• Läheisyyden puute ja loputon pakeneminen

    Moi jälleen!

    Tässä avaan tilannettani ja yhtä merkittävintä itseeni liittyvää oivallusta johon kuitenkin uskon hyvin monen - paitsi traumatisoituneen, myös ihan vaan Suomessa kasvaneen voivan jollain tasolla samaistua.

    Meidän kulttuurissa kosketus ja läheisyys on tosi vähäistä ja suorastaan kartettua, kiitos sodan sukupolvelta toiselle siirtyvien jälkien.

    Mun vanhemmista toinen (isä) oli alkoholisti ja kulttuurinsa/aikansa uhri ja toinen (äiti) hyväksikäytetty diagnosoimaton, hoitamaton mielenterveyspotilas. Isä oli fyysisesti väkivaltainen ja turvaton, äiti usein reagoi mun itkuun ja tarpeidenilmaisuun dissosioimalla eli mun näkökulmasta jättämällä ne huomiotta. Hellyys ja läheisyys oli todella vähäistä, sillä mut huostaanotettiin kaksivuotiaana.

    Aloitan Tumblrissa vastaan tulleella postauksella joka oli aluksi tosi hauska valtavassa samaistuttavuudessaan (uskomatonta että tässä kielessä on tän mittaisia sanoja ja totakin vois tosta vielä luontevasti pidentää) mutta käynnistikin pian aika kattavan ajatusprosessin.



    ''when someone you trust finally touches you and you realize youve been starved for physical affection all your life''
    (En osannut pienentää noita kuvia. )



    Mun elämääni tuli yksinmuuttamisen kynnyksellä sosiaalitoimen itsenäistymispalveluhommien kautta ihminen jonka kanssa meillä synkkasi oitis tosi henkilökohtaisella tasolla, ja nyt muutama vuosi myöhemmin, kuukausia työskentelyn virallisen päättymisen jälkeen hän on edelleen läheisin ihminen mun elämässä tällä hetkellä. Tyypillä on erään kehollisen terapian koulutus ja paljon tietoutta ihmispsyykkeestä ja trauman vaikutuksista siihen.

    Mun lähes kaikki aiemmat kiintymyssuhteet on olleet tosi vajavaisia ja vahingollisiakin ja siksi lähes joka kerta kun tavataan tän ystäväni kanssa kasvokkain ja vietetään aikaa yhdessä vuorokautta pidempään kerralla, tattadaaaa , mun lapsiosani aktivoituu heti ja alkaa odottamaan emotionaalisten vajeiden täyttämistä, vihdoin viimein. Mutta en odota sellaista tietoisella tasolla, ei meidän ystävyys ole terapiasuhde tai äiti-lapsi-asetelma, mutta pieni lapsi minussa odottaa sitä joka kerta - ja pettyy.

    Joitakin kertoja on aiemminkin käynyt niin että kun ystävä on luvannut soittaa jonain tiettynä päivänä ja ei ole sitten kuitenkaan lopulta kiireiltään ehtinyt (on perheellinen), olen minä ollut aivan murskana pettymyksestä sitä ymmärtämättä ja sitten yhtäkkiä tullut tosi kylmäksi ja ilmoittanut ettemme voi pitää yhteyttä enää läheskään niin paljon kuin aiemmin. Yleensä tämä erakoitumisprojekti koskee mun koko läheisverkostoa, mulla on välillä tosi tarkka suunnitelma siitä miten hankkiudun kaikista ihmissuhteistani eroon ja miten tehokkaasti jätän mun ihmiskontaktin tarpeen huomiotta koko loppuelämäni ajan.

    Tämä 'projekti' on käynnistynyt myös siitä että ystävä ei oo ollut mun lapsiosan mielestä riittävän sensitiivisenä mun tunteille ja viesteille (joita en kuitenkaan sanoita, ne pitää aistia...), tai jos oon kokenut ettei mulle olla järjestetty riittävästi aikaa, ja sitten tietysti siitä ettei tämä ystävä ota mun taantuessa koko valtavaa tunnekuormaa estoitta vastaan. Mitä aikuis-minä ei tietenkään oleta.

    Olin ystävän luona pari päivää aiemmin tällä viikolla ja tottakai tämä sama taantuma tuli eteen jälleen. Olin tavallaan aikuisena paikalla, pystyin kysyttäessä sanoittamaan että mitä mussa tapahtuu, mutta olin silti selkeästi loukattu, ärtynyt ja kieltäydyin tarjotusta kosketushoidosta (mikä vaati tavallaan valtavaa ponnistelua koska kosketushoidoista on aina apua ja kosketus nyt ylipäätään on mulle kuin huumetta. )

    Ja taas, ilmoitin puhelimessa, tosin nyt (ainakin näennäisen) lämpimään ja sovittelevaan sävyyn että aion tehdä kaikista ihmissuhteistani selkeästi pinnallisempia suojellakseni itseäni psyykkiseltä kivulta. Ystäväni terapeuttina toki havaitsi todellisen viestini, mutta lupasi ehdottomasti antaa tilaa.

    Huuuh, en tajunnut kuinka pitkä tästä on tulossa. Mutta nyt vasta pääsen siihen varsinaiseen oivallukseen. Toivottavasti.

    Aiemmassa avauksessani jo pohjustinkin sitä kuinka elän tavalla, jolla en tahtoisi elää. Teen jatkuvasti lyhytnäköisiä, vointiani tukemattomia päätöksiä, laiminlyön selfcaren ja liikunnan ja kaiken. En pysty keskittymään juuri mihinkään älylliseen sisältöön vaikka sen koen kaikista merkityksellisimmäksi, oli kyse sitten uutisista elokuvista musiikista kirjallisuudesta mistä tahansa. Kaikki mitä saan koulun eteen tehtyä tulee repiä selkänahasta ja olen lähes koko ajan valtavan levoton. Tätä kaikkea sitten ''hoidan'' ylensyömällä.

    Äitini ollessa vielä elossa muistan kaiken hänen kanssaan viettämän ajan (olin koko ikäni sijoitettuna milloin missäkin) pakonomaisesti ahtautuneeni jonkinmuotoiseen fyysiseen kontaktiin hänen kanssaan. En ollut vapaaehtoisesti irrallaan juuri ollenkaan. Mahtoi olla rankkaa mutsille.

    Väitän nyt kokemani kärsimyksen ja kyvytömyyden liittyvän hyvin suurilta osin pohjattomaan läheisyydenkaipuuseeni. Se pitää loukatun ja pettyneen lapsen aktiivisena, myrkyttää ihmissuhteet, estää minua eheytymästä, pitää yllä arvottomuuden kokemusta. Mun koko valveillaoloaika tuntuu olevan tämän vajeen pakenemista. Etsin nopeaa mielihyvää kaikkialta, olen todella altis riippuvuuksille, ihastun ihmisiin hetkessä ja koko ajan mutten todellakaan toivo kenenkään tekevän elettäkään lähestyäkseen minua. Hui.

    Kaikki toimintani tähtää joko dopamiinipuuskaan tai ihailluksi tulemiseen (koska hyväksyntä).

    Olen lukenut (kyvykkyyteni rajoissa) jotain kirjallisuutta aiheeseen liittyen, mutta toivoisin teiltä suosituksia artikkeleista, kirjoista, dokumenteista, yms. Englanninkieliset käy myös hyvin. Jos kukaan tässä maailmassa on päässyt tälläisestä eteenpäin niin kuulisin mielelläni, mieluusti luen myös epätoivoiset ja keskeneräiset tarinat.

    Kinkkiseksi eteenpäinpääsemisen tekee se, etten tiedä lainkaan millä tällainen kaikenkattava puute korjataan aikuisiällä. Tahdon elää erakkona, en jaksa ihmisiä enkä halua heitä elämääni, mutta kärsin ylettömästi ja kaikki energiani kuluu ''kaidalla polulla'' pysyttelyyn, ja silti sillä pysytään vain nipinnapin.


    Jos luit tämän kokonaan niin olen ylpeä ja kiitollinen, vastauksista vielä kiitollisempi.
    Hyvää yötä
    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Moi jälleen!

    Tässä avaan tilannettani ja yhtä merkittävintä itseeni liittyvää oivallusta johon kuitenkin uskon hyvin monen - paitsi traumatisoituneen, myös ihan vaan Suomessa kasvaneen voivan jollain tasolla samaistua.

    Meidän kulttuurissa kosketus ja läheisyys on tosi vähäistä ja suorastaan kartettua, kiitos sodan sukupolvelta toiselle siirtyvien jälkien.

    Mun vanhemmista toinen (isä) oli alkoholisti ja kulttuurinsa/aikansa uhri ja toinen (äiti) hyväksikäytetty diagnosoimaton, hoitamaton mielenterveyspotilas. Isä oli fyysisesti väkivaltainen ja turvaton, äiti usein reagoi mun itkuun ja tarpeidenilmaisuun dissosioimalla eli mun näkökulmasta jättämällä ne huomiotta. Hellyys ja läheisyys oli todella vähäistä, sillä mut huostaanotettiin kaksivuotiaana.

    Aloitan Tumblrissa vastaan tulleella postauksella joka oli aluksi tosi hauska valtavassa samaistuttavuudessaan (uskomatonta että tässä kielessä on tän mittaisia sanoja ja totakin vois tosta vielä luontevasti pidentää) mutta käynnistikin pian aika kattavan ajatusprosessin.



    ''when someone you trust finally touches you and you realize youve been starved for physical affection all your life''
    (En osannut pienentää noita kuvia. )



    Mun elämääni tuli yksinmuuttamisen kynnyksellä sosiaalitoimen itsenäistymispalveluhommien kautta ihminen jonka kanssa meillä synkkasi oitis tosi henkilökohtaisella tasolla, ja nyt muutama vuosi myöhemmin, kuukausia työskentelyn virallisen päättymisen jälkeen hän on edelleen läheisin ihminen mun elämässä tällä hetkellä. Tyypillä on erään kehollisen terapian koulutus ja paljon tietoutta ihmispsyykkeestä ja trauman vaikutuksista siihen.

    Mun lähes kaikki aiemmat kiintymyssuhteet on olleet tosi vajavaisia ja vahingollisiakin ja siksi lähes joka kerta kun tavataan tän ystäväni kanssa kasvokkain ja vietetään aikaa yhdessä vuorokautta pidempään kerralla, tattadaaaa , mun lapsiosani aktivoituu heti ja alkaa odottamaan emotionaalisten vajeiden täyttämistä, vihdoin viimein. Mutta en odota sellaista tietoisella tasolla, ei meidän ystävyys ole terapiasuhde tai äiti-lapsi-asetelma, mutta pieni lapsi minussa odottaa sitä joka kerta - ja pettyy.

    Joitakin kertoja on aiemminkin käynyt niin että kun ystävä on luvannut soittaa jonain tiettynä päivänä ja ei ole sitten kuitenkaan lopulta kiireiltään ehtinyt (on perheellinen), olen minä ollut aivan murskana pettymyksestä sitä ymmärtämättä ja sitten yhtäkkiä tullut tosi kylmäksi ja ilmoittanut ettemme voi pitää yhteyttä enää läheskään niin paljon kuin aiemmin. Yleensä tämä erakoitumisprojekti koskee mun koko läheisverkostoa, mulla on välillä tosi tarkka suunnitelma siitä miten hankkiudun kaikista ihmissuhteistani eroon ja miten tehokkaasti jätän mun ihmiskontaktin tarpeen huomiotta koko loppuelämäni ajan.

    Tämä 'projekti' on käynnistynyt myös siitä että ystävä ei oo ollut mun lapsiosan mielestä riittävän sensitiivisenä mun tunteille ja viesteille (joita en kuitenkaan sanoita, ne pitää aistia...), tai jos oon kokenut ettei mulle olla järjestetty riittävästi aikaa, ja sitten tietysti siitä ettei tämä ystävä ota mun taantuessa koko valtavaa tunnekuormaa estoitta vastaan. Mitä aikuis-minä ei tietenkään oleta.

    Olin ystävän luona pari päivää aiemmin tällä viikolla ja tottakai tämä sama taantuma tuli eteen jälleen. Olin tavallaan aikuisena paikalla, pystyin kysyttäessä sanoittamaan että mitä mussa tapahtuu, mutta olin silti selkeästi loukattu, ärtynyt ja kieltäydyin tarjotusta kosketushoidosta (mikä vaati tavallaan valtavaa ponnistelua koska kosketushoidoista on aina apua ja kosketus nyt ylipäätään on mulle kuin huumetta. )

    Ja taas, ilmoitin puhelimessa, tosin nyt (ainakin näennäisen) lämpimään ja sovittelevaan sävyyn että aion tehdä kaikista ihmissuhteistani selkeästi pinnallisempia suojellakseni itseäni psyykkiseltä kivulta. Ystäväni terapeuttina toki havaitsi todellisen viestini, mutta lupasi ehdottomasti antaa tilaa.

    Huuuh, en tajunnut kuinka pitkä tästä on tulossa. Mutta nyt vasta pääsen siihen varsinaiseen oivallukseen. Toivottavasti.

    Aiemmassa avauksessani jo pohjustinkin sitä kuinka elän tavalla, jolla en tahtoisi elää. Teen jatkuvasti lyhytnäköisiä, vointiani tukemattomia päätöksiä, laiminlyön selfcaren ja liikunnan ja kaiken. En pysty keskittymään juuri mihinkään älylliseen sisältöön vaikka sen koen kaikista merkityksellisimmäksi, oli kyse sitten uutisista elokuvista musiikista kirjallisuudesta mistä tahansa. Kaikki mitä saan koulun eteen tehtyä tulee repiä selkänahasta ja olen lähes koko ajan valtavan levoton. Tätä kaikkea sitten ''hoidan'' ylensyömällä.

    Äitini ollessa vielä elossa muistan kaiken hänen kanssaan viettämän ajan (olin koko ikäni sijoitettuna milloin missäkin) pakonomaisesti ahtautuneeni jonkinmuotoiseen fyysiseen kontaktiin hänen kanssaan. En ollut vapaaehtoisesti irrallaan juuri ollenkaan. Mahtoi olla rankkaa mutsille.

    Väitän nyt kokemani kärsimyksen ja kyvytömyyden liittyvän hyvin suurilta osin pohjattomaan läheisyydenkaipuuseeni. Se pitää loukatun ja pettyneen lapsen aktiivisena, myrkyttää ihmissuhteet, estää minua eheytymästä, pitää yllä arvottomuuden kokemusta. Mun koko valveillaoloaika tuntuu olevan tämän vajeen pakenemista. Etsin nopeaa mielihyvää kaikkialta, olen todella altis riippuvuuksille, ihastun ihmisiin hetkessä ja koko ajan mutten todellakaan toivo kenenkään tekevän elettäkään lähestyäkseen minua. Hui.

    Kaikki toimintani tähtää joko dopamiinipuuskaan tai ihailluksi tulemiseen (koska hyväksyntä).

    Olen lukenut (kyvykkyyteni rajoissa) jotain kirjallisuutta aiheeseen liittyen, mutta toivoisin teiltä suosituksia artikkeleista, kirjoista, dokumenteista, yms. Englanninkieliset käy myös hyvin. Jos kukaan tässä maailmassa on päässyt tälläisestä eteenpäin niin kuulisin mielelläni, mieluusti luen myös epätoivoiset ja keskeneräiset tarinat.

    Kinkkiseksi eteenpäinpääsemisen tekee se, etten tiedä lainkaan millä tällainen kaikenkattava puute korjataan aikuisiällä. Tahdon elää erakkona, en jaksa ihmisiä enkä halua heitä elämääni, mutta kärsin ylettömästi ja kaikki energiani kuluu ''kaidalla polulla'' pysyttelyyn, ja silti sillä pysytään vain nipinnapin.


    Jos luit tämän kokonaan niin olen ylpeä ja kiitollinen, vastauksista vielä kiitollisempi.
    Hyvää yötä
    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Nyt en joulukiireiltä ehdi vastata enempää, mutta samaistuin ja sain ajattelemisen aihetta monessa kohtaa. Voi olla että tämä osaltaan tiputti minut ihan takaumaan. Tai siis ei nyt yksi kirjoitus sitä tehnyt, olin tämän teeman lähellä muutenkin. Tuntuisi että minulla tämä ongelma ei olisi yhtä mittava kuin sinulla - tai mistä sen tietää vaikka olisikin, mutta siis tunnistan, tunnistan ... Halusin vain sanoa, että jos vain muistan, palaan tähän vielä.
  • Nyt en joulukiireiltä ehdi vastata enempää, mutta samaistuin ja sain ajattelemisen aihetta monessa kohtaa. Voi olla että tämä osaltaan tiputti minut ihan takaumaan. Tai siis ei nyt yksi kirjoitus sitä tehnyt, olin tämän teeman lähellä muutenkin. Tuntuisi että minulla tämä ongelma ei olisi yhtä mittava kuin sinulla - tai mistä sen tietää vaikka olisikin, mutta siis tunnistan, tunnistan ... Halusin vain sanoa, että jos vain muistan, palaan tähän vielä.
  • Kiitos kirjoituksestasi @kuulas! Jään seuraamaan miten kertomasi ja keskeustelut jatkuu. Tuntui, että olet tullut tietoiseksi jostain, mistä itse en vielä tiedä ja näe sinne syihin seurausten takana.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Kiitos kirjoituksestasi @kuulas! Jään seuraamaan miten kertomasi ja keskeustelut jatkuu. Tuntui, että olet tullut tietoiseksi jostain, mistä itse en vielä tiedä ja näe sinne syihin seurausten takana.
    Mariini, Salis ja Hätis etsimässä yhteisymmärrystä ja rauhaa.

  • Hyvä kirjoitus! Minä joulukiireiltäni linkkaan tähän blogikirjoitukseni, jossa pohdin ja oivalsin vähän samoja juttuja. https://kuudesmina.wordpress.com/201...skokemuksista/
  • Hyvä kirjoitus! Minä joulukiireiltäni linkkaan tähän blogikirjoitukseni, jossa pohdin ja oivalsin vähän samoja juttuja. https://kuudesmina.wordpress.com/201...skokemuksista/
  • Tunnistan myös, ja jos sulla on lähellekään niin voimakkaat nuo tunteet kuin mulla niin otan todellakin osaa, tuska on niin hirvittävän voimakasta ettei sille ole edes sanoja. En mielelläni edelleenkään edes ajattele sitä, vaikka asiat on paljon parantuneet pahimmista ajoista. Mulla oli vuosikausia sellainen olo ja tunne koko ajan jossain taustalla, että en voi eheytyä, ellen saa kokea uutta lapsuutta joka korjaa kaiken. Tiesin sen mahdottomaksi, joten ei ollut paljon toivoa, aina yritin kuitenkin ja hain apua. Sitten yhtenä päivänä yhdessä hoidossa tajusin jotenkin tunnetasolla, että eihän se mun olettamus pidäkään paikkaansa. Ei tarvitse kokea uutta lapsuutta ja äidin hoivaa, vaan vähemmälläkin eheytyy. Mutta ilman ammattiapua se ei kyllä onnistu tällä tasolla.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Tunnistan myös, ja jos sulla on lähellekään niin voimakkaat nuo tunteet kuin mulla niin otan todellakin osaa, tuska on niin hirvittävän voimakasta ettei sille ole edes sanoja. En mielelläni edelleenkään edes ajattele sitä, vaikka asiat on paljon parantuneet pahimmista ajoista. Mulla oli vuosikausia sellainen olo ja tunne koko ajan jossain taustalla, että en voi eheytyä, ellen saa kokea uutta lapsuutta joka korjaa kaiken. Tiesin sen mahdottomaksi, joten ei ollut paljon toivoa, aina yritin kuitenkin ja hain apua. Sitten yhtenä päivänä yhdessä hoidossa tajusin jotenkin tunnetasolla, että eihän se mun olettamus pidäkään paikkaansa. Ei tarvitse kokea uutta lapsuutta ja äidin hoivaa, vaan vähemmälläkin eheytyy. Mutta ilman ammattiapua se ei kyllä onnistu tällä tasolla.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Tavallaan se trauma aina kertautuu uudestaan, kun aina odottaa ihmissuhteissa saavansa kokonaisvaltaista äidinhoivaa - mutta ei saa. Traumaa trauman päälle. Aikuisena saatu lohdutus ei ole tarpeeksi paljon.

    Olen aiemminkin kertonut, miten puolisoni otti minut yhden kerran syliin vauvapersoonana. Täydellisen romahduksen tullessa hän näki kuinka pieneksi vajosin. Piti sylissä, silitti hiuksia ja kertoi kuin pikkulapselle, miten pieni ja ihana olen. Piti sylissä kunnes lakkasin itkemästä. Sitten olin vähällä nukahtaa, koska lapsena itkeminen loppui aina nukahtamiseen. Vasta siinä vaiheessa aloin itse koota itseäni taas aikuiseksi. Tämä yksi voimakas hoivakokemus auttoi sisäistämään hoivan itseeni. Sen jälkeen koin lohdutuksen kulkevan mukanani aina, niin että voin ottaa sen itse esiin ja lohduttaa itseäni. Lakkasi se jatkuva vaille jääminen ja trauman uusiutuminen kaikissa muissakin ihmissuhteissani. Tavallaan puolisoni teki 'väärin'. Terapiaoppien mukaan ei pitäisi mennä niin täysillä persoonanosien mukaan, vaan tukea aikuista toimivaa osaa. Silti se hoivakokemus onnistui, kun pystyin lopuksi palauttamaan itse itseni aikuiseen toimivaan minään.
  • Tavallaan se trauma aina kertautuu uudestaan, kun aina odottaa ihmissuhteissa saavansa kokonaisvaltaista äidinhoivaa - mutta ei saa. Traumaa trauman päälle. Aikuisena saatu lohdutus ei ole tarpeeksi paljon.

    Olen aiemminkin kertonut, miten puolisoni otti minut yhden kerran syliin vauvapersoonana. Täydellisen romahduksen tullessa hän näki kuinka pieneksi vajosin. Piti sylissä, silitti hiuksia ja kertoi kuin pikkulapselle, miten pieni ja ihana olen. Piti sylissä kunnes lakkasin itkemästä. Sitten olin vähällä nukahtaa, koska lapsena itkeminen loppui aina nukahtamiseen. Vasta siinä vaiheessa aloin itse koota itseäni taas aikuiseksi. Tämä yksi voimakas hoivakokemus auttoi sisäistämään hoivan itseeni. Sen jälkeen koin lohdutuksen kulkevan mukanani aina, niin että voin ottaa sen itse esiin ja lohduttaa itseäni. Lakkasi se jatkuva vaille jääminen ja trauman uusiutuminen kaikissa muissakin ihmissuhteissani. Tavallaan puolisoni teki 'väärin'. Terapiaoppien mukaan ei pitäisi mennä niin täysillä persoonanosien mukaan, vaan tukea aikuista toimivaa osaa. Silti se hoivakokemus onnistui, kun pystyin lopuksi palauttamaan itse itseni aikuiseen toimivaan minään.
  • Hei tästä oli muuten minulle valtavasti apua, kun tajusin pienten mielen murusten tarvitsevuuden määrän. Tämä on lohtuvideä pienille osille.
    https://www.youtube.com/watch?v=H8UHdxmD7pA
  • Hei tästä oli muuten minulle valtavasti apua, kun tajusin pienten mielen murusten tarvitsevuuden määrän. Tämä on lohtuvideä pienille osille.
    https://www.youtube.com/watch?v=H8UHdxmD7pA
  • En osaa sanoo mitään linkkejä, ku oon lopettanut tollasen tutkimisen jo (en haluu apua, enkä muistaa mitään enempää), enkä oo parantunutkaan. Mutta mulla on ehkä jotain saman tapaista. Mun osat on vaan erityneempiä niin se toimii eri tavalla.

    En tiedä ootko lukenu mitään mun vanhoja juttuja, niin pohjustus, eli mulla oli aluksi yksi lapsiosa, nelivuotias Joel. Se oli tosi sosiaalinen, mut toisaalta myös herkkä hylkäämiselle ja sit siihen liittyy syyllisyyttä sukupuolesta, jota on tosi monessa muussakin osassa. Se repesi kahtia, kun hylkäämisjutut tuli niin isoiksi, ettei se olis enää pystynyt olemaan sosiaalinen ollenkaan ja nyt niitä nelivuotiaita osia on kaks, Leon joka on se sosiaalinen puoli ja Pikku Prinssi, joka on hylätty puoli. Jos Leon tulee torjutuksi, sen paha mieli valuu jotenkin Pikku Prinssiin. Jotenkin siihen liittyy seksiäkin tohon kuvioon, mutta se ei oo niiden pienten vaan tulee aikuisista. Se sukupuolijuttu liittyy siihen. Ne osat on vaan niin pieniä että on vaikee sanoa mitään kunnolla.

    Leon on siis sosiaalinen. Se haluu kiipeillä aikuisten syliin ja se haluaa että sitä kutitetaan. Se nostaa paitaansa ylös ja nauraa ja veikistelee ja sanoo että EI saa kutittaa. Sit se odottaa (koska tarkottaa päin vastaista), tökkii mahaa sormella ja päristelee suutaan, koska kaikkein parasta on jos joku puhaltaa mahaan.

    Se vaan että sillä ei oo omaa vartaloa ja mä en tahdo havahtua kenenkään sylistä. Tai varsinkaan kenenkään naama mun mahassa, enkä haluu että mun mahaa koskee kukaan aikuinen. Niin että on sovittu, että sille vastataan ei. En haluu että mulle tehään sellasta mitä en halua, sillon ku en voi vaikuttaa.

    Mutta tietenki sen tulee tosi paha mieli. ei se kuitenkaan oo sen syy että se on väärässä vartalossa. Siinä kohdassa kuvioon tulee Pikku Prinssi johon se kaikki hylkääminen menee. Ja suru siitä että vartalo on liian iso ja vanha ja toiset suhtautuu siihen oudosti siks, vaikka pienet haluis vaan kutitusta. Ja syyllisyys siitä et on poika ja liian iso ja on väärin toivoo koskemista. Ja se että siihen liittyy muilla seksiä jos panee huulet mahaan, vaikka ei pienillä liity.

    Se on sellanen kierre jolle ei voi tehdä oikeen mitään. Jos pienet saa mitä haluaa ni sit se häpeä kaikista mahajutuista menee toisille 11 ja 12-vuotiaille osille, joilla on tavallaan sama sukupuoliongelma ku Pikku Prinssillä, ja jotka on syyllisiä siitä jos joku niitä koskee. Lopputulos on joka tapauksessa itsetuho. Se vaan vaihtelee minkä ikäisestä se on lähtöisin ja sävy vähän vaihtuu jos on noita isompia pieniä.

    Ei oo muita vaihtoehtoja kun tulla lähennellyksi vastoin haluaan, tai hylätyksi. Ni mäkin haluun deletoida elämästä kaikki sellaset suhteet joihin ei liity sukupuoli ja seksi sillai ettei kenellekään tuu nistä paha mieli. En osaa ystäviä enkä aikusia.

    Olikohan tää samaa asiaa?

  • En osaa sanoo mitään linkkejä, ku oon lopettanut tollasen tutkimisen jo (en haluu apua, enkä muistaa mitään enempää), enkä oo parantunutkaan. Mutta mulla on ehkä jotain saman tapaista. Mun osat on vaan erityneempiä niin se toimii eri tavalla.

    En tiedä ootko lukenu mitään mun vanhoja juttuja, niin pohjustus, eli mulla oli aluksi yksi lapsiosa, nelivuotias Joel. Se oli tosi sosiaalinen, mut toisaalta myös herkkä hylkäämiselle ja sit siihen liittyy syyllisyyttä sukupuolesta, jota on tosi monessa muussakin osassa. Se repesi kahtia, kun hylkäämisjutut tuli niin isoiksi, ettei se olis enää pystynyt olemaan sosiaalinen ollenkaan ja nyt niitä nelivuotiaita osia on kaks, Leon joka on se sosiaalinen puoli ja Pikku Prinssi, joka on hylätty puoli. Jos Leon tulee torjutuksi, sen paha mieli valuu jotenkin Pikku Prinssiin. Jotenkin siihen liittyy seksiäkin tohon kuvioon, mutta se ei oo niiden pienten vaan tulee aikuisista. Se sukupuolijuttu liittyy siihen. Ne osat on vaan niin pieniä että on vaikee sanoa mitään kunnolla.

    Leon on siis sosiaalinen. Se haluu kiipeillä aikuisten syliin ja se haluaa että sitä kutitetaan. Se nostaa paitaansa ylös ja nauraa ja veikistelee ja sanoo että EI saa kutittaa. Sit se odottaa (koska tarkottaa päin vastaista), tökkii mahaa sormella ja päristelee suutaan, koska kaikkein parasta on jos joku puhaltaa mahaan.

    Se vaan että sillä ei oo omaa vartaloa ja mä en tahdo havahtua kenenkään sylistä. Tai varsinkaan kenenkään naama mun mahassa, enkä haluu että mun mahaa koskee kukaan aikuinen. Niin että on sovittu, että sille vastataan ei. En haluu että mulle tehään sellasta mitä en halua, sillon ku en voi vaikuttaa.

    Mutta tietenki sen tulee tosi paha mieli. ei se kuitenkaan oo sen syy että se on väärässä vartalossa. Siinä kohdassa kuvioon tulee Pikku Prinssi johon se kaikki hylkääminen menee. Ja suru siitä että vartalo on liian iso ja vanha ja toiset suhtautuu siihen oudosti siks, vaikka pienet haluis vaan kutitusta. Ja syyllisyys siitä et on poika ja liian iso ja on väärin toivoo koskemista. Ja se että siihen liittyy muilla seksiä jos panee huulet mahaan, vaikka ei pienillä liity.

    Se on sellanen kierre jolle ei voi tehdä oikeen mitään. Jos pienet saa mitä haluaa ni sit se häpeä kaikista mahajutuista menee toisille 11 ja 12-vuotiaille osille, joilla on tavallaan sama sukupuoliongelma ku Pikku Prinssillä, ja jotka on syyllisiä siitä jos joku niitä koskee. Lopputulos on joka tapauksessa itsetuho. Se vaan vaihtelee minkä ikäisestä se on lähtöisin ja sävy vähän vaihtuu jos on noita isompia pieniä.

    Ei oo muita vaihtoehtoja kun tulla lähennellyksi vastoin haluaan, tai hylätyksi. Ni mäkin haluun deletoida elämästä kaikki sellaset suhteet joihin ei liity sukupuoli ja seksi sillai ettei kenellekään tuu nistä paha mieli. En osaa ystäviä enkä aikusia.

    Olikohan tää samaa asiaa?

  • Täällä on aiemmin sellanen ketju kun Hylätyksi tulemisen tunne ja toinen Hylkäystraumaan tippuminen (mutta siinä aihe vaihtuu ihan toiseksi jossain kohdassa. Alku on kai kuitenkin samaa asiaa.) Jos et oo lukenut niitä niin niissä on tällä puhuttu samantapaisista aiemmin. En osaa sanoa onko siellä mitään uutta tai tähän sillai lisää mitään ratkaisua, kun en lukenut niitä nyt läpi, saman tapainen aihe kuitenkin.

  • Täällä on aiemmin sellanen ketju kun Hylätyksi tulemisen tunne ja toinen Hylkäystraumaan tippuminen (mutta siinä aihe vaihtuu ihan toiseksi jossain kohdassa. Alku on kai kuitenkin samaa asiaa.) Jos et oo lukenut niitä niin niissä on tällä puhuttu samantapaisista aiemmin. En osaa sanoa onko siellä mitään uutta tai tähän sillai lisää mitään ratkaisua, kun en lukenut niitä nyt läpi, saman tapainen aihe kuitenkin.

  • Voi, tuo on niin tuttua. Ja niin hävettävää. Sisimmässä on jatkuva "taistelu" tarvitsevuuden ja riippumattomuuden välillä.Olen huomannut, että ystävillekin on raskasta, kun vaadin niin paljon (hoivaa ja huolenpitoa). Juuri läheisissä ihmissuhteissa hylätty lapsiosa aktivoituu.
  • Voi, tuo on niin tuttua. Ja niin hävettävää. Sisimmässä on jatkuva "taistelu" tarvitsevuuden ja riippumattomuuden välillä.Olen huomannut, että ystävillekin on raskasta, kun vaadin niin paljon (hoivaa ja huolenpitoa). Juuri läheisissä ihmissuhteissa hylätty lapsiosa aktivoituu.
  • Mikähän se sitten on kun karttais sitä läheisyyttä kaikin keinoin? Ei hae ihmiskontaktia lähestulkoon lainkaan? Hylkäämistraumasta olen toipunut, sillä ennen takerruin aikaisempiin kumppaneihin ja ystäviin kuin sika limppuun ja hajosin pieniksi kun ne ihmiset lähtivät. Nykyään en koe läheisyyttä tarpeellisena. Enkä tarraa kiinni toisiin.
  • Mikähän se sitten on kun karttais sitä läheisyyttä kaikin keinoin? Ei hae ihmiskontaktia lähestulkoon lainkaan? Hylkäämistraumasta olen toipunut, sillä ennen takerruin aikaisempiin kumppaneihin ja ystäviin kuin sika limppuun ja hajosin pieniksi kun ne ihmiset lähtivät. Nykyään en koe läheisyyttä tarpeellisena. Enkä tarraa kiinni toisiin.
  • Taitaa olla sama asia toisinpäin. Tai siis ainakin mulla se on kääntynyt tarpeeksi kovien kokemusten myötä vastakkaiseksi, näennäiseksi tarvitsemattomuudeksi, koska torjutuksi tulemisen kokemusta ei vaan pysty kestämään määräänsä enempää. Jos ei tarvitse ketään, ei voi tulla hylätyksikään. Sitä tarvetta ei sit enää tunne eikä tunnista itsekään, kun sen on tarpeeksi syvälle tunkenut. Mutta sen tietää että siellä se silti on, koska jos olisi siltä osin terve niin pystyisi tarvitsemaan toisia ihmisiä normaalisti. Ne on ikään kuin saman ilmiön kaksi vastakkaista ääripäätä, riippuvaisuus toisessa päässä ja en-tarvitse-ketään -ilmiö toisessa. Siinä välissä olis sit normaali.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Taitaa olla sama asia toisinpäin. Tai siis ainakin mulla se on kääntynyt tarpeeksi kovien kokemusten myötä vastakkaiseksi, näennäiseksi tarvitsemattomuudeksi, koska torjutuksi tulemisen kokemusta ei vaan pysty kestämään määräänsä enempää. Jos ei tarvitse ketään, ei voi tulla hylätyksikään. Sitä tarvetta ei sit enää tunne eikä tunnista itsekään, kun sen on tarpeeksi syvälle tunkenut. Mutta sen tietää että siellä se silti on, koska jos olisi siltä osin terve niin pystyisi tarvitsemaan toisia ihmisiä normaalisti. Ne on ikään kuin saman ilmiön kaksi vastakkaista ääripäätä, riippuvaisuus toisessa päässä ja en-tarvitse-ketään -ilmiö toisessa. Siinä välissä olis sit normaali.
    Kirjaimeni kertovat mielipiteitäni, eivät faktoja.

    Kirjoitan moderaattorina vain ja ainoastaan tällä värillä. Kaikki muut kirjoitukset ovat omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, joilla ei ole mitään tekoa ylläpidon, sääntöjen tai moderoinnin kanssa.
  • Kovasti kuulostaa tutulta toi läheisyydenkaipuun ja erakoitumisen vuorottelu. Mulla noi hylkäämis- ja pakenemishommat on liittyneet ja liittyy osittain edelleen voimakkaaseen huonommuuden tunteeseen ja kokemukseen, etten mä vaan voi kelvata ihmisille ja maailmalle mitenkään. Mitään sen syvällisempää sanottavaa mulla ei oikeastaan ole (väsyttää sen verran etten osaa ajatella). Edistystä on onneksi tapahtunut vuosien varrella erilaisten oivallusten, terapian ja ystävien ymmärtäväisyyden ansiosta.

    Voimia @kuulas ja kaikki muutkin kipeän läheisyydenkaipuun kanssa kamppailevat.
  • Kovasti kuulostaa tutulta toi läheisyydenkaipuun ja erakoitumisen vuorottelu. Mulla noi hylkäämis- ja pakenemishommat on liittyneet ja liittyy osittain edelleen voimakkaaseen huonommuuden tunteeseen ja kokemukseen, etten mä vaan voi kelvata ihmisille ja maailmalle mitenkään. Mitään sen syvällisempää sanottavaa mulla ei oikeastaan ole (väsyttää sen verran etten osaa ajatella). Edistystä on onneksi tapahtunut vuosien varrella erilaisten oivallusten, terapian ja ystävien ymmärtäväisyyden ansiosta.

    Voimia @kuulas ja kaikki muutkin kipeän läheisyydenkaipuun kanssa kamppailevat.
  • Juuri tuo kipeä läheisyyden kaipuu erottaa toisista ihmisistä. Mulla saattaa mennä jopa niin pitkälle, että tartun ystäviäni ihan oikeasti kädestä kiinni tai pyydän/osoitan, että "silitä mua". Yleensä kaikkein läheisimmätkin kauhistuu ja kokee tuon epämiellyttävänä. Sit saakin taas olla pahoittelemassa ja pyytämässä anteeksi.

    Mulla oli monia vuosia, että eristäydyin täysin. Ainoa ihmissuhde oli oma puoliso. Itkin yksinäisyyttä, mutta en pystynyt yhteyteen muiden kanssa. Vasta terapian myötä olen alkanut harjoittelemaan suhteessa oloa. Usein häpeä murentaa täysin. Tulee vahvasti olo, että kukaan ei halua lähelleen tällaista.
  • Juuri tuo kipeä läheisyyden kaipuu erottaa toisista ihmisistä. Mulla saattaa mennä jopa niin pitkälle, että tartun ystäviäni ihan oikeasti kädestä kiinni tai pyydän/osoitan, että "silitä mua". Yleensä kaikkein läheisimmätkin kauhistuu ja kokee tuon epämiellyttävänä. Sit saakin taas olla pahoittelemassa ja pyytämässä anteeksi.

    Mulla oli monia vuosia, että eristäydyin täysin. Ainoa ihmissuhde oli oma puoliso. Itkin yksinäisyyttä, mutta en pystynyt yhteyteen muiden kanssa. Vasta terapian myötä olen alkanut harjoittelemaan suhteessa oloa. Usein häpeä murentaa täysin. Tulee vahvasti olo, että kukaan ei halua lähelleen tällaista.
  • Mulla on onneks joitakin sellasia kavereita, joiden kanssa voi halailla, lojua kasassa, silitellä ja rapsutella korvan takaa. Ihmisiä(kin) siis Yleensä nää ”lääppimis”hommat tulee vastaan kun on tunnettu jo useita vuosia ja sit jompikumpi toteaa, että olispa kiva jos joku silittäis tai rapsuttelis, ja sit toinen vastaa, että No mä voin silittää. En usko että sitä kaikki kauhistuu, kyllä sitä voi kysyä tyyliin ”saako tulla kainaloon kun halipula iski”. Eläimetkin pesee toistensa naamoja ja köllii kasassa, miksei ihmisetkin? No ehkä mulla on muutenkin keskimääräistä kummallisempia kavereita.
  • Mulla on onneks joitakin sellasia kavereita, joiden kanssa voi halailla, lojua kasassa, silitellä ja rapsutella korvan takaa. Ihmisiä(kin) siis Yleensä nää ”lääppimis”hommat tulee vastaan kun on tunnettu jo useita vuosia ja sit jompikumpi toteaa, että olispa kiva jos joku silittäis tai rapsuttelis, ja sit toinen vastaa, että No mä voin silittää. En usko että sitä kaikki kauhistuu, kyllä sitä voi kysyä tyyliin ”saako tulla kainaloon kun halipula iski”. Eläimetkin pesee toistensa naamoja ja köllii kasassa, miksei ihmisetkin? No ehkä mulla on muutenkin keskimääräistä kummallisempia kavereita.
  • Totta tosiaan näitä lukiessa löytää itsensä samasta veneestä. Mulla on jotenkin, jopa sellanen halveksiva reaktio läheisyyteen, jonkin sortin suojatoimi varmaan... Oon kasvanu vuosien sisään kokoajan karskimmaks ja jollain tapaa jo unohtanut että se on itseasiassa aika inhimillistä kaivata toisen lämpöä, turvaa ja kosketusta. Mutta samalla se ahdistaa niin sitä sitten vaan jatkaa kulkemista. Ehkä joku päivä vielä sitä löytää sellasen henkilön jonka läsnäolo ja kosketus tuntuu turvalliselta. Ja ehkä se ei edes vaadi ketään erityistä. Vaan tämäkin mustelma sitten ajallaan alkaa himmenemään.
  • Totta tosiaan näitä lukiessa löytää itsensä samasta veneestä. Mulla on jotenkin, jopa sellanen halveksiva reaktio läheisyyteen, jonkin sortin suojatoimi varmaan... Oon kasvanu vuosien sisään kokoajan karskimmaks ja jollain tapaa jo unohtanut että se on itseasiassa aika inhimillistä kaivata toisen lämpöä, turvaa ja kosketusta. Mutta samalla se ahdistaa niin sitä sitten vaan jatkaa kulkemista. Ehkä joku päivä vielä sitä löytää sellasen henkilön jonka läsnäolo ja kosketus tuntuu turvalliselta. Ja ehkä se ei edes vaadi ketään erityistä. Vaan tämäkin mustelma sitten ajallaan alkaa himmenemään.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?