• Sairaalat ja osastot

    Hei, en ole paljoa tänne kirjoitellut, mutta silloin tällöin käynyt lukemassa ihmisten ajatuksia. Nyt tuli kuitenkin kiinnostusta kuulla muiden vastakaikua omiin ajatuksiin kun olin viime viikolla sairaalassa leikkauksessa, jonka jälkeen yhden päivän osastolla hoidettavana. En ole koskaan aikaisemmin ollut missään sairaalassa tai osastolla samalla tavalla hoidossa ja muista riippuvaisena, mutta nyt kun kävin niin yllätyin positiivisesti. Jotenkin oli tosi turvallinen olo ja kaikki sairaanhoitajat ketä siinä pyöri anto sellasen vaikutelman että he oikeasti välittivät siitä miten hyvin voin ja paranen? Tämä oli tosi yllättävää koska mitä oon käsittänyt niin yleensä ihmisillä on enemmänkin traumoja ja ahistusta kaikenlaisista sairaaloista. Minua taas alkoi uudestaan ahdistamaan heti kun jouduin takaisin kotiin. Yleensä kaikenlainen hössötys ja huolehtiminen ärsyttää, mutta jotenkin tuolla tajusin että silloin kun oikeasti tarvitsee apua niin sen avun saaminen on todella vapauttavaa. Olen vaan liian itsepäinen myöntääkseni että tarvitsisin vastaavaa apua myös henkisiin vammoihin.

    Haluaisinkin nyt muilta tämän foorumin ihmisiltä kysyä, että onko kellään tullut samanlainen olo hoidossa (fyysisiin tai henkisiin ongelmiin liittyvässä) ollessaan? Melkein olen alkanut miettiä että pitäisikö vaikka jalka käydä murtamassa niin pääsisi takaisin hoivattavaksi, haha. Mutta ehkä mun kokemus olikin vain poikkeuksellisen pätevän sairaalahenkilökunnan aikaansaama?
  • Hei, en ole paljoa tänne kirjoitellut, mutta silloin tällöin käynyt lukemassa ihmisten ajatuksia. Nyt tuli kuitenkin kiinnostusta kuulla muiden vastakaikua omiin ajatuksiin kun olin viime viikolla sairaalassa leikkauksessa, jonka jälkeen yhden päivän osastolla hoidettavana. En ole koskaan aikaisemmin ollut missään sairaalassa tai osastolla samalla tavalla hoidossa ja muista riippuvaisena, mutta nyt kun kävin niin yllätyin positiivisesti. Jotenkin oli tosi turvallinen olo ja kaikki sairaanhoitajat ketä siinä pyöri anto sellasen vaikutelman että he oikeasti välittivät siitä miten hyvin voin ja paranen? Tämä oli tosi yllättävää koska mitä oon käsittänyt niin yleensä ihmisillä on enemmänkin traumoja ja ahistusta kaikenlaisista sairaaloista. Minua taas alkoi uudestaan ahdistamaan heti kun jouduin takaisin kotiin. Yleensä kaikenlainen hössötys ja huolehtiminen ärsyttää, mutta jotenkin tuolla tajusin että silloin kun oikeasti tarvitsee apua niin sen avun saaminen on todella vapauttavaa. Olen vaan liian itsepäinen myöntääkseni että tarvitsisin vastaavaa apua myös henkisiin vammoihin.

    Haluaisinkin nyt muilta tämän foorumin ihmisiltä kysyä, että onko kellään tullut samanlainen olo hoidossa (fyysisiin tai henkisiin ongelmiin liittyvässä) ollessaan? Melkein olen alkanut miettiä että pitäisikö vaikka jalka käydä murtamassa niin pääsisi takaisin hoivattavaksi, haha. Mutta ehkä mun kokemus olikin vain poikkeuksellisen pätevän sairaalahenkilökunnan aikaansaama?
  • Somaattisilla osastoilla on hieman erilainen meininki, kuin psykiatrisilla osastoilla. Oman kokemukseni mukaan, niin hoitajana kuin potilaanakin.

    En nyt lähde kovasti haukkumaan psykiatriaa, mutta oman kokemukseni mukaan kohtelu potilaana on aika vihamielistä. Ja jopa hoitajana, kun somaattisen puolen hoitajana olen joutunut käymään psykiatrisella osastolla, niin kohtelu on todella tylyä ja kylmää.

    Ehkä psykiatriaan hakeutuu jotenkin ihmisvihamielistä porukkaa....(osin vitsi, mutta kuitenkin)
  • Somaattisilla osastoilla on hieman erilainen meininki, kuin psykiatrisilla osastoilla. Oman kokemukseni mukaan, niin hoitajana kuin potilaanakin.

    En nyt lähde kovasti haukkumaan psykiatriaa, mutta oman kokemukseni mukaan kohtelu potilaana on aika vihamielistä. Ja jopa hoitajana, kun somaattisen puolen hoitajana olen joutunut käymään psykiatrisella osastolla, niin kohtelu on todella tylyä ja kylmää.

    Ehkä psykiatriaan hakeutuu jotenkin ihmisvihamielistä porukkaa....(osin vitsi, mutta kuitenkin)
  • Minä olen myös nauttinut hoivasta ja turvallisuuden tunteesta sairaalassa sekä silloin kun lapseni syntyi keisarinleikkauksella että silloin kun olin jalan murtumisen vuoksi kolme päivää sairaalassa. Olisin viihtynyt pidempäänkin
  • Minä olen myös nauttinut hoivasta ja turvallisuuden tunteesta sairaalassa sekä silloin kun lapseni syntyi keisarinleikkauksella että silloin kun olin jalan murtumisen vuoksi kolme päivää sairaalassa. Olisin viihtynyt pidempäänkin
  • Psyk.puolen avo-osastoilla on mun, ja muiden joita tiedän, kokemuksen mukaan ihan kivaa porukkaa ja enemmän v'littämistä. Nuorilla on vähän eri tavalla ku ekaan sairaalajaksoon tulee selvitysjakso ja siellä ollaan aina vähintään kuukausi siks. Kun ne katsoo kaikki koulunkäynnit ja avut siihen ja mahd. neurologisen puolen jutut ja lastensuojelun tarpeen jos sitä ei vielä oo ja lastensuojelutoimenpiteet jatkoon ym. Tehdään kaikkii testejä paljon. Ainaki täällä missä mä asun, en tiedä mikä on lakisääteistä.

    Aikuisilla oon kuullu et avopuolella on enemmän niin et kun siellä saa olla periaatteessa max jotain .. öö.. en tiedä mut viikon verran kai? (paitsi jos on itsetuhoaikeita ni sitä jatketaan oikeesti pidempään) ja siellä kai eka päivinä kysellään ja ollaan kiinnostuneita ja sit parin päivän jälkeen enää ei oo mitään hoitajajutteluita jos ei ite mee kysymään. Ei saa olla liian kivaa, ettei haluu jäädä.

    Suljetulla puolella on ihan erilaista. Se on vaan säilyttämistä ja muut potilaat voi olla sekavia, riippuu kai onko mielialapuolella vai psykoottisten kanssa, ja se riippuu tulosyystä, mutta ainakin pahoja dissoja hoidetaan psykoosiosastoilla. Jos on vaan masennus/ahdistusoireen takia ni sit se on varmaan mielialaosasto. En tiedä jos on jotain pieniä sairaaloita, joissa on kaikki samassa vai onko kaikissa erikseen.

    Siellä on levotonta ja hoito on lääkkeitä ja kiinnipitoa ja valvontaa, joka on ihan ***** ahdistavaa kun joku kyttää koko ajan. Hoitajien asenne on ihan erilainen. Mutta niin se on muuallakin, että mitä vähemmän voi minnekään valittaa ja mitä enemmän niillä on valtaa, kuten pakkohoidossa olevia kohtaan, sen vittumaisemmat asenteet ja kohtelu. Tosi sellasta että pitää tietää millon saa vaikka puhutella jotain hoitajaa, jos se on just tekemässä jotain, se vaan ärähtää et mä teen nyt tätä ja ei katso päin ja sellasta pientä et niiden kanssa haluaa olla tekemisissä niin vähän ku voi. Ku pitää vähän pyytä anteeks aina jos on jotain asiaa. Sit niillekään ei olla kovin kivoja ja ne kostaa sen sit seuraaville. Sit jos on joku huonekaveri joka on ihan tiutau ja alkaa vaikka vainoharhaiseksi itseä kohtaan ni siellä on kyllä tosi yksin. Ku ei itse muutenkaan jaksais. Varmaan ajankohdasta riippuu paljonko voimakeinoja, väkivaltaisuutta ja itsetuhoa siellä näkee, mutta ei siellä kyllä oo turvallinen ja kiva olo. Avopuolelta kuitenkin pannaan suljetulle, jos on liian väkivaltainen avohoitoon, niin siellä on sit ne sellaset kaikki myös. Sekin tietysti vaikuttaa millanen omahoitaja on.

    Ei psykoosiosastolla mitään tunteita ymmärretä tai ketään lohduteta. Ei siellä oo sellasta hoitoo. Lääkkeen saa jos on lääkeaika ja muuten ne sanoo että voi voi, neljän tunnin päästä sitten ja sit pitää vaan selvitä yksinään. Tai jos ei pärjää yksinään ni joku istuu vieressä vahtimassa ja tuijottaa.

    Sinä on aika iso ero istuuko joku siinä vahtimassa ja valmiina komentamaan jos tekee väärän eleen, vai jos siinä olis joku tukena, joka on kiva ja puhuis jotain.

  • Psyk.puolen avo-osastoilla on mun, ja muiden joita tiedän, kokemuksen mukaan ihan kivaa porukkaa ja enemmän v'littämistä. Nuorilla on vähän eri tavalla ku ekaan sairaalajaksoon tulee selvitysjakso ja siellä ollaan aina vähintään kuukausi siks. Kun ne katsoo kaikki koulunkäynnit ja avut siihen ja mahd. neurologisen puolen jutut ja lastensuojelun tarpeen jos sitä ei vielä oo ja lastensuojelutoimenpiteet jatkoon ym. Tehdään kaikkii testejä paljon. Ainaki täällä missä mä asun, en tiedä mikä on lakisääteistä.

    Aikuisilla oon kuullu et avopuolella on enemmän niin et kun siellä saa olla periaatteessa max jotain .. öö.. en tiedä mut viikon verran kai? (paitsi jos on itsetuhoaikeita ni sitä jatketaan oikeesti pidempään) ja siellä kai eka päivinä kysellään ja ollaan kiinnostuneita ja sit parin päivän jälkeen enää ei oo mitään hoitajajutteluita jos ei ite mee kysymään. Ei saa olla liian kivaa, ettei haluu jäädä.

    Suljetulla puolella on ihan erilaista. Se on vaan säilyttämistä ja muut potilaat voi olla sekavia, riippuu kai onko mielialapuolella vai psykoottisten kanssa, ja se riippuu tulosyystä, mutta ainakin pahoja dissoja hoidetaan psykoosiosastoilla. Jos on vaan masennus/ahdistusoireen takia ni sit se on varmaan mielialaosasto. En tiedä jos on jotain pieniä sairaaloita, joissa on kaikki samassa vai onko kaikissa erikseen.

    Siellä on levotonta ja hoito on lääkkeitä ja kiinnipitoa ja valvontaa, joka on ihan ***** ahdistavaa kun joku kyttää koko ajan. Hoitajien asenne on ihan erilainen. Mutta niin se on muuallakin, että mitä vähemmän voi minnekään valittaa ja mitä enemmän niillä on valtaa, kuten pakkohoidossa olevia kohtaan, sen vittumaisemmat asenteet ja kohtelu. Tosi sellasta että pitää tietää millon saa vaikka puhutella jotain hoitajaa, jos se on just tekemässä jotain, se vaan ärähtää et mä teen nyt tätä ja ei katso päin ja sellasta pientä et niiden kanssa haluaa olla tekemisissä niin vähän ku voi. Ku pitää vähän pyytä anteeks aina jos on jotain asiaa. Sit niillekään ei olla kovin kivoja ja ne kostaa sen sit seuraaville. Sit jos on joku huonekaveri joka on ihan tiutau ja alkaa vaikka vainoharhaiseksi itseä kohtaan ni siellä on kyllä tosi yksin. Ku ei itse muutenkaan jaksais. Varmaan ajankohdasta riippuu paljonko voimakeinoja, väkivaltaisuutta ja itsetuhoa siellä näkee, mutta ei siellä kyllä oo turvallinen ja kiva olo. Avopuolelta kuitenkin pannaan suljetulle, jos on liian väkivaltainen avohoitoon, niin siellä on sit ne sellaset kaikki myös. Sekin tietysti vaikuttaa millanen omahoitaja on.

    Ei psykoosiosastolla mitään tunteita ymmärretä tai ketään lohduteta. Ei siellä oo sellasta hoitoo. Lääkkeen saa jos on lääkeaika ja muuten ne sanoo että voi voi, neljän tunnin päästä sitten ja sit pitää vaan selvitä yksinään. Tai jos ei pärjää yksinään ni joku istuu vieressä vahtimassa ja tuijottaa.

    Sinä on aika iso ero istuuko joku siinä vahtimassa ja valmiina komentamaan jos tekee väärän eleen, vai jos siinä olis joku tukena, joka on kiva ja puhuis jotain.

  • Olen synnyttänyt muutaman lapsen ja kyllä nautin siitä osastolla oloajasta. Tunnelma vauvalassa on muutenkin suloinen ja lähes kaikilla aihetta hyvään mieleen. Hoitajat jaksavat olla enimmäkseen iloisia, vaikka olisi kuinka kiire. Ja kaikki onnittelee vauvasta! Sekin on ihanaa. Nuorimmaisen synnytystä ennen odotin oikein innoissani, että pääsen taas sairaalaan.

    ... silti takaraivossa asuu muutama osa, jotka joka kerta pelkäävät sinne osastolle menoa. Pelkäävät että meistä ei pidetäkään. Pelkäävät että meitä ei kuunnella kun sanotaan että sattuu. Pelkäävät että meidän peloista ei välitetä. Pelkäävät mitä ikinä keksivätkään pelätä. Vain yhden kerran sairaalakokemus on mennyt oikeasti osittain pieleen. Sitäkin paikkasi se, että oli samaan aikaan muita hoitajia, jotka hoitivat hyvin. Kuitenkin ennen sairaalaan menoa käyn aina pitkän keskustelun osieni kanssa siitä, mitä on tapahtumassa. Viimeksi oli tosi kivaa osastolla, aivan huippua! Yksi kylmä hoitaja siellä oli, joka ei tajunnut että me ollaan pieniä ja meitä pelottaa. En kyllä ihmettele tai syytä sitä hoitajaa mistään enkä sanonut myöhemminkään palautekeskustelussa mitään, vaikka se ehkä huomasi että joku mun mieltä kaivelee. Mutta ei se olis voinut tietää... me oltiin ensin ihan aikuinen ja sitten yhtäkkiä suunnilleen puoli tuntia ihan pieniä ja sitten taas ihan aikuisia. Ei se olis voinut tietää, en olis voinut heittäytyä sen autettavaksi. Oon ylpeä siitä, että pystyin kerään meidät kasaan siitä ja sitten oli taas hyvä.

    Huh, mulla lähtee tää kirjoitustyyli lapasesta näköjään, vähän osiin heittää tää muistelu sittenkin. Ei pahasti, mut vähän. Joo. Hei.
  • Olen synnyttänyt muutaman lapsen ja kyllä nautin siitä osastolla oloajasta. Tunnelma vauvalassa on muutenkin suloinen ja lähes kaikilla aihetta hyvään mieleen. Hoitajat jaksavat olla enimmäkseen iloisia, vaikka olisi kuinka kiire. Ja kaikki onnittelee vauvasta! Sekin on ihanaa. Nuorimmaisen synnytystä ennen odotin oikein innoissani, että pääsen taas sairaalaan.

    ... silti takaraivossa asuu muutama osa, jotka joka kerta pelkäävät sinne osastolle menoa. Pelkäävät että meistä ei pidetäkään. Pelkäävät että meitä ei kuunnella kun sanotaan että sattuu. Pelkäävät että meidän peloista ei välitetä. Pelkäävät mitä ikinä keksivätkään pelätä. Vain yhden kerran sairaalakokemus on mennyt oikeasti osittain pieleen. Sitäkin paikkasi se, että oli samaan aikaan muita hoitajia, jotka hoitivat hyvin. Kuitenkin ennen sairaalaan menoa käyn aina pitkän keskustelun osieni kanssa siitä, mitä on tapahtumassa. Viimeksi oli tosi kivaa osastolla, aivan huippua! Yksi kylmä hoitaja siellä oli, joka ei tajunnut että me ollaan pieniä ja meitä pelottaa. En kyllä ihmettele tai syytä sitä hoitajaa mistään enkä sanonut myöhemminkään palautekeskustelussa mitään, vaikka se ehkä huomasi että joku mun mieltä kaivelee. Mutta ei se olis voinut tietää... me oltiin ensin ihan aikuinen ja sitten yhtäkkiä suunnilleen puoli tuntia ihan pieniä ja sitten taas ihan aikuisia. Ei se olis voinut tietää, en olis voinut heittäytyä sen autettavaksi. Oon ylpeä siitä, että pystyin kerään meidät kasaan siitä ja sitten oli taas hyvä.

    Huh, mulla lähtee tää kirjoitustyyli lapasesta näköjään, vähän osiin heittää tää muistelu sittenkin. Ei pahasti, mut vähän. Joo. Hei.
  • On samanlaisia fiiliksiä. Lasten syöpäosastolle kun kävelen niin tulee turvallinen, jopa euforinen olo. Siellähän kuolee lapsia ja eräs kuolemantapaus oman lapseni hoitojaksolla aiheutti tuollaisen hullunkurisen torjumiskeinon sille todellisuudelle.
  • On samanlaisia fiiliksiä. Lasten syöpäosastolle kun kävelen niin tulee turvallinen, jopa euforinen olo. Siellähän kuolee lapsia ja eräs kuolemantapaus oman lapseni hoitojaksolla aiheutti tuollaisen hullunkurisen torjumiskeinon sille todellisuudelle.
  • Mä muistan kuinka tavallaan helpottavaa oli maata sairaalassa 14-vuotiaana syöpää sairastaen. Tuntui hyvältä saada myötätuntoa ja aitoa välittämistä. Psyk.sairaalasta missä olen ollut varmasti kymmenen kertaa, on hyvä kokemus. Kun saivat tietää menneisyyteni, sain myötätuntoa myös siellä. Kolmessa muussa psyk.sairaalassa oli tilanne toinen..
  • Mä muistan kuinka tavallaan helpottavaa oli maata sairaalassa 14-vuotiaana syöpää sairastaen. Tuntui hyvältä saada myötätuntoa ja aitoa välittämistä. Psyk.sairaalasta missä olen ollut varmasti kymmenen kertaa, on hyvä kokemus. Kun saivat tietää menneisyyteni, sain myötätuntoa myös siellä. Kolmessa muussa psyk.sairaalassa oli tilanne toinen..
  • @hunturikko, en ole varma ymmärsinkö oikein, mutta toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista, jos lapsesi sairastaa
  • @hunturikko, en ole varma ymmärsinkö oikein, mutta toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista, jos lapsesi sairastaa
  • Kiitos kaniini, ymmärsit oikein, mutta hoitojen päättymisestä on kohta kaksi vuotta eikä syöpä ole uusiutunut. Kontrollit toki jatkuvat yhä. Sinä varmastikin tiedät mitä se on omakohtaisesta kokemuksesta joten sanoja ei tarvitse niin paljon, olet siis samanlainen sissi kuin lapseni. Äitinä se syöpäosasto oli minulle liikaa, siitäkin huolimatta että pikkuiseni lähti sieltä omin jaloin. Joillekin meistä vastoinkäymiset ottavat enemmän koville.
  • Kiitos kaniini, ymmärsit oikein, mutta hoitojen päättymisestä on kohta kaksi vuotta eikä syöpä ole uusiutunut. Kontrollit toki jatkuvat yhä. Sinä varmastikin tiedät mitä se on omakohtaisesta kokemuksesta joten sanoja ei tarvitse niin paljon, olet siis samanlainen sissi kuin lapseni. Äitinä se syöpäosasto oli minulle liikaa, siitäkin huolimatta että pikkuiseni lähti sieltä omin jaloin. Joillekin meistä vastoinkäymiset ottavat enemmän koville.
  • Paljon, paljon voimia hunturikolle ja kaniinille. Toivon todella että kaniinin syöpä ja hunturikon lapsen syöpä ei ikinä uusiudu. Syöpä-sairaan lähiomaisena voin sanoa että en toivo tällaista kenellekään.
  • Paljon, paljon voimia hunturikolle ja kaniinille. Toivon todella että kaniinin syöpä ja hunturikon lapsen syöpä ei ikinä uusiudu. Syöpä-sairaan lähiomaisena voin sanoa että en toivo tällaista kenellekään.
  • Kiitos @Felina mun syövästä alkaa olla jo 14 vuotta eli ei enää pitäisi olla riskiä uusiutumiseen.. oma pelko kaikenlaisesta sairastumisesta on kyllä läsnä..
  • Kiitos @Felina mun syövästä alkaa olla jo 14 vuotta eli ei enää pitäisi olla riskiä uusiutumiseen.. oma pelko kaikenlaisesta sairastumisesta on kyllä läsnä..
  • Felina, sinä se meistä taidat voimia nyt kipeimmin tarvita, luin viestejäsi muualta foorumilla. Muistathan pitää huolta myös itsestäsi ja vaikka nyt on vaikea hetki, kenties koko elämä tuntuu jokapäiväiseltä taistelulta jolle ei loppua näy, tulee vielä aika kun se kääntää näkyville toisenkin puolensa. Voimia perheellenne.
  • Felina, sinä se meistä taidat voimia nyt kipeimmin tarvita, luin viestejäsi muualta foorumilla. Muistathan pitää huolta myös itsestäsi ja vaikka nyt on vaikea hetki, kenties koko elämä tuntuu jokapäiväiseltä taistelulta jolle ei loppua näy, tulee vielä aika kun se kääntää näkyville toisenkin puolensa. Voimia perheellenne.
  • Kiitos hunturikko Yritän pitää huolta itsestäni, joskus se tosin jää taka-alalle. Tai no, ehkä aika useinkin. Yritän tuon myös muistaa että asiat on joskus paremmin. Sekin on välillä vaikeaa, joten kiitos muistutuksesta. Tai no osalla persoonista ei ole ongelmia asian kanssa. Ja sitten on Tiina, joka ei näe valoa eikä toivoa eikä muuta syytä elää kuin se että meidän lapsi tarvitsee meitä.
  • Kiitos hunturikko Yritän pitää huolta itsestäni, joskus se tosin jää taka-alalle. Tai no, ehkä aika useinkin. Yritän tuon myös muistaa että asiat on joskus paremmin. Sekin on välillä vaikeaa, joten kiitos muistutuksesta. Tai no osalla persoonista ei ole ongelmia asian kanssa. Ja sitten on Tiina, joka ei näe valoa eikä toivoa eikä muuta syytä elää kuin se että meidän lapsi tarvitsee meitä.
  • Voimia hunurikko <3 :( ihan
    kauheaa tuommonen!

    Mää olin lapsena paljon osastolla
    neurologisten epäilyjen takia.

    Nyt aikuisena oon joutunut
    pariin otteseen tippaan (migreeni
    ja allerginen reaktio)

    Lapsena osasto oli pelottava
    paikka! Ahdistuin suunnattomasti
    sinne menosta. Tätä seurasi
    sairaala kammo.

    Mielestäni olen selvinnyt siitä.
    Allergisen reaktion kohdalla
    ankkuroin itseäni ja pystyin
    ajattelemaan, että tää on
    mun hyvinvoinnin kannalta.

    Migreenissä olin niin kipeä,
    että en ajatellut mitään halusin
    vaan olon pois.
  • Voimia hunurikko <3 :( ihan
    kauheaa tuommonen!

    Mää olin lapsena paljon osastolla
    neurologisten epäilyjen takia.

    Nyt aikuisena oon joutunut
    pariin otteseen tippaan (migreeni
    ja allerginen reaktio)

    Lapsena osasto oli pelottava
    paikka! Ahdistuin suunnattomasti
    sinne menosta. Tätä seurasi
    sairaala kammo.

    Mielestäni olen selvinnyt siitä.
    Allergisen reaktion kohdalla
    ankkuroin itseäni ja pystyin
    ajattelemaan, että tää on
    mun hyvinvoinnin kannalta.

    Migreenissä olin niin kipeä,
    että en ajatellut mitään halusin
    vaan olon pois.
  • Voimia hunurikko <3 :( ihan
    kauheaa tuommonen!

    Mää olin lapsena paljon osastolla
    neurologisten epäilyjen takia.

    Nyt aikuisena oon joutunut
    pariin otteseen tippaan (migreeni
    ja allerginen reaktio)

    Lapsena osasto oli pelottava
    paikka! Ahdistuin suunnattomasti
    sinne menosta. Tätä seurasi
    sairaala kammo.

    Mielestäni olen selvinnyt siitä.
    Allergisen reaktion kohdalla
    ankkuroin itseäni ja pystyin
    ajattelemaan, että tää on
    mun hyvinvoinnin kannalta.

    Migreenissä olin niin kipeä,
    että en ajatellut mitään halusin
    vaan olon pois.
  • Voimia hunurikko <3 :( ihan
    kauheaa tuommonen!

    Mää olin lapsena paljon osastolla
    neurologisten epäilyjen takia.

    Nyt aikuisena oon joutunut
    pariin otteseen tippaan (migreeni
    ja allerginen reaktio)

    Lapsena osasto oli pelottava
    paikka! Ahdistuin suunnattomasti
    sinne menosta. Tätä seurasi
    sairaala kammo.

    Mielestäni olen selvinnyt siitä.
    Allergisen reaktion kohdalla
    ankkuroin itseäni ja pystyin
    ajattelemaan, että tää on
    mun hyvinvoinnin kannalta.

    Migreenissä olin niin kipeä,
    että en ajatellut mitään halusin
    vaan olon pois.

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?