• en saa oikeaa apua!

    Terapiani ei auta.On selkeitä merkkejä siitä että terapeutti ei ole ammattitaitoinen.
    En tiedä viitsinkö tänne tehdä listaa näistä "merkeistä".
    En ole huomannut juuri mitään parantumista vaikka olen käynyt terapiassa jo aika kauan.
    Miten teillä muilla menee käytännössä emdr? Pidetäänkö siinä pieniä taukoja välissä? Tuleeko tunteita esiin?
    Tänään taas oloni on ollut sietämätön.
    Ja sitä toimivaa apua en ole löytänyt.
    Ahdistus on tosi paljon kehossa ymmärrettävästi koska kaikki teot kohdistuivat kehooni lapsena.
    Mutta terapiassa ei juuri yhtään saa yhteyttä tapahtumiin eikä tunteisiin.
    Todella harvoin.
    Lisäksi olen täysin konkurssin partaalla terapiamaksujen takia.
    Jotain muutosta täytys tehdä.
  • Terapiani ei auta.On selkeitä merkkejä siitä että terapeutti ei ole ammattitaitoinen.
    En tiedä viitsinkö tänne tehdä listaa näistä "merkeistä".
    En ole huomannut juuri mitään parantumista vaikka olen käynyt terapiassa jo aika kauan.
    Miten teillä muilla menee käytännössä emdr? Pidetäänkö siinä pieniä taukoja välissä? Tuleeko tunteita esiin?
    Tänään taas oloni on ollut sietämätön.
    Ja sitä toimivaa apua en ole löytänyt.
    Ahdistus on tosi paljon kehossa ymmärrettävästi koska kaikki teot kohdistuivat kehooni lapsena.
    Mutta terapiassa ei juuri yhtään saa yhteyttä tapahtumiin eikä tunteisiin.
    Todella harvoin.
    Lisäksi olen täysin konkurssin partaalla terapiamaksujen takia.
    Jotain muutosta täytys tehdä.
  • Mitä sinun terapeuttisi sanoo, kun kerrot tuon keto-orvokki?
  • Mitä sinun terapeuttisi sanoo, kun kerrot tuon keto-orvokki?
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Mitä sinun terapeuttisi sanoo, kun kerrot tuon keto-orvokki?

    Hyvä kysymys. En ole tainnut kertoa tuota.
    Alussa puhuin siitä mikä ei auta minua.
  • Quote Originally Posted by Pii View Post
    Mitä sinun terapeuttisi sanoo, kun kerrot tuon keto-orvokki?

    Hyvä kysymys. En ole tainnut kertoa tuota.
    Alussa puhuin siitä mikä ei auta minua.
  • Mua kiinnostaisi edelleen miten emdr-menetelmä tehdään teillä jotka sitä saatte?
    Ja miten se vaikuttaa teihin?
    Miten terapiatunti etenee?
    Minulla usein loppuu aika kesken juuri silloin kun olisi isoja juttuja tulossa.
  • Mua kiinnostaisi edelleen miten emdr-menetelmä tehdään teillä jotka sitä saatte?
    Ja miten se vaikuttaa teihin?
    Miten terapiatunti etenee?
    Minulla usein loppuu aika kesken juuri silloin kun olisi isoja juttuja tulossa.
  • Minulla ei tehdä emdr:ää eli en osaa sanoa, mutta jos terapiatunti on liian lyhyt, niin kysy terapeutilta, voisiko sitä pidentää. Tai kokeilla auttaako pidentäminen mitään.
  • Minulla ei tehdä emdr:ää eli en osaa sanoa, mutta jos terapiatunti on liian lyhyt, niin kysy terapeutilta, voisiko sitä pidentää. Tai kokeilla auttaako pidentäminen mitään.
  • Minullekaan ei ole tehty emdr:ää. Minulla on sellainen käsitys, että olisi hyvä, että traumahoidon keskeisin asia on keskustelupsykoterapia, joka on siis kaiken perusta, sillä ei voi yhdistellä kehon, mielen, tunteiden, muistojen ja ties minkä osia eheäksi kokonaisuudeksi, jos niitä ei keskustelemalla 'liimata' toisiinsa. Minulla on ollut paljon ja monenlaisia kehohoitojakin, mutta aina on rinnalla kulkenut vahvat, jykevät ja monipuoliset keskusteluhoidot. Minulla ei olisi tullut mistään traumahoidoista yhtään mitään, jos kaiken perusta ei olisi ollut AMMATTITAITOINEN psykoterapia, joka perustuu ainoastaan keskusteluhoitoon.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Minullekaan ei ole tehty emdr:ää. Minulla on sellainen käsitys, että olisi hyvä, että traumahoidon keskeisin asia on keskustelupsykoterapia, joka on siis kaiken perusta, sillä ei voi yhdistellä kehon, mielen, tunteiden, muistojen ja ties minkä osia eheäksi kokonaisuudeksi, jos niitä ei keskustelemalla 'liimata' toisiinsa. Minulla on ollut paljon ja monenlaisia kehohoitojakin, mutta aina on rinnalla kulkenut vahvat, jykevät ja monipuoliset keskusteluhoidot. Minulla ei olisi tullut mistään traumahoidoista yhtään mitään, jos kaiken perusta ei olisi ollut AMMATTITAITOINEN psykoterapia, joka perustuu ainoastaan keskusteluhoitoon.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Emdr on apuna siinä, että traumamuistot nousee ylös kehosta. Jotain yksittäistä traumaa voidaan varmaan hoitaa pelkästään emdr:llä, mutta mulla on aina paljon vahvempana se keskustelupuoli. Kuten Insestiäidin tytärkin kirjoitti, se on tärkeää.

    Mun terapiassa aina ensin keskustellaan. Sitten tarvittaessa tehdään emdr:ää. Aluksi terapeutti tarkastaa, että olen kunnolla läsnä nykyhetkessä. Sen jälkeen emdr:ää tehdään. Jos on oikein vaikea aihe, saattaa olla että terapeutti laskee sekunteja ääneen ja mä tiedän kuinka kauan mennään taaksepäin ennen kuin pidetään tauko ja puhutaan siitä miltä tuntuu ja varmistetaan että olen läsnäolevana ennen kuin jatketaan. Se aika kerralla emdr:ssä voi olla vain 3-5 s kerrallaan. Näitä lyhyitä toistoja tehdään useampi kerta. Välillä tehdään paljon pidempi aika kerrallaan. Välissä on aina taukoja. Jos täytyy vaikka saattaa jotain loppuun, silloin emdr tehdään vaikka yökkäilisin ym. mutta sellainen on tosi harvinaista. Yleensä aina on mahdollista ja järkevää tarkastaa että kaksoistietoisuus pysyy. Joskus mulla menee silmät kiinni ja alkaa alkaa pyöräyttämään, silloin emdr:ää ei tehdä silmien liikkeen vaan käsissä pidettävien antureiden avulla, josta lähtee pieni sähkövärinä. Nämä tosi vaikeat emdr:ssä käsiteltävät asiat on usein sellaisia asioita, joihin ei ole sanoja. Asioita joita on tapahtunut niin pienenä, niin vieraita lapselle, että niitä on hyvin vaikea käsitellä puhumalla aikuisen sanoilla ja käsitteillä. Emdr:n jälkeen puhutaan ja sen keskustelun tarkoitus on taas tuoda tähän hetkeen ja arkeen kiinni. Mun terapiassa vältetään tilannetta, jossa viimisille minuuteille asti puhuttaisiin muistoista nousevista asioista, vaan siinä on lopuksi aina hetki joka turvaa kotimatkan.

    Kannattaa miettiä miten jatkat omassa terapiassa. Luottamus terapeuttiin tulee hitaasti, mutta sitä ilman ei oikein ole odotettavissa että varsinainen edistyminenkään olisi mahdollista.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Emdr on apuna siinä, että traumamuistot nousee ylös kehosta. Jotain yksittäistä traumaa voidaan varmaan hoitaa pelkästään emdr:llä, mutta mulla on aina paljon vahvempana se keskustelupuoli. Kuten Insestiäidin tytärkin kirjoitti, se on tärkeää.

    Mun terapiassa aina ensin keskustellaan. Sitten tarvittaessa tehdään emdr:ää. Aluksi terapeutti tarkastaa, että olen kunnolla läsnä nykyhetkessä. Sen jälkeen emdr:ää tehdään. Jos on oikein vaikea aihe, saattaa olla että terapeutti laskee sekunteja ääneen ja mä tiedän kuinka kauan mennään taaksepäin ennen kuin pidetään tauko ja puhutaan siitä miltä tuntuu ja varmistetaan että olen läsnäolevana ennen kuin jatketaan. Se aika kerralla emdr:ssä voi olla vain 3-5 s kerrallaan. Näitä lyhyitä toistoja tehdään useampi kerta. Välillä tehdään paljon pidempi aika kerrallaan. Välissä on aina taukoja. Jos täytyy vaikka saattaa jotain loppuun, silloin emdr tehdään vaikka yökkäilisin ym. mutta sellainen on tosi harvinaista. Yleensä aina on mahdollista ja järkevää tarkastaa että kaksoistietoisuus pysyy. Joskus mulla menee silmät kiinni ja alkaa alkaa pyöräyttämään, silloin emdr:ää ei tehdä silmien liikkeen vaan käsissä pidettävien antureiden avulla, josta lähtee pieni sähkövärinä. Nämä tosi vaikeat emdr:ssä käsiteltävät asiat on usein sellaisia asioita, joihin ei ole sanoja. Asioita joita on tapahtunut niin pienenä, niin vieraita lapselle, että niitä on hyvin vaikea käsitellä puhumalla aikuisen sanoilla ja käsitteillä. Emdr:n jälkeen puhutaan ja sen keskustelun tarkoitus on taas tuoda tähän hetkeen ja arkeen kiinni. Mun terapiassa vältetään tilannetta, jossa viimisille minuuteille asti puhuttaisiin muistoista nousevista asioista, vaan siinä on lopuksi aina hetki joka turvaa kotimatkan.

    Kannattaa miettiä miten jatkat omassa terapiassa. Luottamus terapeuttiin tulee hitaasti, mutta sitä ilman ei oikein ole odotettavissa että varsinainen edistyminenkään olisi mahdollista.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Mielenkiintoista ja samalla veret seisauttavaa, että keho säilöö traumoja. Tiedän konkreettisesti kuinka kehon lukkojen avaaminen nostaa *****n pintaan. Nuorempana olin aivan lukossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Koko keho oli kestojännittynyt, selkä kierossa ja notkolla, hartiat lysyssä ja hengitys häiriintynyt. Alexander-tekniikan myötä opin hengittämään vapautuneemmin ja pudottamaan kestojännityksiä pois. Hengityksen rentoutumisen myötä muutuin sosiaaliseksi, opin puhumaan ja nauttimaan ihmisten seurasta. Muutaman vuoden olo keveni ja olin vahvoilla. Ammatillisista syistä jatkoin sitkeästi Alexander-prosessia ja muiden kehollisten menetelmien käyttöä. Nämä prosessithan ovat pitkiä, sillä kerrostuneita jännityksiä löytyy kuin sipulia kuoriessa. Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui. Dissosiaatio lakkasi toimimasta ja kaikki sivupersoonat pulpahtivat tietoisuuteen kuin Pandoran lippaasta. Tämä oli valtava järkytys, sillä en ollut aiemmin tietoinen niistä. Lähes koko vuosi on mennyt siinä, että nämä persoonallisuuden osat käyvät sisällissotaa keskenään ja repivät identiteettini hajalle yhä uudelleen ja uudelleen. Kehotietoisuus ja hengitystekniikka auttaa siinä, että pysyn jotenkuten ankkuroituna nykyhetkessä eikä paniikkireaktio mene överiksi, mutta vapaa keho tuhoaa toisaalta ikivanhan selviämiskeinoni eli dissosiaation käyttämisen. Olen kuin ajopuu kaoottisessa sisäisessä ja ulkoisessa maailmassa. Todellisuus ja tulkintojen maailmaa on yhtäkkiä täynnä triggereitä, tikareita jotka sinkoilevat läpi sydämen.

    On päässyt käymään niin, että itse sovelletut keholliset tekniikat päästivät sivupersoonat riehumaan irrallaan, ilman että minulla oli minkäänlaista terapeuttia vahtimassa sietokykyni rajaa. Sisäinen kaaos on traumatisoinut minut uudelleen, pahimmillaan joka päivä, kun ulkomaailmakin on täynnä pettymyksiä ja turhautumista. Eikä minulla edelleenkään ole varsinaista hoitosuhdetta.

    Onko kenelläkään kokemusta tämänkaltaisesta tapahtumakulusta?

    Tahdon sanoa, että traumojen synnyttämien kestojännitysten purku voi olla hengenvaarallista miinanraivausta, ja sen pitäisi ehdottomasti tapahtua valvotusti. Kehon ja psyyken avautuminen voi pitkäänkin tapahtua käsi kädessä, mutta sitten voi tulla vastaan raja, jolloin helvetti pääsee valloilleen. Traumatisoituneelle ihmisille kehon lukkojen avaaminen on kaksiteräinen miekka.
  • Mielenkiintoista ja samalla veret seisauttavaa, että keho säilöö traumoja. Tiedän konkreettisesti kuinka kehon lukkojen avaaminen nostaa *****n pintaan. Nuorempana olin aivan lukossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Koko keho oli kestojännittynyt, selkä kierossa ja notkolla, hartiat lysyssä ja hengitys häiriintynyt. Alexander-tekniikan myötä opin hengittämään vapautuneemmin ja pudottamaan kestojännityksiä pois. Hengityksen rentoutumisen myötä muutuin sosiaaliseksi, opin puhumaan ja nauttimaan ihmisten seurasta. Muutaman vuoden olo keveni ja olin vahvoilla. Ammatillisista syistä jatkoin sitkeästi Alexander-prosessia ja muiden kehollisten menetelmien käyttöä. Nämä prosessithan ovat pitkiä, sillä kerrostuneita jännityksiä löytyy kuin sipulia kuoriessa. Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui. Dissosiaatio lakkasi toimimasta ja kaikki sivupersoonat pulpahtivat tietoisuuteen kuin Pandoran lippaasta. Tämä oli valtava järkytys, sillä en ollut aiemmin tietoinen niistä. Lähes koko vuosi on mennyt siinä, että nämä persoonallisuuden osat käyvät sisällissotaa keskenään ja repivät identiteettini hajalle yhä uudelleen ja uudelleen. Kehotietoisuus ja hengitystekniikka auttaa siinä, että pysyn jotenkuten ankkuroituna nykyhetkessä eikä paniikkireaktio mene överiksi, mutta vapaa keho tuhoaa toisaalta ikivanhan selviämiskeinoni eli dissosiaation käyttämisen. Olen kuin ajopuu kaoottisessa sisäisessä ja ulkoisessa maailmassa. Todellisuus ja tulkintojen maailmaa on yhtäkkiä täynnä triggereitä, tikareita jotka sinkoilevat läpi sydämen.

    On päässyt käymään niin, että itse sovelletut keholliset tekniikat päästivät sivupersoonat riehumaan irrallaan, ilman että minulla oli minkäänlaista terapeuttia vahtimassa sietokykyni rajaa. Sisäinen kaaos on traumatisoinut minut uudelleen, pahimmillaan joka päivä, kun ulkomaailmakin on täynnä pettymyksiä ja turhautumista. Eikä minulla edelleenkään ole varsinaista hoitosuhdetta.

    Onko kenelläkään kokemusta tämänkaltaisesta tapahtumakulusta?

    Tahdon sanoa, että traumojen synnyttämien kestojännitysten purku voi olla hengenvaarallista miinanraivausta, ja sen pitäisi ehdottomasti tapahtua valvotusti. Kehon ja psyyken avautuminen voi pitkäänkin tapahtua käsi kädessä, mutta sitten voi tulla vastaan raja, jolloin helvetti pääsee valloilleen. Traumatisoituneelle ihmisille kehon lukkojen avaaminen on kaksiteräinen miekka.
  • Mua kammottaa kaikki parantavat kehojutut. En oo suostunut fysioterapiaan kun sitä on ehdotettu. Rentoutusharjotukset on hirveitä, en suostu enää rentoutusryhmiin eikä mua oo pakotettu. Rentoutusmusiikista tulee kamala olo siks että oon joskus aiemmin ollut rentoutusryhmissä. Mä tiedän, et mussa on heti pinnan alla ihan hirvee räjähdys, enkä halua ikinä vapauttaa sitä sieltä. Mun kehoa ei saa parantaa. Haluan että se on vähän kaltoinkohdeltu jotenkin koko ajan.

    Varmaan kehossa onkin kaikki traumat, kun isot traumat on tehty vartalolle, niin paljon että mieli ei kestänyt.

  • Mua kammottaa kaikki parantavat kehojutut. En oo suostunut fysioterapiaan kun sitä on ehdotettu. Rentoutusharjotukset on hirveitä, en suostu enää rentoutusryhmiin eikä mua oo pakotettu. Rentoutusmusiikista tulee kamala olo siks että oon joskus aiemmin ollut rentoutusryhmissä. Mä tiedän, et mussa on heti pinnan alla ihan hirvee räjähdys, enkä halua ikinä vapauttaa sitä sieltä. Mun kehoa ei saa parantaa. Haluan että se on vähän kaltoinkohdeltu jotenkin koko ajan.

    Varmaan kehossa onkin kaikki traumat, kun isot traumat on tehty vartalolle, niin paljon että mieli ei kestänyt.

  • @Aria da Capo: ucsh: minulle tuli kirjoituksestasi mieleeni tilanteeni juuri ennen kuin löysin heinäsuovasta vihdoin ja viimein minua ja kidutustraumojani ymmärtävän ja minua hoitamaan kykenevän AMMATTITAITOISEN psykoterapeutin! Olin silloin niin huonossa ja tuskaisessa kunnossa, etten varmaankaan olisi kestänyt enää kovinkaan kauaa, eikä siten olisi mennyt enää pitkäkään aika, kun olisin tappanut itseni. Minun vuosia kestäneiden puoskaroimisten [ks. http://foorumi.traumajadissosiaatio....ysitte+t%E4nne ja http://foorumi.traumajadissosiaatio....ight=Puoskarit] seurauksena minulla ei silloin ollut elämässäni enää muuta jäljellä kuin itsetuho ja hulluinhuone. Josko sinäkin aloitat traumojesi hoidon siten, että yrität etsiä ensin itse itsellesi AMMATTITAITOISEN psykoterapeutin, jonka kanssa kemiat toimivat?
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä Insestiäidin tytär; 06-01-18 klo 20:44.
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • @Aria da Capo: ucsh: minulle tuli kirjoituksestasi mieleeni tilanteeni juuri ennen kuin löysin heinäsuovasta vihdoin ja viimein minua ja kidutustraumojani ymmärtävän ja minua hoitamaan kykenevän AMMATTITAITOISEN psykoterapeutin! Olin silloin niin huonossa ja tuskaisessa kunnossa, etten varmaankaan olisi kestänyt enää kovinkaan kauaa, eikä siten olisi mennyt enää pitkäkään aika, kun olisin tappanut itseni. Minun vuosia kestäneiden puoskaroimisten [ks. http://foorumi.traumajadissosiaatio....ysitte+t%E4nne ja http://foorumi.traumajadissosiaatio....ight=Puoskarit] seurauksena minulla ei silloin ollut elämässäni enää muuta jäljellä kuin itsetuho ja hulluinhuone. Josko sinäkin aloitat traumojesi hoidon siten, että yrität etsiä ensin itse itsellesi AMMATTITAITOISEN psykoterapeutin, jonka kanssa kemiat toimivat?
    Insesti ja yhteisö
    Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 1992;108(3):280 Esko Varilo ja Leena Linna:

    " " - Vanhempien kanssa työskennellyt sosiaalityöntekijä kysyi, eikö insestilasta "saisi antaa edes jouluksi kotiin"–ikään kuin lapsen kannalta jouluna tapahtuva insesti olisi mukavampaa kuin arkipäivinä tapahtuva." "

    http://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/3/duo20056
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Mä tiedän, et mussa on heti pinnan alla ihan hirvee räjähdys, enkä halua ikinä vapauttaa sitä sieltä. Mun kehoa ei saa parantaa. Haluan että se on vähän kaltoinkohdeltu jotenkin koko ajan.

    Varmaan kehossa onkin kaikki traumat, kun isot traumat on tehty vartalolle, niin paljon että mieli ei kestänyt.
    Varmaan tiedät itse parhaiten, missä menee sinun rajasi tällä hetkellä. Mutta toisaalta on surullista, jos jäät vartioimaan rajojasi loputtomiin. Uskon, että yhdessä viisaan terapeutin tai ohjaajan kanssa rajoja voi laajentaa ja päästä pois kapeutuneen elämän vankilasta. Ellei siedä yhtään ahdistusta, traumat pysyvät maton alla, eikä niitä pysty käsittelemään kuin pintatasolla korkeintaan. Ja ilman tunnesisällön kohtaamistahan terapiassa ei pääse eteenpäin.

    Tiedän että keholliset menetelmät ovat kaksiteräinen miekka, ja niitä yksin soveltaessa voi joutua ojasta aallikkoon. Samalla olen sitä mieltä, että ilman niitä olisin vielä huonommassa jamassa: eläisin jossain dissosiaation kuplassa vailla kosketusta kehooni ja muihin ihmisiin. Todennäköisesti myös lasteni elämä olisi mennyt väärille raiteille, ellen äitinä olisi pystynyt olemaan aidosti läsnä heidän elämässään, ainakin osittain.

    En tiedä ikääsi A(J)H, mutta haluaisin rohkaista sinuakin keholliseen työskentelyyn ajoissa. Itse olen yli 40-vuotias ja nyt kadun kipeästi, etten uskaltanut kohdata ahdistusta aikaisemmin. Elämäni olisi voinut ottaa toisen suunnan, jos olisin pystynyt siihen. Ilmeisesti kehollinen työskentely oli kuitenkin minulle ylivoimaista. Kävin muutamilla Alexander-tekniikan kursseilla jo parikymppisenä, mutten ymmärtänyt yhtään mitään. Vasta lähes nelikymppisenä palasin asiaan aivan toisenlaisella motivaatiolla. Alexander-opettajat sanovatkin, ettei prosessi etene, ellei ihminen ole siihen valmis. Toisaalta tekniikan piirissä tiedetään, että varovainen pitää olla, jos kehon lukkojen takana on hyvin traumaattista materiaalia. Tästä syystä itseohjautuvat "pehmeät" menetelmät ovat parempia kuin suora kehon lukkojen manipulointi vaikkapa fysioterapian keinoin, jossa lukot avataan väkivalloin.

    Avaaminen kuitenkin kannattaa, jos oikeasti haluaa parantua ja päästä eteenpäin. Pitäisi ymmärtää, että sellainen yleisoire kuin ahdistus on samanlainen viesti kuin fyysinen kipu, esimerkiksi selkäkipu. Kipu viestii, että kehossa on vaurio. Ellei kestä ollenkaan kipua, jää makaamaan paikoilleen. Kuitenkin nykyään tiedetään, että parasta mitä esim. selkä- tai nivelkipuinen voi tehdä, on liiikkua sietokyvyn rajoissa. Makaamista ei suositella kuin väliaikaisesti, koska liikkeen myötä aineenvaihdunta paranee ja kudokset elpyvät. Sen sijaan liikkumattomana vauriot etenevät ja toimintakyky huononee entisestään. Ylös kannattaa nousta vaikka hetkeksi. Jos ainoa motivaatio on kivun välttäminen, tekee karhunpalveluksen itselleen.

    Vaikka itse joudun elämään ahdistuksen kanssa, kun kehon lukot eivät enää pidä kipua poissa, niin terve persoonallisuuteni osa kuitenkin ymmärtää että olen ottanut jättiharppauksen eteenpäin. Avautumisen myötä sain käyttöön suurimman voimavarani, joka minulla on: sosiaalisuuden, kyvyn olla läsnä vuorovaikutuksessa ja kokea empatiaa sekä ja rohkeuden keskustella avoimesti tilanteestani pohjia myöten.

    Vaikka vanhat persoonallisuuden osani ovat paniikissa jouduttuaan "avohoitoon" pois suljetusta laitoksesta (nehän haluavat piiloutua ja säilyä ennallaan) niin olen oppinut jatkamaan elämääni niiden vastarinnasta ja kauhunhuudoista huolimatta. Voin onnitella itseäni siitä, että ahdistuksen sietoikkunani on kasvanut paljon. Yritän uskoa siihen, että päivänvalossa painajaiseni ja takapiruni haalistuvat ja vaimenevat pikkuhiljaa ja opin tulemaan niiden kanssa yhä paremmin toimeen.

    En halua tällä näkökulmallani tuomita ketään, mikäli hän valitsee pitää kehon lukkonsa kiinni. Ymmärrän että näin on tehtävä, jos traumoja ei vielä pysty käsittelemään lainkaan. Samalla suren sitä, että niin harva terapeutti tai kuntoutuja ottaa vakavasti yhteyden kehon ja mielen lukkojen välillä. Paljon aikaa ja yhteiskunnan kuntoutustukea menee hukkaan, jos keskusteluterapia juuttuu pintatasolle ilman kehollista ulottuvuutta. Uskollan sanoa näin, koska kävin nuorempana keskusteluterapiassa edistymättä yhtään.
  • Quote Originally Posted by A(J)H View Post
    Mä tiedän, et mussa on heti pinnan alla ihan hirvee räjähdys, enkä halua ikinä vapauttaa sitä sieltä. Mun kehoa ei saa parantaa. Haluan että se on vähän kaltoinkohdeltu jotenkin koko ajan.

    Varmaan kehossa onkin kaikki traumat, kun isot traumat on tehty vartalolle, niin paljon että mieli ei kestänyt.
    Varmaan tiedät itse parhaiten, missä menee sinun rajasi tällä hetkellä. Mutta toisaalta on surullista, jos jäät vartioimaan rajojasi loputtomiin. Uskon, että yhdessä viisaan terapeutin tai ohjaajan kanssa rajoja voi laajentaa ja päästä pois kapeutuneen elämän vankilasta. Ellei siedä yhtään ahdistusta, traumat pysyvät maton alla, eikä niitä pysty käsittelemään kuin pintatasolla korkeintaan. Ja ilman tunnesisällön kohtaamistahan terapiassa ei pääse eteenpäin.

    Tiedän että keholliset menetelmät ovat kaksiteräinen miekka, ja niitä yksin soveltaessa voi joutua ojasta aallikkoon. Samalla olen sitä mieltä, että ilman niitä olisin vielä huonommassa jamassa: eläisin jossain dissosiaation kuplassa vailla kosketusta kehooni ja muihin ihmisiin. Todennäköisesti myös lasteni elämä olisi mennyt väärille raiteille, ellen äitinä olisi pystynyt olemaan aidosti läsnä heidän elämässään, ainakin osittain.

    En tiedä ikääsi A(J)H, mutta haluaisin rohkaista sinuakin keholliseen työskentelyyn ajoissa. Itse olen yli 40-vuotias ja nyt kadun kipeästi, etten uskaltanut kohdata ahdistusta aikaisemmin. Elämäni olisi voinut ottaa toisen suunnan, jos olisin pystynyt siihen. Ilmeisesti kehollinen työskentely oli kuitenkin minulle ylivoimaista. Kävin muutamilla Alexander-tekniikan kursseilla jo parikymppisenä, mutten ymmärtänyt yhtään mitään. Vasta lähes nelikymppisenä palasin asiaan aivan toisenlaisella motivaatiolla. Alexander-opettajat sanovatkin, ettei prosessi etene, ellei ihminen ole siihen valmis. Toisaalta tekniikan piirissä tiedetään, että varovainen pitää olla, jos kehon lukkojen takana on hyvin traumaattista materiaalia. Tästä syystä itseohjautuvat "pehmeät" menetelmät ovat parempia kuin suora kehon lukkojen manipulointi vaikkapa fysioterapian keinoin, jossa lukot avataan väkivalloin.

    Avaaminen kuitenkin kannattaa, jos oikeasti haluaa parantua ja päästä eteenpäin. Pitäisi ymmärtää, että sellainen yleisoire kuin ahdistus on samanlainen viesti kuin fyysinen kipu, esimerkiksi selkäkipu. Kipu viestii, että kehossa on vaurio. Ellei kestä ollenkaan kipua, jää makaamaan paikoilleen. Kuitenkin nykyään tiedetään, että parasta mitä esim. selkä- tai nivelkipuinen voi tehdä, on liiikkua sietokyvyn rajoissa. Makaamista ei suositella kuin väliaikaisesti, koska liikkeen myötä aineenvaihdunta paranee ja kudokset elpyvät. Sen sijaan liikkumattomana vauriot etenevät ja toimintakyky huononee entisestään. Ylös kannattaa nousta vaikka hetkeksi. Jos ainoa motivaatio on kivun välttäminen, tekee karhunpalveluksen itselleen.

    Vaikka itse joudun elämään ahdistuksen kanssa, kun kehon lukot eivät enää pidä kipua poissa, niin terve persoonallisuuteni osa kuitenkin ymmärtää että olen ottanut jättiharppauksen eteenpäin. Avautumisen myötä sain käyttöön suurimman voimavarani, joka minulla on: sosiaalisuuden, kyvyn olla läsnä vuorovaikutuksessa ja kokea empatiaa sekä ja rohkeuden keskustella avoimesti tilanteestani pohjia myöten.

    Vaikka vanhat persoonallisuuden osani ovat paniikissa jouduttuaan "avohoitoon" pois suljetusta laitoksesta (nehän haluavat piiloutua ja säilyä ennallaan) niin olen oppinut jatkamaan elämääni niiden vastarinnasta ja kauhunhuudoista huolimatta. Voin onnitella itseäni siitä, että ahdistuksen sietoikkunani on kasvanut paljon. Yritän uskoa siihen, että päivänvalossa painajaiseni ja takapiruni haalistuvat ja vaimenevat pikkuhiljaa ja opin tulemaan niiden kanssa yhä paremmin toimeen.

    En halua tällä näkökulmallani tuomita ketään, mikäli hän valitsee pitää kehon lukkonsa kiinni. Ymmärrän että näin on tehtävä, jos traumoja ei vielä pysty käsittelemään lainkaan. Samalla suren sitä, että niin harva terapeutti tai kuntoutuja ottaa vakavasti yhteyden kehon ja mielen lukkojen välillä. Paljon aikaa ja yhteiskunnan kuntoutustukea menee hukkaan, jos keskusteluterapia juuttuu pintatasolle ilman kehollista ulottuvuutta. Uskollan sanoa näin, koska kävin nuorempana keskusteluterapiassa edistymättä yhtään.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Emdr on apuna siinä, että traumamuistot nousee ylös kehosta. Jotain yksittäistä traumaa voidaan varmaan hoitaa pelkästään emdr:llä, mutta mulla on aina paljon vahvempana se keskustelupuoli. Kuten Insestiäidin tytärkin kirjoitti, se on tärkeää.

    Mun terapiassa aina ensin keskustellaan. Sitten tarvittaessa tehdään emdr:ää. Aluksi terapeutti tarkastaa, että olen kunnolla läsnä nykyhetkessä. Sen jälkeen emdr:ää tehdään. Jos on oikein vaikea aihe, saattaa olla että terapeutti laskee sekunteja ääneen ja mä tiedän kuinka kauan mennään taaksepäin ennen kuin pidetään tauko ja puhutaan siitä miltä tuntuu ja varmistetaan että olen läsnäolevana ennen kuin jatketaan. Se aika kerralla emdr:ssä voi olla vain 3-5 s kerrallaan. Näitä lyhyitä toistoja tehdään useampi kerta. Välillä tehdään paljon pidempi aika kerrallaan. Välissä on aina taukoja. Jos täytyy vaikka saattaa jotain loppuun, silloin emdr tehdään vaikka yökkäilisin ym. mutta sellainen on tosi harvinaista. Yleensä aina on mahdollista ja järkevää tarkastaa että kaksoistietoisuus pysyy. Joskus mulla menee silmät kiinni ja alkaa alkaa pyöräyttämään, silloin emdr:ää ei tehdä silmien liikkeen vaan käsissä pidettävien antureiden avulla, josta lähtee pieni sähkövärinä. Nämä tosi vaikeat emdr:ssä käsiteltävät asiat on usein sellaisia asioita, joihin ei ole sanoja. Asioita joita on tapahtunut niin pienenä, niin vieraita lapselle, että niitä on hyvin vaikea käsitellä puhumalla aikuisen sanoilla ja käsitteillä. Emdr:n jälkeen puhutaan ja sen keskustelun tarkoitus on taas tuoda tähän hetkeen ja arkeen kiinni. Mun terapiassa vältetään tilannetta, jossa viimisille minuuteille asti puhuttaisiin muistoista nousevista asioista, vaan siinä on lopuksi aina hetki joka turvaa kotimatkan.

    Kannattaa miettiä miten jatkat omassa terapiassa. Luottamus terapeuttiin tulee hitaasti, mutta sitä ilman ei oikein ole odotettavissa että varsinainen edistyminenkään olisi mahdollista.


    No niin. Tuntuu vaan että terapeuttini tekee eri lailla kuin muut.
    Alussa on keskustelua, yleensä arjesta tai jos mulla on ollut vaikka traumamuistoja lähipäivinä. Yleensä ei puhuta lapsuudesta. Sitten terapeutti aloittaa emdr:n joka on käden liikuttamista yhtäjaksoisesti jopa puolikin tuntia melkein.
    Taukoa on jos puhun jotain.
    Se on ihan sattumanvaraista nykyään toimiiko se vai ei. Tai sitten tulee jotain viimeisillä minuuteilla.
    Harvoin tulee tunteita.
    Hypnoosi oli pelkkää lauseiden lausumista peräkkäin.
    Ihan sama jos joku olis kadulta otettu sinne lausumasn lauseet perätysten.
    Mulla on kaikki kehossa, olo on aina kipeä ja tarvitsisinkin kehokäsittelyä jolloin voisin vapautua.
    Ahdistus on myös paljon kehossa olevaa ja "terapia" ei mitenkään kosketa tätä ahdistusta.
    Ne pahimmat jutut on minussa aina vaan.
    Kaikki se mitä tehtiin kun olin lapsi.
    Miten tästä eteenpäin?
    Rahaa ei ole kuntoutukseen.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Emdr on apuna siinä, että traumamuistot nousee ylös kehosta. Jotain yksittäistä traumaa voidaan varmaan hoitaa pelkästään emdr:llä, mutta mulla on aina paljon vahvempana se keskustelupuoli. Kuten Insestiäidin tytärkin kirjoitti, se on tärkeää.

    Mun terapiassa aina ensin keskustellaan. Sitten tarvittaessa tehdään emdr:ää. Aluksi terapeutti tarkastaa, että olen kunnolla läsnä nykyhetkessä. Sen jälkeen emdr:ää tehdään. Jos on oikein vaikea aihe, saattaa olla että terapeutti laskee sekunteja ääneen ja mä tiedän kuinka kauan mennään taaksepäin ennen kuin pidetään tauko ja puhutaan siitä miltä tuntuu ja varmistetaan että olen läsnäolevana ennen kuin jatketaan. Se aika kerralla emdr:ssä voi olla vain 3-5 s kerrallaan. Näitä lyhyitä toistoja tehdään useampi kerta. Välillä tehdään paljon pidempi aika kerrallaan. Välissä on aina taukoja. Jos täytyy vaikka saattaa jotain loppuun, silloin emdr tehdään vaikka yökkäilisin ym. mutta sellainen on tosi harvinaista. Yleensä aina on mahdollista ja järkevää tarkastaa että kaksoistietoisuus pysyy. Joskus mulla menee silmät kiinni ja alkaa alkaa pyöräyttämään, silloin emdr:ää ei tehdä silmien liikkeen vaan käsissä pidettävien antureiden avulla, josta lähtee pieni sähkövärinä. Nämä tosi vaikeat emdr:ssä käsiteltävät asiat on usein sellaisia asioita, joihin ei ole sanoja. Asioita joita on tapahtunut niin pienenä, niin vieraita lapselle, että niitä on hyvin vaikea käsitellä puhumalla aikuisen sanoilla ja käsitteillä. Emdr:n jälkeen puhutaan ja sen keskustelun tarkoitus on taas tuoda tähän hetkeen ja arkeen kiinni. Mun terapiassa vältetään tilannetta, jossa viimisille minuuteille asti puhuttaisiin muistoista nousevista asioista, vaan siinä on lopuksi aina hetki joka turvaa kotimatkan.

    Kannattaa miettiä miten jatkat omassa terapiassa. Luottamus terapeuttiin tulee hitaasti, mutta sitä ilman ei oikein ole odotettavissa että varsinainen edistyminenkään olisi mahdollista.


    No niin. Tuntuu vaan että terapeuttini tekee eri lailla kuin muut.
    Alussa on keskustelua, yleensä arjesta tai jos mulla on ollut vaikka traumamuistoja lähipäivinä. Yleensä ei puhuta lapsuudesta. Sitten terapeutti aloittaa emdr:n joka on käden liikuttamista yhtäjaksoisesti jopa puolikin tuntia melkein.
    Taukoa on jos puhun jotain.
    Se on ihan sattumanvaraista nykyään toimiiko se vai ei. Tai sitten tulee jotain viimeisillä minuuteilla.
    Harvoin tulee tunteita.
    Hypnoosi oli pelkkää lauseiden lausumista peräkkäin.
    Ihan sama jos joku olis kadulta otettu sinne lausumasn lauseet perätysten.
    Mulla on kaikki kehossa, olo on aina kipeä ja tarvitsisinkin kehokäsittelyä jolloin voisin vapautua.
    Ahdistus on myös paljon kehossa olevaa ja "terapia" ei mitenkään kosketa tätä ahdistusta.
    Ne pahimmat jutut on minussa aina vaan.
    Kaikki se mitä tehtiin kun olin lapsi.
    Miten tästä eteenpäin?
    Rahaa ei ole kuntoutukseen.
  • Ihan tuo terapiaistunnon alku vaikuttaa samanlaiselta kuin mulla. Ei sillä, että kaikilla olisi samanlaista terapiaa - siinä on varmasti paljon eroja riippuen ihmisestä. Emdr:ää tehdään aina johonkin esille nousseeseen asiaan, ei koskaan siten että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tapahtuu. Mulla on aina joku intentio johon keskityn. Yleensä se on tunne.

    Kuvailemasi tapaista emdr:ää mulle ei ole koskaan tehty. Se voi johtua siitä, että olen muistanut kokoajan ja yhteys on ollut. Terapeutti on myös kertonut, että emdr on toiminut mulla hyvin ja että reagoin siihen herkästi. Mulla on myös hyvä kehotietoisuus joogan ansioista ja tunnistan tarkasti miten tunne tai pakkautunut energia liikkuu kehossa ja keho osaa myös ohjata sen ulos. Jos siinä samalla nousee menneisyyden kuvia mieleen, niin niitä mun terapiassa ei seurata tai analysoida kovin paljon, vaan pääpaino on tunnemuistojen vapauttamisella.

    Emdr:ää voi tehdä myös jonkin myönteisen puolen vahvistamiseksi ja parasynteettisen hermoston toiminnan vahvistamiseksi. Toistatteko jo jotain positiivisia ja vahvistavia lauseita?

    Mun emdr-hoito ei myöskään ole hypnoosia eikä siinä toistella mitään lauseita. Terapeutti saattaa kyllä toistella välillä, että se on vanha tunne anna sen mennä ym.

    Emdr:ssä alettiin mulla käsitellä traumoja vasta käsittelyvaiheessa. En tiedä missä vaiheessa te olette menossa. Se mitä tässä kuvasin liittyy siis vaiheeseen, jossa terapiassa ollaan edistytty ja luottamussuhde on syntynyt.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Ihan tuo terapiaistunnon alku vaikuttaa samanlaiselta kuin mulla. Ei sillä, että kaikilla olisi samanlaista terapiaa - siinä on varmasti paljon eroja riippuen ihmisestä. Emdr:ää tehdään aina johonkin esille nousseeseen asiaan, ei koskaan siten että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tapahtuu. Mulla on aina joku intentio johon keskityn. Yleensä se on tunne.

    Kuvailemasi tapaista emdr:ää mulle ei ole koskaan tehty. Se voi johtua siitä, että olen muistanut kokoajan ja yhteys on ollut. Terapeutti on myös kertonut, että emdr on toiminut mulla hyvin ja että reagoin siihen herkästi. Mulla on myös hyvä kehotietoisuus joogan ansioista ja tunnistan tarkasti miten tunne tai pakkautunut energia liikkuu kehossa ja keho osaa myös ohjata sen ulos. Jos siinä samalla nousee menneisyyden kuvia mieleen, niin niitä mun terapiassa ei seurata tai analysoida kovin paljon, vaan pääpaino on tunnemuistojen vapauttamisella.

    Emdr:ää voi tehdä myös jonkin myönteisen puolen vahvistamiseksi ja parasynteettisen hermoston toiminnan vahvistamiseksi. Toistatteko jo jotain positiivisia ja vahvistavia lauseita?

    Mun emdr-hoito ei myöskään ole hypnoosia eikä siinä toistella mitään lauseita. Terapeutti saattaa kyllä toistella välillä, että se on vanha tunne anna sen mennä ym.

    Emdr:ssä alettiin mulla käsitellä traumoja vasta käsittelyvaiheessa. En tiedä missä vaiheessa te olette menossa. Se mitä tässä kuvasin liittyy siis vaiheeseen, jossa terapiassa ollaan edistytty ja luottamussuhde on syntynyt.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Eikä minulla edelleenkään ole varsinaista hoitosuhdetta.
    Tahdon sanoa, että traumojen synnyttämien kestojännitysten purku voi olla hengenvaarallista miinanraivausta, ja sen pitäisi ehdottomasti tapahtua valvotusti. Kehon ja psyyken avautuminen voi pitkäänkin tapahtua käsi kädessä, mutta sitten voi tulla vastaan raja, jolloin helvetti pääsee valloilleen. Traumatisoituneelle ihmisille kehon lukkojen avaaminen on kaksiteräinen miekka.
    Jos tekisit kaiken uudelleen, niin mitä tekisit toisin, ts tekisitkö jotakin kehoterapian sijaan tai rinnalla? Oletko ollut juuri ollenkaan (terapautin kanssa) keskusteluterapiassa, vai oletko ainoastaan tehnyt tuota kehoterapiaa lukkojen avaamiseksi? Pääsitkö kokonaan kehollisista jännityksista eroon? Onko viimeisen vuoden aikana kuitenkin olo mennyt taas parempaan?
    Ristiriidoista pitäisi pikku hiljaa päästä rakentamalla sinnikkäästi yhteistyötä osien välille ja yrittämällä pitää sinne yhteyttä. Mutta eteneminen on hidasta.
    Viimeisin muokkaus käyttäjältä TunteetOn; 07-01-18 klo 15:00.
  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Eikä minulla edelleenkään ole varsinaista hoitosuhdetta.
    Tahdon sanoa, että traumojen synnyttämien kestojännitysten purku voi olla hengenvaarallista miinanraivausta, ja sen pitäisi ehdottomasti tapahtua valvotusti. Kehon ja psyyken avautuminen voi pitkäänkin tapahtua käsi kädessä, mutta sitten voi tulla vastaan raja, jolloin helvetti pääsee valloilleen. Traumatisoituneelle ihmisille kehon lukkojen avaaminen on kaksiteräinen miekka.
    Jos tekisit kaiken uudelleen, niin mitä tekisit toisin, ts tekisitkö jotakin kehoterapian sijaan tai rinnalla? Oletko ollut juuri ollenkaan (terapautin kanssa) keskusteluterapiassa, vai oletko ainoastaan tehnyt tuota kehoterapiaa lukkojen avaamiseksi? Pääsitkö kokonaan kehollisista jännityksista eroon? Onko viimeisen vuoden aikana kuitenkin olo mennyt taas parempaan?
    Ristiriidoista pitäisi pikku hiljaa päästä rakentamalla sinnikkäästi yhteistyötä osien välille ja yrittämällä pitää sinne yhteyttä. Mutta eteneminen on hidasta.
  • Alexander-tekniikan harjoittamisen motiivina ei minulla alun perinkään ollut traumojen purku, vaan parempi suoriutuminen opinnoissa ja ammatissa. Muusikon työssä kehon vapaus on tärkeä edellytys, ja siinä voi aina kehittyä lisää. Kyllä, olen päässyt suuresta osasta kestojännityksiä eroon, vaikka lähtötilanne oli huono. Projekti on merkinnyt uudenlaista kehonkäytön tapaa kaikessa arkisessa olemisessa kävely- ja istumatottumuksia myöten. Toisaalta projekti on jatkuva, stressivaste tekee huonoina aikoina myyräntyötään kuroen ja jäykistäen eri ruumiinosia, minkä jokainen varmaan tietää mikäli on ollenkaan kosketuksissa kehoonsa. Vapauden ylläpitämiseksi on tehtävä joka päivä töitä.

    Viimeksi seitsemän vuotta sitten olin ryhmäterapiassa avioliittoni kriisin jälkeen, jonka jälkeen katsottiin, että pärjään. Silloin en tajunnut DI ominaisuuksistani mitään, enkä ollut myöskään aloittanut kehollista työskentelyä.

    Viime talvena alkoivat sietämättömät olot. Kesä oli helpompi, mutta nyt kaamos pahentaa oloa taas ja olen huonossa jamassa. Vuoden verran olen käynyt fiksulla psykiatrisella sairaanhoitajalla kerran kuussa, mikä on ollut antoisaa, mutta riittämätöntä. Kelan kuntoutustuen saaminen on vielä pitkässä kuusessa.

    Toisaalta olen löytänyt epävirallisen terapeutin yllättävällä tavalla lähipiiristä: käymme naapurin eläkeläismiehen kanssa koirinemme 1-2 tunnin metsälenkillä joka ikinen aamu, ja puheeksi on tullut asioita traumakokemuksia myöten. Kävi ilmi, että äijä sairastaa itsekin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joten hänelle ei tarvitse vääntää rautalangasta millaisia oloja joudun sietämään ja miksi. Aamuisin ahdistukseni on aina pahin, joten monenlaisista asioista on tullut lenkkikaverin kanssa puhuttua oikeilla nimillä. Onhan se yhdenlaista EMDR:ää, kun silmät liikkuvat seuraten koirien painia ja vipellystä ja pimeää, muhkuraista polun pintaa. Samalla koen tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi ilman kulissien pitämisen tarvetta. Tuo seitsemänkymppinen mies on jo omat demoninsa selättänyt, mutta uskon että nämä keskustelutuokiot ovat hänellekin antoisia, kun jonkinlainen terapeutin kutsumus hänellä näköjään on. Lisäksi voin silloin tällöin puhua joidenkin muusikkotoverien kanssa, jotka ovat myös läpikäyneet kaikenlaista. On melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että taidealalle päätyvät rikkinäiset ihmiset, ja raaka todellisuus traumatisoi entisestään.

    Joskus elämä yllättää epätodennäköisellä tavalla. En väheksy ammattimaisen terapeutin tarvetta, mutta eteenpäin voi päästä muillakin keinoin. Lukemattomat suht toimintakykyiset ihmiset ovat läpikäyneet kriisinsä ja selättäneet demoninsa ystävyyssuhteiden avulla. Voin olla kiitollinen löydettyäni ystäviä, jotka sietävät pimeät puoleni sopivina annoksina. Lisäksi uskon, että suuri määrä liikuntaa on ratkaiseva tekijä, joka pitää minut näinkin toimintakykyisenä.

    Joten eteenpäin mennään, vaikka ahdistus tihenee. Pitää vain mennä ahdistusta päin, jotta jonain päivänä näkisi valoa tunnelin päässä.
  • Alexander-tekniikan harjoittamisen motiivina ei minulla alun perinkään ollut traumojen purku, vaan parempi suoriutuminen opinnoissa ja ammatissa. Muusikon työssä kehon vapaus on tärkeä edellytys, ja siinä voi aina kehittyä lisää. Kyllä, olen päässyt suuresta osasta kestojännityksiä eroon, vaikka lähtötilanne oli huono. Projekti on merkinnyt uudenlaista kehonkäytön tapaa kaikessa arkisessa olemisessa kävely- ja istumatottumuksia myöten. Toisaalta projekti on jatkuva, stressivaste tekee huonoina aikoina myyräntyötään kuroen ja jäykistäen eri ruumiinosia, minkä jokainen varmaan tietää mikäli on ollenkaan kosketuksissa kehoonsa. Vapauden ylläpitämiseksi on tehtävä joka päivä töitä.

    Viimeksi seitsemän vuotta sitten olin ryhmäterapiassa avioliittoni kriisin jälkeen, jonka jälkeen katsottiin, että pärjään. Silloin en tajunnut DI ominaisuuksistani mitään, enkä ollut myöskään aloittanut kehollista työskentelyä.

    Viime talvena alkoivat sietämättömät olot. Kesä oli helpompi, mutta nyt kaamos pahentaa oloa taas ja olen huonossa jamassa. Vuoden verran olen käynyt fiksulla psykiatrisella sairaanhoitajalla kerran kuussa, mikä on ollut antoisaa, mutta riittämätöntä. Kelan kuntoutustuen saaminen on vielä pitkässä kuusessa.

    Toisaalta olen löytänyt epävirallisen terapeutin yllättävällä tavalla lähipiiristä: käymme naapurin eläkeläismiehen kanssa koirinemme 1-2 tunnin metsälenkillä joka ikinen aamu, ja puheeksi on tullut asioita traumakokemuksia myöten. Kävi ilmi, että äijä sairastaa itsekin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joten hänelle ei tarvitse vääntää rautalangasta millaisia oloja joudun sietämään ja miksi. Aamuisin ahdistukseni on aina pahin, joten monenlaisista asioista on tullut lenkkikaverin kanssa puhuttua oikeilla nimillä. Onhan se yhdenlaista EMDR:ää, kun silmät liikkuvat seuraten koirien painia ja vipellystä ja pimeää, muhkuraista polun pintaa. Samalla koen tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi ilman kulissien pitämisen tarvetta. Tuo seitsemänkymppinen mies on jo omat demoninsa selättänyt, mutta uskon että nämä keskustelutuokiot ovat hänellekin antoisia, kun jonkinlainen terapeutin kutsumus hänellä näköjään on. Lisäksi voin silloin tällöin puhua joidenkin muusikkotoverien kanssa, jotka ovat myös läpikäyneet kaikenlaista. On melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että taidealalle päätyvät rikkinäiset ihmiset, ja raaka todellisuus traumatisoi entisestään.

    Joskus elämä yllättää epätodennäköisellä tavalla. En väheksy ammattimaisen terapeutin tarvetta, mutta eteenpäin voi päästä muillakin keinoin. Lukemattomat suht toimintakykyiset ihmiset ovat läpikäyneet kriisinsä ja selättäneet demoninsa ystävyyssuhteiden avulla. Voin olla kiitollinen löydettyäni ystäviä, jotka sietävät pimeät puoleni sopivina annoksina. Lisäksi uskon, että suuri määrä liikuntaa on ratkaiseva tekijä, joka pitää minut näinkin toimintakykyisenä.

    Joten eteenpäin mennään, vaikka ahdistus tihenee. Pitää vain mennä ahdistusta päin, jotta jonain päivänä näkisi valoa tunnelin päässä.
  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui. Dissosiaatio lakkasi toimimasta ja kaikki sivupersoonat pulpahtivat tietoisuuteen kuin Pandoran lippaasta. Tämä oli valtava järkytys, sillä en ollut aiemmin tietoinen niistä..
    Yleensä traumoja hoidetaan siten, että ennen, kuin aletaan aukomaan traumamuistoja/kehojännityksiä, niin pyritään saamaan yhteistyö osien välille. Siis osien olemassaolo tiedetään jo paljon ennen traumamuistojen hoitoa. Vasta kun yhteistyötä on saatu aikaan, niin mennään noihin vaikeampiin asioihin.

    Onko sulla mennyt niin, että kehojännityksien purkamutuisen myötä on suojat laskeutunet ja tunneosat ovat pulpahtaneet ristiriitoineen ihan pintaan? Tässä vaiheessa niiden yhteityö normaalisti pitäisi jo toimia, eikä kait pahoja ristiriitoja enää olisi?

    Summarum: eli jos sinua olisi hoidettu kuten yllä, niin voisikohan tilanteesi olla paljon parempi?

    Toinen asia, eli kehoterapiassa taitaa muistojen tulkinta jäädä heikommalle tolalle?
  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui. Dissosiaatio lakkasi toimimasta ja kaikki sivupersoonat pulpahtivat tietoisuuteen kuin Pandoran lippaasta. Tämä oli valtava järkytys, sillä en ollut aiemmin tietoinen niistä..
    Yleensä traumoja hoidetaan siten, että ennen, kuin aletaan aukomaan traumamuistoja/kehojännityksiä, niin pyritään saamaan yhteistyö osien välille. Siis osien olemassaolo tiedetään jo paljon ennen traumamuistojen hoitoa. Vasta kun yhteistyötä on saatu aikaan, niin mennään noihin vaikeampiin asioihin.

    Onko sulla mennyt niin, että kehojännityksien purkamutuisen myötä on suojat laskeutunet ja tunneosat ovat pulpahtaneet ristiriitoineen ihan pintaan? Tässä vaiheessa niiden yhteityö normaalisti pitäisi jo toimia, eikä kait pahoja ristiriitoja enää olisi?

    Summarum: eli jos sinua olisi hoidettu kuten yllä, niin voisikohan tilanteesi olla paljon parempi?

    Toinen asia, eli kehoterapiassa taitaa muistojen tulkinta jäädä heikommalle tolalle?
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Yleensä traumoja hoidetaan siten, että ennen, kuin aletaan aukomaan traumamuistoja/kehojännityksiä, niin pyritään saamaan yhteistyö osien välille.

    Summarum: eli jos sinua olisi hoidettu kuten yllä, niin voisikohan tilanteesi olla paljon parempi?

    Toinen asia, eli kehoterapiassa taitaa muistojen tulkinta jäädä heikommalle tolalle?
    Kuten toisessa viestissä selitin, aloitin kehollisen työskentelyn ihan muista syistä kuin psyykkisistä syistä. Alexander-tekniikka ei edes ole terapia, vaan kehonkäytön tekniikka. Tarvitsin kehon vapautta ammatissa kehittymiseen. En ollut aiemmin tietoinen eri osistani, kärsin vain toistuvista masennuksista. Ja kyllä, ne putkahtivat vuosi sitten kaikki pintaan ja sisällissota on vaimennut vain hetkittäin vuoden aikana.

    Lisäksi epäilen, että suvussa olevat bipo-geenit nostavat päätään. Diagnoosia ei kuitenkaan ole, ei myöskään DI. Oudot oireeni kuitenkin selittyvät paremmin rakenteellisella dissosiaatiolla.

    Voihan sitä jossitella, että "jos minua olisi hoidettu siten, tai oikea diagnoosi olisi löytynyt vuosia sitten, niin olisin paremmassa jamassa. Varmasti. Vaan tilanne oli pimennossa. Lisäksi minulla oli tässä muutama vuosi, joilloin voin hyvin ilman lääkitystä ja pääsin elämässä eteenpäin.

    Minulla ei ole taustalla mitään dramaattista kuten insestiä tai fyysistä perheväkivaltaa. Pikemminkin pitkäkestoista hivuttavaa traumatisoitumista. Alkutaipaleeni vauvana oli vaikea, pikkulapsena olin vuosia psyykkisesti heitteillä, sitten asuimme vuosia ulkomailla ja olin ulkopuolinen, ja sitten koin avioliitossa psyykkistä väkivaltaa yli kymmenen vuotta. Kyllä hitaastikin tulee selvää jälkeä.
  • Quote Originally Posted by TunteetOn View Post
    Yleensä traumoja hoidetaan siten, että ennen, kuin aletaan aukomaan traumamuistoja/kehojännityksiä, niin pyritään saamaan yhteistyö osien välille.

    Summarum: eli jos sinua olisi hoidettu kuten yllä, niin voisikohan tilanteesi olla paljon parempi?

    Toinen asia, eli kehoterapiassa taitaa muistojen tulkinta jäädä heikommalle tolalle?
    Kuten toisessa viestissä selitin, aloitin kehollisen työskentelyn ihan muista syistä kuin psyykkisistä syistä. Alexander-tekniikka ei edes ole terapia, vaan kehonkäytön tekniikka. Tarvitsin kehon vapautta ammatissa kehittymiseen. En ollut aiemmin tietoinen eri osistani, kärsin vain toistuvista masennuksista. Ja kyllä, ne putkahtivat vuosi sitten kaikki pintaan ja sisällissota on vaimennut vain hetkittäin vuoden aikana.

    Lisäksi epäilen, että suvussa olevat bipo-geenit nostavat päätään. Diagnoosia ei kuitenkaan ole, ei myöskään DI. Oudot oireeni kuitenkin selittyvät paremmin rakenteellisella dissosiaatiolla.

    Voihan sitä jossitella, että "jos minua olisi hoidettu siten, tai oikea diagnoosi olisi löytynyt vuosia sitten, niin olisin paremmassa jamassa. Varmasti. Vaan tilanne oli pimennossa. Lisäksi minulla oli tässä muutama vuosi, joilloin voin hyvin ilman lääkitystä ja pääsin elämässä eteenpäin.

    Minulla ei ole taustalla mitään dramaattista kuten insestiä tai fyysistä perheväkivaltaa. Pikemminkin pitkäkestoista hivuttavaa traumatisoitumista. Alkutaipaleeni vauvana oli vaikea, pikkulapsena olin vuosia psyykkisesti heitteillä, sitten asuimme vuosia ulkomailla ja olin ulkopuolinen, ja sitten koin avioliitossa psyykkistä väkivaltaa yli kymmenen vuotta. Kyllä hitaastikin tulee selvää jälkeä.
  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui.

    Voihan sitä jossitella, että "jos minua olisi hoidettu siten, tai oikea diagnoosi olisi löytynyt vuosia sitten, niin olisin paremmassa jamassa. Varmasti. Vaan tilanne oli pimennossa. Lisäksi minulla oli tässä muutama vuosi, joilloin voin hyvin ilman lääkitystä ja pääsin elämässä eteenpäin.
    Vaikuttaa lukemani perusteella siltä, että lähes kaikilla - ainakin osien löytymisen jälkeen seuraa enemmän tai vähemmän kaaottista aikaa, kun osat kokevat, että niihin yritetään vaikuttaa ja niiden (epä)tasapainoa muuttaa esim. terapialla. Mulla kesti vuoden sellainen epästabiili aika.
    Sinusta en tietenkään pysty sanomaan, vaikuttiko kehoterapia osiin vai olisivatko siitä huolimatta löytymisen jälkeen muuttuneet kaaottisiksi?

    Jälkiviisaus ei ole viisautta. Kirjoitin ylempänä siksi niin miten kirjoitin, koska tällä foorumilla joku muu, joka on muutaman vuoden sinua aikaisemmassa vaiheessa - voi saada apua tekstistäni.
  • Quote Originally Posted by Aria da Capo View Post
    Reilu vuosi sitten oloni alkoi yllättäen mennä takapakkia. Ilmeisesti pääsin käsiksi lapsuuden pahimmissa traumoissa syntyneisiin jännityksiin lavoissa, rintakehässä ja leukaperissä. Tuloksena oli, että koko Pandoran lipas avautui.

    Voihan sitä jossitella, että "jos minua olisi hoidettu siten, tai oikea diagnoosi olisi löytynyt vuosia sitten, niin olisin paremmassa jamassa. Varmasti. Vaan tilanne oli pimennossa. Lisäksi minulla oli tässä muutama vuosi, joilloin voin hyvin ilman lääkitystä ja pääsin elämässä eteenpäin.
    Vaikuttaa lukemani perusteella siltä, että lähes kaikilla - ainakin osien löytymisen jälkeen seuraa enemmän tai vähemmän kaaottista aikaa, kun osat kokevat, että niihin yritetään vaikuttaa ja niiden (epä)tasapainoa muuttaa esim. terapialla. Mulla kesti vuoden sellainen epästabiili aika.
    Sinusta en tietenkään pysty sanomaan, vaikuttiko kehoterapia osiin vai olisivatko siitä huolimatta löytymisen jälkeen muuttuneet kaaottisiksi?

    Jälkiviisaus ei ole viisautta. Kirjoitin ylempänä siksi niin miten kirjoitin, koska tällä foorumilla joku muu, joka on muutaman vuoden sinua aikaisemmassa vaiheessa - voi saada apua tekstistäni.
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Ihan tuo terapiaistunnon alku vaikuttaa samanlaiselta kuin mulla. Ei sillä, että kaikilla olisi samanlaista terapiaa - siinä on varmasti paljon eroja riippuen ihmisestä. Emdr:ää tehdään aina johonkin esille nousseeseen asiaan, ei koskaan siten että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tapahtuu. Mulla on aina joku intentio johon keskityn. Yleensä se on tunne.

    Kuvailemasi tapaista emdr:ää mulle ei ole koskaan tehty. Se voi johtua siitä, että olen muistanut kokoajan ja yhteys on ollut. Terapeutti on myös kertonut, että emdr on toiminut mulla hyvin ja että reagoin siihen herkästi. Mulla on myös hyvä kehotietoisuus joogan ansioista ja tunnistan tarkasti miten tunne tai pakkautunut energia liikkuu kehossa ja keho osaa myös ohjata sen ulos. Jos siinä samalla nousee menneisyyden kuvia mieleen, niin niitä mun terapiassa ei seurata tai analysoida kovin paljon, vaan pääpaino on tunnemuistojen vapauttamisella.

    Emdr:ää voi tehdä myös jonkin myönteisen puolen vahvistamiseksi ja parasynteettisen hermoston toiminnan vahvistamiseksi. Toistatteko jo jotain positiivisia ja vahvistavia lauseita?

    Mun emdr-hoito ei myöskään ole hypnoosia eikä siinä toistella mitään lauseita. Terapeutti saattaa kyllä toistella välillä, että se on vanha tunne anna sen mennä ym.

    Emdr:ssä alettiin mulla käsitellä traumoja vasta käsittelyvaiheessa. En tiedä missä vaiheessa te olette menossa. Se mitä tässä kuvasin liittyy siis vaiheeseen, jossa terapiassa ollaan edistytty ja luottamussuhde on syntynyt.


    Mua vaivaa se että tehdäänkö teillä muilla emdr:ää siten että se on tauotonta käden.heilutusta ja sitten tunti loppuu?
  • Quote Originally Posted by Mariini View Post
    Ihan tuo terapiaistunnon alku vaikuttaa samanlaiselta kuin mulla. Ei sillä, että kaikilla olisi samanlaista terapiaa - siinä on varmasti paljon eroja riippuen ihmisestä. Emdr:ää tehdään aina johonkin esille nousseeseen asiaan, ei koskaan siten että aletaan vaan tehdä ja katsotaan mitä tapahtuu. Mulla on aina joku intentio johon keskityn. Yleensä se on tunne.

    Kuvailemasi tapaista emdr:ää mulle ei ole koskaan tehty. Se voi johtua siitä, että olen muistanut kokoajan ja yhteys on ollut. Terapeutti on myös kertonut, että emdr on toiminut mulla hyvin ja että reagoin siihen herkästi. Mulla on myös hyvä kehotietoisuus joogan ansioista ja tunnistan tarkasti miten tunne tai pakkautunut energia liikkuu kehossa ja keho osaa myös ohjata sen ulos. Jos siinä samalla nousee menneisyyden kuvia mieleen, niin niitä mun terapiassa ei seurata tai analysoida kovin paljon, vaan pääpaino on tunnemuistojen vapauttamisella.

    Emdr:ää voi tehdä myös jonkin myönteisen puolen vahvistamiseksi ja parasynteettisen hermoston toiminnan vahvistamiseksi. Toistatteko jo jotain positiivisia ja vahvistavia lauseita?

    Mun emdr-hoito ei myöskään ole hypnoosia eikä siinä toistella mitään lauseita. Terapeutti saattaa kyllä toistella välillä, että se on vanha tunne anna sen mennä ym.

    Emdr:ssä alettiin mulla käsitellä traumoja vasta käsittelyvaiheessa. En tiedä missä vaiheessa te olette menossa. Se mitä tässä kuvasin liittyy siis vaiheeseen, jossa terapiassa ollaan edistytty ja luottamussuhde on syntynyt.


    Mua vaivaa se että tehdäänkö teillä muilla emdr:ää siten että se on tauotonta käden.heilutusta ja sitten tunti loppuu?
  • Olen varmaan jo vastannut tähän ja tarkoitit kysymyksesi muille. Vastaan silti, että mulla ei tehdä noin koskaan. Ehkä @Nannu tai @lasiprinsessa osaa ottaa kantaa?
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Olen varmaan jo vastannut tähän ja tarkoitit kysymyksesi muille. Vastaan silti, että mulla ei tehdä noin koskaan. Ehkä @Nannu tai @lasiprinsessa osaa ottaa kantaa?
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?