• Lapseni traumatisoituu(ko)?

    Anteeksi tää mun jatkuva itkeminen täällä.. varmasti monella vaikeampaakin kuin mun ongelmat, mutta oon iha ihan hukassa ja peloissani..

    Onko muilla vanhemmilla tai onko ollut tällaista?
    Pelkään kuollakseni, että lapseni traumatisoituu minun sairastamisen takia tai siksi että suutun välillä. Pahin mitä tapahtuu on että huudan. Mutta jos olenkin huutaessani yhtä pelottava kuin oma äiti oli kännissä...
    Näen lapsessani pelkkää traumatisoitumista. Se että hän uhmaa, se ettei aina halua halata, se ettei aina vastaa "rakastan sinua" takaisin, se ettei halua voita leivälle, se ettei tykkää jostain ruoasta.
    Minulle jopa pyllyn peseminen on vaikeaa, koska pelkään lapseni kokevan sen seksuaalisena. Pyydän jatkuvasti anteeksi häneltä kaikkea. Hoen alituiseen kuinka hirveästi häntä rakastan. Ihan loputtomiin..

    Tänään on ollut järkyttävän epätodellinen olo. Meillä oli vieraita ja olin paniikissa koko ajan. En pysynyt kärryillä mistä puhuttiin, mutta vastailin silti. En tiennyt mitä puhun. Käyn ihan kierroksilla, mutta olen myös äääärimmilleen ahdistunut, sydän hakkaa ja vapisen.

    Äiti soitti tänään ja raivosi isän juomista, vajosin siihen tilaan mitä olin lapsena, aloin kokea että minun pitää pyytää anteeksi että isä juo. Sain tilanteen hallintaan, en pyytänyt anteeksi, mutta olin todella varuillani, myötäilin ja pyrin kaikin keinoin olla mieliksi, ettei äiti räjähdä ja suutu minulle.

    On ollut niin raskas päivä, että äskön tuntui, että hajoan. Olotila vaihtui silmän räpäyksessä äskön. En tunne enää ahdistusta. On tyhjä olo.

    Soitan tiistaina lastensuojeluun ja pyydän apua!
  • Anteeksi tää mun jatkuva itkeminen täällä.. varmasti monella vaikeampaakin kuin mun ongelmat, mutta oon iha ihan hukassa ja peloissani..

    Onko muilla vanhemmilla tai onko ollut tällaista?
    Pelkään kuollakseni, että lapseni traumatisoituu minun sairastamisen takia tai siksi että suutun välillä. Pahin mitä tapahtuu on että huudan. Mutta jos olenkin huutaessani yhtä pelottava kuin oma äiti oli kännissä...
    Näen lapsessani pelkkää traumatisoitumista. Se että hän uhmaa, se ettei aina halua halata, se ettei aina vastaa "rakastan sinua" takaisin, se ettei halua voita leivälle, se ettei tykkää jostain ruoasta.
    Minulle jopa pyllyn peseminen on vaikeaa, koska pelkään lapseni kokevan sen seksuaalisena. Pyydän jatkuvasti anteeksi häneltä kaikkea. Hoen alituiseen kuinka hirveästi häntä rakastan. Ihan loputtomiin..

    Tänään on ollut järkyttävän epätodellinen olo. Meillä oli vieraita ja olin paniikissa koko ajan. En pysynyt kärryillä mistä puhuttiin, mutta vastailin silti. En tiennyt mitä puhun. Käyn ihan kierroksilla, mutta olen myös äääärimmilleen ahdistunut, sydän hakkaa ja vapisen.

    Äiti soitti tänään ja raivosi isän juomista, vajosin siihen tilaan mitä olin lapsena, aloin kokea että minun pitää pyytää anteeksi että isä juo. Sain tilanteen hallintaan, en pyytänyt anteeksi, mutta olin todella varuillani, myötäilin ja pyrin kaikin keinoin olla mieliksi, ettei äiti räjähdä ja suutu minulle.

    On ollut niin raskas päivä, että äskön tuntui, että hajoan. Olotila vaihtui silmän räpäyksessä äskön. En tunne enää ahdistusta. On tyhjä olo.

    Soitan tiistaina lastensuojeluun ja pyydän apua!
  • @kaniini, ei tarvitse pyytää anteeksi eikä vertailla, kellä on vaikeinta. Foorumi on kirjoittamista varten eikä vaikeuksia voi vertailla.
    Minusta on hyvää ja tervettä, että lapsesi voi osoittaa uhmaa seurassasi. Tuo äitisi käytös on kyllä aivan väärin sinua kohtaan. Kauheaa syyllistää sinua isäsi juomisesta.
    Kuulostaa hyvältä ja vastuulliselta ajatukselta ottaa yhteyttä lastensuojeluun.
    Jaksamista ja halauksia sinulle
  • @kaniini, ei tarvitse pyytää anteeksi eikä vertailla, kellä on vaikeinta. Foorumi on kirjoittamista varten eikä vaikeuksia voi vertailla.
    Minusta on hyvää ja tervettä, että lapsesi voi osoittaa uhmaa seurassasi. Tuo äitisi käytös on kyllä aivan väärin sinua kohtaan. Kauheaa syyllistää sinua isäsi juomisesta.
    Kuulostaa hyvältä ja vastuulliselta ajatukselta ottaa yhteyttä lastensuojeluun.
    Jaksamista ja halauksia sinulle
  • Kiitos vastauksesta soitan sossulemme heti ti aamusta.. ajattelin, että joku voisi tukea sitä missä onnistun ja kertoa mikä on vialla vai onko mikään.. huomenna pääsen onneksi takaisin päiväosastollekkin.. toivon tapaavani viikolla myös lääkärin, en tiedä uskallanko puhua traumaterapiasta ehkä ainakin siitä voisiko tilannetta arvioida kun menen psykologin tutkimuksiin uudelleen.. jonot on vaan hemmetin pitkät..
  • Kiitos vastauksesta soitan sossulemme heti ti aamusta.. ajattelin, että joku voisi tukea sitä missä onnistun ja kertoa mikä on vialla vai onko mikään.. huomenna pääsen onneksi takaisin päiväosastollekkin.. toivon tapaavani viikolla myös lääkärin, en tiedä uskallanko puhua traumaterapiasta ehkä ainakin siitä voisiko tilannetta arvioida kun menen psykologin tutkimuksiin uudelleen.. jonot on vaan hemmetin pitkät..
  • Hyvä että mietit asiaa ja oot pyytämässä siihen apua! Oma äitini traumatisoi minut kyllä hyvin kaiken muun ohella - hän kielsi ja kieltää yhä että mitään ongelmaa olisi koskaan ollutkaan, heittäytyy marttyyriksi, ei suostu hoidattamaan itseään vaan on mielestään aivan kunnossa, jätti aikanaan masennukseen määrätyt lääkkeet syömättä koska niistä tuli alkuun sivuvaikutuksia (eikä sitten suostunut hoitamaan sitä masennusta mitenkään muutenkaan), syyllisti meitä lapsia omasta pahasta olostaan. Juuri se oli kamalaa, että koskaan ei puhuttu oikeasti äidin sairaudesta tai selitetty mitään. Mistään ei puhuttu. Ei ollut sanoja. Ei opetettu sanoja joilla selittää ja tulkita sitä, minkä keskellä elimme.

    Pika-apuna voisin kertoa saman mikä minulle sanottiin aikanaan, että lapsi selviää kyllä kurjista kokemuksista jos saa vastapainoksi hyviä, korjaavia kokemuksia. Selittäminen lapsentasoisesti on myös tärkeää. Itse nykyään aina kun olen kiukkuinen tai suutun lapsille, pyrin selittämään koko ajan ääneen omaa mielentilaani ja sitä miksi se on sellainen kuin on. Etteivät lapset kuvittele sen olevan heidän vika tai että lasten tehtävä olisi saada minut hyvälle tuulelle. Ollaan myös kerrottu lapsille, että äidillä (minulla) on 'vanhoja suruja' joiden takia olen sairas. Surusta sairas. Siksi käyn lääkärissä ja saan apua, että se surusairaus hiljalleen paranisi. Kerrottiin, että lapsena minua ei autettu niiden suruasioiden kanssa ja siksi ne vieläkin haittaavat. Puhuttiin samassa yhteydessä siitä, mikä meidän lapsia surettaa ja mitkä asiat silloin lohduttaa. Puhuttiin, että aikuisten tehtävä on auttaa lapsia selviämään omista surullisista asioistaan, että aikuisena sitten osaa jo itse auttaa omaa suruaan. Puhuttiin, että on tärkeää lohduttaa toista - aikuisetkin lohduttavat toisiaan - mutta jos sillä toisella ei siitä olo kokonaan parane, niin ei sille voi mitään. Joskus suru on niin iso ja ei ole oma vika, jos ei voi ottaa jonkun toisen surua kokonaan pois.

    Tässä on ollut itsellenikin niin paljon opeteltavaa, että omat lapset ovat näissä taidoissa jo parempia kuin minä. Minä erehdyn vielä sotkemaan omat tunnetilani lasteni tunnetiloihin niin, että näen heissä sellaista mitä ei ole ja vastaavasti meinaa jäädä huomaamatta sitä, mikä on oikeasti.
  • Hyvä että mietit asiaa ja oot pyytämässä siihen apua! Oma äitini traumatisoi minut kyllä hyvin kaiken muun ohella - hän kielsi ja kieltää yhä että mitään ongelmaa olisi koskaan ollutkaan, heittäytyy marttyyriksi, ei suostu hoidattamaan itseään vaan on mielestään aivan kunnossa, jätti aikanaan masennukseen määrätyt lääkkeet syömättä koska niistä tuli alkuun sivuvaikutuksia (eikä sitten suostunut hoitamaan sitä masennusta mitenkään muutenkaan), syyllisti meitä lapsia omasta pahasta olostaan. Juuri se oli kamalaa, että koskaan ei puhuttu oikeasti äidin sairaudesta tai selitetty mitään. Mistään ei puhuttu. Ei ollut sanoja. Ei opetettu sanoja joilla selittää ja tulkita sitä, minkä keskellä elimme.

    Pika-apuna voisin kertoa saman mikä minulle sanottiin aikanaan, että lapsi selviää kyllä kurjista kokemuksista jos saa vastapainoksi hyviä, korjaavia kokemuksia. Selittäminen lapsentasoisesti on myös tärkeää. Itse nykyään aina kun olen kiukkuinen tai suutun lapsille, pyrin selittämään koko ajan ääneen omaa mielentilaani ja sitä miksi se on sellainen kuin on. Etteivät lapset kuvittele sen olevan heidän vika tai että lasten tehtävä olisi saada minut hyvälle tuulelle. Ollaan myös kerrottu lapsille, että äidillä (minulla) on 'vanhoja suruja' joiden takia olen sairas. Surusta sairas. Siksi käyn lääkärissä ja saan apua, että se surusairaus hiljalleen paranisi. Kerrottiin, että lapsena minua ei autettu niiden suruasioiden kanssa ja siksi ne vieläkin haittaavat. Puhuttiin samassa yhteydessä siitä, mikä meidän lapsia surettaa ja mitkä asiat silloin lohduttaa. Puhuttiin, että aikuisten tehtävä on auttaa lapsia selviämään omista surullisista asioistaan, että aikuisena sitten osaa jo itse auttaa omaa suruaan. Puhuttiin, että on tärkeää lohduttaa toista - aikuisetkin lohduttavat toisiaan - mutta jos sillä toisella ei siitä olo kokonaan parane, niin ei sille voi mitään. Joskus suru on niin iso ja ei ole oma vika, jos ei voi ottaa jonkun toisen surua kokonaan pois.

    Tässä on ollut itsellenikin niin paljon opeteltavaa, että omat lapset ovat näissä taidoissa jo parempia kuin minä. Minä erehdyn vielä sotkemaan omat tunnetilani lasteni tunnetiloihin niin, että näen heissä sellaista mitä ei ole ja vastaavasti meinaa jäädä huomaamatta sitä, mikä on oikeasti.
  • Kiitos suuresti vastuksesta aina kun olen oma itseni pyrin antamaan tytölle paljon rakkautta ja läheisyyttä. Koska minä en ole koskaan osnnut tuntea vihaa, en koe olevani oma itseni suuttuessa. Ja vaikka en kunnolla muista mitä sanon silloin kun en ole oma itseni, osaan kuitenkin pyytää anteeksi ja selitän aina miksi suutuin ja mitä ei saa tehdä.. poissaolevuuteni on myös suuri ongelma.. usein tyttäreni joutuu kauan puhumaan minulle ennen kuin havahdun. Koen myös, että persoonan muutokset vihastuessa, lapsen tasolle vajoamisess ja ylivireys sekä lamaantuminen täytyy olla lapsesta ahdistavaa.. yritän "pitää itseni paikkalla" parhaan kykyni mukaan.. tänään soitin lastensuojeluun ja johtava sossu soittaa lähipäivinä.. täytyy vielä sanoa että olen saanut pidettyä sitä vihaista minua poissa.. se on pelotttava minullekkin..
  • Kiitos suuresti vastuksesta aina kun olen oma itseni pyrin antamaan tytölle paljon rakkautta ja läheisyyttä. Koska minä en ole koskaan osnnut tuntea vihaa, en koe olevani oma itseni suuttuessa. Ja vaikka en kunnolla muista mitä sanon silloin kun en ole oma itseni, osaan kuitenkin pyytää anteeksi ja selitän aina miksi suutuin ja mitä ei saa tehdä.. poissaolevuuteni on myös suuri ongelma.. usein tyttäreni joutuu kauan puhumaan minulle ennen kuin havahdun. Koen myös, että persoonan muutokset vihastuessa, lapsen tasolle vajoamisess ja ylivireys sekä lamaantuminen täytyy olla lapsesta ahdistavaa.. yritän "pitää itseni paikkalla" parhaan kykyni mukaan.. tänään soitin lastensuojeluun ja johtava sossu soittaa lähipäivinä.. täytyy vielä sanoa että olen saanut pidettyä sitä vihaista minua poissa.. se on pelotttava minullekkin..
  • Meillä ehti mennä tilanne minun aggressiivisuuden osalta niin pahaksi, että esikoinen pelkäsi minua. Ihan syystä, pelasti itsensä kun juoksi karkuun ja meni piiloon toiseen huoneeseen. Ja pikkusiskonsa pelasti meidät kaikki, kun tuppasi minun syliin silloin kun olin hirveän raivopelkokirkukohtauksen vallassa. Sain koottua itseni kun sille pienelle syliä hakevalle ei mieleni sisäinen hirviö pystynyt tekemään pahaa, vaan otti lapsen syliin tulemisen lohdutuksena itselleen. Soitin silloin miehelle ja pyysin hänet heti kotiin. Menin lastenhuoneen ovelle sanomaan pelästyneelle, että soitin isin tänne, isi tulee ja komentaa äitiä ettei saa suuttua pienille noin. Kysyin pelottaako, ja lapsi sanoi että pelottaa. Ja niin tehtiin kun isä tuli kotiin, että lapselle annettiin yksinkertainen työkalu ja oikeus kieltää äitiä suuttumasta lapsille. Kesti tosi kauan korjata kaikki ne pelon jättämät jäljet pojasta, mutta nyt hän ei kärsi enää. Tulee syliin ja luottaa, ei pelkää. Tietää että se vihaisuus oli äidin sairautta. Onni myös etten koskaan ehtinyt oikeasti vahingoittaa ketään lapsista. Saatiin apua ennen kuin meni vielä pahemmaksi tilanne.
  • Meillä ehti mennä tilanne minun aggressiivisuuden osalta niin pahaksi, että esikoinen pelkäsi minua. Ihan syystä, pelasti itsensä kun juoksi karkuun ja meni piiloon toiseen huoneeseen. Ja pikkusiskonsa pelasti meidät kaikki, kun tuppasi minun syliin silloin kun olin hirveän raivopelkokirkukohtauksen vallassa. Sain koottua itseni kun sille pienelle syliä hakevalle ei mieleni sisäinen hirviö pystynyt tekemään pahaa, vaan otti lapsen syliin tulemisen lohdutuksena itselleen. Soitin silloin miehelle ja pyysin hänet heti kotiin. Menin lastenhuoneen ovelle sanomaan pelästyneelle, että soitin isin tänne, isi tulee ja komentaa äitiä ettei saa suuttua pienille noin. Kysyin pelottaako, ja lapsi sanoi että pelottaa. Ja niin tehtiin kun isä tuli kotiin, että lapselle annettiin yksinkertainen työkalu ja oikeus kieltää äitiä suuttumasta lapsille. Kesti tosi kauan korjata kaikki ne pelon jättämät jäljet pojasta, mutta nyt hän ei kärsi enää. Tulee syliin ja luottaa, ei pelkää. Tietää että se vihaisuus oli äidin sairautta. Onni myös etten koskaan ehtinyt oikeasti vahingoittaa ketään lapsista. Saatiin apua ennen kuin meni vielä pahemmaksi tilanne.
  • Kuulostaa kovin tutulta.. en ole vahingoittanut lastani, mutta se vihainen minä on itsestänikin pelottava koska en hallitse sitä.. pelkoa lisää se etten hahmota kuinka pelottava olen huutaessni..olen yksin tyttäreni kanssa, siksikin on tärkeää että saan apua ulkopuolelta.. onneksi olet saanut avun ja kaikki on hyvin.. toivottavasti minäkin saan tilanteen hallintaan.. koen vain olevani kovin yksin sen hirviöni kanssa, perheohjaajakin hokee ettei tytölläni ole hätää ja ettei hän ole traumatisoitunut, mutta minä en saa pelkoa ja ahdistusta pois koska en hallitse tilannetta..
  • Kuulostaa kovin tutulta.. en ole vahingoittanut lastani, mutta se vihainen minä on itsestänikin pelottava koska en hallitse sitä.. pelkoa lisää se etten hahmota kuinka pelottava olen huutaessni..olen yksin tyttäreni kanssa, siksikin on tärkeää että saan apua ulkopuolelta.. onneksi olet saanut avun ja kaikki on hyvin.. toivottavasti minäkin saan tilanteen hallintaan.. koen vain olevani kovin yksin sen hirviöni kanssa, perheohjaajakin hokee ettei tytölläni ole hätää ja ettei hän ole traumatisoitunut, mutta minä en saa pelkoa ja ahdistusta pois koska en hallitse tilannetta..
  • Hali sinulle kaniini

    Et ole yksin. Täällä yksi lapsensa traumatisoitumista pelkäävä. Pelkään kiintymyssuhteen vaurion siirtymistä lapsilleni sillä, että en kykene olemaan riittävästi tunnetasolla läsnä. Pelkään mitä se tekee, kun vanhempi on säännöllisesti huonovointinen, ja joudun uudestaan ja uudestaan selittämään asiaa lapselle. Mitään muuta keinoa tässä ei kai ole kuin hakea apua ja ottaa vastaan. Eiköhän ne traumat ennenkaikkea tule siitä, että traumatisoituneet vanhemmat ei edes tajua olevansa traumatisoituneita, kieltäytyvät hakemasta apua ongelmiinsa ja kannatuttavat ne lopulta omilla lapsillaan. Ainakin toivon, että avun hakeminen ja vastaanottaminen, tilanteen selittäminen ja sen korostaminen, että tilanne ei ole millään lailla lapsen syy tai lapsen vastuulla, auttaa riittävästi.
  • Hali sinulle kaniini

    Et ole yksin. Täällä yksi lapsensa traumatisoitumista pelkäävä. Pelkään kiintymyssuhteen vaurion siirtymistä lapsilleni sillä, että en kykene olemaan riittävästi tunnetasolla läsnä. Pelkään mitä se tekee, kun vanhempi on säännöllisesti huonovointinen, ja joudun uudestaan ja uudestaan selittämään asiaa lapselle. Mitään muuta keinoa tässä ei kai ole kuin hakea apua ja ottaa vastaan. Eiköhän ne traumat ennenkaikkea tule siitä, että traumatisoituneet vanhemmat ei edes tajua olevansa traumatisoituneita, kieltäytyvät hakemasta apua ongelmiinsa ja kannatuttavat ne lopulta omilla lapsillaan. Ainakin toivon, että avun hakeminen ja vastaanottaminen, tilanteen selittäminen ja sen korostaminen, että tilanne ei ole millään lailla lapsen syy tai lapsen vastuulla, auttaa riittävästi.
  • @kaniini minä aloin saada oman Hirviöni hallintaan vasta, kun hoksasin että hänellä on joku tehtävä mieleni sisäisessä rakenteessa. En osannut itse suuttua tai suojella itseäni. Se oli kokonaan Hirviön tehtävä. Hirviö suojeli erityisesti mieleni sisäisiä lapsenikäisiä osia ja teki sen erittäin alkeellisesti. Vielä paljon myöhemmin tajusin, että Hirviö on hyvin nuori, niin pieni ja nuori ettei osaa edes puhua. Vihakohtausten vallassa en koskaan puhunut mitään, en pystynyt. Pikemminkin kutistuin oman mieleni perälle hädissään piipittäväksi ääneksi, kun 'joku muu' suuttuu ja riehuu minussa. Sitten kun aloin opetella itse osoittamaan tyytymättömyyttä ja suuttumusta Minuna itsenäni, alkoi Hirviön voima hieman hellittää. Ja kun tajusin että Hirviö toivoo jonkun paremmin osaavan ottavan pelottavat ja vihaa herättävät tilanteet haltuun, sekin auttoi. Ja kun aloin käydä etukäteen läpi tilaneita jotka ehkä käyvät hermoille tai ovat pelottavia, sovittiin että Hirviön ei tarvitse auttaa tällä kertaa kun Minä selviän tästä itse, sekin auttoi. Ja kun vielä opin tuntemaan surua ja itkemään, ei tarvinnut ilmentää surua vihan kautta. Ei se mikään nopea ja järkevästi etenevä prosessi ole ollut, monta vuotta ja takapakkiakin meni. Kai yritän rohkaista, että paranemispolku on olemassa, vielä on mahdollista koota jotain ehjää ja toimivaa. Tuskin se samaa kaavaa noudattaa kuin omani. Meillä kaikilla on oma mielen sisäinen dynamiikka, omista traumoistamme muovautunut suojajärjestelmä.

    Oli jotain muutakin, mutta unohtui.
  • @kaniini minä aloin saada oman Hirviöni hallintaan vasta, kun hoksasin että hänellä on joku tehtävä mieleni sisäisessä rakenteessa. En osannut itse suuttua tai suojella itseäni. Se oli kokonaan Hirviön tehtävä. Hirviö suojeli erityisesti mieleni sisäisiä lapsenikäisiä osia ja teki sen erittäin alkeellisesti. Vielä paljon myöhemmin tajusin, että Hirviö on hyvin nuori, niin pieni ja nuori ettei osaa edes puhua. Vihakohtausten vallassa en koskaan puhunut mitään, en pystynyt. Pikemminkin kutistuin oman mieleni perälle hädissään piipittäväksi ääneksi, kun 'joku muu' suuttuu ja riehuu minussa. Sitten kun aloin opetella itse osoittamaan tyytymättömyyttä ja suuttumusta Minuna itsenäni, alkoi Hirviön voima hieman hellittää. Ja kun tajusin että Hirviö toivoo jonkun paremmin osaavan ottavan pelottavat ja vihaa herättävät tilanteet haltuun, sekin auttoi. Ja kun aloin käydä etukäteen läpi tilaneita jotka ehkä käyvät hermoille tai ovat pelottavia, sovittiin että Hirviön ei tarvitse auttaa tällä kertaa kun Minä selviän tästä itse, sekin auttoi. Ja kun vielä opin tuntemaan surua ja itkemään, ei tarvinnut ilmentää surua vihan kautta. Ei se mikään nopea ja järkevästi etenevä prosessi ole ollut, monta vuotta ja takapakkiakin meni. Kai yritän rohkaista, että paranemispolku on olemassa, vielä on mahdollista koota jotain ehjää ja toimivaa. Tuskin se samaa kaavaa noudattaa kuin omani. Meillä kaikilla on oma mielen sisäinen dynamiikka, omista traumoistamme muovautunut suojajärjestelmä.

    Oli jotain muutakin, mutta unohtui.
  • @kaniini minä aloin saada oman Hirviöni hallintaan vasta, kun hoksasin että hänellä on joku tehtävä mieleni sisäisessä rakenteessa. En osannut itse suuttua tai suojella itseäni. Se oli kokonaan Hirviön tehtävä. Hirviö suojeli erityisesti mieleni sisäisiä lapsenikäisiä osia ja teki sen erittäin alkeellisesti. Vielä paljon myöhemmin tajusin, että Hirviö on hyvin nuori, niin pieni ja nuori ettei osaa edes puhua. Vihakohtausten vallassa en koskaan puhunut mitään, en pystynyt. Pikemminkin kutistuin oman mieleni perälle hädissään piipittäväksi ääneksi, kun 'joku muu' suuttuu ja riehuu minussa. Sitten kun aloin opetella itse osoittamaan tyytymättömyyttä ja suuttumusta Minuna itsenäni, alkoi Hirviön voima hieman hellittää. Ja kun tajusin että Hirviö toivoo jonkun paremmin osaavan ottavan pelottavat ja vihaa herättävät tilanteet haltuun, sekin auttoi. Ja kun aloin käydä etukäteen läpi tilaneita jotka ehkä käyvät hermoille tai ovat pelottavia, sovittiin että Hirviön ei tarvitse auttaa tällä kertaa kun Minä selviän tästä itse, sekin auttoi. Ja kun vielä opin tuntemaan surua ja itkemään, ei tarvinnut ilmentää surua vihan kautta. Ei se mikään nopea ja järkevästi etenevä prosessi ole ollut, monta vuotta ja takapakkiakin meni. Kai yritän rohkaista, että paranemispolku on olemassa, vielä on mahdollista koota jotain ehjää ja toimivaa. Tuskin se samaa kaavaa noudattaa kuin omani. Meillä kaikilla on oma mielen sisäinen dynamiikka, omista traumoistamme muovautunut suojajärjestelmä.

    Oli jotain muutakin, mutta unohtui.
  • @kaniini minä aloin saada oman Hirviöni hallintaan vasta, kun hoksasin että hänellä on joku tehtävä mieleni sisäisessä rakenteessa. En osannut itse suuttua tai suojella itseäni. Se oli kokonaan Hirviön tehtävä. Hirviö suojeli erityisesti mieleni sisäisiä lapsenikäisiä osia ja teki sen erittäin alkeellisesti. Vielä paljon myöhemmin tajusin, että Hirviö on hyvin nuori, niin pieni ja nuori ettei osaa edes puhua. Vihakohtausten vallassa en koskaan puhunut mitään, en pystynyt. Pikemminkin kutistuin oman mieleni perälle hädissään piipittäväksi ääneksi, kun 'joku muu' suuttuu ja riehuu minussa. Sitten kun aloin opetella itse osoittamaan tyytymättömyyttä ja suuttumusta Minuna itsenäni, alkoi Hirviön voima hieman hellittää. Ja kun tajusin että Hirviö toivoo jonkun paremmin osaavan ottavan pelottavat ja vihaa herättävät tilanteet haltuun, sekin auttoi. Ja kun aloin käydä etukäteen läpi tilaneita jotka ehkä käyvät hermoille tai ovat pelottavia, sovittiin että Hirviön ei tarvitse auttaa tällä kertaa kun Minä selviän tästä itse, sekin auttoi. Ja kun vielä opin tuntemaan surua ja itkemään, ei tarvinnut ilmentää surua vihan kautta. Ei se mikään nopea ja järkevästi etenevä prosessi ole ollut, monta vuotta ja takapakkiakin meni. Kai yritän rohkaista, että paranemispolku on olemassa, vielä on mahdollista koota jotain ehjää ja toimivaa. Tuskin se samaa kaavaa noudattaa kuin omani. Meillä kaikilla on oma mielen sisäinen dynamiikka, omista traumoistamme muovautunut suojajärjestelmä.

    Oli jotain muutakin, mutta unohtui.
  • Se kaiketi onkin tosi pelottavaa ja vaikeaa kun en oikein tajua mistä on kyse...en ymmärrä itseäni enkä ole varma onko minussa osia, onko kyse dissosiatiivisesta ongelmasta vai olenko oikeasti todella se hirviö.. luulen, että ulkopuolisen avun lisäksi oikea diagnoosi auttaisi ymmärtämään itseäni, nyt vain arvon että onko minulla vakava dissosiaatiohäiriö.. oikea diagnoosi auttaisi myös löytämään oikean avun luokse.. tässä kohtaa en osaa enkä voi tehdä muuta kuin tukeutua lastensuojeluun. Olen toivonut uusia psykologisia testejä, mutta olen kuulemma ollut liian huono vointinen niihin. Tänään yritin sanoa etten koskaan voi tämän paremmin. Epätodellisuus ja muut disso-oireet sekä ahdistus vuorottelevat.. ne ovat vallitsevat olot ja niin kuin pii puhuit sinäkin pelkään etten ole tarpeeksi läsnä tyttärelleni, olen niin poissa oleva.. torstaina on lääkäri, yritän puhua testeistä taas.. olen ollut psyk.hoidon piirissä 13 vuotiaasta asti ja minua on todella hoidettu paljon, mikään ei vain auta.. olen umpikujassa, tukehtumaisillani tähän kauhuun etten koskaan saakkaan apua ja tuhoan lapseni psyykkeen niin kuin omani on tuhottu.. kiitos te ihanat jotka jaatte kokemuksenne kanssani, ette tiedä kuinka tärkeää minulle on tietää etten ole yksin
  • Se kaiketi onkin tosi pelottavaa ja vaikeaa kun en oikein tajua mistä on kyse...en ymmärrä itseäni enkä ole varma onko minussa osia, onko kyse dissosiatiivisesta ongelmasta vai olenko oikeasti todella se hirviö.. luulen, että ulkopuolisen avun lisäksi oikea diagnoosi auttaisi ymmärtämään itseäni, nyt vain arvon että onko minulla vakava dissosiaatiohäiriö.. oikea diagnoosi auttaisi myös löytämään oikean avun luokse.. tässä kohtaa en osaa enkä voi tehdä muuta kuin tukeutua lastensuojeluun. Olen toivonut uusia psykologisia testejä, mutta olen kuulemma ollut liian huono vointinen niihin. Tänään yritin sanoa etten koskaan voi tämän paremmin. Epätodellisuus ja muut disso-oireet sekä ahdistus vuorottelevat.. ne ovat vallitsevat olot ja niin kuin pii puhuit sinäkin pelkään etten ole tarpeeksi läsnä tyttärelleni, olen niin poissa oleva.. torstaina on lääkäri, yritän puhua testeistä taas.. olen ollut psyk.hoidon piirissä 13 vuotiaasta asti ja minua on todella hoidettu paljon, mikään ei vain auta.. olen umpikujassa, tukehtumaisillani tähän kauhuun etten koskaan saakkaan apua ja tuhoan lapseni psyykkeen niin kuin omani on tuhottu.. kiitos te ihanat jotka jaatte kokemuksenne kanssani, ette tiedä kuinka tärkeää minulle on tietää etten ole yksin
  • Wow mitä kirjoituksia äitiydestä. Meni kylmät väreet läpi koko kehon päästä varpaisiin. Jäin lapseni kanssa itse vaille apua, kun lastensuojelu toistuvasti väläytteli huostaanottokorttia eikä seksuaalista hyväksikäyttöä uskottu. Sitten kun vielä hädissäni ravasin yksityisellä psykologilla ja psykiatrilla ja lastensuojelussa ja olin aivan sekaisin ja sairas huolesta ja pelosta monta vuotta. Minusta on hienoa, kun uskallatte kirjoittaa äitiyden vaikeudesta ja omista ongelmistanne. Itse en uskaltanut oikein missään avautua. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että huostaanottopelottelua tuli enemmän yksityiseltä puolelta kuin lastensuojelusta. En ole lastensuojelun vihaaja enkä mustamaalaaja. Meni vaan niin monta asiaa pieleen, traumaterapiasta en tuolloin ollut kuullutkaan. Työpäivät hoitovapaan päätyttyä olivat pitkiä, työ kuormittavaa. Nyt tämä vanha itkuvirsi meinaa alkaa taas, olen näitä jo johonkin ketjuun vuodattanut. Lopetan nyt tähän.
    Toivon vaan, että äidit vanhemmat saavat ammattitaitoista apua eikä mitään uhkailua ja syyttämistä.
    Vähän sekava kirjoitus, tunnekuohu tulollan, mutten jaksa ottaa sitä vastaan, huoh. Tulee taas ehkä sekavia ja pelottavia unia ensi yönä, niinkuin viime aikoina.
  • Wow mitä kirjoituksia äitiydestä. Meni kylmät väreet läpi koko kehon päästä varpaisiin. Jäin lapseni kanssa itse vaille apua, kun lastensuojelu toistuvasti väläytteli huostaanottokorttia eikä seksuaalista hyväksikäyttöä uskottu. Sitten kun vielä hädissäni ravasin yksityisellä psykologilla ja psykiatrilla ja lastensuojelussa ja olin aivan sekaisin ja sairas huolesta ja pelosta monta vuotta. Minusta on hienoa, kun uskallatte kirjoittaa äitiyden vaikeudesta ja omista ongelmistanne. Itse en uskaltanut oikein missään avautua. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että huostaanottopelottelua tuli enemmän yksityiseltä puolelta kuin lastensuojelusta. En ole lastensuojelun vihaaja enkä mustamaalaaja. Meni vaan niin monta asiaa pieleen, traumaterapiasta en tuolloin ollut kuullutkaan. Työpäivät hoitovapaan päätyttyä olivat pitkiä, työ kuormittavaa. Nyt tämä vanha itkuvirsi meinaa alkaa taas, olen näitä jo johonkin ketjuun vuodattanut. Lopetan nyt tähän.
    Toivon vaan, että äidit vanhemmat saavat ammattitaitoista apua eikä mitään uhkailua ja syyttämistä.
    Vähän sekava kirjoitus, tunnekuohu tulollan, mutten jaksa ottaa sitä vastaan, huoh. Tulee taas ehkä sekavia ja pelottavia unia ensi yönä, niinkuin viime aikoina.
  • Hei eukkonen, tulipa suru kun luin miten yksin olet jäänyt ja vielä pelottelut ja uhkailut päälle...
    Minua kyllä psyk.puolella kuunnellaan, mutta hoetaan vain ettei lapseni ole traumatisoitunut ja että asiat tuntuu minusta kauheammilta kuin mitä onkaan.
    Yritin tänään selittää etten ole minä suuttuessani, vaan persoonani muuttuu, todellinen minä ei tunne vihaa...
    Ei tuntunut hoitaja ymmärtävän.. jotenkin vähättelee sitä kuinka pelottavaa se on etten hallitse tilannetta..
    Kiitos taas kaikille vastauksista, teidän jokaisen sanat helpottaa, lohduttaen minua ja tunne, että minua ymmärretään on ensi arvoisen tärkeää
  • Hei eukkonen, tulipa suru kun luin miten yksin olet jäänyt ja vielä pelottelut ja uhkailut päälle...
    Minua kyllä psyk.puolella kuunnellaan, mutta hoetaan vain ettei lapseni ole traumatisoitunut ja että asiat tuntuu minusta kauheammilta kuin mitä onkaan.
    Yritin tänään selittää etten ole minä suuttuessani, vaan persoonani muuttuu, todellinen minä ei tunne vihaa...
    Ei tuntunut hoitaja ymmärtävän.. jotenkin vähättelee sitä kuinka pelottavaa se on etten hallitse tilannetta..
    Kiitos taas kaikille vastauksista, teidän jokaisen sanat helpottaa, lohduttaen minua ja tunne, että minua ymmärretään on ensi arvoisen tärkeää
  • @kaniini: Toi on ihan perseestä ettei hoitaja ymmärrä Sitä on tosi vaikea hahmottaa, miten dissosiaatio-oireisiin perehtymättömän tai sitä kokemattoman on hankalaa tajuta näitä persoonanmuutoksia. Mutta kyllä mun mielestä mielenterveyspuolen ammattilaisten pitäis tajuta mistä on kyse. Tää on kuitenkin iso, hoitamattomana karmea häiriö vaikka olisikin harvinaisempi tai vaikeampi diagnosoida kuin "perinteisemmät" masennukset tai ahdistushäiriöt.

    Oon huomannut, että joskus ihmiset yrittää lohduttaa sanomalla, että sullahan menee ihan kohtuullisen hyvin ja ei noista oireista kannata olla niin huolissaan, ei ne oo niin vakavia. Ne ei tajua, että se ei lohduta ollenkaan, vaan jättää vain piinallisen epävarmuuden ja turvattomuuden tunteen. Sellasen ajatuksen, että toi ei kuuntele tai usko mua vaan haluaa, että meen pois häiritsemästä.
  • @kaniini: Toi on ihan perseestä ettei hoitaja ymmärrä Sitä on tosi vaikea hahmottaa, miten dissosiaatio-oireisiin perehtymättömän tai sitä kokemattoman on hankalaa tajuta näitä persoonanmuutoksia. Mutta kyllä mun mielestä mielenterveyspuolen ammattilaisten pitäis tajuta mistä on kyse. Tää on kuitenkin iso, hoitamattomana karmea häiriö vaikka olisikin harvinaisempi tai vaikeampi diagnosoida kuin "perinteisemmät" masennukset tai ahdistushäiriöt.

    Oon huomannut, että joskus ihmiset yrittää lohduttaa sanomalla, että sullahan menee ihan kohtuullisen hyvin ja ei noista oireista kannata olla niin huolissaan, ei ne oo niin vakavia. Ne ei tajua, että se ei lohduta ollenkaan, vaan jättää vain piinallisen epävarmuuden ja turvattomuuden tunteen. Sellasen ajatuksen, että toi ei kuuntele tai usko mua vaan haluaa, että meen pois häiritsemästä.
  • Näimpä juuri, musta tuntuu että mua pidetään lempeänä, kilttinä ja rakastavana ihmisenä. Mitä se todellinen minä onkin.
    Mutta minussa todella asuu muitakin puolia. Se hoitaja ei vain tajua kuinka kauhuissani olen. Toivottavasti huomisen lääkärin saan ymmärtämään.
    Tarkoitus kai on ensin päästä niihin psykologin testeihin ja sitten katsotaan miten hoitoa jatketaan.
    Toivottavasti psykologi olisi asiansa osaava..
  • Näimpä juuri, musta tuntuu että mua pidetään lempeänä, kilttinä ja rakastavana ihmisenä. Mitä se todellinen minä onkin.
    Mutta minussa todella asuu muitakin puolia. Se hoitaja ei vain tajua kuinka kauhuissani olen. Toivottavasti huomisen lääkärin saan ymmärtämään.
    Tarkoitus kai on ensin päästä niihin psykologin testeihin ja sitten katsotaan miten hoitoa jatketaan.
    Toivottavasti psykologi olisi asiansa osaava..
  • @kaniini, lääkärille sun ehkä kannattaa painottaa tuota omaa traumataustaa ja että kaikki paha olo juontuu sieltä. Mulle ei traumataustan kannalta ollut mitään hyötyä niistä psykologisista testeistä. ADHD-diagnoosin sain ja siihen paljon tukea, mikä oli kyllä hyvä juttu. Sen epäilyn takia lääkäri testit määräsikin. Dissosiaatio kai huonosti muutenkin tulee testien kautta ilmi, se vaatisi potilaaseen tutustumista pidemmällä aikavälillä ja luottamuksellista suhdetta. Mun dissosiaatio-ongelmat ja persoonan osat sai nimensä vasta kun mut ohjattiin traumaterapiaan, siis Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Mun terapeutti on hyvin erikoistunut dissosiaatiohäiriöhin. Muut hoitooni osallistuneet, psykiatrista lähtien, ei ole yhtä perillä näistä jutuista. Vähän kuitenkin ja se helpottaa paljon. Antavat hoidon suhteen varsin vapaat kädet terapeutille. Psykiatri on lähinnä tässä vuosien saatossa nähnyt mua välillä jotta kartoitetaan miten terapia on edennyt ja onko tarvetta lääkitykselle sen lisänä. Tai kun oon tarvinnut jotain lausuntoja tukia varten niin ollaan nähty.

    Palaan vielä tuohon kun ohjattiin traumaterapiaan. Mulla oli vuosien ajan ollut vaikka ja sun mitä pääkopan ongelmia, mutta niiden hoito oli hankalaa kun ne tuntuivat olevan olemassa ilman mitään syytä. Ei ollut mitään syytä sille että sairastin niin. Luulin syntyneeni vialliseksi. Mutta sitten sain TIETÄÄ mitä oli tapahtunut, vaikken itse pystynyt muistamaan siitä mitään. Se räjäytti pankin. Kaksi viikkoa meni ihan ok ja sitten romahdin pahaan lamaannukseen, kaikki lähti vyörymään päälle lujaa. Tavallaan niin oli helpompi, kun siinä vaiheessa koko hoitopoppoo oli sitä mieltä että olen traumapotilas, en 'vain' ADHD tai 'vain' paniikkihäiriöinen tai 'vain' masentunut tai 'vain' heikosti tunteita hallitseva. Kaikki johtui traumasta. Osa fyysisistä sairauksistanikin oli traumojen provosoimia. Eivät ne kadonneet kokonaan terapian myötä, mutta helpottuivat niin etten tarvitse jatkuvastu kipulääkkeitä.
  • @kaniini, lääkärille sun ehkä kannattaa painottaa tuota omaa traumataustaa ja että kaikki paha olo juontuu sieltä. Mulle ei traumataustan kannalta ollut mitään hyötyä niistä psykologisista testeistä. ADHD-diagnoosin sain ja siihen paljon tukea, mikä oli kyllä hyvä juttu. Sen epäilyn takia lääkäri testit määräsikin. Dissosiaatio kai huonosti muutenkin tulee testien kautta ilmi, se vaatisi potilaaseen tutustumista pidemmällä aikavälillä ja luottamuksellista suhdetta. Mun dissosiaatio-ongelmat ja persoonan osat sai nimensä vasta kun mut ohjattiin traumaterapiaan, siis Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Mun terapeutti on hyvin erikoistunut dissosiaatiohäiriöhin. Muut hoitooni osallistuneet, psykiatrista lähtien, ei ole yhtä perillä näistä jutuista. Vähän kuitenkin ja se helpottaa paljon. Antavat hoidon suhteen varsin vapaat kädet terapeutille. Psykiatri on lähinnä tässä vuosien saatossa nähnyt mua välillä jotta kartoitetaan miten terapia on edennyt ja onko tarvetta lääkitykselle sen lisänä. Tai kun oon tarvinnut jotain lausuntoja tukia varten niin ollaan nähty.

    Palaan vielä tuohon kun ohjattiin traumaterapiaan. Mulla oli vuosien ajan ollut vaikka ja sun mitä pääkopan ongelmia, mutta niiden hoito oli hankalaa kun ne tuntuivat olevan olemassa ilman mitään syytä. Ei ollut mitään syytä sille että sairastin niin. Luulin syntyneeni vialliseksi. Mutta sitten sain TIETÄÄ mitä oli tapahtunut, vaikken itse pystynyt muistamaan siitä mitään. Se räjäytti pankin. Kaksi viikkoa meni ihan ok ja sitten romahdin pahaan lamaannukseen, kaikki lähti vyörymään päälle lujaa. Tavallaan niin oli helpompi, kun siinä vaiheessa koko hoitopoppoo oli sitä mieltä että olen traumapotilas, en 'vain' ADHD tai 'vain' paniikkihäiriöinen tai 'vain' masentunut tai 'vain' heikosti tunteita hallitseva. Kaikki johtui traumasta. Osa fyysisistä sairauksistanikin oli traumojen provosoimia. Eivät ne kadonneet kokonaan terapian myötä, mutta helpottuivat niin etten tarvitse jatkuvastu kipulääkkeitä.
  • Mä tapasin 2015 psykologia, joka kirjoitti lausunnon dissosiaatio-oireista ja vakavasta traumatisoitumisesta.. sitten haettiin terapiaa jonka kela hylkäs, koska olin kelan mielestä liian sairas terapiaan.. sen jälkeen psykologin huomiot jäivät unholaan. Aina välillä olen maininnut disso-oireet, mutta koska ne on olleet lapsuudesta asti, en jaksa niistä jankuttaa, tulen niiden kanssa toimeen.. kokemus on ettei niitä tosiaan ymmärretä eikä minun kohdalla ole osattu hoitaa.
    Toinen asia on lukemattomat psyykkiset ongelmat joita on pidetty kaksisuuntaisena, rajatilapersoonana ja psykooseina. Lääkkeet eivät juurikaan tuo apua, siksi epäilen taustalla olevan dissosiaatiohäiriö. Olen pähkäillyt, että mieliala/persoonan muutokset saattaisivat olla dissosiatiivisia niin kuin myös äänten kuuleminen ja mustat hahmot naapuritalon ikkunassa. Näin jo lapsena mustiahahmoja pimeässä. Pelkotilatkin tuntuvat siltä että vajoan jonnekkin ihmeelliseen oloon ja alan pelätä. Plus kaikki selkeät dissosiatiiviset oireet, epätodellinen olo, tunne siitä että joku muu puhuu, poissaolevuus, muistiongelmat ja ajantajun menettäminen..
    Voi kunpa saisin selitettyä tämän lekurille. Ehkä riittää että sanon ettei 16 vuoden hoitoyritykset ole tuottaneet minkäänlaista tulosta, olen traumatisoitunut ja haluan traumaterapiaan...
  • Mä tapasin 2015 psykologia, joka kirjoitti lausunnon dissosiaatio-oireista ja vakavasta traumatisoitumisesta.. sitten haettiin terapiaa jonka kela hylkäs, koska olin kelan mielestä liian sairas terapiaan.. sen jälkeen psykologin huomiot jäivät unholaan. Aina välillä olen maininnut disso-oireet, mutta koska ne on olleet lapsuudesta asti, en jaksa niistä jankuttaa, tulen niiden kanssa toimeen.. kokemus on ettei niitä tosiaan ymmärretä eikä minun kohdalla ole osattu hoitaa.
    Toinen asia on lukemattomat psyykkiset ongelmat joita on pidetty kaksisuuntaisena, rajatilapersoonana ja psykooseina. Lääkkeet eivät juurikaan tuo apua, siksi epäilen taustalla olevan dissosiaatiohäiriö. Olen pähkäillyt, että mieliala/persoonan muutokset saattaisivat olla dissosiatiivisia niin kuin myös äänten kuuleminen ja mustat hahmot naapuritalon ikkunassa. Näin jo lapsena mustiahahmoja pimeässä. Pelkotilatkin tuntuvat siltä että vajoan jonnekkin ihmeelliseen oloon ja alan pelätä. Plus kaikki selkeät dissosiatiiviset oireet, epätodellinen olo, tunne siitä että joku muu puhuu, poissaolevuus, muistiongelmat ja ajantajun menettäminen..
    Voi kunpa saisin selitettyä tämän lekurille. Ehkä riittää että sanon ettei 16 vuoden hoitoyritykset ole tuottaneet minkäänlaista tulosta, olen traumatisoitunut ja haluan traumaterapiaan...
  • Heippa,
    Kävin lekurilla. Pohdin hänelle, että minua on hoidettu paljon eikä mikään auta, voiko oireiluni olla traumaperäistä? Lääkäri vastasi vain, kyllä kyllä, hyvä pointti
    Psykologin tapaamisia mietitään eikä muusta ollut puhetta... Saa nyt nähdä mihin tässä edetään. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta..

    Lastensuojelusta kehoitettiin tiivistämään olemassa olevia tukia. Perheohjaaja kerran viikossa ja myös päiväkodille tulisi kertoa ongelmista, jotta voivat tukea. Pyydän tänään päiväkodille keskustelu ajan ja perheohjaaja palaa lomalta 15.1. heti sinä päivänä tulee meille... Hetki kerrallaan täytyy elää..
  • Heippa,
    Kävin lekurilla. Pohdin hänelle, että minua on hoidettu paljon eikä mikään auta, voiko oireiluni olla traumaperäistä? Lääkäri vastasi vain, kyllä kyllä, hyvä pointti
    Psykologin tapaamisia mietitään eikä muusta ollut puhetta... Saa nyt nähdä mihin tässä edetään. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta..

    Lastensuojelusta kehoitettiin tiivistämään olemassa olevia tukia. Perheohjaaja kerran viikossa ja myös päiväkodille tulisi kertoa ongelmista, jotta voivat tukea. Pyydän tänään päiväkodille keskustelu ajan ja perheohjaaja palaa lomalta 15.1. heti sinä päivänä tulee meille... Hetki kerrallaan täytyy elää..
  • Olisin voinut kirjoittaa puolet aloistusviestistäsi, niin tuttuja ajatuksia. Pelkään usein että lapsemme traumatisoituu tästä tilanteesta. Pelkään ihan tuhottomasti. Molemmilla vanhemmilla masennusta ja dissoa. (Minä olen se terveempi meistä.) Itsekin suutun ja huudan (tai ei, en minä vaan Pauliina) lapselle.

    Voin kuitenkin lohduttaa että uhmaaminen on vain hyvä merkki. Lapsi ei uskalla uhmata jos lapsi-äiti-suhde on kovin pahasti pielessä. Se siis (kaikessa rasittavuudessaan) kertoo että kaiken keskellä olet hyvä äiti. (Joo yritän itsekin kovasti uskoa tuohon, välillä se on kovin vaikeaa.) Samoin nuo ettei halua halata tai voita leivälle on käsittääkseni ihan tavallista käytöstä lapselta. Lapset on jossain iässä sellaisia että välillä vain isä/äiti kelpaa vähän aikaa, välillä ei haluta mitään, välillä halutaan kaikkea, välillä kaikki on huonosti.

    Mutta tiedän kanssa kuinka kovaa sattuu kun lapsi sanoo että "en tykkää äitistä, tykkään vaan isistä". Mutta sekin on kaiketi normaalia ja terveessäkin perheessä elävä lapsi voi joskus sanoa niin ja silti tykkää.

    Hienoa että osaat pyytää apua!
  • Olisin voinut kirjoittaa puolet aloistusviestistäsi, niin tuttuja ajatuksia. Pelkään usein että lapsemme traumatisoituu tästä tilanteesta. Pelkään ihan tuhottomasti. Molemmilla vanhemmilla masennusta ja dissoa. (Minä olen se terveempi meistä.) Itsekin suutun ja huudan (tai ei, en minä vaan Pauliina) lapselle.

    Voin kuitenkin lohduttaa että uhmaaminen on vain hyvä merkki. Lapsi ei uskalla uhmata jos lapsi-äiti-suhde on kovin pahasti pielessä. Se siis (kaikessa rasittavuudessaan) kertoo että kaiken keskellä olet hyvä äiti. (Joo yritän itsekin kovasti uskoa tuohon, välillä se on kovin vaikeaa.) Samoin nuo ettei halua halata tai voita leivälle on käsittääkseni ihan tavallista käytöstä lapselta. Lapset on jossain iässä sellaisia että välillä vain isä/äiti kelpaa vähän aikaa, välillä ei haluta mitään, välillä halutaan kaikkea, välillä kaikki on huonosti.

    Mutta tiedän kanssa kuinka kovaa sattuu kun lapsi sanoo että "en tykkää äitistä, tykkään vaan isistä". Mutta sekin on kaiketi normaalia ja terveessäkin perheessä elävä lapsi voi joskus sanoa niin ja silti tykkää.

    Hienoa että osaat pyytää apua!
  • Kiitos vastauksesta tänään se huutava hirviö pääsi valloilleen ja huusi tyttärelle..
    En oikein muista mistä se suuttui, mutta oli ollut koko aamun läsnä. Minä yritin hallita sitä,
    mutta en saanut pidettyä poissa. Tyttö puri ja tämä huusi että sinä et pure ja meni heittämään
    reippaustarrat roskiin.. sitten minä palasin.. halasin itkevää tyttö ja pyysin anteeksi.
    Selitin, että mitä ei saa tehdä ja että äidillä on vähän huono olo, siksi myös hermostuin. Tyttö
    sai tarran tauluunsa..
    Osaan toimia oikein kun olen oma itseni, kyllä se tyttö ärsyttää silloinkin, mutta vihaa en tunne,
    en huuda. Ja kun se vihaa tunteva häviää, osaan toimia. Anteeksi pyyntö, turva ja ymmärrys sekä rakkaus.
    Niitä yritän antaa kun se hirviö on raivonnut. Tyttö kyllä uskaltaa uhmata, mutta minä pelkään
    kun tuo vihatila on niin hallitsematon, kun en ole minä ja jälkikäteen en muista mitä tapahtui.

    Miten te toimisitte hirviön kanssa? Olen miettinyt, että kun pahin asia mitä tapahtuu on että huutaa,
    niin pitäisikö vain hyväksyä tämän olemassa olo ja tukea tyttöä niin että tietää äidin joskus huutavan
    Mutta ei ole hätää.. niin kauan että pääsen terapiaan? Kun yksin en tiedä miten toimia..
    Julkisella en saa apua vaikka puhun avoimesti. Eivät ole huolissaan tytöstä, niin kuin ei lasu,
    Päiväkoti, perheohjaaja eikä neuvola.. tukea on mutta kukaan ei tajua minun hätää..
  • Kiitos vastauksesta tänään se huutava hirviö pääsi valloilleen ja huusi tyttärelle..
    En oikein muista mistä se suuttui, mutta oli ollut koko aamun läsnä. Minä yritin hallita sitä,
    mutta en saanut pidettyä poissa. Tyttö puri ja tämä huusi että sinä et pure ja meni heittämään
    reippaustarrat roskiin.. sitten minä palasin.. halasin itkevää tyttö ja pyysin anteeksi.
    Selitin, että mitä ei saa tehdä ja että äidillä on vähän huono olo, siksi myös hermostuin. Tyttö
    sai tarran tauluunsa..
    Osaan toimia oikein kun olen oma itseni, kyllä se tyttö ärsyttää silloinkin, mutta vihaa en tunne,
    en huuda. Ja kun se vihaa tunteva häviää, osaan toimia. Anteeksi pyyntö, turva ja ymmärrys sekä rakkaus.
    Niitä yritän antaa kun se hirviö on raivonnut. Tyttö kyllä uskaltaa uhmata, mutta minä pelkään
    kun tuo vihatila on niin hallitsematon, kun en ole minä ja jälkikäteen en muista mitä tapahtui.

    Miten te toimisitte hirviön kanssa? Olen miettinyt, että kun pahin asia mitä tapahtuu on että huutaa,
    niin pitäisikö vain hyväksyä tämän olemassa olo ja tukea tyttöä niin että tietää äidin joskus huutavan
    Mutta ei ole hätää.. niin kauan että pääsen terapiaan? Kun yksin en tiedä miten toimia..
    Julkisella en saa apua vaikka puhun avoimesti. Eivät ole huolissaan tytöstä, niin kuin ei lasu,
    Päiväkoti, perheohjaaja eikä neuvola.. tukea on mutta kukaan ei tajua minun hätää..

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?