosi, ym. kysymyksiin. Ja tärkeää lienee oppia juuri ne merkit, mitkä kertovat siitä, että dissoon pakenemisen hetki on lähellä..
  • En ymmärrä sietoikkunasta tai yli- ja alivireydestä juuri mitään, mutta kommentoin tohon maadoittamiseen.

    En oo vielä kertaakaan onnistunut estämään dissosioinnin alkua jos joku on trigannut mut siihen... hiljalleen oon oppinut muistamaan sen, että ne olot kyllä menee ohi ajan kanssa. Mulla ”kevyempi” dissosiointi on monesti sellasta kummaa derealisaatiota, jossa pää tuntuu ilmapallolta, negatiiviset tunteet poistuu ja kaikki naurattaa, asiat ympärillä suurenee, pienenee, hehkuu, ääriviivat korostuu. Oon huomannut että siinä ei auta ollenkaan mikään yksityiskohtiin tai hengitykseen keskittyminen, pikemminkin just ympäristöön ja yksityiskohtiin uppoutuminen on helpompaa kun on sulkenut tunteet pois ja on jossain maagisessa ympäristöön sulautuvassa tilassa. Tää tila on muuten ihan jees, paitsi muihin ihmisiin yhteyden saaminen on tosi vaikeeta ja valun tähän tilaan helposti jos pitäis yrittää tavoittaa jotain negatiivista tunnetilaa. Terapiassa mulla usein puski tää tila päälle kun olis pitänyt keskittyä ahdistukseen jne., koska en luottanut terapeuttiini ollenkaan. ”Itserankaisutilassa” puolestani oon niin ahdistunut ja poissa tolaltani, ettei siihen mikään yksityiskohtiin keskittyminen auta ollenkaan vaan pakkoajatukset ja paniikki puskee päälle kaikesta huolimatta. (Toi aiemmin mainitsemani derealisaatio liittyi terapian aikana usein siihen, että mun piti yrittää muistaa miltä tuntui olla siinä itserankaisutilassa ja se tunnetila on vaan niin sietämätön, että suljin koko tunnepuolen automaattisesti pois. Nope, nope, nope, nope!)
  • En ymmärrä sietoikkunasta tai yli- ja alivireydestä juuri mitään, mutta kommentoin tohon maadoittamiseen.

    En oo vielä kertaakaan onnistunut estämään dissosioinnin alkua jos joku on trigannut mut siihen... hiljalleen oon oppinut muistamaan sen, että ne olot kyllä menee ohi ajan kanssa. Mulla ”kevyempi” dissosiointi on monesti sellasta kummaa derealisaatiota, jossa pää tuntuu ilmapallolta, negatiiviset tunteet poistuu ja kaikki naurattaa, asiat ympärillä suurenee, pienenee, hehkuu, ääriviivat korostuu. Oon huomannut että siinä ei auta ollenkaan mikään yksityiskohtiin tai hengitykseen keskittyminen, pikemminkin just ympäristöön ja yksityiskohtiin uppoutuminen on helpompaa kun on sulkenut tunteet pois ja on jossain maagisessa ympäristöön sulautuvassa tilassa. Tää tila on muuten ihan jees, paitsi muihin ihmisiin yhteyden saaminen on tosi vaikeeta ja valun tähän tilaan helposti jos pitäis yrittää tavoittaa jotain negatiivista tunnetilaa. Terapiassa mulla usein puski tää tila päälle kun olis pitänyt keskittyä ahdistukseen jne., koska en luottanut terapeuttiini ollenkaan. ”Itserankaisutilassa” puolestani oon niin ahdistunut ja poissa tolaltani, ettei siihen mikään yksityiskohtiin keskittyminen auta ollenkaan vaan pakkoajatukset ja paniikki puskee päälle kaikesta huolimatta. (Toi aiemmin mainitsemani derealisaatio liittyi terapian aikana usein siihen, että mun piti yrittää muistaa miltä tuntui olla siinä itserankaisutilassa ja se tunnetila on vaan niin sietämätön, että suljin koko tunnepuolen automaattisesti pois. Nope, nope, nope, nope!)
  • Mulla on muuten tota samaa kuin @Mekaikkiminällä, eli jos olo on tarpeeksi hirveä, nukahdan. Vähän sellanen karkea ”have you tried turning your brain off and on again” ratkaisu, mutta toimii, ja unien jälkeen olo on yleensä paljon parempi. En oo aiemmin tajunnut, että se liittyy vauva-aikaan ja siihen, ettei osaa rauhoittaa itseään millään muulla tavalla.
  • Mulla on muuten tota samaa kuin @Mekaikkiminällä, eli jos olo on tarpeeksi hirveä, nukahdan. Vähän sellanen karkea ”have you tried turning your brain off and on again” ratkaisu, mutta toimii, ja unien jälkeen olo on yleensä paljon parempi. En oo aiemmin tajunnut, että se liittyy vauva-aikaan ja siihen, ettei osaa rauhoittaa itseään millään muulla tavalla.
  • Mikä logiikka on sen taustalla, mihin osaan milloinkin aina dissosiaatiossa siirtyy? Onko monille eri voimakkaille tunteille juuri niille sopiva pakopaikka se, minne siirtyy dissossa?
  • Mikä logiikka on sen taustalla, mihin osaan milloinkin aina dissosiaatiossa siirtyy? Onko monille eri voimakkaille tunteille juuri niille sopiva pakopaikka se, minne siirtyy dissossa?

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?