• Ahdistavan sisällön pariin hakeutuminen

    Hei,
    ja aluksi pahoittelut koska tunnen syyllisyyttä ja tarvetta pahoitella siitä että kirjoitteluni tänne on ollut jo pitkään aika lailla tämmöistä purkautumista. On ollut tarkoitus vastailla aiempiin ketjuihin ja muutenkin keskustella silloinkin kun ei ole tilanne päällä, mutta tässä taas ollaan.

    Onko olemassa nimi tai syy sellaiselle ilmiölle jossa traumatisoitunut hakeutuu toistuvasti, suorastaan pakonomaisesti tosi raskaan sisällön pariin? Sellaisen, josta kauhistuu päiviksi? Joka pistää viikoiksi tavallistakin kovempaan valmiustilaan.

    Olen jostain 12-veestä asti ollut todella kiinnostunut inhorealistisesta, faktapohjaisesta ja vakavamielisestä, no, sisällöstä. Kirjoista, elokuvista, yms. Sofi Oksasen Puhdistuksen halusin lukea heti kun se ilmestyi ( olin silloin ihan liian nuori, sisko onneksi sen kielsikin).

    No, sitä on jatkunut. Olen jatkuvasti katsomassa jotain holokaustileffaa, tms.

    Havahduin tilanteeseen kun tänään aiemmin sain päätökseen Handmaid's Tale -sarjan. Siinä on kymmenen jaksoa ja suoritin koko paketin muutamassa päivässä. Huolimatta siitä että varsinaista vapaa-aikaa on viikolla vähän ja monta kouluasiaa hoidettavana.

    Siinä tuntui että koen itsessäni kaiken sen itsemääräämisoikeuden puuttumisen ja totaaliselta umpikujalta vaikuttavan kohtalon tuskan.

    Koen taas kerran suurta kauhua ja turvattomuutta ja olen vakuuttunut kaiken perustavanlaatuisesta arvaamattomuudesta. Tuntuu, etten pysty näitä oloja ilmaisemaan riittävissä määrin millään muulla tavalla kuin aina välillä tällä foorumilla nimimerkin takaa. Vaikka mulla onkin läheisiä ihmisiä joihin luotan.

    Tämä on taas vähän tälläinen tilanteen laukaiseva teksti jota ehkä palaan aamulla editoimaan.

    Elämäntyylini koostuu ihan liian monista päivittäisistä itselleni epäedullisista valinnoista. En harrasta itsehuoltoa riittävissä määrin, en lähellekään riittävissä määrin. Kerään valtavasti stressiä ja (ennen kaikkea) häpeää jättämällä koko tiimiin vaikuttavien koulutehtävien teon viime hetkeen ja hoitamalla ne rimaa hipoen. Syön miten sattuu, vaikka tunnen seuraukset välittömästi kehossani. Tiedän liikunnan kohentavan oloani välittömästi, mutta teen sitä silti vain pakon edessä.

    Mikä mut saa toimimaan näin? Vuodesta toiseen. Tälläisiä mietin.
    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Hei,
    ja aluksi pahoittelut koska tunnen syyllisyyttä ja tarvetta pahoitella siitä että kirjoitteluni tänne on ollut jo pitkään aika lailla tämmöistä purkautumista. On ollut tarkoitus vastailla aiempiin ketjuihin ja muutenkin keskustella silloinkin kun ei ole tilanne päällä, mutta tässä taas ollaan.

    Onko olemassa nimi tai syy sellaiselle ilmiölle jossa traumatisoitunut hakeutuu toistuvasti, suorastaan pakonomaisesti tosi raskaan sisällön pariin? Sellaisen, josta kauhistuu päiviksi? Joka pistää viikoiksi tavallistakin kovempaan valmiustilaan.

    Olen jostain 12-veestä asti ollut todella kiinnostunut inhorealistisesta, faktapohjaisesta ja vakavamielisestä, no, sisällöstä. Kirjoista, elokuvista, yms. Sofi Oksasen Puhdistuksen halusin lukea heti kun se ilmestyi ( olin silloin ihan liian nuori, sisko onneksi sen kielsikin).

    No, sitä on jatkunut. Olen jatkuvasti katsomassa jotain holokaustileffaa, tms.

    Havahduin tilanteeseen kun tänään aiemmin sain päätökseen Handmaid's Tale -sarjan. Siinä on kymmenen jaksoa ja suoritin koko paketin muutamassa päivässä. Huolimatta siitä että varsinaista vapaa-aikaa on viikolla vähän ja monta kouluasiaa hoidettavana.

    Siinä tuntui että koen itsessäni kaiken sen itsemääräämisoikeuden puuttumisen ja totaaliselta umpikujalta vaikuttavan kohtalon tuskan.

    Koen taas kerran suurta kauhua ja turvattomuutta ja olen vakuuttunut kaiken perustavanlaatuisesta arvaamattomuudesta. Tuntuu, etten pysty näitä oloja ilmaisemaan riittävissä määrin millään muulla tavalla kuin aina välillä tällä foorumilla nimimerkin takaa. Vaikka mulla onkin läheisiä ihmisiä joihin luotan.

    Tämä on taas vähän tälläinen tilanteen laukaiseva teksti jota ehkä palaan aamulla editoimaan.

    Elämäntyylini koostuu ihan liian monista päivittäisistä itselleni epäedullisista valinnoista. En harrasta itsehuoltoa riittävissä määrin, en lähellekään riittävissä määrin. Kerään valtavasti stressiä ja (ennen kaikkea) häpeää jättämällä koko tiimiin vaikuttavien koulutehtävien teon viime hetkeen ja hoitamalla ne rimaa hipoen. Syön miten sattuu, vaikka tunnen seuraukset välittömästi kehossani. Tiedän liikunnan kohentavan oloani välittömästi, mutta teen sitä silti vain pakon edessä.

    Mikä mut saa toimimaan näin? Vuodesta toiseen. Tälläisiä mietin.
    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Mun teki mieli vastata tähän jotain tärkeää, kun luin tän ekan kerran. Nyt on hieman eri tila ilmeisesti päällä, koska en saa ihan ajatuksesta kiinni, mutta mä yritän.

    Kuulostais siltä, että sun pitää varmistua siitä, että sun elämä on koko ajan riittävän rankkaa. Silloin hyvä kysymys on, että mitä tapahtuis jos sulla olis helpompaa. Mun veikkaus on, että sun mielestä saattais pursuta jotain joka on vielä rankempaa kestää kuin holocaust-elokuvat.

    Mulla on ollut paljon pakonomaista ahdistuksen ylläpitoa. Kun yhden ahdistuksen aiheen sai pois mielestä, mieli heitti kehiin toisen. Tätä jatkui monta kuukautta. Mä olen tehnyt liikaa töitä, murehtinut muiden ihmisten asioita, kiukutellut kaikenlaista vähemmän tärkeää, pelastanut muita ihmisiä. Kaikki jotta ei tarttis kohdata omia mörköjä. Ja tietyllä tavalla se oli viisasta, koska ne möröt oli aika kamalia.
  • Mun teki mieli vastata tähän jotain tärkeää, kun luin tän ekan kerran. Nyt on hieman eri tila ilmeisesti päällä, koska en saa ihan ajatuksesta kiinni, mutta mä yritän.

    Kuulostais siltä, että sun pitää varmistua siitä, että sun elämä on koko ajan riittävän rankkaa. Silloin hyvä kysymys on, että mitä tapahtuis jos sulla olis helpompaa. Mun veikkaus on, että sun mielestä saattais pursuta jotain joka on vielä rankempaa kestää kuin holocaust-elokuvat.

    Mulla on ollut paljon pakonomaista ahdistuksen ylläpitoa. Kun yhden ahdistuksen aiheen sai pois mielestä, mieli heitti kehiin toisen. Tätä jatkui monta kuukautta. Mä olen tehnyt liikaa töitä, murehtinut muiden ihmisten asioita, kiukutellut kaikenlaista vähemmän tärkeää, pelastanut muita ihmisiä. Kaikki jotta ei tarttis kohdata omia mörköjä. Ja tietyllä tavalla se oli viisasta, koska ne möröt oli aika kamalia.
  • Mä oon miettinyt jossain määrin samaa omalla kohdallani. Tykkäsin kauhuleffoista ja -kirjoista jo pienenä ja luin äidin kirjahyllystä Stephen Kingiä jo 10-vuotiaana. En ahdistu fiktiosta nykyään juuri ollenkaan, mutta tosielämän kauheudet ahdistavat hirveästi - silti mua kiinnostaa ja kiehtoo äärettömän paljon lukea ja kuulla mm. ”tosielämän” pelottavista paranormaaleista tapahtumista, historian kauheuksista, nykypäivän kärsimyksistä. (Siks mä tälläkin foorumilla oon, että pääsen lukemaan teidän muiden ongelmista, eiku hetkinen... )

    Oon tarkoituksella koittanut vältellä uutisten lukemista, koska kiihdyn lukemastani aivan liikaa ja eläydyn voimakkaasti kauheisiin tapahtumiin ja esimerkiksi sodan keskellä olevien ihmisten kokemuksiin. Samasta syystä ryhdyin vegaaniksi 13-vuotiaana, en halunnut olla missään tekemisissä eläinten tehotuotannon ja kiduttamisen kanssa koska ajatuskin siitä ahdisti liikaa.

    Luulen, että tällä voimakkaalla eläytymisellä ja ahdistavan materiaalin kuluttamisella on jotain tekemistä sen dissoon liittyvän tosiseikan kanssa, että omaan elämään liittyvät tunteet on mulla toisaalta niin järjenvastaisia (ahdistus nousee tilanteissa, joissa olen oikeasti ihan turvassa) ja toisaalta laimeita (en tunne pahemmin mitään, kun pohdin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja esimerkiksi väkivaltaisia isääni ja isäpuoltani). Tavallaan yritän ehkä herättää kauhun, vihan ja ahdistuksen tunteita sellaisella materiaalilla, joka ihan syystäkin on kauheaa, ja eläytyä muiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin kun en omiini osaa eläytyä.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Mä oon miettinyt jossain määrin samaa omalla kohdallani. Tykkäsin kauhuleffoista ja -kirjoista jo pienenä ja luin äidin kirjahyllystä Stephen Kingiä jo 10-vuotiaana. En ahdistu fiktiosta nykyään juuri ollenkaan, mutta tosielämän kauheudet ahdistavat hirveästi - silti mua kiinnostaa ja kiehtoo äärettömän paljon lukea ja kuulla mm. ”tosielämän” pelottavista paranormaaleista tapahtumista, historian kauheuksista, nykypäivän kärsimyksistä. (Siks mä tälläkin foorumilla oon, että pääsen lukemaan teidän muiden ongelmista, eiku hetkinen... )

    Oon tarkoituksella koittanut vältellä uutisten lukemista, koska kiihdyn lukemastani aivan liikaa ja eläydyn voimakkaasti kauheisiin tapahtumiin ja esimerkiksi sodan keskellä olevien ihmisten kokemuksiin. Samasta syystä ryhdyin vegaaniksi 13-vuotiaana, en halunnut olla missään tekemisissä eläinten tehotuotannon ja kiduttamisen kanssa koska ajatuskin siitä ahdisti liikaa.

    Luulen, että tällä voimakkaalla eläytymisellä ja ahdistavan materiaalin kuluttamisella on jotain tekemistä sen dissoon liittyvän tosiseikan kanssa, että omaan elämään liittyvät tunteet on mulla toisaalta niin järjenvastaisia (ahdistus nousee tilanteissa, joissa olen oikeasti ihan turvassa) ja toisaalta laimeita (en tunne pahemmin mitään, kun pohdin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja esimerkiksi väkivaltaisia isääni ja isäpuoltani). Tavallaan yritän ehkä herättää kauhun, vihan ja ahdistuksen tunteita sellaisella materiaalilla, joka ihan syystäkin on kauheaa, ja eläytyä muiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin kun en omiini osaa eläytyä.
    Sonic (aikuinen)
    Itu (Itkevä Tyttö, 6-7 v)
    Lätäkkötyttö (Reipas tyttö, 6-7 v)
    Knuckles (Pikku puolustaja, 6-7 v)
    Khadgar (Uneksija)
    Halla (Sassy b*tch)
    Kummitus
    Putkiaivo

    + muuta sekalaista sakkia
  • Mulla on muuten kanssa paljon sitä, että suutun, suren tms. paljon jonkun muun kokemia asioita ja siinä sivussa tunnen omia tunteitani.
  • Mulla on muuten kanssa paljon sitä, että suutun, suren tms. paljon jonkun muun kokemia asioita ja siinä sivussa tunnen omia tunteitani.
  • Itsellänikin on tapana hakeutua järkyttävien aiheiden pariin.

    Se on omituinen sotku välttelyä ja samalla juuri sitä tunteiden kokemista. On helpompaa kokea tunteet jonkun hahmon kautta kuin itsensä kautta. Toisaalta olen myös usein turtunut järkyttävään materiaaliin eikä se edes järkytä. Tai ehkä en vain huomaa sitä? Vaikeaa sanoa.

    Itse koen tietyllä tavalla jopa hoitavaksi eläytyä toisten tuskaan. Sisällä saattaa liikahdella: joku ehkä ymmärtää? En ole tunteiden kanssa yksin.

    Toisaalta voin tutkia hyvinkin järkyttävää materiaalia yksityiskohdilla maustettuna eikä se herättele välttämättä mitään tuntemuksia.

    Samalla asiapitoinen artikkeli saattaa pistää mut moneksi päiväksi aivan sekaisin ilman niitä yksityiskohtiakaan, jos vain aihe osuu liian lähelle jotain kipukohtaa...
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Itsellänikin on tapana hakeutua järkyttävien aiheiden pariin.

    Se on omituinen sotku välttelyä ja samalla juuri sitä tunteiden kokemista. On helpompaa kokea tunteet jonkun hahmon kautta kuin itsensä kautta. Toisaalta olen myös usein turtunut järkyttävään materiaaliin eikä se edes järkytä. Tai ehkä en vain huomaa sitä? Vaikeaa sanoa.

    Itse koen tietyllä tavalla jopa hoitavaksi eläytyä toisten tuskaan. Sisällä saattaa liikahdella: joku ehkä ymmärtää? En ole tunteiden kanssa yksin.

    Toisaalta voin tutkia hyvinkin järkyttävää materiaalia yksityiskohdilla maustettuna eikä se herättele välttämättä mitään tuntemuksia.

    Samalla asiapitoinen artikkeli saattaa pistää mut moneksi päiväksi aivan sekaisin ilman niitä yksityiskohtiakaan, jos vain aihe osuu liian lähelle jotain kipukohtaa...
    Nimimerkin takana vaikuttaa riippis + muut.
    Olemme naisia ja miehiä, tyttöjä ja poikia. Olemme lapsia, teinejä ja aikuisia. Olemme eläviä ja kuolleita. Olemme traumatisoituneita ja traumattomia. Olemme erillisiä persoonia, mutta yhdessä olemme kokonaisuus.

    P.S. Pahoittelen kirjoitusvirheitä puhelimella kirjoittaessani!
  • Mulla on tässä sellainen ristiriita, että yleensä tykkään lukea tai kuunnella ihmisten rankkoja tarinoita ja itkenkin niitä, eikä se yleensä tunnu kokonaisuutena pahalta jutulta mulle (paitsi jotkut eläinrääkkäysjutut on eri asia, ja tietyt muut harvinaiset), mutta elokuvia katsoessa käännän pään pois tosi monessa kohtaa tai en halua katsoa ollenkaan. Vaikka se on näyteltyä. Kauhugenressä oon todella nirso, elokuva voi olla pelottava ja jopa mahtava sellaisena mutta en viihdy yhtään jos säikyttely on itseisarvoista. Ahdistun niin että jätän kesken sellaiset leffat.

    Lapsena luin tosi paljon kaikenlaisia lääkärikirjoja ja omaelämäkerrallisia tarinoita harvinaisista sairauksista. Tykkään vieläkin siitä.

    Jossain on mun aloittama ketju "pakonomainen vaillejääminen" joka liippaa jostain kohtaa tekstisi loppuosaa, nyt kännykällä en sitä löydä mutta ehkä haku auttaa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Mulla on tässä sellainen ristiriita, että yleensä tykkään lukea tai kuunnella ihmisten rankkoja tarinoita ja itkenkin niitä, eikä se yleensä tunnu kokonaisuutena pahalta jutulta mulle (paitsi jotkut eläinrääkkäysjutut on eri asia, ja tietyt muut harvinaiset), mutta elokuvia katsoessa käännän pään pois tosi monessa kohtaa tai en halua katsoa ollenkaan. Vaikka se on näyteltyä. Kauhugenressä oon todella nirso, elokuva voi olla pelottava ja jopa mahtava sellaisena mutta en viihdy yhtään jos säikyttely on itseisarvoista. Ahdistun niin että jätän kesken sellaiset leffat.

    Lapsena luin tosi paljon kaikenlaisia lääkärikirjoja ja omaelämäkerrallisia tarinoita harvinaisista sairauksista. Tykkään vieläkin siitä.

    Jossain on mun aloittama ketju "pakonomainen vaillejääminen" joka liippaa jostain kohtaa tekstisi loppuosaa, nyt kännykällä en sitä löydä mutta ehkä haku auttaa.
    Tällä hetkellä aktiivisina mm.:
    Pieni Olivia, Pikkunannu
    Teinit Noora, ​Turkoosi, Emilia, Muskeli
    Aikuiset Pahvinannu, Yrjö

    Tällä värillä kirjoitan moderaattorina.

    Turvallisuusäänestys - osallistu!

    Blogi
  • Moi,

    kiitos hirveesti vastauksista ja anteeksi että siitä on varmaan taas puoli elämää aikaa kun tämän kirjoitin ja vasta nyt saan vähän vastattua. No joo. Itse asiassa muistin koko asiankin ihan vaan siksi että tulin tänne kirjoittamaan uutta avausta kosketuksen/läheisyyden puutteesta ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä.

    Uskon vahvasti Piin teoriaan siitä että en salli itselleni helppoa elämää, en hetkeksikään. Mulla onkin jatkuvasti ajatuksia joissa punnitsen että entä jos elämäni on kuitenkin ollut liian helppoa? Ja joo, joka kerran kun itsestä nousee jotain piilotettua vihdoin esiin niin aika hirveää se on. Että kyllä kannattaa keskittyä ihan vaan ympärillä tapahtuvaan kärsimykseen.

    Oon Nannu suhteellisen vastikään lukenut tuota sun mainitsemaa aloitusta. Täytyy käydä kattomassa se uudestaan.

    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Moi,

    kiitos hirveesti vastauksista ja anteeksi että siitä on varmaan taas puoli elämää aikaa kun tämän kirjoitin ja vasta nyt saan vähän vastattua. No joo. Itse asiassa muistin koko asiankin ihan vaan siksi että tulin tänne kirjoittamaan uutta avausta kosketuksen/läheisyyden puutteesta ja sen aiheuttamasta kärsimyksestä.

    Uskon vahvasti Piin teoriaan siitä että en salli itselleni helppoa elämää, en hetkeksikään. Mulla onkin jatkuvasti ajatuksia joissa punnitsen että entä jos elämäni on kuitenkin ollut liian helppoa? Ja joo, joka kerran kun itsestä nousee jotain piilotettua vihdoin esiin niin aika hirveää se on. Että kyllä kannattaa keskittyä ihan vaan ympärillä tapahtuvaan kärsimykseen.

    Oon Nannu suhteellisen vastikään lukenut tuota sun mainitsemaa aloitusta. Täytyy käydä kattomassa se uudestaan.

    A million candles burning for the help that never came


    En kestä society ilman dissociation


  • Mä oon katsonut nyt joulun jälkeen putkeen sekä Handmaid's Tale:n että M. Atwoodin toiseen kirjaan perustuvan Alias Gracen. Sinänsä huvittavaa (?!), että jälkimmäisen katsoin sen jälkeen, kun yksi osaseni oli nimennyt itsensä Grace-nimellä. Sarja kertoo 1800-luvun Kanadasta, naisen (etenkin palvelustytön) asemasta ja siitä, onko murhasta tuomittu taitava manipuloija vai mielisairas "hengen valtaama". Enempää en kerro, jos joku haluaa sarjan katsoa.

    Molemmat sarjat olivat omalla tavallaan todella ahdistavia, mutta ah, niin tyydyttäviä.

    Kauhukirjallisuus ja -leffat ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin muistan. Nyt jälkiviisaana voi pohtia, olenko halunnut etsiä jotain, joka olisi pelottavampaa kuin oma elämä, jossa kuitenkin melko suurella todennäköisyydellä olisi jollain lailla onnellinen loppu..?
    Paperityttö
    Kirjastonhoitaja~60v.
    Albatraoz~25v.
    Grace
    TikuTaku~5v. (vaaravaaravaara)


    Ja ketä meitä vielä piilosta löytyykään."Tää on kymmenen tikkua laudalla..."
  • Mä oon katsonut nyt joulun jälkeen putkeen sekä Handmaid's Tale:n että M. Atwoodin toiseen kirjaan perustuvan Alias Gracen. Sinänsä huvittavaa (?!), että jälkimmäisen katsoin sen jälkeen, kun yksi osaseni oli nimennyt itsensä Grace-nimellä. Sarja kertoo 1800-luvun Kanadasta, naisen (etenkin palvelustytön) asemasta ja siitä, onko murhasta tuomittu taitava manipuloija vai mielisairas "hengen valtaama". Enempää en kerro, jos joku haluaa sarjan katsoa.

    Molemmat sarjat olivat omalla tavallaan todella ahdistavia, mutta ah, niin tyydyttäviä.

    Kauhukirjallisuus ja -leffat ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin muistan. Nyt jälkiviisaana voi pohtia, olenko halunnut etsiä jotain, joka olisi pelottavampaa kuin oma elämä, jossa kuitenkin melko suurella todennäköisyydellä olisi jollain lailla onnellinen loppu..?
    Paperityttö
    Kirjastonhoitaja~60v.
    Albatraoz~25v.
    Grace
    TikuTaku~5v. (vaaravaaravaara)


    Ja ketä meitä vielä piilosta löytyykään."Tää on kymmenen tikkua laudalla..."
  • Mä tykkään katsoo/lukee sellasta mikä jotenki vastaa sitä millanen maailma oikeesti on. En jaksa mitään purkkapalloja ja hattaraa. Tykkään sellasesta joka on realistista, mässäilyväkivalta ei tunnu miltään enkä jaksa sellasta katsookaan. Ihan sama montako päätä lentää ja miten veri roiskuu, se on vaan tylsää. Mä tykkään pienistä julmista tarinoista ja onnettomista lopuista.

    Puhdistus on hyvä. Ja leffoista sellanen vanhempi ku Lilja 4-ever. Wikipedia sanoo että se kertoo seksiorjuudesta mut ei se mun mielestä kyllä kerro vaan hylätyksitulemisesta ja mitä siinä sit käy. Se hylkäämisjuttu tulee siinä moneen kertaan ja muihinkin kun Liljaan kohdistuen, mutta ei terveet varmaan tajua mikä siinä on oleellista. Ne näkee aina vaan seuraukset eikä syitä ollenkaan kunnolla.

    Musta sille että tykkää rankasta ei tarvi olla muuta syytä kun se että se on todempaa.

    Mä haluisin kyllä katsoo/lukee sellasen tarinan niin et se päähenkilö oliskin poika/mies. Mutta eihän sellasia oo kun yleinen käsitys kieltää.

  • Mä tykkään katsoo/lukee sellasta mikä jotenki vastaa sitä millanen maailma oikeesti on. En jaksa mitään purkkapalloja ja hattaraa. Tykkään sellasesta joka on realistista, mässäilyväkivalta ei tunnu miltään enkä jaksa sellasta katsookaan. Ihan sama montako päätä lentää ja miten veri roiskuu, se on vaan tylsää. Mä tykkään pienistä julmista tarinoista ja onnettomista lopuista.

    Puhdistus on hyvä. Ja leffoista sellanen vanhempi ku Lilja 4-ever. Wikipedia sanoo että se kertoo seksiorjuudesta mut ei se mun mielestä kyllä kerro vaan hylätyksitulemisesta ja mitä siinä sit käy. Se hylkäämisjuttu tulee siinä moneen kertaan ja muihinkin kun Liljaan kohdistuen, mutta ei terveet varmaan tajua mikä siinä on oleellista. Ne näkee aina vaan seuraukset eikä syitä ollenkaan kunnolla.

    Musta sille että tykkää rankasta ei tarvi olla muuta syytä kun se että se on todempaa.

    Mä haluisin kyllä katsoo/lukee sellasen tarinan niin et se päähenkilö oliskin poika/mies. Mutta eihän sellasia oo kun yleinen käsitys kieltää.

  • Mä luin aikoinaan Atwoodin kirjan Nimeltään Grace yhdeltä istumalta eli lähes yötä päivää lukien, välillä torkkuen. Lapsellani oli tuolloin influenssa. Mä tulkitsen niin, etten hae mitään pelottavampaa, kuin mitä omassa elämässä on vaan vastauksia, syitä ja seurauksia.
  • Mä luin aikoinaan Atwoodin kirjan Nimeltään Grace yhdeltä istumalta eli lähes yötä päivää lukien, välillä torkkuen. Lapsellani oli tuolloin influenssa. Mä tulkitsen niin, etten hae mitään pelottavampaa, kuin mitä omassa elämässä on vaan vastauksia, syitä ja seurauksia.
  • Heippa, mä olin nuorempana kans sellainen, että hakemalla hain ahdistavaa lukemista ja katsomista. Kauhuleffoja, keskitysleiri kirjoja ja luin uutiset etenkin jotka liittyi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tunsin siihen tarvetta ja halua. Se on sairasta, koska sairastuin itse aina pahempiin ja pahempiin oloihin... Nyttemmin olen pyrkinyt olla hakematta elämääni tällaista sisältöä, siinä aina onnistumatta. Olen tällä hetkellä todella huonovointinen ja imen itseeni kaikki kauheudet joista luen. Hallitsen tätä toimintamallia joten kuten, mutta kaikki se mitä olen vuosien varrella imenyt itseeni kummittelee.. saan pakkoajatusten muodossa mitä hirveimpiä mielikuvia. Varsinkin hyväksikäytöistä, mutta myös esim vuosia sitten katsotut kauhuelokuvat riivaa suihkussa, pimeässä ja sängyssä...
  • Heippa, mä olin nuorempana kans sellainen, että hakemalla hain ahdistavaa lukemista ja katsomista. Kauhuleffoja, keskitysleiri kirjoja ja luin uutiset etenkin jotka liittyi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tunsin siihen tarvetta ja halua. Se on sairasta, koska sairastuin itse aina pahempiin ja pahempiin oloihin... Nyttemmin olen pyrkinyt olla hakematta elämääni tällaista sisältöä, siinä aina onnistumatta. Olen tällä hetkellä todella huonovointinen ja imen itseeni kaikki kauheudet joista luen. Hallitsen tätä toimintamallia joten kuten, mutta kaikki se mitä olen vuosien varrella imenyt itseeni kummittelee.. saan pakkoajatusten muodossa mitä hirveimpiä mielikuvia. Varsinkin hyväksikäytöistä, mutta myös esim vuosia sitten katsotut kauhuelokuvat riivaa suihkussa, pimeässä ja sängyssä...
  • Voisiko olla kyse siitä, että traumatisoituneet osat haluavat pakkomielteisesti hakeutua yhä uudelleen siihen tunneilmastoon, johon ne ovat tottuneet? Niillä on sisäänrakennettu tarve luoda ympärilleen olosuhteet, joissa tietty kokemisen tapa on normaali ja hyväksyttävämpi? Olisihan häpeällistä joutua tilanteeseen, jossa kaikki on hyvin, ja OLLA SIITÄ HUOLIMATTA TURTA TAI AHDISTUNUT. Ahdistavan sisällön ääressä voi ikään kuin projisoida pahan olon ulos, jolloin siihen on hyväksyttävä syy. Ahdistava materiaalin sietää helpommin kuin sen häpeän, että omat tunteet ovat vääriä ja sopimattomia.

    Itse hakeuduin nuorempana yhä uudelleen narsistisiin ihmissuhteisiin. Nyt vanhempana olen asettanut itselleni ylivoimaisia ammatillisia haasteita, joiden ääressä tunnen itseni riittämättömäksi, mutta jotenkuten saan pidettyä kulissit pystyssä. Olen sietänyt huonommuuden tunnetta, koska usean persoonanosan mielestä olen ansainnut sen, "koska olen vajaa". Hakeudun myös mielelläni ahdistavan materiaalin pariin. Katson aina kaikki kolmannen maailman dokumentit kärsivistä ihmisistä ja terveysdokumentit vakavista ja parantumattomista sairauksista. Olen ajatellut että teen näin siksi, että asiat ovat kanssani samalla aaltopituudella.

    Jos on paha olo, energisten pärjäävien ja iloisten ihmisten seura saa minut painumaan maan rakoon. Sitä häpeää ei voi sietää.
  • Voisiko olla kyse siitä, että traumatisoituneet osat haluavat pakkomielteisesti hakeutua yhä uudelleen siihen tunneilmastoon, johon ne ovat tottuneet? Niillä on sisäänrakennettu tarve luoda ympärilleen olosuhteet, joissa tietty kokemisen tapa on normaali ja hyväksyttävämpi? Olisihan häpeällistä joutua tilanteeseen, jossa kaikki on hyvin, ja OLLA SIITÄ HUOLIMATTA TURTA TAI AHDISTUNUT. Ahdistavan sisällön ääressä voi ikään kuin projisoida pahan olon ulos, jolloin siihen on hyväksyttävä syy. Ahdistava materiaalin sietää helpommin kuin sen häpeän, että omat tunteet ovat vääriä ja sopimattomia.

    Itse hakeuduin nuorempana yhä uudelleen narsistisiin ihmissuhteisiin. Nyt vanhempana olen asettanut itselleni ylivoimaisia ammatillisia haasteita, joiden ääressä tunnen itseni riittämättömäksi, mutta jotenkuten saan pidettyä kulissit pystyssä. Olen sietänyt huonommuuden tunnetta, koska usean persoonanosan mielestä olen ansainnut sen, "koska olen vajaa". Hakeudun myös mielelläni ahdistavan materiaalin pariin. Katson aina kaikki kolmannen maailman dokumentit kärsivistä ihmisistä ja terveysdokumentit vakavista ja parantumattomista sairauksista. Olen ajatellut että teen näin siksi, että asiat ovat kanssani samalla aaltopituudella.

    Jos on paha olo, energisten pärjäävien ja iloisten ihmisten seura saa minut painumaan maan rakoon. Sitä häpeää ei voi sietää.
  • Tämä oli hyvä huomio ja saan siitä hyvin kiinni, kiitos itsekkin olen aina hakeutunut ihmissuhteisiin ja pitänyt niistä kynsinhampain kiinni, joissa minua alistetaan, hyväksikäytetään ja lytätään. Vasta kuluneen vuoden aikana olen iroittautunut sairaista ihmissuhteista ja löytänyt tilalle ihmisiä, jotka pitävät minua hyvänä ja kauniina ihmisenä. Minun on kuitenkin vaikea suhtautua siihen ja kehittelen päässäni vaikka mitä merkkejä siitä, että minusta halutaan eroon ja olen ärsyttävä eikä kukaan OIKEASTI pidä minusta. Joitain sairaita ihmissuhteita on vielä, mutta niistä en pääse niin helposti eroon..yritän vain sopeutua ja elää heidän kanssaan..
  • Tämä oli hyvä huomio ja saan siitä hyvin kiinni, kiitos itsekkin olen aina hakeutunut ihmissuhteisiin ja pitänyt niistä kynsinhampain kiinni, joissa minua alistetaan, hyväksikäytetään ja lytätään. Vasta kuluneen vuoden aikana olen iroittautunut sairaista ihmissuhteista ja löytänyt tilalle ihmisiä, jotka pitävät minua hyvänä ja kauniina ihmisenä. Minun on kuitenkin vaikea suhtautua siihen ja kehittelen päässäni vaikka mitä merkkejä siitä, että minusta halutaan eroon ja olen ärsyttävä eikä kukaan OIKEASTI pidä minusta. Joitain sairaita ihmissuhteita on vielä, mutta niistä en pääse niin helposti eroon..yritän vain sopeutua ja elää heidän kanssaan..

Pikavastaus

Jos olet jo foorumin jäsen, muistathan kirjautua sisään ennen postausta!

Mikä kuukausi tulee viidennen kuukauden jälkeen?